Sen tuskin tiedän vertaista, niin kaunista niin herttaista....

Maasto Hämeessä on mäkistä ja kumpuista. Siihen kun lisää vielä järvet, joet, kosket, ahteet ja teiden varsilla olevat kallioleikkaukset niin ei ihme, että vuosien ajan tuota maisemaa on kuvattu kauniiksi ja vaihtelevaksi ja sitä se onkin. Tiemuseon julkaisuihin kuuluvassa Jaakko Masosen  julkaisussa Peräkunnan tie kerrotaan 1800-luvun lopulla todetun maiseman ja tien ollen "kowin ahteista, mutta sangen hauskaa kuljettawaa". Matkaajat ovat kulkeneet jaloin ja ratsain, hevoskyydein, veneillä, laivoilla, suksilla ja vasta myöhemmin autoilla. Maisema on innoittanut myös monia taiteilijoita kuten esimerkiksi Werner Holmbergia ja Ellen Thesleffia maalauksissaan, I.K.Inhaa valokuvissaan sekä Sakari Topeliusta ja J.L.Runebergia kirjoituksissaan.

Kuru, Kantojärvi

Suosikkipaikkojani Kurussa on Kantojärven rannasta nouseva kallio järvimaisemineen ja Kantojärventiellä olevan erään mäen harja metsämaisemineen. Järven rannassa kalliolta näkee järveä eniten, vastapäisen kallion, joka kyllä vähitellen näyttää peittyvän kasvavan metsän taakse ja Pikku-Kantojärvestä laskevan joenuoman, jonka yli yltää juuri ja juuri hypätä. Mäen päällä kasvaa kanervaa ja alla tuoksuu suopursut niiden kukinta-aikaan. Kalliolla voi sadesäällä huolimattomasti astuessaan liukastua ja joutua laskemaan kallionrinteen alas takapuolellaan. Pienenä pelkäsin, että näin käydessä vauhti ei pysähdy ja lasken järveen asti. Kantojärventiellä oleva mäenharja on myös kallioista ja kalliolla on isoja kiviä, joiden päällä olen lapsena  kiipeillyt ja joiden päälle omatkin lapseni ovat aikanaan kiipeilleet eikä haavereittakaan näistä leikkipaikoista aina ole selvitty. Mäen alla on aikanaan ollut Lähdekorven torppa ja toiseen suuntaan mäki lähtee loivasti laskemaan kohti Kantojärveä. Tuo mäki on ollut lapsille rajana metsässä kulkiessa, pyöräillessä ja mopoillessa, vaikka aikuisille kertomatta rajaa on usein uhmattukin kun houkutukset pidemmälle ovat varsinkin isompana kasvaneet. Niin tein itse ja niin ovat tainneet omatkin lapseni  tehdä ja raja oman tien mäestä on huomaamatta venynyt Ruoveden suuntaan Pihlajalahteen saakka. Mäen päältä näkee mielessään Ruovedelle asti. Tuo maisema on kuin taideteos, eri  vuodenaikoina hiukan erilainen.  Maisema vihreine havupuineen ja vuodenajan mukaan väriä vaihtavine lehtipuineen ja mäkineen näkyy kauas ja tuntuu että horisontti taivaanrannassa voisi mennä ohi Ruovedenkin. Pään yläpuolella sinisenä loistavan taivaan sijasta horisontissa näkee nousevat ukkos- ja sadepilvet tai itse sadepilvien alla seistessä voi horisontissa nähdä taivaan kirkastuvan.

Tämän mäen alla kulkee maantie Kurusta Ruovedelle. Vanhatie on aivan mäen alla, uudempi hiukan kauempana. Ennen tiehaarassa seisoi maitolaituri, jossa saatoimme istua ja odottaa ohikulkevaa liikennettä tai linja-autolla tulevia sukulaisia. Nyt maitolaituria ei ole eikä juuri linja-autoliikennettäkään. Tiehaaran kohdalla ollut mutka on oikaistu ja leveää asvaltoitua tietä myöten autoliikenne on hurjasti viime vuosina lisääntynyt.

Werner Holmberg;Maantie Hämeessä, 1860

Tuo tie on osa Ylöjärveltä Ruovedelle Näsijärven länsipuolta kulkevaa reittiä, joka on ollut ensimmäisen kerran kartoissa 1790-luvulla. Tielinja on valmistunut 1700-luvulla, mutta asutushistorian mukaan tien tiettyjä osia voidaan ajoittaa  jo 1600-luvullekin ja Ruoveden Kautunvuolteen sillasta sanotaan olevan tieto myös 1600-luvulta. 1790-luvulta on karttoissa näkyvissä myös Näsijärven itäpuolella tie Teiskosta Ruovedelle. Teiskon tie ja tämä Peräkunnan tie yhdistettiin 1830-luvulla Muroleen kautta kulkevalla tiellä. Tie mahdollisti kulkemisen kirkoissa ja markkinoilla. Tie mukaili rantoja, jotta kulkuyhteydet laivasatamiin eri puolella Näsijärveä mahdollistuivat. Vanhimmat tien osuudet täydensivät vesireittejä kirkko- ja kauppateinä.Tiellä on jo 1700 - luvulla ollut liikennettä Pohjanmaalta aina Turkuun saakka. Talvisin alueen väestö on käyttänyt paljon myös jääteitä.

