"Kävin hakemassa muuraimia ja löysin Pahalammin. Ihmeellinen suojärvi metsän keskellä. Sen ympäristö oli aivan keltaisenaan lakkoja. Ei tuulen henkäystäkään päässyt järven pinnalle. Se näytti aivan kuolleelta mustalta silmältä suon keskellä. Kuoleman lammeksi minä sen ristisin. Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula. Oma henkäyskin kuuluu. En uskaltais mennä uimaan tuohon järveen. Kuoleman järvi."
Näin kirjoitti Aune päiväkirjassaan 31. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Hän oli tuolloin viettämässä kesää Kurussa äitinsä lapsuuden kodissa Kantojärvellä. Aune (1908-1986) ja äitinsä Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) olivat tulleet Kuruun jo kesäkuun lopulla, sillä talossa tarvittiin apua niin talon töissä kuin lasten hoidossa. Miehet olivat rintamalla ja tuolloin kesällä Kantojärvellä olisi ilman kesävieraita ollut vain Eeva-mummuni kolmen pienen pojan kanssa ja poikien täti, Antti-pappani sisar Saimi pienen tyttärensä kanssa. Olga oli Antin ja Saimin Antto-isän sisar. Helsingistä tulleiden Olgan ja Aunen lisäksi talon töihin saatiin apua muiltakin sukulaisilta ja ystäviltä lähitaloista.
Aune kulki paljon Kantojärven lähialueen metsissä. Pahalammille Aune on varmaan tullut Pikku-Kantojärven reunasta ohi Niinimäen kulkien tuttuja polkuja Vehka- ja Lehmusjärvien ohi ja löytänyt sitten Pahalammin. Pahalammista solisee pieni puro kohti Vehkajärveä, joten voisin kuvitella Aunen tulleen tuota reittiä. Lähellä kulki aikanaan myös hevostie, jota pitkin vedettiin hevosella puita Kantojärveltä kohti Näsijärveä. Niinimäen ja Lintuharjun väki on varmasti tuolloin kulkenut samoja reittejä.
Vehkajärvellä ja Lehmusjärvellä olen itsekin lapsena käynyt kalassa ja niiden rannoilla marjassa, mutta Pahalammille menin nyt ensi kerran. Isäni oli minun ja siskontyttöni oppaana, joten löysimme paikan helposti. Aunen päiväkirjan tekstin muistaen yritimme kuulostella tuntisimmeko lammen rannalla kuten Aune. Kuljimme puron vartta puiden katveessa. Puusto varjosti kulkemamme reitin kyllä melko aavemaiseksi, mutta metsästä paljastui aurinkoinen soinen ranta ja pieni metsälampi. Tupasvillat kukkivat ja lammen toinen ranta näytti vehreältä vihreine suokasveineen. Toinen puoli olikin kuivaa vanhaa metsää, osa puista pystyssä, osa kaatuneena ja taustalla kiveä ja kalliota. Juuri niin vaihtelevaa kuin luonto tuolla alueella onkin. Hienoa koskematonta luontoa. Ja niin hiljaista. Pienikin rasahdus sai hiukan säpsähtämään. En ihmettele, että Aune kirjoitti, että oma henkäyskin kuuluu. Minustakin tuntui, että linnutkaan eivät tuolla laulaneet. Lampi näytti syvältä ja mustalta. Rannalla mietitytti, että suo imaisee mukaansa veden syvyyksiin. Jos veden pinnassa ei olisi pieni tuulen vire näkynyt, voisi lampea kuvitella Aunen sanoin kuoleman järveksi, mutta ehkä tuon veden väreilyn ansiosta ja kauniin luonnon vuoksi siellä ei ollut kuitenkaan paha olla. Päin vastoin. Uimaan en kyllä minäkään sinne olisi mennyt, mutta kaunista oli se hiljaisuus, pysähtyneisyys ja koskemattomuus eli Aunen sanoin omituinen outo tunnelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti