Tervetuloa sivustolleni! Täällä kirjoitan tarinoita suvuistani ja kotiseudustani sukututkimusharrastukseeni liittyen. Tarinoiden sisältö on kerätty muistitiedoista ja valokuvista, luettu, kuultu, tutkittu ja tulkittu seurakuntien dokumenteista, kirjoista, lehdistä, päiväkirjoista, kirjeistä yms. Kaikki kiitos, kritiikki ja tieto on tervetullutta,koska uteliaisuuteni näihin asioihin on loputon....Käytetty lähdemateriaali tulee kirjoituksissa tavalla tai toisella esiin. Kuvat ovat pääasiassa omiani tai sukulaisilta saatuja. Mikäli joku kokee tarpeelliseksi lainata tekstin osia, tulee lähdetieto merkitä oheen. Kokonaisen tarinan tai valokuvan käyttämiseen on kysyttävä minulta lupa. Mukavia hetkiä tarinoideni parissa!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Pääsiäisliukuja Pohjois-Ruotsissa 1951



Maaliskuussa pääsiäisen aikaan 1951 Antti-pappani serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) vietti talvilomaa upeissa Pohjois-Ruotsin maisemissa. Hän matkusti sinne junalla kotikaupungistaan Helsingistä yhdessä ystäviensä kanssa. Äiti Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) sai matkalta monta postikorttia, joiden kuvat ja tekstit sisältyvät tähän kirjoitukseen kertomaan Aunen tunnelmista matkaltaan.


Abisko 19.3.1951

 "Rakas äiti! Täällä sitä nyt ollaan lähellä Norjan rajaa. Ensi yön vietämme teltassa niinkuin kaikki muutkin. Luonto täällä on aivan ihmeellinen. Terveisiä kaikille! Aune"


Aune tunturimaisemissa.
Abiskossa telttamajoituksessa.

Abisko 20.3.1951
"Äiti rakas! Vietin ihanan yön teltassa. En yhtään palellut, vaikka täällä on kova pakkanen ja revontulet leimuavat. Lähdemme kohta päiväksi tällaiselle tunturin laelle, jonka näet kortissa. Lähetän sinulle useamman kortin, toisille en mitään, kerro vain terveiset. Meitä on täällä 113 suomalaista. Aune"


Aune ystävänsä kanssa hiihtoretkellä Abiskon upeissa maisemissa.
Björkliden 21.3.1951
"Nyt olen näin upeassa hotellissa valtavien tunturien keskellä. Tänne oli puolen tunnin junamatka meidän majoituspaikasta. Ilma on ihana ja minä olen kamalan huono hiihtäjä. Täällä on niin ihanaa, että en olisi osannut uneksiakaan. Huomenna menemme Narvikiin. Terveisiä kaikille! Aune"


Narvik 22.3.1951
"Rakas äiti! Nyt olen täällä Narvikissa. Junamatka tänne oli aivan ihmeellinen. Oli kovin ikävää kun emme tietäneet, että kaupat ovat tänään kiinni kun huomenna on pitkäperjantai. Ilmat ovat olleet mitä suurenmoisimmat. Säästä nämä kortit, pidän ne matkamuistoina. Toivottavasti sinulla on siellä kaikki hyvin. Terveisiä kaikille! Aune"
 
Björkliden pitkäperjantai 1951
"Äiti rakas! Lähetän tässä sinulle kuvan siitä hissistä, joka nostaa hiihtäjät 1000 metrin korkeuteen sukset jalassa. Takana näet niitä valtavia tuntureita, joita täällä on joka puolella. Eilinen Norjan matkamme oli suurenmoinen. Huomenna menemme käymään Kiirunassa. Meillä oli tänä aamuna teltalla aamuhartaus, koska on pitkäperjantai. Olen kotona tiistaina 13.55 saapuvalla junalla. Toivottavasti sinä voit hyvin. Minä voin erinomaisesti. Hauskaa pääsiäistä ja terveisiä kaikille! Aune"

Kiiruna 24.3.1951
"Äiti rakas! Tämä taitaa olla viimeinen kortti minkä lähetän sinulle tältä matkalta. Olen nyt Kiiruna nimisessä kaupungissa ostamassa sinulle tuliaisia. Tässä on kuva kaupungista valaistuna. Terveisiä kaikille! Aune"

Matkoillaan Aune nautti ystäviensä seuran lisäksi myös tutustumisesta paikallisiin ihmisiin.

Valokuvat, matkoilta lähetetyt postikortit ja erilaiset pääsyliput yms. Aune säilöi huolella tehtyihin matkamuistoalbumeihinsa.












lauantai 2. tammikuuta 2016

Luodeksen Kaisa

Eilen kirjoitin virtolaisista esivanhemmistani Johanista ja Kaisasta. Johanin suvun jäljille en vielä yrityksistä huolimatta päässyt, mutta Kaisan juuret ja suku ovat vahvasti Virroilla. Kaisa syntyi 10.10.1774 Virroilla Vermaksessa ja kastetiedossa hänen nimensä on Catharina, mutta kaikissa rippikirjoissa hänet mainitaan kasteen jälkeen Kaisana. Kaisa eli 84-vuotiaaksi. Hän oli seitsemän sisaruksen joukossa vanhin ja eli koko elämänsä kotipaikallaan ensin  lapsena Vermaksessa ja sitten perheensä kanssa vanhempiensa ja sisarensa perheen isännöimässä Luodelahdessa. Suvun merkitys on varmasti ollut Kaisalle tärkeä ja yhteiselo näkyy myös myöhempien sukupolvien elämässä, sillä sukulaiset ovat olleet kummeina toistensa lapsille ja fyysisesti kodit ovat olleet lähellä toisiaan. Kaisalla oli myös oma Kaisa-tytär, mutta hänen elämän kulkua en vielä ole seurannut. Kaisan vanhemmat olivat Erkki Yrjönpoika (1752 - 1807) ja Maria Yrjöntytär (1747-1822). Maria Yrjöntytär oli kotoisin Virtain Korosta, joka oli hänen äitinsä Liisan kotitila ja isä Yrjö Matinpoika oli tullut Koroon vävyksi Virtain Siekkiseltä.
Kaisan kaste 20.10.1774

Tämän Virroilla Luodelahdessa asuneen Bertisen perheen esikoiset olivat  toukokuussa 1798 syntyneet kaksostytöt Maria ja Regina. Tytöt saivat viettää yhteistä lapsuutta viisi vuotta, kunnes Regina katosi metsään huhtikuussa 1803. Merkinnöistä päätellen tyttö löydettiin liian myöhään ja hänet haudattiin  toukokuun 1803 lopulla. Tuolloin perheessä oli kaksostyttöjen lisäksi jo kolme vuotias Lovisa ja juuri maaliskuussa syntynyt veli Gabriel. Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä tytöt Lisa vuonna 1805, Kaisa vuonna 1808 ja Justina vuonna 1813 sekä poika Aaron vuonna 1817. Vanhimmat lapset eivät Aaronin syntyessä enää kotona asuneet. Justina sisar kuoli viisi vuotiaana punataudin seurauksena.

Maria, toinen Kaisan ja Johanin kaksostytöistä on omaa sukuhaaraani jatkava isoäiti. Maria syntyi 11. toukokuuta 1798 Virroilla Luodelahdessa. Hän ja kaksoissisarensa Regina kastettiin 17.5.1798 ja heidän kummeinaan olivat leskirouva Anna Catharina Långhjelm, Liisa Antintytär Marttiselta ja Peter Johaninpoika Korteniemestä.  Maria häviää rippikirjoissa lapsuusperheensä luota 12-vuotiaana. Vielä on kesken hänen kulkunsa seuraaminen, mutta ennen vihkimistään hän on ollut piikana ainakin Korolla ja Härkösellä, missä myös tuleva puoliso on ollut tuolloin renkinä. Maria vihittiin 9.2.1823 virtolaisen Abraham Lammin kanssa. Saman vuoden toukokuussa syntyi perheen esikoinen Johannes. Esikoispojan kummeina oli Marian serkku Justina Abramintytär  Luodelahdesta puolisonsa Gabrielin kanssa.
Kaksostyttöjen Marian ja Reginan kaste 17.5.1798
Marian puoliso Abraham oli syntynyt tammikuussa 1796 Virroilla Puntasen Lammilla. Hänen vanhempansa olivat Juho Juhonpoika Lammi ja Liisa Matintytär. Maria ja Abraham asuivat Härkösellä kunnes muuttivat 1830-luvun alussa Hintalaan. Härkösellä syntyivät myös tytär Elisabet ja poika, isoisoisoisoisäni Alexander lokakuussa 1828. Tyttäret Hedvig, Ida Maria, Charlotta ja Maria syntyivätkin sitten Hintalassa, missä Maria ja Abraham asuivat kuolemaansa asti. Molemmat kuolivat nälkävuonna 1868 kuumeen seurauksena, Abraham toukuussa ja Maria kesäkuussa.Viimeisissä rippikirja merkinnöissä Abraham mainitaan heikkonäköisenä ja Maria yksisilmäisenä. Mielenkiintoista olisi tietää mitä tämä Marian kohdalla tarkoittaa. Oliko hän esimerkiksi menettänyt silmänsä tai sokeutunut  jonkun tapaturman seurauksena?

Marian ja Abrahamin kolmas lapsi, isoisoisoisoisäni Alexander Abrahaminpoika  vihittiin syksyllä 1855 Wierikolta kotoisin olleen Liisa Erkintyttären kanssa. Heille syntyi Virtain Vaskivedellä Korkeemäessä viisi lasta;  Hedvig, Tobias, Erik, Santeri (Aleksanteri) ja Elina. Vaikeana nälkävuoden 1868 keväänä sairastui vanhempiensa tavoin  myös Aleksanteri ja kuoli kuumeen seurauksena huhtikuun alussa kaksi viikkoa ennen isäänsä. Aleksanteri oli tuolloin 39-vuotias. Nuorimmista lapsista Elina oli tuolloin alle kaksi vuotias  ja Santeri vajaa viisi vuotias. Erik, keskimmäinen lapsista oli kuollut aiemmin vuonna 1863 kaksi vuotiaana kovan yskän seurauksena. Muutama vuosi Aleksanterin kuoleman jälkeen Liisa vihittiin toiseen avioliittoon ja tästä liitosta perheeseen syntyi vielä neljä tytärtä; Senna Maria, Liisa Vilhelmiina, Siina ja Hilda Karoliina.

Emma Karoliinan kaste 12.1.1892. Kummeina Antti ja Karoliina Kauppila.
Aleksanterin ja Liisan lapsista Santeri, kastetiedon mukaan isänsä tavoin Aleksanteri, perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa. Heidät vihittiin kevättalvella 1891 ja Virtain Vaskivedellä Kautussa syntyi tammikuussa 1892 heidän esikoisyttärensä Emma Karoliina. Emma muutti Ruovedelle ja perusti siellä perheen Mikko Rantasen kanssa. Emmalle (1892-1973) ja Mikolle (1891-1972) syntyi Ruovedellä kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Yksi heistä on mummuni Aune Inkeri (1928-2015) ja yksi heistä isotätini Kaisa (1916-1990), nimeltään sama kuin tämän tarinan sukuketjun aloittanut isoäiti. Sitä Emma-mummu ei varmasti nimeä antaessaan tiennyt, mutta näin tiivistyy tarina Virroilta Herraskylästä Luodeksen Kaisasta virtolaisten sukupolvien kautta Ruovedelle Muroleen Viitasaareen syntyneeseen Kaisa Mariaan tai vielä lähemmäksi nykypäivään 1990-luvulla Kurussa syntyneeseen Emma-mummun Hilja-sisaren (1905-1982) pojantyttärentyttäreen eli Luodeksen Kaisan tyttärenpojanpojantyttärenpojantyttärentyttäreen Kaisaan. Väliä näiden Kaisojen syntymällä on hiukan yli 220 vuotta.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Bertisen perhe

Bertisen perhe, yhdet esivanhempani asuivat 1700-1800-luvulla Virroilla. Perheen elämä ja äidin juuret ovat vahvasti siellä, mutta perheen isän kerrotaan syntyneen Oulussa. Viime päivät ja monet hetket aikaisemminkin olen  etsinyt  ja selannut Oulun ja lähialueen kirkonkirjoja ja muita lähteitä, mutta tuloksetta. Isoisoisoisoisoisoisäni Johan Olofinpoika syntyi 1. helmikuuta 1776, Virtain rippikirjan merkinnän mukaan Oulussa. Hänet vihittiin 23.12.1797 Virroilla isoisoisoisoisoisoäitini Caisa Erkintyttären  (1774-1858) kanssa. Tuon vihkimisen jälkeen olen onnistunut seuraamaan perheen jälkiä tähän päivään saakka esikoistyttären Marian myötä, mutta vielä on työtä muiden lasten ja erityisesti Johanin vanhempien ja synnyinkodin osalta. Kirkonkirjojen ja sotilasasiakirjojen lisäksi olen selaillut erilaisia hakupalveluita internetissä ja kysellyt vinkkejä muilta harrastajilta, mutta vielä en ole Virtain Herrasta kauemmaksi päässyt.

Vihittäessä Johan on ollut renkinä Hietalassa. Vihkimisen kerrotaan tapahtuneen Långhjelmin kodissa. Caisa oli tuolloin jo neljännellä kuulla raskaana ja  Karl Fredrik Långhjelm oli Virtain kappalaisena vuosina 1797-1809, joten varmasti hän on parin vihkinyt omassa kodissaan. Vihkimistä edeltävien muutamien vuosien  kirkonkirjat puuttuvat Virroilta, joten taakse päin ei sitä kautta pääse. Seuraavana vuonna 1798 toukokuussa Johanille ja Caisalle syntyvät kaksostytöt Maria ja Regina ja tuolloin perhe on jo Luodelahdessa Caisan vanhempien luona. Tuolla Johanille ilmestyy kirkonkirjoihin mukaan sukunimi Bertinen, jota hän käyttää kuolemaansa saakka. Bertinen ja Bertunen nimisiä näyttää Oulun seudulla tuolloin asuneen, joten olen etsinyt Johanin lapsuudenkotia myös sillä perusteella. Tosin varmuutta ei ole oliko tuo sukunimi hänellä jo Virroille tullessa, ottiko hän sen käyttöön ihan uutena nimenä vai oliko se hänen sotilasnimensä. Asuinpaikkaan ja Caisan perheeseen tuo nimi ei kuitenkaan liity. Johan ja Caisa asuivat koko ikänsä Virtain Herrasella Luodeniemessä, missä Caisan vanhempien jälkeen isäntäparina olivat Caisan sisar Maria puolisonsa Abram Simonpojan kanssa. Johan kuoli vanhuuteen huhtikuussa 1856 ja Caisa lokakuussa 1858. Caisan kuolintiedoissa hänet mainitaan sotilaan leskenä, joten senkin perusteella olen yrittänyt Johania myös sotilasasiakirjoista etsiä.

Johanin ja Caisan vihkiminen Virroilla 23.12.1797

Kaksostyttöjen lisäksi perheeseen syntyi kuusi muuta lasta; Lovisa  v.1800, Gabriel v.1803, Lisa v.1805, Caisa v.1808, Justina v.1813 ja Aaron v.1817. Lapsista kaksi kuoli lapsena. Justina viisi vuotiaana punatautiin ja Regina juuri viisi vuotta täyttämisensä aikaan onnettomuuden seurauksena. Tyttö katosi huhtikuussa 1803 metsään eikä selvinnyt eksymisestään, sillä  toukokuulta hänestä löytyy hautausmerkintä. Reginan katoamisen aikaan perheeseen oli juuri syntynyt neljäs lapsi, Gabriel. Lisa tytär (1805-1892) vihittiin keväällä 1834 Virtain Lahdenperältä kotoisin olleen Heikki Reginanpojan kanssa ja toinen kaksosista Maria (1798-1868) perustaa perheen Abraham Juhonpoika Lammin (1796-1868) kanssa. Maria ja Abraham  asuivat myöhemmin Vaskivedellä Hintalassa ja heidän Alexander (1828-1868) pojastaan suku jatkuu omassa sukuhaarassani. Alexander Abrahaminpojan yksi pojista oli myös Alexander isänsä mukaan, mutta käytti nimeä Santeri. Hän perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa ja he asuivat koko ikänsä Virtain Vaskivedellä Santerin synnyinseudulla. Santeri ja Iita Mäki olivat äitini mummun Emma Rantasen (1892-1973) vanhemmat.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Mummun kakkuresepti

Vietin tässä jokin aika sitten  syntymäpäiviä ja sisarentyttäreni, kummityttöni Anni yllätti minut elämänsä ensimmäisellä taatelikakulla. Hän oli leiponut sen isomummunsa reseptillä, joka meillä on tallessa mummun itse kirjoittamana. Taatelikakku ja syntymäpäivät saivat meidät muistelemaan menneitä ja mukien sijaan joimme kahvitkin vanhoista kahvikupeista.

Nykyään tulee harvoin leivottua kuivakakkua, mutta lapsuuden juhliin ja erityisesti joulun ajan kahvihetkiin liittyy muisto kuivakakuista ja juuri taatelikakusta tuoksuineen. 1980-luvun lopulla syntyneen Anninkin muistoissa taatelikakku on osa mummulan muistoja. Itse muistan äidin kaapissa taatelipaketit ja taatelin tuoksun juhlien aikaan. Kantojärvellä keittiön kaapin ovessa on ollut nastalla kiinni tuo kakkuresepti niin kauan kuin muistan eli todennäköisesti sen on siihen kiinnittänyt Eeva-mummu sen kirjoitettuaan. Hän kuoli syksyllä 1968, joten kauan ehti resepti paikallaan odottaa leipojaa. Jälkipolville reseptin tekee arvokkaaksi se, että sen on mummu itse kirjoittanut. Nyt resepti koristaa kehystettynä sisareni keittiötä Tampereella.
 
Vuoden vaihteessa 1966 -1967 melkein viisikymmentä vuotta sitten Kantojärvellä kahviteltiin myös kuivakakku pöydässä. Kuvassa kahvipöydän ääressä Antti- pappani, setäni Pentti, serkkuni Pauli, äitini Eila ja Eeva-mummu sylissään minä. Mummuni Eeva Vuokko Esteri Mäkelä syntyi heinäkuussa 1918 Kurussa ja tuli Kantojärvelle pappani Antti Henrik Kantojärven (1912-1976) puolisoksi ja Kantojärven emännäksi 1939. Eeva-mummu kuoli Kurussa marraskuussa 1968 50-vuotiaana eli tuossa kuvassa hän on suunnilleen sen ikäinen kuin itse olen nyt.
 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kipusimme, kapusimme Kurun kirkon torniin

"Kipusivat kapusivat kirkontorniin, lumireput selässä ja lumisäkit vyössä....."  lorua lukiessa muistui mieleen, kun alkusyksyn retkellämme itse kipusimme Kurun kirkon torniin. Vanhat jyrkät portaat kohti korkean tornin huippua sujuivat kaiteista ja portaista kiinni pitäen silloin hiukan alle 3-vuotiaalta retkikaveriltanikin. Mukana oli myös hiukan yli seitsemänkymppinen isäni ja tornissa tapasimme hänen lapsuuden- ja nuoruuden ajan koulukaverinsa Erkinkin. Ylöjärven seurakunnan kappalainen Johannes Riuttala oli tornissa toivottamassa meidät ja muut uteliaat tervetulleiksi. Montaa torniin ei luonnollisesti kerralla mahtunut ja vaikka ylös noustiin ripeästi niin alastulo olikin monelle jännittävämpää ja hitaampaa.



Kurun nykyinen kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 30.päivä 1781 ja nimettiin tuolloin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon on suunnitellut Matti Åkerblom ja rakentamista johti hänen sisarenpoikansa Matti Åkergren. Paikalla aiemmin ollut  kirkko  ehti olla käytössä vain hetken. Se valmistui 1778, mutta tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa 20. heinäkuuta 1779. Tätä ennen Kurussa on ollut 1600-luvulla rakennettu saarnahuone. Tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta säilyneenä on tietoja, että 1681 sen kattoa on tervattu. Ahtaaksi ja huonokuntoiseksi käynyt saarnahuone purettiin 1778 ennen uuden rakentamista. Kurun kirkosta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut mm. heinäkuussa 2011 kirkon täyttäessä 230-vuotta.

Kellotapuli liittyy kirkkoon kiinteästi ja alimmalle kellotasolle pääsee nousemaan kirkon eteisestä alkavia portaita pitkin. Kellotason päällä on barokki- ja renessanssityylinen ulospäin muotouva naurista muistuttava väliosa ja ylinnä sipulikupoli. Samanlainen kellotapuli on myös Kuoreveden kirkossa. Sen on Matti Åkerblom rakentanut muutama vuosi aiemmin kuin suunnitteli Kurun kirkon. Kellotasoa korkeammalle ei tornissa pääse nousemaan. Jyrkkiä ja vielä loppua kohti jyrkkeneviä, mutta tukevia portaita pitkin on kellonsoittaja saanut tähän kellotorniin nousta. Nykyisin soitto tapahtuu sähköisesti, joten niin useasti ei torniin tarvitse työntekijöidenkään nousta kuin ennen lukkarit ja suntiot tekivät. Kirkontilikirjojen perusteella yksi Kurun lukkareista on ollut esiisäni Kalle Yrjönpoika Ståhlberg (1735-1811). Hän on hoitanut tuota tehtävää 1764-1765, joten hän on ollut tehtävässä vanhan saarnahuoneen aikaan ja näin ollen säästynyt näiden portaiden nousulta. Eikä taida nykyinen vahtimestarikaan, serkkuni Anne, nykyisen suntion kanssa työkseen kirkontornissa käydä.  Jyhkeät vanhat hirret ja laudat, kellot ja tornin ikkunoiden ovet loivat entisajan tunnelmaa, jonka kyllä rikkoivat uudet laudat ja kaiteet, joita tietysti turvallisuuden takia on ollut torniin pakko nykyajan käyttöä ja kävijöitä varten rakentaa. Ikkunoista näki kauas kohti Mässäkänmäkeä, keskustaa ja Niemikylää - kauas kauniiseen kurulaiseen maisemaan.












