Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.