Säästöpankinranta

Isäni kummitädit Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi (1886-1976) ja Aune Kärkäs (1908-1986) asuivat Helsingissä Säästöpankinrannassa. Kadun ja paikan nimellä ei ole mitään tekemistä pankin kanssa, vaikka niin luulisi. Siltasaaressa Pitkänsillanranta 17:n kohdalla sijaitsi nimittäin 1800-luvulla helsinkiläisten suosima Emilieburg niminen ravintola. Yliopiston siirryttyä Turun palon jälkeen Helsinkiin ravintolasta tuli myös ylioppilaiden ja yliopistolaisten suosikkipaikka. Asiakkaiden kulutettua siellä ahkerasti markkojaan alettiin puhua, että kaupunkilaisten rahat päätyivät sinne ja näin ravintolasta tuli kansan suussa Sparbanken, Säästöpankki ja ravintolan lähellä kulkenut katu sai nimekseen Säästöpankinranta. 

Sparbankenin eli Emilieburg ravintolan Siltasaareen perusti ruotsalaisyntyinen Catharina "Cajsa" Wahllund (1771-1843), joka oli aiemmin perustanut Turkuun Seurahuoneen ja majatalon Helsinkiin kauppias Sunnin taloon Aleksanterinkadun ja Sofiankadun kulmaan. Catharina Wahllund perusti myös Töölönlahden rannalle Seurapuistoon eli myöhemmin hänen mukaansa nimettyyn Kaisaniemen puistoon pienen kioskin, joka pian laajeni niin, että vuonna 1839 Wahllund perusti paikalle Helsingin vanhimman edelleen toimivan ravintolan eli ravintola Kaisaniemen.

Tuolloin 1800-luvulla Siltasaari oli Kaisaniemen ja Hakaniemen välisessä salmessa sijainnut saari, joka oli yhdistetty silloilla sekä Kaisaniemen että Hakaniemen suuntaan. Niemien välinen salmi täytettiin 1890-luvulla nykyisen Hakaniemen torin kohdalta ja näin Siltasaari menetti  saarimaisuutensa ja toinen silloista jäi pois käytöstä. Jäljelle jäänyt Pitkäsilta yhdistää Siltasaaren Kaisaniemeen. Teollistumisesta ja asukasmäärän kasvusta 1800-luvun lopulla alkanut alueen muutos ja rakentaminen jatkuivat vielä pitkälle 1900-luvullekin. Olgan ja Aunen muutettua Säästöpankinrantaan oli 1960- ja 1970-luvuilla alueella edelleen rakennustöitä. Minä muistan Aunen luona vieraillessa jo rannan kauniit kivetykset ja rantapuiston, mutta tämän tekstin kuvissa vuodelta 1960 Olga 74-vuotiaana ulkoilee rannan rakennustöiden keskellä.

Mestarin Motti

Mestarin Motti on Kurussa Metsäoppilaitoksen pihamaalla sijaitseva kivinen patsas, joka on pystytetty kunnianosoituksena kurulaiselle kaksinkertaiselle hakkuumestarille Heikki Ahoselle. Se on samalla myös kunnianosoitus kaikelle kurulaiselle metsätyölle, jota alueen laajoissa metsissä on tehty ja tehdään. 18.7.1999 paljastetun patsaan on toteuttanut kurulainen kivitaiteilija Petri Väisänen. 

Heikki Ahonen saavutti mestaruutensa metsurien Suomen mestaruuskilpailuissa vuonna 1945 Hämeenlinnassa Aulangolla, missä motinteon taidoissa kisailtiin tosissaan, mutta hyvässä hengessä. Kilpailun valmistautumiseen, tunnelmiin ja metsurien taidon näytteisiin voi tutustua YLE:n Elävän arkiston tallentaman dokumentin kautta osoitteessa http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/metsurit_kilpasilla_16811.html#media=16814 

Sodan jälkeisen Suomen jälleenrakentamisessa motinteosta kisailu oli koko kansan suosiossa ja näihin metsureiden kisoihin saapui vuosittain runsaasti niin katsojia kuin lehdistöäkin. Pokasahalla puita nurin, kirveellä oksat pois ja taas sahalla tukit metrin pölleiksi, kirveellä haloiksi ja halot pinoon. Entisajan metsätyövälineillä siinä taitaisi monella nykyään mennä aikaa ja tulisiko mottikaan tehdyksi. Jälkeä kuitenkin on Kurunkin metsissä syntynyt ja kyllä näitä halkopinoja teiden varsille ja talojen läheisyyteen syntyy edelleenkin. Metsästä on elantonsa saanut moni sukulaisenikin ja metsätöiden sekä metsäalan parissa työskenteleviä on tänäkin päivänä. Metsätöihin on tullut helpotusta uusien työvälineiden ja työtapojen myötä. Pokasaha on vaihtunut moottorisahaan ja klapikone korvaa halonhakkaajan ja siinä kun edelliset sukupolvet vetivät metsästä tukkeja hevosella, saa nykypäivän metsätyömiehet avun koneista. Suuremmilla metsätyömailla koneet hoitavat melkeinpä kaiken alusta asti. Meillä lasteni pappa vetää nykyään puut metsästä pihaan traktorilla ja usein moottorisahan ääni jyrrää taustalla koko kauniin kesäisen päivän, mutta löytyy talosta silti kirves ja vielä pokasahakin. Kun lapset olivat pieniä, he olivat innokkaita apulaisia. Pappa halkoi ja pojat pinosivat - mestarin motteja nekin minun silmissäni ja muistoissani.