 




Kellotapulissa on kaksi kelloa. Ensimmäinen on hankittu Ruotsin vallan aikana ja toinen Venäjän vallan aikana. Pienempi ja vanhempi kello on hankittu vuonna 1782 Tukholmasta. Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981 - kirjassa kerrotaan tuon kellon maksaneen 1817 riksiä (vanha ruotsalainen rahayksikkö, riikintaaleri). Raha kelloon saatiin kirkonkassasta ja seurakuntalaisilta. Kellossa on  ylä- ja alareunoissa nauhamaista koristelua ja kyljessä teksti:
"Curu Capell Kyrkia
Catso me culimme haenestae Epratasa
me olemme sen loinet metzaen kedoilla
Me tahdomme haenen asuinsioins mennae
Ia cumarta haenen astinlaudan edesae PS:132 v.6.7
Kyrko: Lars Forselius
Capell: Mag. And. Indrenius
Guten af  G:S:Meyer i Stockholm 1782." 

Tekstissä mainittu Lars Forselius oli tuolloin Ruoveden emäseurakunnan kirkkoherra ja Andreas Indrenius Kurun kappalainen.


Vuonna 1820 kellotapuliin päätettiin hankkia toinen kello
Nygårdin kartanon omistajan Nils Idmanin ehdotuksesta. Hän myös toimitti kellon Pietarista Tampereelle, mistä kurulaiset hakivat kellon tapuliin. Kurulaiset maksoivat Idmanille kellon rahalla, työllä ja puutavaralla. Rahamaksu oli varallisuudesta ja asemasta riippuen 25 kopeekasta 2 ruplaan. Talot, uudisasukkaat ja torpat toimittivat lisäksi Idmanille Karjulanlahteen kolme rakennushirttä tai kolme parrua varallisuudesta riippuen. Hirsien ja parrujen piti olla tietyn mittaisia. Köyhiä ja vanhuksia lukuunottamatta kaikkien piti myös tehdä kaksi työpäivää Nygårdin kartanoon. Tuolloin ovat siis isovanhempanikin sukupolvien takaa perheineen eri puolilta Kurua ahertaneet saadakseen kellon osaltaan maksetuksi. Kantojärveltä Johan Gabrielinpoika Hjelt ja vaimonsa Juliana Matintytär, Mäkelästä Taavetti Matinpoika ja juuri tuolloin vihitty toinen vaimonsa Anna Joosepintytär, Kylmäniemet, Juho ja Anna Taipaleesta ja monet muut antoivat oman panoksensa kellon maksuun.

Maksuehdot eivät olleet helpot ja Kurun kirkon vaihelta - kirjassa kerrotaankin, että kelloa alettiin naapuripitäjiä myöten nimittää pettukelloksi. Apilanlehti- ja enkelikuvioilla koristeltu kello asennettiin paikoilleen 1821. Vuonna 1880 kelloon tuli halkeama, kun kelloa oli soitettu keisarinna Maria Aleksandrownan muistolle joka päivä kaksi viikkoa. Kellon korjausta selviteltiin, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet minkäänlaisiin korjauksiin ennen kuin kello olisi palasina. Lienee heillä ollut muistissa työ kellon maksamiseksi Idmanille. Niinpä kello korjautettiin vasta vuonna 1935.Tuolloin se valettiin Kokkolassa uudelleen. Koristeet jäivät uuden pinnan alle ja kellosta tuli 49 kiloa painavampi. Kellossa lukee nyt: "Uudelleen valanut Velj. Friis Oy Kokkola PS 84." Kellotapuliin kello nostettiin vuonna 1936.

Kirkon rakentamisen aikaan kirkontorni kohosi ylväänä yli muun maiseman ja moni kulkija maitse ja vesitse saattoi suunnistaa määränpäähänsä sen mukaan. Nykyään maisemassa kohoaa muitakin korkeita rakennuksia, mutta edelleen kirkko neljästä suunnasta tullessa toimii hyvänä maamerkkinä kulkijoille. Vilkkaat tiet, nopeat autot ja kiireiset aikataulut vaan jättävät helposti kirkontorninkin tämän päivän kulkijalta piiloon. Kirkonkellot kutsuvat edelleen jumalanpalvelukseen, kertovat kuolinviestin ja joskus voi kuulla iltakellojenkin soinnin. Kelloja soitettiin meidän retkipäivänäkin, mutta silloin olimme jo pihamaalla. Eipä olisi soittoa vieressä voinut kuunnellakaan.

Kirkontornista alaspäin laskeutuessa huomasimme myös portaikon reunalla olevia yksityiskohtia. Vuosien saatossa sinne kerääntyneitä kuten kyltti "Älä sylje lattialle", vanhoja puisia työkaluja ja puisia tauluja. Näimme me merkkejä tornin ja portaikon muistakin kävijöistä; linnuista ja hiiristä. Kurun kirkon vaiheilta - kirjassa on myös mielenkiintoisia tarinoita kurulaisten kansauskosta. Vanhan perimätiedon mukaan kirkossa uskottiin olevan haltija nainen, jonka mukaan kansa oli nimittänyt kirkkoa Helenan kirkoksi. Erään tarinan mukaan ihmisasumusten tontut hankittiin aikoinaan kirkosta kiertämällä kirkko vastapäivään kolmena kuukautena torstaiyönä kunkin kuun puolivälissä ja viimeisenä yönä tonttu haettiin kirkosta. Tämä tonttu sitten varjeli kotia onnettomuuksilta. Portaikossa koetimme kurkata hämäriin nurkkiin ja tasanteille, mutta merkkiäkään emme Helenasta tai tontuista päässeet näkemään. Ehkä tuo kaunis aurinkoinen syyskuun sunnuntai monen uteliaan torniin nousijan joukossa ei ollut otollinen heidän näkemiseen. Mutta nyt tiedämme miltä näyttää tornissa, minne yleensä vain katse tähyilee.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

"Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on." - Marjastusaikaan elokuussa 1943

Tähän aikaan vuodesta elo- ja syyskuussa metsissä riittää liikkujia. Monen harrastuksiin kun kuuluu marjastus. Moni kerää niitä itselleen ja läheisilleen, mutta moni myös myyntiin. Viime vuosina on totuttu teiden varsilla näkemään myös ulkomaalaisia kerääjiä pakettiautoineen. Metsää ja marjoja onneksi riittää. Tänä vuonna erityisen hyvin. Mustikat alkaa olla jo poimittu ja puolukka-aika on käsillä. Sieniä, lakkoja, metsämansikoita ja vadelmia on kerätty samalla. Marjastuksesta olen kirjoittanut aiemminkin, sillä omassa perheessä ja suvussamme sillä on tärkeä sija vapaa-ajan harrastuksena, luonnossa liikkumisena ja talven ravinnon varastointina. Marjoja on aina kerätty itse ja joukon ahkerimmat ovat huolehtineet myös muiden marjavarastojen täydentymisestä talvea varten. 

Metsämansikkapaikka sukupolvelta toiselle.
Omat marjani löytyvät Kurusta ja Ruovedeltä tutuista maisemista. Samoissa  metsissä on sukumme
marjastanut vuosikymmeniä ja samojen järvien, polkujen ja kallioiden varrelle on ennenkin laillani muualle muuttaneet palanneet marjoja keräämään. Marjat olivat tärkeä lisäravinto jo silloin kun 1800-luvun alussa ensimmäiset kantojärviläiset tuolle mäelle torppaan asettuivat. Tuon torpan paikalla ja pihakalliolla kasvoi lapsuudessani paljon metsämansikoita, joita me lapset kävimme heinänkorsiin ja kuppeihin keräämässä. Kallion reuna oli lapsille merkkinä mihin asti saimme pihapiiristä mennä. Nyt alue on metsittynyt ja torpan peruskivien kohdalta kerätään nykyään mustikoita. Metsämansikoita löytyy onneksi pihapiirin läheltä edelleen runsain mitoin. Lähialueen metsäjärvet ovat ympäristöineen tarjonneet hyviä marjastusmaita monille alueen asukkaille ja niiden rannoilta omassa lapsuudessani myös Aune-mummuni ja Kalle-pappani keräsivät valtavia määriä marjoja myydäkseen niitä eteenpäin mm. Tammelantorilla.

Näille samoille tutuille kotiseudun marjamaille suuntasi monet vuodet myös Antti-pappani (1918-1976) serkku Aune (1908-1986). Antti-pappan isä Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Aunen äiti Olga Kärkäs (1886-1976) olivat sisarukset. Aune asui Helsingissä, mutta kävi joka kesä yksin tai yhdessä äitinsä Olgan kanssa Kurussa Kantojärvellä. Elokuussa 1943 Aune tuli Kuruun yksin äidin jäädessä Helsinkiin töihin. Aunen kirjoittamasta päiväkirjasta näkee, että matkan tärkeä tarkoitus oli juuri marjojen kerääminen talven varalle. Hän matkusti ensin junalla Tampereelle. Vietti sitten lepopäivän Ylöjärvellä Vahannassa Lahtisella tavaten Aina-tätiään (1881-1965), Anton ja Olgan sisarta sekä serkkujaan perheineen. Lepopäivän jälkeen hän matkasi laivalla Mustalahdesta Muroleeseen, mistä serkkunsa Antti haki hänet hevosella Kantojärvelle. 

Päiväkirjassaan Aune kirjoittaa tuolloin elokuussa 1943:

Elokuu 19 pv 1943
Ylöjärvellä. Nyt olen siis jo näin pitkällä. Matkat ovat ikäviä nykyään kun täytyy ajaa jumpsuttaa niin hitaissa junissa. Sainpahan matkaseuraa kun junassa oli eräs vanha tuttava työväennäyttämöltä. Istuimme melkein koko matkan ravintolavaunussa ja verestimme vanhoja muistoja.

Elokuu 20 pv 1943
Tämän vuorokauden minkä olen täällä viettänyt olen syönyt aivan ylen määrin. Tunnen itseni aivan keräksi. Ensin Liisan luona, sitten Ailin ja lopuksi Liisin luona. Jos koko kymmenen vuorokautta syön näin ylettömästi täytyy minun saada pian isommat vaatteet. Ihmisen on sittenkin parempi olla hiukan vähemmällä!

Elokuu 21 pv 1943
Olen vaihtanut majaa. Olen nyt Kurussa. Tämä oli mukava vaihto, ei tarvinnut olla kuin tunti Tampereella niin pääsin lähtemään eteenpäin. Laivassa oli niin paljon väkeä, aivan kuin reunat olisivat pullistuneet ulospäin. Antti oli rannassa vastassa hevosen kanssa. Se oli kivaa, ei tarvinnut kävellä. Täällä joutuu kyllä heti metsän lumoihin.

Elokuu 22 pv 1943
Tein ensimmäisen marjareissun Eevan kanssa. Kyllä täällä on aivan valtavasti marjoja. Mäet aivan punaisenaan. Illalla kiertelin yksin sienikoppa käsivarrella. Käyn mielummin yksin metsässä, saan katsella ja kuunnella tarpeekseni. Kaikki on silloin paljon kauniimpaa ja niin rauhoittavaa. Maailma kaikkine kiireineen on jäänyt.

