Mummuna on mukava olla

Minusta tuli eilen mummu. Samana päivänä tasan 44 vuotta sitten minusta tuli isosisko. Äidin kertoman mukaan olin siitä erittäin ylpeä. En muista tuntuiko tuo ylpeys kaksivuotiaan sydämessä yhtä pakahduttavalta onnen tunteelta kuin mummous tuntuu nyt, mutta näillä molemmilla rooleilla on äidin roolin lisäksi erityisen tärkeä merkitys elämässäni. Samanlainen erityinen merkitys on ollut elämässäni myös omilla mummuillani.

Toinen omista mummuistani, Aune-mummu, elää edelleen, joten meitä on nyt viisi sukupolvea yhtä aikaa tätä sukuhaaraa. Aune-mummu on minulle rakas, vaikka emme niin usein nykyään näekään. Lapsuudessa kävin mummulassa usein ja olihan siellä hyvänä leikkikaverina myös samaa ikää oleva enoni. Viime kesänä istuimme mummun kanssa hänen asuntonsa pihassa penkillä, söimme hyvällä omallatunnolla suklaata ja joimme kahvia. Mummu muistaa vielä paljon tarinoita entisajasta, joten tämän sukututkimusharrastuksen puitteissa ja vähän ohi senkin olen kuullut monta tarinaa ja yhdessä olemme muistelleet. Mummuni ei ole koskaan minua mistään valinnoista moittinut, vaikka kyllä lapsena muistan hänen monista asioista lasten leikeissä kieltäneenkin - niinkuin varmaan silloin aihetta olikin ja olisi niitä varmasti aikuisenakin ollut, mutta hän on aina ymmärtänyt ratkaisuni ja osoittanut ettei elämä vastoinkäymisiin lopu. Lapsuudessani mummu kävi kodin ulkopuolella töissä ja muistan miten enoni kanssa usein oltiin häntä mummulan tiehaarassa vastassa, kun odoteltiin häntä töistä. Loma-aikaan mummu marjasti paljon - torimyyntiin asti, mutta jäi häneltä hetkiä yhdessä oloonkin. Mummun kanssa otin nuorena tyttönä mummulan portailla aurinkoa eikä ollut pakko ryhtyä mihinkään työhön, vaikka sitäkin olisi ollut. Pappa siitä taisi meitä muistutella, mutta emme me välittäneet.

Minä ja Eeva-mummuni 1967 talvella

Eeva-mummuni kuoli kun olin kaksivuotias. Hänellä on silti ollut merkityksellinen rooli elämässäni, sillä hänellä on ollut tärkeä merkitys Kantojärvellä emäntänä, vaimona, äitinä ja mummuna. Hänen jälkensä näkyy tänäkin päivänä niin sydämissä kuin muistoissa ja hyviksi havaituissa toimintatavoissa, joista ainakin itse eniten kuulen siitä, että Eeva-mummullakaan ei koskaan jäänyt tiskit pöydälle, vaikka työtä talossa oli silloin paljon paljon enemmän kuin meillä nyt. Ahkera mummu olikin. Öljylyhdyn valossa hän lähti aamuisin navetalle ja palasi sieltä hoitamaan kotia ja laittamaan perheelle ruokaa. Valokuvista, vanhempieni ja sukulaisten tarinoista sekä esimerkiksi äitini anopiltaan saamista kirjeistä 1960-luvulla tiedän hänen olleen lämmin ja perhettään rakastava vaimo,äiti, mummu ja anoppi. Kodissa oli tilaa myös sukulaislapsille kuten Kantojärvellä aiempienkin sukupolvien aikana oli ollut tapana, että varsinkin kesäisin talonväki lisääntyi kesänviettoon tulleista sukulaisista.

Äitini mummut Emma ja Hilja elivät vielä minun lapsuudessani. Emma-mummua kävimme katsomassa Ruovedellä Muroleessa saaressa, missä hän asui ja Hilja-mummun luona vierailimme Tampereella Marjatan sairaalassa. Äidilläni, kuten muillakin heidän lapsenlapsillaan on paljon lämpimiä muistoja heistä. Isäni mummuista Anna ehti kuolla vuotta ennen isäni syntymää, mutta Lyyli-mummu eli vielä isän käydessä Kantojärveltä Karjulankylänkoulua. Tuo Mäkelän mummula oli sopivasti koulumatkan varrella, joten isä sisaruksineen poikkesi usein koulumatkalla mummun luona. Lyyli-mummu kävi myös paljon Kantojärvellä apuna talontöissä ja lastenhoidossa.

Tämän mummouden aiheuttaman onnen tunteen johdosta harmaat hiukset, kasvojen rypyt, lisäkilot, roikkuvat tissit ja jopa muutamat elämän murheet menettävät merkityksen. Mummuna on mukava olla ja alla olevan runon sanoin odotan yhteisiä hetkiä juuri syntyneen rakkaan pojanpoikani kanssa:

Käsi kädessä kuljetaan,
tämä on hyvä hetki.
Käsi kädessä kuljetaan,
aurinkoinen ja tuulinen retki.
Maailmanmenoa yhdessä ihmetellään,
jokainen puu, pensas ja jopa pellon multa.
Käsi kädessä kuljetaan,

mummu ja mummun kulta.