Tässä maisemassa kulkevien teiden varsilla on mäkiä, ahteita, harjuja, mutkia, jokia, ojia, rantaa, peltoa, siltoja ja kallioleikkauksia. Kaunista ja vaihtelevaa, mutta aikanaan myös vaikeakulkuista ja kelirikkoaltista. Muistan miten aikanaan kuljin linja-autolla lukiossa Ruovedellä ja varsinkin talvisin matkoihin liittyi omajännityksensä liukkaiden ja mutkaisten mäkien vuoksi. Linja-auton kuljettajalle aikataulussa pysyminen talvi- ja kelirikkoaikana aiheutti varmasti paljon huolta, mutta meille opiskelijoille viivytys toi vain jännitystä ja joskus mahdollisuuden myöhästyä tylsältä tunnilta. Tien kunnostus 1990-luvulla on tehnyt kulkemisen helpommaksi ja osoitejärjestelmän kehittyminen on tuonut teille nimet ja numerot, joiden mukaan talot paikannetaan. Vaikka teiden nimissä on mukailtu kyseisten paikkojen nimiä niin puheesta on silti poistunut monia entisiä paikkojen nimiä, joita alueella kulkiessa käytettiin. Vanhemmat ihmiset ja vielä minunkin ikäluokkani muistaa muistaa Eskonahteen, Sammalistonmäen, Kaakkoahteen, Lehmiojan ja monet muut paikat matkan varrella. Kuru-Ruovesi-tien kunnostuksen jälkeen on oikaistu myös Ylöjärvi-Kuru-tie, joten samalla tavalla siellä paikkojen nimet valitettavasti eivät kulje puheessa mukana kuten ennen kun tiet eivät enää kulje mutkitellen samoja paikkoja. Sillatkaan eivät nykyään teiden uusimisen jälkeen enää erotu tiessä kuten ennen. Liikenneturvallisuudelle tämä on tietenkin hyvä  ja säilyyhän järvimaisema silti, mutta vanhojen siltojen maisema muuttuu. Onneksi monia siltoja suojellaan museosiltoina kuten esimerkiksi Tampereen Teiskossa Aunessilta ja  Ylöjärven Viljakkalassa Inkulansilta. V.1898-99 ikuiseksi ja varmaksi tulen vaaraa vastaan rakennettu 46,5 m pitkä ja 5m leveä Aunessilta Tampereen Teiskossa oli käytössä vuoteen 1983 saakka. Nyt silta on museosiltana ja vieressä kulkee uusi Kaitaveden silta.

 Aunessilta

Inkulansilta

Uusia teitä kulkiessa alueen luonto on kauempana kuin vanhoilla teillä, joten halutessaan aistia, kokea ja nähdä alueen luonto on valittava vanhoja teitä. Monilla teillä on onneksi myös levähdyspaikkoja näiden kauniiden ja perinteisten maisemien kohdalla kuten Virroilla Torisevalla tai Teiskossa Kaitaveden sillalla ja alueen kansallispuistoissa Seitsemisessä ja Helvetinjärvellä saa mahdollisuuden kulkea ja ulkoilla koskemattomammassa luonnossa. Lähes joka kesäisiin kulkureitteihini kuuluu myös Ruovedellä Siikalahdentie mäkineen, mutkineen ja hiekkapölyineen sekä vuonna 1990 nimetty museotie Ruoveden ja Kurun välisellä tieosuudella. Museotietä kulkiessa voi nähdä maiseman lisäksi säilytettyjä, ennen käytettyjä puisia kaiteita ja kivisiä kilometripylväitä ja samalla maiseman ihastelun lomassa voi vaan ihmetellä miten tuota tietä ennen kuljettiin.

Serkkuni Tiinan kanssa pyöräilimme paljon ja muistan miten edellisen mäen alastuloon otettiin aina mahdollisimman kova vauhti, että tuo vauhti veisi mahdollisimman ylös seuraavaan mäkeen. Tie oli kapea varsinkin mutkissa eikä näkyvyys mäkisellä ja mutkaisella tiellä ollut kovin hyvä. Takapyörä saattoi joskus joutua hiekassa liirtoon niin, että löysi itsensä ojanpohjalta tai tuli kiire jarruttaa kun mutkasta yllättäen tuli auto. Pyöräilykypäriä ei ollut, mutta onneksi liikennekin oli vähäisempää. Lehmiojan ahteesta isänikin muistaa tulleensa kotiin Kantojärvelle nenä verissä pyörällä kaaduttuaan. Kerran on viety yhtä pojistani haava takaraivossa aivotärähdyksen saaneena Ruovedelle lääkäriin pudottuaan kallion reunaa alas. Hirvet, majavat, metsäkauriit, jänikset, ketut, sudet, käärmeet ja karhut  näyttävät myös merkkinsä alueen maastossa, jotkut pelottavinakin, mutta silti samoamme metsissä, nousemme liukkaita kallioita, tarvomme soisten metsäjärvien rannoilla ja ihailemme taivaanrantaa ja humisevaa metsää mäkien päältä. Ajamme myös ilolla uutta, hyvää ja nopeaa tietä Kurusta Ruovedelle, mutta mikään ei voita sitä mäkistä ja mutkaista tietä hiekkapölyineen ja tienvarsikukkineen vaihtelevassa metsä- pelto- ja järvimaisemassa, mikä joka kesä pitää jollakin alueen vanhalla pienellä maantiellä kokea. Suotta ei J.H. Erkon kirjoittamat Hämäläisten laulun sanat tunnu juuri oikeilta näitä maisemia kuvaamaan:   

On mulle Suomi suloisin,

Vaan Häme siitäi kallihin.

Sen tuskin tiedän vertaista,

Niin kaunista, niin herttaista,

Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja,

ja lintuin laulupuistoja,

Ja marjaisia kankaitaan

En unhoittaa voi milloinkaan,

Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat,

Ja kasket kullan loistavat,

Ja tuhannet sen tuomistot,

Sen niityt, norot, varjostot,

Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll’ on loistoisa

Ja iltatähti kultaisa,

Ja ruskot yhtä runsahat,

Syys-öiden sähköt leimuvat

Ja talvet suojaisat!