Elokuu 23 pv 1943
Puolukkasatoa Lähdekorven kalliolla vuosi sitten.
Yksin marjassa Lähdekorvan kalliolla. Kuinka kaunista ja rauhallista täällä onkaan. Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on. Ennätän kyllä saada tarpeeksi marjoja. Kun alkoi sataa, istuin kuusen juurella. Alhaalla oleva koivikko peittyi aivan kuin hunnun taa. Aivan kuin pala jostakin lyrillisestä runosta.

Elokuu 24 pv 1943
Aamupäivän istuin karviaismarjapensaissa ja noukin ne tyhjiksi. Nyt on käteni täynnä niiden piikkejä ja sääreni nokosien polttamat. Tämä on Väinön vimeinen lomapäivä. Aamulla hän lähtee Kannakselle. Olen majoittunut olkilatoon. Siellä on niin ihana maata sateen rapistaessa kattoa ja tuulen heiluttaessa olkia. Nautin siitä niin etten tahdo malttaa nukkua kun jään kuuntelemaan sitä.

Elokuu 25 pv 1943
Olin sienessä Lehmusjärven tien varrella. Hirvi säikäytti minut aivan pahan päiväisesti kun tuli niin lähelle ja mylväisi. Saimillakin olisi minulle asioita, mutta en jaksa täällä syventyä mihinkään muuhun kuin metsään. On niin paljon polkuja joita kaikkia pitkin pitäisi ennättää kulkea. Jaksan vaeltaa täällä tuntikausia loputtomiin.

Elokuu 26 pv 1943
Olin aamupäivän kaurapellolla. Sitten lähdin taas kiertelemään metsiä korini kanssa. Tulin vanhalle Lähdekorven talon paikalle. Pellot oli istutettu metsää täyteen. Se oli kasvanut niin tiiviiksi ettei edes heinä päässyt niiden alla kasvamaan. Oli omituisen kolkkoa kävellä näitä sarkoja pitkin, joissa ei nyt vilja lainehtinut vaan tiivis kuusikko kasvoi. Niin häviää ihmisen työ. 

Elokuu 27 pv 1943
Nyt olen hankiinut 100 litraa puolukoita. Se saa riittää. Tulee olemaan täysi työ niiden kuljettamisessa. Sienestää vielä täytyy. Täällä on vallan tavattomasti metsälintuja. Niitä pyrähtelee lentoon yhtä mittaa kun liikkuu metsässä. On sääli, että metsästäjät alkavat kohta hätyyttämään niitä. Silloin on metsän rauha mennyt. Joitakin keltaisia lehtiä putoilee jo koivuista. Syksy tulee.

Elokuu 28 pv 1943
Minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että täytyy lausua Oskalon poika täällä metsässä. Säikähdin melkein omaa ääntäni. Seisoin korkealla harjulla. Alapuolellani oli metsälampi. Kuinka voimakkaasti ääneni kaikuikaan tuolla korkealla. On ihmeellistä lausua yksin metsässä, jossa kilometriä lähempänä ei ole ainoatakaan ihmistä. Ainoastaan pelästyneet linnut lentelee. 

Elokuu 29 pv 1943
Yöllä alkoi sade. Se rapisteli ladon kattoa ja heilutteli olkia ympärilläni. Olin illalla saunassa. Yritin suojata itseni hyvin lyhteillä että en vilustuis kun tulin suoraan saunasta tänne. Kuinka nautinkaan tämmöisitä öistä. Pilkkosen pimeää. Tuulen ja sateen kohina korvissa. En ole lukenut tällä viikolla lehden lehteä enkä kuunnellut radiota niin etten tiedä mitään maailman menosta. Ihana rauha.

Elokuu 30 pvä 1943
Kotona. Kuinka kaunis kotini onkaan. Olen siihen vallan ihastunut oltuani muutamia päiviä poissa. Nyt on tehtävä ahkeraan kotona töitä marjojen ja muiden tuliaisten kanssa. Illalla menen jo Monttuun yövuoroon. Menen Ellen kanssa samaa matkaa. Hän on ollut Montussa sodan alusta asti.

Tuolloin elokuussa 1943 Kantojärvellä elivät isovanhempani Antti ja Eeva (os.Mäkelä 1918-1968) Kantojärvi sekä heidän hiukan alle 4- ja 2-vuotiaat poikansa Pekka ja Esko. Antti-papan Anna-äiti (os.Uotila 1885-1943) oli kuollut aiemmin kesällä.  Aune itse oli tuolloin 35-vuotias. Voin kuvitella miten hän on nauttinut maaseudun rauhasta ja luonnosta. Päiväkirjassa mainittu Oskalon poika on lapista kotoisin olleen Arvi Järventauksen kirjoittama, joten voisin kuvitella sen olleen henkensä puolesta juuri sopiva tuolla kurulaisessa maisemassa lausuttavaksi. Ei siis ihme, että Aunelle tuli juuri se tuolla metsässä mieleen. Kotiinpäin mennessä mukana olleista marja-ja sienilaatikoista hän ei valita, vaikka toteaakin päiväkirjassaan kerätyssä määrässä olevan täysi työ viedä kotiin. Sata litraa marjoja ja sienet päälle - helpolta ei nykyihmisen ajatuksissakaan matka niiden kanssa vaikuta. Muuta matkatavaraa on ehkä sitten kuitenkin ollut nykyajan tarpeita ajatellen vähän.


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Teiskon museo - retki entisajan elämään

Teiskon museo
Eräänä kauniina heinäkuun päivänä teimme sisareni ja kolmen serkkuni kanssa kesäretken yhden meistä syntymäpäivän juhlistamiseksi ja yksi käyntikohteistamme oli Teiskon museo. Tänä vuonna 40 vuotta täyttävä museo sijaitsee pienen matkan päässä Teiskon kirkosta Teiskon kirkkotiellä. Paikka on Kauniston tilan aluetta ja alunperin alueelle oli suunniteltu urheilukenttä, mutta Teisko-seura löysi paikan museohankkeen toteuttamiseksi ja sai alueen käyttöönsä. Varsinainen museo on entinen Iso-Kivirannan vierastalo, joka on siirretty, pystytetty ja kunnostettu nykyiselle paikalleen vuonna 1974. Vuosi myöhemmin oli museon avajaiset. Alueelle on siirretty myös sepän paja, ruotusotamiehen pirtti, viljamakasiini, savusauna ja aittoja. Lähelle on rakennettu myös perinnekorsu. Esineistö talossa ja ulkorakennuksissa on yksityisten teiskolaisten museolle lahjoittamia. Museolla on ollut vuosittain vaihtuvia näyttelyteemoja ja tänä vuonna painopiste on teiskolaisessa ja hämäläisessä ruokakulttuurissa. Haaru, tiinu ja patapenkki-keittiöteemalla esiin on tuotu erilaisia keittiöaskareisiin ja ruokakulttuuriin liittyviä esineitä ja tapoja. Mutta löytyy museon alueelta paljon muutakin katseltavaa. Me viihdyimme alueella kaksi tuntia.

Nuoren emännän huone
Alunperin 1700-luvulla rakennettuun päärakennukseen tullaan sisään valoisan kuistin kautta. Kuistilta päästään pitkään käytävämalliseen eteiseen. Talossa on isännän, emännän ja nuoren emännän kammarit, sali ja keittiö. Jokaisessa huoneessa on kunkin teeman mukaista esineistöä. Isännän huoneessa saattoi aistia isännän  istuvan naapurin isännän kanssa pöydän ääressä sikaria polttamassa ja tutkimassa tärkeitä papereita. Huoneessa oli esillä myös sotien aikana taidokkaasti tehtyjä puhdetöitä. Nuoren emännän huoneessa ihastelimme verhoja ja vaatteiden pitsejä. Huoneessa oli esillä myös eri aikakausien naisten päähineitä, lapsen hoitoon liittyviä tavaroita ja leluja. Emännän huoneessa oli rukki ja seinällä kauniita käsityönä tehtyjä tauluja. Tähän huoneeseen oli katettuna myös kauniisti sinivalkosävyinen ruoka-astiasto valmiina odottamaan valmistuvaa ateriaa ruokailijoineen.


Keittiössä riitti katseltavaa. Ihastelimme kaappeja, joissa tavarat olivat esillä, mutta myös niiden sisältöä.  Astiat, ruokailuvälineet ja ruuan valmistusvälineet eri aikakausilta olivat hyvin esillä. Polvien välissä pidettävä iso kahvimylly ja sokeritoppa olivat myös mielenkiintoista nähtävää keittiössä. Pula-ajan keittokirjasta luimme terveyssopasta ja yhdessä nurkassa osui silmiin vanha rautainen pata ja kahvipannu, melkeinpä sen ajan versio nykyajan trangiasta. Siinä sai pellolla tai metsässä keitettyä kahvia ja pidettyä sen siinä lämpöisenä. Raskaampi kyllä kantaa kun trangia repussa tänä päivänä. Museolla oli erittäin ystävällinen, reipas ja paljon esineistä ja alueen historiasta tietävä opas, joka jaksoi vastata kysymyksiimme ja myös oma-aloitteisesti kertoi tarinoita mielenkiintomme mukaan. Hänen ansiostaan moni esine sai syvemmän merkityksen kuin mitä vain katsomalla olisimme saaneet.

Pihalla on kaksi aittaa. Toinen on myös Kivirannasta ja toinen Vähä-Taulaniemestä. Molemmat sijoittuvat 1700-luvulle. Seppä Arvid Ilmarisen paja ja Kalliovaarin pirtti museon viereisessä metsikössä kasvillisuuden ympäröimänä näyttivät idyllisiltä. Kalliovaarin perhekuva löytyy museon salin seinältä. Metsikön mustikanvarvuista napsimme kesän ensimmäiset mustikat. Pirtin rappusille olisi voinut jäädä istuskelemaan ja ihailemaan kaunista hyvin hoidettua maisemaa. Kävimme  myös Teiskon sotaveteraanien vuonna 1985 rakentamassa perinnekorsussa, missä oli esillä sotiin liittyvää esineistöä. Korsu oli hyvin maastossa piilossa ja polkua pitkin kulkiessa vasta kohdalla huomasimme sen. Korsun vierellä kulkee vanha kirkkotie Teiskon kirkolle. Nyt jo heinittyneenä, mutta selvästi nähtävissä.
  
Museolla oli mahdollisuus kahvitellakin omatekoisten leivonnaisten kera, mutta me olimme varautuneet nauttimaan eväämme  piknikillä suuren viltin päällä ja siihen valittu paikka museon isolla nurmikentällä osoittautui mitä parhaimmaksi. Teisko-Aitolahti-lehden toimittajan innoittamana piknikin puheenaiheena oli myös suku. Meidän retkellä olleiden serkusten isoisotäti Hulda Maria Kukkola os. Kantojärvi (1889-1940) avioitui aikanaan teiskolaisen Väinö Henrik Kukkolan (1890-1978) kanssa ja perhe asui Teiskossa. Ennen museolle tuloa kävimmekin Huldan ja Väinö haudalla Teiskon kirkon vieressä olevalla hautausmaalla. Lisäksi 1700-luvun puolella on esivanhempiamme asunut ja syntynyt Teiskossa. Esimerkiksi edellisen kirjoituksen Carl Herman Mattilan toinen mummu, isänäiti Sophia Mikaelintytär (1780-) oli Teiskon Iso-Kulkkilan tytär ja oli vielä kotonaan piikana vuonna 1801 mennessän naimisiin Leppälahden Mattilan Matti Matinpojan kanssa.