Juuria Huittisista

Virtain Pirttijärven Liisan ansiota on, että viime aikoina olen kaivanut esiin Ruoveden,Virtain, Kurun ja niiden naapurikuntien kirkonkirjojen sijaan Huittisten ja nyt myös Vampulan kirkonkirjoja. 1600-1700-luvuilla esivanhempani ovat pääsääntöisesti hämäläisiä, mutta Liisan elämän polun ansiosta niihin sekoittuu myös satakuntalaisuus. Liisa nimittäin lähti vuonna 1804 22-vuotiaana piiaksi Huittisiin, tapasi siellä puolisonsa Tuomaksen ja palasi hänen kanssaan takaisin Virroille. Aune-mummuni ja hänen mummunsa Iita Mäen os. Palosen kautta sukuni juontaa juurensa Virroilta Tuomaksen myötä siis Huittisiin ja sieltä hänen äitinsä suvun kautta Vampulaan. Nykyäänhän nämä ovat yhtä ja samaa kaupunkia, kun Vampula liittyi vuoden 2009 alussa Huittisiin.

Tuomaksen vanhemmat olivat Johan Markuksenpoika (1753 - 1825) ja Kristiina Johanintytär (1759 - 1793). Tuomaksen isän vanhempia en vielä ole löytänyt, vaikka olen selannut läpi niin Huittisten kuin lähikuntienkin kirkonkirjoja, mutta toivon tiedon jonakin päivänä löytyvän. Vielä en myöskään tiedä oliko isä alunperin Huittisista vai muualta sinne tullut. Tuomaksen ja hänen kahden isosiskonsa syntyessä perhe asui Huittisissa Korkeakosken Hurrilla. Siellä Juhalan torpassa isä Johan jatkoi elämäänsä myös sen jälkeen kun Tuomaksen äiti Kristiina kuoli vuonna 1793 Tuomaksen ollessa kolme vuotias. Isä Johan Markuksenpoika avioitui muutaman vuoden päästä uudelleen ja perheeseen syntyi vielä nuorempiakin lapsia. Hurrilla perhe asui vielä silloin kun Tuomaksen isä Johan kuoli marraskuussa 1825. Tuolloinhan Tuomas oli jo Virroilla Liisan puolisona ja viiden lapsen isänä.

Tuomaksen äiti Kristiina Johanintytär oli vain 34-vuotias kuollessaan. Hän oli syntynyt Huittisissa Suttilan kylässä Sutin talossa syksyllä 1759 Johan Tuomaksenpojan (1714-1775) ja Maria Bertilintyttären (s.1722) kuopuksena. Sama talo oli myös Kristiinan isän synnyinkoti, missä asuivat myös Kristiinan isovanhemmat Tuomas ja Karin. Kristiinan äiti Maria oli kotoisin Vampulasta. Hän oli syntynyt vanhempiensa Bertil Henrikinpojan (1695-1777) ja Valborg Göstantyttären (1699- 1776) esikoisena heinäkuussa 1722 Sallilassa Kupiaisen talossa, mihin isä Bertil oli tullut Vampulan Mellosta ja äiti Valborg Vampulan Tokarasta.Vampulassa Maria vihittiin vuonna 1744 huittislaisen Johan Tuomaksenpojan kanssa ja hän muutti miehensä kanssa Suttilaan.

Johan Thomasson ja Maria Bertilsdotter vihitään Vampulassa 25.3.1744.

Johanin ja Marian Christina-tytär  syntyy 21.10.1759 Huittisissa

Ruovesi, Virrat ja Kuru alueeella taloista lähteneiden sukulaisten elämän seuraaminen niin eteen- kuin taaksepäin helpottuu sillä, että tietää mitä taloja naapureissa oli, mitkä kylät olivat lähekkäin, missä sukua asui ja mitkä talot työllistivät paljon piikoja ja renkejä. Ja kun on selannut tuttuja rippikirjoja läpi monen suvun kanssa alkaa taloissa asuneet ihmiset jäädä mieleen. Nyt Huittisten ja Vampulan kirkonkirjoja selatessa joutuu raapimaan päätä, puremaan huulta ja välillä manaamaankin, kun etsintä ei etene. Talojen ja paikkojen nimet ovat outoja, joten myös tekstin lukeminen hankaloituu, kun epäselvästä tekstistä ei osaa arvata heti mitä se voisi tarkoittaa. Ja välillä tuntuu kuin satakuntalaisilla papeilla tai kirjureilla olisi epäselvempi käsialakin, mutta varmasti suurin vika on omissa silmissä ja harjoituksen puutteessa vanhan tekstin ja ruotsin kielen lukemisen suhteen. Löytämisen ilon lisäksi oppimisen ja hoksaamisen ilo auttaa jatkamaan mielenkiintoista etsintää, joten uskon puuttuvatkin tiedot vielä jonain päivänä löytäväni. Eikä taida ensi kesänä Huittinen olla vain ohikulkupaikka, sillä toivon samoilla sanoilla kuin tarina Huittisten tuhansia vuosia vanhasta hirvenpäästä alkaa; "Vuos tuhanten menneiden aikojen taa minä tahtoisin kurkistaa ja nähdä minkä näköistä oli ensimmäisen perheen väki...".