Teisko-seuran kotisivuilla on mielenkiintoisia vuonna 2003 Teisko-Aitolahti-lehdessä julkaistuja Anne-Riitta Lampisen tarinoita museon esineistä. Seppä Arvid Ilmarisesta Kortejärveltä on monta lukemisen arvoista tarinaa esineisiin ja pajaan liittyen. Käsinpyöritettävät jauhinkivet, naisten myssyt, kuppausvälineet ja monet muut ovat saaneet tarinansa, jotka kannattaa lukea. Todellisen elämän ne kuitenkin saavat paikan päällä Teiskon museossa.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Carl Herman Matinpoika Mattila 1834-1860

Isoisoisoisoisäni Kalle Hermanni - Carl Herman Matinpoika Mattila syntyi Teiskossa Leppälahden Mattilassa heinäkuussa 1834  vanhempiensa Matti (1805-1887) ja Ulrika (1812-1892) Mattilan esikoisena. Perheeseen syntyi myöhemmin vielä kaksi tyttöä Maria v.1838 (myöh.Yli-Rantala) ja Ulrika v.1841 (myöh. Iso-Tahlo) sekä kolme poikaa Matti v.1845, Manu v.1847 (myöh. Uusi-Piuhari) ja Juha v.1851). Kalle Hermannin kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin vuonna 1834 Teiskossa kappalaisen apulaisena toiminut Lars Johan Aejmelaeus. Kummeina olivat Matti  Matinpoika ja Maria Joosepintytär Leppälahden Karvaselta, Kuljun isäntä Johan Antinpoika ja vaimonsa Maria Matintytär sekä Mattilasta Jooseppi Matinpoika vaimonsa Greta Matintyttären kanssa. Kummeina olleiden Karvasen Matin ja Marian oma poika, tällöin jo aikuinen, oli myös nimeltään Carl Herman.Liekö sillä ollut vaikutusta nimen valintaan. Samana päivänä Teiskossa kastettiin Kalle Hermannia kaksi päivää vanhempi tyttövauva Kaitalahdesta Johannaksi.

Carl Hermannin kastemerkintä 14.7.1834
Puoliso Karoliina Wilhelmiina Yrjöntytär (s.1836) muutti Mattilaan vuonna 1856 Uusi-Piuharista. Olen useampaankin kertaan yrittänyt etsiä Kallen ja Karoliinan vihkiaikaa, mutta tuloksetta. Kun Karoliina ensimmäisen kerran on rippikirjassa merkittynä Mattilassa, on Carl Hermannin kohdalla merkintä elokuun 1856 vihkimisestä. Vihittyjen luettelosta en heitä kuitenkaan ole löytänyt.

Kalle ja Karoliina saivat kolme lasta. Vanhin, isoisoisoäitini Ida Maria syntyi joulukuussa 1856, tuona mahdollisena vihkivuotena ja Karoliinan Mattilaan muuttovuotena. Vajaat kaksi vuotta myöhemmin syksyllä 1858 syntyi poika Carl Alfred, joka kuoli  neljä vuotiaana keväällä 1863. Kolmas lapsi, Hilda Gustaava syntyi alkusyksystä 1860. Perhe asui ja lapset syntyivät Mattilassa.

Kallen ja Karoliinan avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Kalle hukkui marraskuussa 1860 vain 26-vuotiaana. Onkohan vene kaatunut ja kylmä vesi koitunut Kallen kohtaloksi vai ovatko marraskuun heikot jäät johtaneet jäihin putoamiseen ja sitä kautta hukkumiseen? Sattuiko hukkuminen omassa rannassa vai kauempana järvellä? Näihin ei vastausta ole, mutta Kallen ruumis on kuitenkin järvestä löydetty ja hänet on voitu jo 18.päivä marraskuuta haudata. Esikoinen Ida Maria oli tuolloin kuukauden vajaa  neljä vuotta, Carl Alfred juuri täyttänyt kaksi vuotta ja Hilda Gustaava vain muutaman kuukauden ikäinen. Karoliina oli miehensä kuollessa 24-vuotias. Hän jäi Mattilaan lasten ja Kallen vanhempien kanssa, mutta vuonna 1870 hän avioitui Ruovedeltä Sarvanasta kotoisin olevan Kalle Heikinpojan kanssa ja perheeseen syntyi vielä viisi lasta; Aleksandra, Karl Erik, Miina Gunilla, Frans Matias ja Emanuel. Uuden perheen kanssa Karoliina muutti Mattilasta ensin Leppälahden Karvaselle ja sitten Kaitalahteen Toltaan Loukkulahteen. Tuolloin 14-vuotias Ida Maria ja 10-vuotias Hilda Gustaava jäivät synnyinkotiinsa Mattilaan. Carl Alfredhan oli kuollut kaksi ja puoli vuotta isänsä kuoleman jälkeen.

Carl Herman haudattiin 18.11.1860.

Kalle Hermannin ja Karoliinan tyttäristä vanhin Ida Maria (1856-1928) avioitui kurulaisen Kalle Henrik Yrjönpoika Haapasen (1858-1929) kanssa 1877. Perhe asui Teiskossa Pengonpohjassa, joka nykyään on Ylöjärveä ja käyttivät sukunimeä Uotila. Ida ja Kalle saivat seitsemän lasta; Kaarle Jaakko myöh. Keskinen (1878-1954), Heikki Uotila (1881-1942), Ida myöh. Rantala (1882-1963), Anna Maria myöh. Kantojärvi(1885-1943), Hilma Josefiina myöh. Yli-Hankala (1887-1958), Aleksiina myöh. Nieminen (1889-1969) ja Miina Amanda (1892-). Lapsista Anna Maria Kantojärvi on isäni mummu.

Nuorempi sisaruksista Hilda Gustaava (1860-1933) muutti kotoaan Ikaalisten Juhtimäkeen Sydänlammin torppaan. Hänet vihittiin marraskuussa 1879 aiemmin Sydänlammille vävyksi tulleen ja leskeksi jääneen Ikaalisten Liitiältä kotoisin olleen Taavetti Maurits Matinpojan (1846-1915) kanssa. Taavetilla oli lapsia jo ensimmäisen puolisonsa kanssa ja Hildan kanssa he saivat kaksitoista lasta; Iida Sydänlammi (1880-1964), Kaarle Sydänlammi (1882-), Hilda Maria myöh.Kässälä (1884-), Hulda Ulrika myöh.Loimala (1885-), Arvo Maurits Sydänlammi (1887-1952), Hilma Josefiina (1889-), Lempi Ellen myöh. Hankala (1892-), Helmi Lyydia myöh.Lehtonen (1894-1967), Olga Johanna Sydänlammi (1896-1906), Aili Dagmar (1898-) ja Linnea Emilia myöh. Grönlund (1901-). Hildalle oli lisäksi syntynyt  vielä Teiskossa ollessa avioton tytär Ida vuonna 1878, mutta pieni tyttö kuoli vajaan vuoden ikäisenä alkuvuodesta 1879.

Kalle Hermannin omasta lyhyestä elämästä huolimatta hänen kaksi tytärtään ovat jatkaneet sukua näihin päiviin saakka ja edelleen suurin osa heistä taitaa asua lähellä Kallen synnyinseutua. Omasta sukututkimuksestani laskin jälkeläisiä olevan 166 ja ylikin, sillä kaikki nykypäivän suvun jäsenet eivät minulla ole tiedossa.  Eilen tapasin Ikaalisten torilla yhden sukulaisen, jonka äiti Kaarina oli Antti-pappani pikkuserkku. Minä olen Ida Marian jälkeläinen ja hän Hilda Gustaavan. Puhuimme suvun yhteisistä piirteistä, joita kumpikin tunnistimme. Olisipa mukava tietää osuiko niistä jokin Kalle Hermanniinkin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Isoäitien juurilla - Pohjois-Kurun paikallishistoriapäivä Itä-Aureessa

Itä-Aure, Länsi-Aure, Riuttanen, Kallio ja Luode olivat pitkään minulle vain Kurun pohjoisosan kyliä muiden kylien joukossa. Kylien läpi on ajettu Virroille, Kihniölle ja Parkanoon. Rasimäen koululla leireiltiin ja alueella tiesin asuvan muutamia koulukavereita. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden nuorisotoimistossa töissä ja silloin kierrettiin kyläkouluilla elokuvia näyttämässä ja pelikerhoja pitämässä. Tyhjälän lavalla oli jonkun kerran tanssit ja 1970-luvulla eri kouluilla nuorille suunnattuja tapahtumia, joihin oli muualta Kurusta linja-autokuljetus. Seitsemisessä olen retkeillyt usein ja kauniita maisemia ihaillut ohikulkiessa, mutta taloista ja paikannimistä en tiennyt oikein mitään ja kirkonmäellekin menin vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ilman sukututkimusharrastusta ja kotiseudun historiasta kiinnostumista tilanne olisikin varmaan jatkunut tällaisena, mutta muutamat esiäitini veivät minut synnyinalueelleen. Heidän pohjois-kurulaisten juuriensa ansiosta aloin kiinnostua alueen taloista ja historiasta.  Ja niin kuin tässä harrastuksessa helposti käy, yhteyksiä alkoi löytyä muihinkin sukuhaaroihin ja ajanmyötä yhä useampi paikka sai merkityksen suvun historiassa esivanhempien ja heidän sisarustensa synnyin-, asuin- ja työpaikkoina. Nämä kylät eivät enää ole vain kyliä kylien joukossa, vaan niillä on merkitys omassa kurulaisessa historiassani.

Pohjois-Kurun kylien yhteinen Taistelijan talo-yhdistys järjesti viikko ennen juhannusta toistamiseen Itä-Aureessa JussiMatissa paikallishistoriapäivän ja ilokseni pääsin tänä vuonna päivään osallistumaan. FM Marjo Heikkilä luennoi ja opasti muisti- ja perimätiedon keräämisestä. Luennon lomassa osallistujat kertoilivat omia kuulemiaan tarinoita alueen ihmisiin, taloihin ja historiaan liittyen. Esillä oli aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja valokuvia sekä yhden osallistujan hieno arvokas rahakokoelma. Vapaamuotoiseen jutteluun, kyseleyyn ja muisteluun muiden kanssa jäi aikaa ja tämä olikin hyvän luennon ohella päivän parasta antia. Oli hieno kuulla muiden tarinoita ja tavata muita alueen historiasta kiinnostuneita ja myös samoja sukuja tutkivia sukututkijoita. Monen kanssa ollaan serkkuja sukupolvien takaa, muutamien kanssa useammankin sukuhaaran kautta.

Ajelin tapahtumaan Kurusta Kallionkylän kautta. Mutkitteleva ylä- ja alamäkiä täynnä oleva tie Riuttasten kautta tarjosi palan kaunista kurulaista maisemaa. Matkanvarrella tienviitoissa vilahtaneet nimet yhdistyivät sukututkimukseeni ja mielikuvituksessa saattoi ajatella entisajan ihmisiä teillä kulkemassa. Kaunis ja idyllinen oli tien varressa myös Riuttasten maitolaituri, josta on tainnut koosta päätellen lähteä maailmalle monen talon maidot. Maailmalle ovat aikaan lähteneet alueelta myös monet ihmiset, joiden kautta pohjois-kurulaisia juuria levittäytyy ympäri Suomea ja ulkomaita. Paikallishistoriapäivässä oli mukava nähdä vireä, aktiivinen kylätoiminta ja kuulla juurilleen palanneista niin pysyvistä- kuin kesäasukkaista.

Riuttaskorven Hytöseltä lähti vuonna 1855 Greta Leena (Helena Margareta) Jeremiantytär (1831-1900) Petäjälamminkylään Kantojärvelle ja avioitui tuolloin marraskuussa Kantojärven torpan vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1830-1864) kanssa. Vajaan yhdeksän vuoden kuluttua Johan kuoli keuhkotautiin ja melko tarkkaan kymmenen vuotta ensimmäisestä avioliitosta Greta Leena vihittiin uudelleen 12.11.1865 melkein naapurista Ruoveden Siikalahden Siukolasta tulleen Emanuel Markuksenpoika Siukolan (1845-1929) kanssa. Greta Leenan isosisko Ulrika Jeremiantytär oli Kantojärvellä piikana 1861-1867 ja  pikkusiskoVilhelmiina Jeremiantytär vuoden 1868 jälkeen. Greta Leenan lasten Matin, Antin, Amandan ja Hermannin isovanhemmat Jeremias Juhonpoika Hytönen/Vihola (1791-1876) ja Liisa Tuomaantytär Hytönen/Luomajärvi (1793-1865) olivat useamman sukupolven takaa pohjois-kurulaisia. Liisan Brita-äidin vanhemmat olivat Heikki Iisakinpoika ja Riitta Tuomaantytär Luomajärveltä. Jeremian isän  Juho Matinpojan (1752-1824) juuret ovat Viholassa ja äidin Maria Olavintytär Lyran   (1752-1836)  sukujuuria on mm. Kovasella ja Hännisellä. Greta Leenan puolison Johan Kantojärven isoäidin Juliana Hjeltin juuret ovat myös Pohjois-Kurussa. Hänen isänsä Matti Joosepinpoika Kovetun (1722-1787) vanhemmat ovat Jooseppi Matinpoika (1699-1753) Luomajärveltä ja Anna (Annika) Tuomaantytär (1699-1773) Pusulta.

Julianan juurien etsimisessä sain pitkän etsinnän jälkeen apua samaa aluetta ja sukua tutkivalta sukututkijaystävältä, Pirjolta. Pirjon niinkuin "Viholan serkun"  Ritvan kanssa paikallishistoriapäivässä tapasimmekin ja näin alueelta maailmalle lähteneet juuret kohtasivat siellä, mistä joskus maailmalle oli lähdetty. Osasivatko Luomajärven tai Viholan sisarukset aikoinaan ajatella, että kahden kolmen sadan vuoden päästä heidän jälkeläisensä Lempäälästä, Sastamalasta ja Ikaalisista halaavat toisiaan heidän synnyinseudullaan etsiessään sitä elämää ja niitä paikkoja, missä he syntyivät, elivät ja jälkeläiset maailmalle lähtivät. Paikallishistoriapäivässä oli kanssani myös Mervi, Greta Leenan pojantyttärenpojantyttärentytär, joka perheensä kanssa on hankkinut kesämökin tuolta esiäitinsä synnyinseuduilta ja palannut näin näille juurilleen.

Isoisoisoisoäitini Anna Stina Juhontytär Taivaljärvi (s.1828) on myös kotoisin Riuttasilta. Hän on edellä mainitun Greta Leena Kantojärven serkku. Heidän isänsä Jeremias ja Juho ovat veljeksiä. Greta Leenan pojanpojanpoika Antti Kantojärvi ja Anna Stinan pojantyttärentytär Eeva Mäkelä menivät aikanaan kesällä 1939 naimisiin, perustivat perheen ja ovat siis pappani ja mummuni. Anna Stinan poika, isoisoisoisäni Ananias Aalto syntyi Taivaljärvellä ja hänen kumminsa ovat Anna Stina-äidin veli Antti Taivaljärvi ja vaimo Gretha Gabrielintytär. Ananiaksen vanhin lapsi Lyydia Aleksandra, isoisoäitini  syntyi 1891 Riuttaskorven Suutarilassa, mutta myöhemmin perhe muutti muualle. Ananiaksen vaimo oli Aleksandra Zefaniuksentytär Olkitaipaleen kylästä Rajamäestä, mutta naimisiin mennessä hän oli piikana Riuttaskorven Mäkelässä.

Neljäs pohjois-kurulainen mummuni sukupolvien takaa on isoisoisoisoisomummuni Maria Liisa Yrjöntytär Sormunen (1784-1869). Maria-mummun isä Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) on kotoisin Aurejärven Sormuselta. Yrjön äidin Brita Jaakontyttären (1718-1803) isä on Kovaselta. Maria Liisan tytär Maria Kallentytär (1818-1895) ja puolisonsa Kustaa Matinpoika Kylmäniemi (1818-1881) ovat äitini mummun Hilja Sabina Karran os. Nieminen (1897-1977) isovanhemmat. Näitä kaikkia isomummujeni synnyinpaikkoja olen alueen kartoista ja alueella kulkiessa etsinyt. Vielä on etsittävää ja opettelemista alueen talojen ja paikkojen hahmottamisessa, mutta paikallishistoriapäivän jälkeen olen taas monessa asiassa viisaampi.

Päivän lopuksi oli opastettu hautausmaakierros Aurejärven hautausmaalla, joka otettiin käyttöön vuonna 1924, joten ihan läheisiä näiden mainittujen esiäitieni sukulaisia ei hautausmaalta löydy, mutta näiden sukujen jäseniä 1800-luvun puolivälistä 1900- ja 2000-luvuille kyllä. 
Marjo Heikkilä esittelee hautausmaan vanhimpia hautamuistomerkkejä.
Hautausmaan vanhin säilynyt hautamuistomerkki  on
vaahteran alla 30-vuotiaana kuolleen Ruusa Jytilän (1894-1924) hautakivi. Perimätiedon mukaan juuri tuolta Jytilästä hautausmaalle tuotiin vaahteroita, jotka ovat tunnusomaista hautausmaan kasvistossa. Ruusa Jytilän hautamuistomerkin vieressä on samoihin aikoihin haudatun vauvana kuolleen Rauni Niemen hautamuistomerkki (1924-1924), kiven päällä seisova rautaristi.Muistitiedon mukaan heitä  ennen on hautausmaahan ensimmäisenä haudattu Marjamäen perheen kastamaton lapsi.Nykyisenä ikaalislaisena kiinnostava hautausmaalla on myös vuonna 1953 paljastettu sankarivainajien muistomerkki, sillä sen on suunnitellut ikaalilaissyntyinen yliarkkitehti Bertel Strömmer.

Juho Leonard Taivaljärven ja vaimonsa Lyydian hauta on yksi monista hautausmaalla olevista Taivaljärvien haudoista. Juho Leonard on isoisoäitini Lyydia Aleksandra Mäkelän os. Aalto pikkuserkku. Juho Leonardin isä Ananias Taivaljärvi oli isoisoisopappani Ananias Aallon serkku sekä hänen kummiensa Antin  ja Grethan poika. Juhon veljenpojan Kalle Järvelän perheen hauta on myös tällä hautausmaalla ja mainittiin opastetulla kierroksella, sillä Kallen vaimo Elli Järvelä (1922-2001) sai vuonna 1994 korkeimman äideille annettavan tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Samaan isoisoisoisomummuni Anna Stina Taivaljärven sukuun kuuluu myös Ananias ja Agneta Saarijärven hauta. Ananias Saarijärven äiti on Anna Stinan sisar Vilhelmiina Juhontytär Taivaljärvi. Ananias Saarijärvi, Ananias Aalto ja Ananias Taivaljärvi olivat serkuksia. Ananias - nimen lisäksi suvusta löytyy paljon Antteja. Ananias Saarijärvenkin poika oli Antti ja hänen perheensä hauta löytyy myös Aurejärven hautausmaalta.



Marjo Heikkilän haudoista kertomat tarinat innostivat myös paikallishistoriapäivään osallistuneet muistelemaan ja kierroksen aikana kuultiinkin monta mielenkiintoista tarinaa alueen ihmisistä ja tapahtumista menneiltä ajoilta - sekä iloisia että surullisia.  Aurejärven kirkkoon ja hautausmaahan voi tutustua tarkemmin Taistelijan talo-yhdistyksen julkaisemasta Aurejärven kirkko ja hautausmaa-kirjasta. Marjo Heikkilän opastama hautausmaakierros löytyy yhdistyksen kotisivuilta, mistä löytyy paljon myös muuta alueen kyliin, historiaan ja tapahtumiin liittyvää tietoa. 

lauantai 17. tammikuuta 2015

Sipilän tädit

Neljä tätiäni 1800-luvulta ovat olleet tällä viikolla mielenkiintoni kohteina. Olen kyllä heidän olemassa olostaan tiennyt jo kauan, mutta kaikkien heidän elämän vaiheidensa seuraaminen ei sitten ole käynytkään käden käänteessä. Vaikein heistä on ollut isoisotätini Amalia, jonka etsimiseen olen pyytänyt ja saanut apua muiltakin sukututkijoilta, mutta silti etsintä jatkuu.

Amalia Antintytär syntyi Ruovedellä huhtikuun 19.päivä vuonna 1847. Perhe asui tuolloin Visuvedellä Visukankaalla, mistä he muuttivat Visudeden Sipilän ja Pourun kautta vuonna 1862 Pihlajalahdelle Hakajärven Rantalaan.  Hänen isänsä Antti Sipinpoika (1820-1904) oli kotoisin Ruovedeltä Sipilästä ja äiti Maija Stiina Juhontytär (1812-1888) Virroilta. Amalian kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin Ruovedellä kirkkoherran apulaisena toiminut Gabriel Benedict Hildeen ja kummeina olivat torppari Heikki Salomoninpoika Visukangas ja vaimonsa Leena Erkintytär sekä Peskalta renki Wilhelm Gabrielinpoika ja piika Brita Matintytär.  Amalian syntyessä perheessä oli jo kaksi vuotta vanhempi isoveli Salomon, jota myös Saluksi kutsuttiin. Amalian ollessa 7-vuotias perheeseen syntyi Heikki, josta myöhemmin tuli pikkuveljensä, isoisoisäni kasvatti-isä. Amalian äiti kuoli vuonna 1888 ja isä Antti meni uudelleen naimisiin siitä muutaman vuoden kuluttua 70-vuotiaana itseään huomattavasti nuoremman ja Amaliaakin kymmenen vuotta nuoremman Maria Liisan (1857-1927) kanssa keväällä 1890. Tästä liitosta perheeseen syntyi Pihlajalahdella Hakajärven Rantalassa Amalialle kaksi veljeä lisää; Mikko vuonna 1891 ja Santeri vuonna 1895. Mikko on isoisoisäni ja 44 vuotta Amalia sisartaan nuorempi.

Amalia oli 27-vuotias kun hänet vihittiin keväällä 1874 Orivedeltä kotoisin olleen Juho Herman Kallenpojan kanssa. Tuolloin Amalia oli piikana Pihlajalahdella Hietalassa ja Hermanniksi sekä Manniksi kutsuttu puoliso renkinä Tyrnillä. 17- vuotiaana vuonna 1864 Amalia lähti kotoaan Rantalasta Tampereelle puuvillatehtaalle töihin. Vielä on edessä Tampereen ajan selvittely, mutta vuonna 1870 Amalia oli jo Ruovedellä takaisin. Ensin Nenosen Kivijärvellä piikana ja sitten Hakajärvellä, missä myös tuleva puoliso Hermanni oli renkinä. Pariskunta on kulkenut työn perässä ja muuttanut paljon sekä yhdessä että erikseen. Vuonna 1876 Mannia on kehoitettu elämään sovussa ja yhdessä vaimonsa kanssa ja Amalia on myöhemminkin hakenut miestään muualta kotiin. Vuonna 1879 he muuttivat Hämeenkyröön, mutta jo seuraavana vuonna takaisin Ruovedelle. Amalia ja Juho Herman ovat vielä vuonna 1884 Ruovedellä, mutta sitten huhtikuussa heidät on merkitty sekä rippikirjassa että muuttokirjassa muuttaneen Orivedelle. Sieltä heitä ei kuitenkaan ole löytynyt. Lapsia heille ei ole tuohon vuoteen 1884 mennessä tullut. Amalia oli tuolloin 37-vuotias. Aikuisiällä Amalia on käyttänyt myös sukunimeä Mäkinen, mutta Ruovedeltä pois muutettaessa pariskunnalla ei sukunimeä ole eikä pysyvää paikkaa mistä muuttavat, mutta viimeisimmäksi heidät on kirjattu Hakajärvelle Rantalaan. Amalian ja Mannin etsintä siis jatkuu Ruoveden, Oriveden ja muiden paikkakuntien arkistoista. Ehkä urakoin läpi Tampereen rippikirjoista tuolta ajalta myös puuvillatehtaan työntekijät.

Kolme muuta tätiä ovat samaa Sipilän sukua eli Amalian tätejä ja minun isoisoisotätejä. He ovat Amalian Antti isän sisaruksia ja heidän vanhempansa ovat Sigfrid Yrjönpoika ja Anna Henrikintytär Ruoveden Visuvedeltä. Heistä ensin vuonna 1805 syntynyt  Maria kuoli 3-vuotiaana vuonna 1808. Tuona samana Marian kuolin vuotena syntyi kesällä Justina ja seitsemän vuoden kuluttua keväällä 1815 pikkusisko, joka sai kuolleen sisaren tavoin nimekseen Maria. Viisi vuotta tästä eteenpäin kesällä 1820 syntyi perheeseen poika, Amalian ja Mikon isä, isoisoisoisäni Antti.

Marian mukana olen kulkenut Sipilästä Ritoniemeen ja Haukkamaalle Salmijärvelle, missä Maria on puolisonsa Mikon ja lastensa Loviisan, Karoliinan, Emanuelin ja Kallen kanssa asustanut.  Maria ja häntä viisi vuotta nuorempi Mikko vihittiin keväällä 1846. Edellisenä jouluna kolme kuukautta aiemmin Maria oli saanut Loviisa tyttären, joka kastetiedoissa on merkitty aviottomaksi. Myöhemmin kyllä rippikirjoissa Loviisankin patronyyminä on muiden lasten tavoin Mikontytär. Mikko kuoli Salmijärvellä pöhöön alkusyksystä 1857 ja Maria jäi yksin lasten kanssa. Lapset olivat tuolloin 12-, 9-, 6- ja 1-vuotiaat. Marian poika Emanuel lähti 15-vuotiaana rengiksi Storminiemen Kukolle ja kuoli siellä kaksi vuotta myöhemmin keväällä 1868. Saman vuoden kesällä kuoli Marian tytär Karoliina 20-vuotiaana. Perhe eli köyhänä ja jo aikaisemmin Karoliina oli rippikirjassa merkitty sairaalloiseksi. Tuolloin vuonna 1868 elettiin raskaita kylmiä nälkävuosia, joten nuoret ovat varmasti kuolleet sen ja köyhien olojen aiheuttamiin ongelmiin. Vanhin tytär Loviisa oli jo aiemmin lähtenyt kotoa Visuvedelle Alastaloon piiaksi ja perustanut perheen siellä tapaamansa Epra Reetanpojan kanssa. Tuolloin sisarusten kuollessa Loviisalla oli kaksi vuotias Edvard poika. Marian nuorin poika Kalle lähti Salmijärveltä 1870. Maria jäi yksin Salmijärvelle ja eli siellä elämänsä loppuun asti. Hän kuoli joulun alla 1894 oltuaan leskenä 37 vuotta.

Marian isosisko, isoisoisotätini Justina jää asumaan aluksi Sipilään ja hänet vihitään Abraham Tuomaanpojan kanssa. Heinäkuussa 1838 heille syntyy esikoinen, tytär Justiina, mutta samana syksynä Abraham kuolee keuhkokuumeen seurauksena. Miehensä kuoleman jälkeen Justina lähtee tyttärensä kanssa muualle, ilmeisesti kuitenkin Ruoveden rajojen sisäpuolelle, koska poismuutto merkintää ei löydy.

Justiinan ja veljen tyttärensä Amalian elämänvaiheiden etsiminen ja tutkiminen jatkuu siis vielä. Olen etsinyt heitä arkistojen piiloista aiemminkin ja jättänyt heidät välillä rauhaan, mutta taas kerran etsinyt ja etsinyt, selannut ja selannut. Voi olla, että jälleen on pidettävä taukoa heidän kanssaan ja palattava sitten myöhemmin heihin uudelleen. Toivon joskus nämä isoisoisoisovanhempieni jälkeläiset saavani kasaan. Sipillä oli nämä kolme tyttöä ja poika Antti, joka siis on isoisoisoisäni. Hänen poikiensa Salun, Mikon ja Santerin juuret jatkuvat tähän päivään ja varmasti vielä näiden tätienikin jäljet löytyvät - enemmin tai myöhemmin.

Marian kaste 1.9.1805 Ruovesi. Ensimmäisenä kummina mainittu Seppälän isäntä Matts Jöransson/Matti Yrjönpoika  on Marian setä.

Justinan kaste 26.7.1808 Ruovesi

Amalian kaste 21.4.1847 Ruovesi.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Aatu Siukola (1862-1881)

Isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) yhdeksän vuotta nuorempi veli Aatu syntyi kesäkuun 5.päivä vuonna 1881 Ruovedellä Siikalahdessa Siukolan torpassa. Aatu oli vanhempiensa Aatun ja Reetan yhdestätoista lapsesta kahdeksas. Aatun kastoi Ruoveden kirkon sakastissa Karl Johan Indrén. Kummeina olivat naapurista Hammolta Herman ja Riika.
Aatu kastettiin 8. kesäkuuta Ruovedellä.

Kuudesta pojasta Aatu ja perheen vanhin poika Eenok olivat ainoat aikuisikään asti eläneet pojat, mutta olivat kuollessaan silti vielä nuoria. Eenok 25-vuotias ja Aatu juuri edellisenä kesänä täyttänyt 19-vuotta. Isoisoisoisovanhempieni Aatu (Adolf Joakim) ja Reetta (Greta Lisa) Siukolan perheestä olen kirjoittanut aiemminkin ja pohtinut siinä Aatun kuolemaa, johon syynä siis oli hukkuminen 30.lokakuuta 1881.   
Aatu haudattiin 13.marraskuuta 1881 Ruovedellä.

Aatu haudattiin Ruovedellä marraskuun 13.päivä, kuten myös päivää myöhemmin hukkunut 66-vuotias Juha Tapaninpoika Vääristä Pilkotusta. Nyt sattumoisin reilut 130 vuotta myöhemmin historiallisen sanomalehtiarkiston lehtiä alueelta selaillessani osui silmiini kaksikin uutista Aatun kuolemaan liittyen.
Joulukuun 7.päivä 1881 Keski-Suomi lehti uutisoi sekä Aatun että Pilkotun torpan vaarin hukkumisesta.

Tampereen Sanomat 14.12.1881
Keski-Suomen uutisesta viikkoa myöhemmin Tampereen Sanomat kertoi Aatun lisäksi kahdesta muusta hukkumisesta. Aatu on siis tuo mainittu Siukolan torpan poika, mutta sopivaa Ylisen torpan poikaa en Ruovedeltä kirkonkirjoista etsien löytänyt. Sen sijaan Muroleessa Kaakkolammin Kustaan 10-vuotias Kustaa poika hukkui jäihin 27.marraskuuta ja 2.joulukuuta Storminiemen salmessa Ylä-Ajoksen piika Milia Samulintytär 22-vuotiaana. Neljä hukkumiskuolemaa samalla paikkakunnalla pienellä ajalla tuntuu suurelta, mutta tuohon aikaan jäät olivat nykyaikaan verrattuna huomattavasti yleisempi kulkureitti. Kun matkat teitä pitkin olivat pitkiä, on ymmärrettävää, että järvien jäitä haluttiin hyödyntää heti kun mahdollista, mutta surullista, että alkusyksyn heikot jäät ovat nämä kulkijat yllättäneet ja heidän kohtalokseen koituneet.

Isoisoisoisovanhempani joutuivat Aatun hukkumisen seurauksena hautaamaan kuudennen kerran lapsensa ja nyt viimeisen poikansa. Tuolloin syksyllä 1881 kotona Siukolassa asuivat vielä Aatun lisäksi nuoremmat sisaret Eeva 17-vuotta ja Eriika 15-vuotta. Isosisko Edla oli tuolloin jo Kantojärvellä emäntänä, Matti Kantojärven vaimona ja hiukan alle  2-vuotiaan Antto Emilin ja puolivuotiaan Aina Vilhelmiinan äitinä. Aatun hukkumisen ja hautaamisen välissä Eeva -sisko vihittiin 3.marraskuuta Kalle Osmon kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi seuraavan vuoden marraskuussa ja sai nimen Adolf, Aatu - kuten isoisänsä ja enonsa Aatu.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kyläile Kyrössä - pihoilla ja pirteissä


Viime sunnuntaina, aurinkoisena elokuun viimeisenä päivänä järjestettiin Hämeenkyrössä Kyläile Kyrössä- Pihoissa ja pirteissä, Hämeenkyrön vanhat talot-tapahtuma. Vastaavanlaisia tapahtumia on Suomessa järjestetty mm. Loviisassa, Uudessakaupungissa ja Kristiinankaupungissa. Tapahtuma järjestettiin talkootyönä, mutta sitä oli mukana tukemassa Hämeenkyrön kunta ja nuorisoseura sekä Euroopan kulttuuriympäristöpäivät, joka on vuosittain toteutettava syksyn tapahtuma eri puolilla Eurooppaa ja tarjoaa mahdollisuuden tutustua erilaisiin kulttuurikohteisiin. Hämeenkyrön tapahtumassa 19 erilaista vanhaa taloa pihapiireineen ja asujineen toivotti kävijät tervetulleiksi tutustumaan vanhoihin taloihin ja rakennuksiin, pihapiireihin ja niiden hoitamiseen, perinnerakentamiseen, remontointiin, sisustamiseen ja seudun historiaan. Esittelyn lomaan oli järjestetty pihakirpputoreja, kahviloita, vohvelinpaistoa ja työnäytöksia. Muutamissa talossa oli mahdollisuus nähdä myös eläimiä ja kotimuseoiden aarteita. Tapahtumaan oli varattu järjestäjien puolelta aikaa kuusi tuntia ja ainakaan meidän neljän naisen porukka ei tuossa ajassa ehtinyt kaikkia kohteita käydä läpi, vaikka esittelyn perusteella kaikki olisivat tutustumisen arvoisia olleet.

Tapahtumassa suunnistettiin kohteesta toiseen karttojen avulla ja me valitsimme aloituspaikaksi Viljakkalassa sijainneen 1920-luvulla rakennetun Wanha-Jutila nimisen tilan. Hyvin hoidetussa talossa ja pihapiirissä oli paljon nähtävää. Navetassa ei enää lehmiä ollut, mutta sen ajan tunnelma oli aistittavissa. Navetan siisteydestä huolimatta nenäämme tulvi muistista sinne kuuluva tuoksu. Näytti myös siltä, että jos on nykyihmisten sängyt pidempiä kuin ennen niin samoin näyttää käyneen myös lehmien kohdalla, sillä paikat navetassa lehmille olivat paljon pienempiä kuin näyttäisi nykynavetassa olevan. Talon isäntä sai kuulla myös toistuvia ihastelun huokauksia kun ihailimme kuivaamon yläkertaan tehtyjä kesähuoneita. Remontoinnissa ja sisutuksessa oli käytetty pääasiassa kierrätysmateriaaleja ja -tavaroita itseltä ja muualta. Vielä kun ikkunasta kurkisti ulos syksyiseen peltomaisemaan, jota aurinko vielä oikein kultasi, niin eipä tarvitsisi ainakaan minua kovin paljon houkutella tuohon kesähuoneeseen asumaan. Kaksikerroksisen aittarakennuksen yläkerran aittahuoneet olivat sisustettu kauniisti vanhoilla huonekaluilla ja tavaroilla. Alakerrassa oli kahvila ja oleskelutila, mutta puoleensa veti myös yhteen tilaan kootut vanhat esineet. Kauniiseen taloon pääsi tutustumaan ja ihastelemaan vanhan talon henkeä ja monia ihania yksityiskohtia ja sisustusideoita. Pihapiirissä oli kunnioitettu talon tyyliä. Kukat ja kasvit olivat sopusoinnussa talon ikään nähden ja ennen lähtöä hengähdimme hetken sireenimajan katveessa.

Wanhan-Jutilan tapaan myös Osaralla oli vanhaa esineistöä koottu kotimuseoksi vanhaan viljamakasiiniin. Museon lisäksi Osaralla pääsi tutustumaan vuonna 1886 rakennetu talon juuri remontoituun saliin. Talo rakennettiin aikanaan maanviljelyskouluksi, mutta toimii nyt kotina Immosen perheelle, jotka tapahtumassa museota ja salia sekä tilan historiaa esittelivät. Museossa olikin suuri määrä erilaista tilalla ja koulussa käytettyä esineistöä.  
  
Kyröspohjassa tutustuimme Unholaan, joka on arkkitehti Armas Lindgrenin  anoppinsa vanhuuden asunnoksi v. 1897 suunnittelema talo. Anoppi, leskiruustinna Serafina Hellstén halusi itse nimetä talon Unholaksi, unohduksen paikaksi. Armas Lindgren (1874 - 1929) oli naimisissa Hämeenkyrön kirkkoherra Matthias Hellsténin tyttären Irenen kanssa. Lindgren oli osakkaana arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarisessa vuosina 1897-1905 ja heidän töitään on mm. Suomen paviljonki Pariisin näyttelyssä v.1900, Hvitträskin kartano Kirkkonummella v.1903-1905 ja Suomen kansallismuseo Helsingissä v. 1902. Vuodesta 1905 Lindgrenillä oli oma arkkitehtitoimisto ja siellä hänen töinään on mm. Estonia-teatteri Tallinnassa yhdessä Wivi Lönnin kanssa, Haikon kartano, Kulosaaren kasino Helsingissä ja Noormarkun kirkko. Lindgrenin työluettelossa kerrotaan Unholan, anopin asuintalon olevan ensimmäisenä. Hellsténien jälkeen Unholaa asuttivat Hämeenkyrön seuraavan kirkkoherran Johan Henrik Ilvosen leski ja lapset perheineen. Nykyään taloa asuvat toimittajat Pirkko ja Matti Pitko, jotka tapahtumapäivänä esittelivät talon historiaa kuvin ja sanoin.


Kalhun talo ja piha olivat täynnä elämää. Vuonna 1890 perustettu talo ja tila on toiminut myös kauppana, mutta on saanut nykyisiksi asukkaiksi juuri itselleen sopivat eläjät. Portista sisään astuttua kanat toivottivat tulijat tervetulleeksi ja samalla katse kiinnittyi puuhun kiinnitettyyn keinuun, josta avautui puiden katveesta näkymä pellolle. Lasten leikkipaikat, vanha kaivo ja pihlaja rinnatusten, rakennusten väliin pingotetttu pyykkinaru ja siinä kuivumassa oleva pyykki toivat mieleen entisajan pihapiirin. Kirpputori ja kesäpuoti sai vanhan tavaran harrastajan ja kirpputorikiertelijän huokailemaan, sillä makasiini oli pullollaan ihania vanhoja tavaroita ja samaan henkeen sopivia käsitöitä. Makasiinipuodissa kiertelyn ja kesäkeittiössä olleeseen kahvilaan tutustumisen jälkeen lumosi itse talo. Vanhaa ja uutta, ihania sisustusideoita ja tunnelmaa. Lastenhuone rautaisine kerrossänkyineen, vanha lamppu kaapin reunalla  ja naulakossa roikkuvat ihanaakin ihanammat pienen tytön mekot valloittivat suloisuudellaan. Keittiö oli upea, idearikas yhdistelmä vanhaa ja uutta. Keittiön ikkunasta avautui upea näkymä hämeenkyröläiseen maisemaan. Sisustuksessa näkyi kiinnostus vanhaan, kierrättämiseen ja käsitöihin. Ihana koti vanhassa talossa. 


Kyröspohjantien molemmin puolin sijaitsevan Kievarin tilan pihamaalla talon isäntä kertoili hauskasti talon historiaa ja emäntä esitteli pihapiiriä ja ikkunaprojektia. Pihapiiristä löytyi myös vuonna 1901 rakennettu kellari.













Hierun 100-vuotiaaseen myllyyn Herttualassa oli rakennettu ihastuttava kesäasunto myllyn historiaa säilyttäen. Herttualasta ajelimme Maisematien kautta keskustaan ja samalla saimme ihailla samoja hämeenkyröläisiä maisemia, joita F.E.Sillanpää jo aikanaan on kirjoissaan kuvaillut. Aurinkoisena elokuun päivänä maisena lumoaa väreillään ja muodoillaan. Vesi kimmeltää kauempana peltokumpareiden takana tai metsän puiden lomasta. Pensaat ja puut tarjoavat satoaan. Mukava ajatella millaista tämä maisema on keväällä, kesällä ja talvella. Aina kaunista, erilaista ja uudelleen lumoavaa. Ja hämäläistä syntyperää olevalle niin kotoista.

Monissa taloissa elettiin isompien ja pienempien remonttien keskellä. Kyröskoskella ns. Kivimäen talossa perhe remontoi ja asui taloa pienen lapsen kanssa. Remonttia tehtiin vanhaa 1920-luvulla rakennettua taloa ja sen tyyliä kunnioittaen.  Talon eteisessä oli mukavasti esillä työväline, jolla betonia taloon aikanaan on kannettu. Valokuvin esiteltiin niin talon historiaa kuin nykyisen remontoinninkin vaiheita. Kiva idea oli kerätä talteen myös kävijöiden tietämiä tarinoita talon historiasta. Rytökylässä eli vanhassa kirkonkylässä Pappilanjoen tuntumassa tutustuimme Nummisen vanhaan leipomoon, jota nykyiset omistajat restauroivat ja asuvat tuon työn keskellä, mikä on todella hienoa ja kunnioitettavaa eläinten ja pienten lasten kanssa, kun osa huoneista on valmiina ja osa täysin kesken. Kaikesta näki, että työtä tehdään huolella ja vanhaa kunnioittaen.Sekä sisällä että ulkona oli näkyvillä restaurointityön eri vaiheita.


Upea mansardikattoinen Rauhasalo Siljantiellä on nähnyt monenlaista. 1920-luvulla rakennetussa talossa on toiminut sekä matkustajakoti että mielenterveyskuntoutujien pienkoti ja lisäksi talon salissa on pidetty käräjiä. Rauhasalon ja leipomon lähellä Pappilanjoen toisella puolella on entinen kirkonkylän koulu, jossa nykyisin toimii kahvila-ravintola Frantsilan Kehäkukka. Tuossa koulussa opetus alkoi 1875. Ensimmäinen koulurakennus tuhoutui tulipalossa marraskuussa 1877, mutta uusi koulu valmistui samaan paikkaan jo seuraavana syksynä. Koulun historiaan voi tarkemmin tutustua Hämeenkyrön kunnan internet- sivuilla. Mekin pidimme tässä kohtaa monen muun tavoin ruokataukoa talosuunnistukselta ja nautimme Kehäkukan tarjoamista herkuista, vaikka toki vanhan koulun sekä sisällä että pihapiirissä riitti katseltavaa.

Tapahtumalla oli paljon kävijöitä. Ainakin sen perusteella miten väkeä oli eri kohteissa ja miten tienvarret täyttyivät autoista. Tunnelma oli mukava ja ihmiset juttelivat keskenään. Hyvä esimerkki siitä miten tapahtuma voi tuoda myös ihmisiä yhteen ja lisätä näin yhteisöllisyyttä. Nyt keskustelun aiheena olivat usein talot ja niiden rakentaminen, historia, sisustaminen ja puutarhat, mutta uskonpa siellä saman kylän ihmisten vaihtaneen muitakin kuulumisia ja myös tutustuneen toisiinsa. Aikanaan Kalhun kauppa tai Nummisen leipomo varmasti keräsivät kylän ihmisiä rupattelemaan ostosten lomassa ja nyt sen teki samalla paikalla oleva makasiinipuoti, kesäkeittiön kahvila ja mielenkiintoinen restaurointiprojekti.