Sukututkimus vie mukanaan

Aloitin sukututkimuksen tosissani muutamia vuosia sitten, mutta kiinnostus sukujeni historiaan heräsi jo paljon aiemmin ja sen ansiosta arkistoissani lojui valokuvia ja papereita suvun ihmisistä ja tarinoista. Kiinnostuksen heräämisestä saan kiittää edesmenneitä sukulaistätejä Saimia ja Aunea. Saimi oli koonnut tiedot niistä sukupolvista, jotka asuttivat yhtä suvun taloa kuuden sukupolven ajan ja Aunelta sain jo nuorena hänen ottamiaan valokuvia suvun elämästä 1900-luvun alkupuolelta sekä päiväkirjoja, joita hän oli kirjoittanut viettäessään helsinkiläistyttönä kesiä maaseudun rauhassa Antto- enonsa perheen luona Kurussa Pohjois-Hämeessä.

Sukututkimus alkoi tästä isäni suvusta ja pysyi alkuun niissä ihmisissä, jotka tuota Kantojärven torppaa ja sittemmin itsellistä tilaa asuttivat. Sukulaisia haastattelemalla, kirkonkirjoja tutkimalla ja muilta alueen sukututkijoilta kyselemällä pääsin eteenpäin - vai pitäisikö sanoa taaksepäin. Mitä enemmän tutkin, sitä enempi innostuin ja nyt voin todeta olevani harrastuksessa niin "syvällä", että paluuta ei ole. Ja mitä enemmän innostuin, sitä enempi halusin tietää, joten tällä hetkellä rauhassa ei ole mikään sukuhaara. Nyt kiinnostuksen kohteenani ovat sekä äitini että isäni suvut niin isoisä- kuin isoäitilinjoissa. Työtä helpottaa se, että suku on suurimmaksi osaksi aina 1500 -luvulta tähän päivään asustanut juuri tuolla samalla Kuru, Ruovesi, Virrat ja Tampere alueella.

Sukututkimuksen aloitettuani olen katsellut näitä omaankin elämääni liittyviä paikkoja uusin silmin ja esimerkiksi Kurun ja Ruoveden maisemissa kulkiessani varsinkin vanhempani ovat saaneet vastata toistuvasti jatkuviin uteluihini alueen ihmisistä ja historiasta. Kurun Petäjälammin ja Karjulan kylät, Ruovedellä Karranniemi Visuvedellä, Murole ja Mikonsaari (Viitasaari) kuuluvat sukuni historiaan tiiviisti, mutta tarinoistani löytyy paikkoja Sievistä, Virroilta sekä myös Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Kanadan alueelta. Kuvat Kurun Kantojärveltä ja Ruoveden Visuvedeltä.

Sukulaisten etsimisen lisäksi minua kiinnostavat tarinat ihmisten ympärillä. Tämän seurauksen olen lukenut paljon muutakin historiaa suvun asuinalueelta sekä Suomen historiasta. Rippikirjoista ja sukulaisten kertomista tarinoista esiin tulleet asiat saavat elävän kuvan mielessäni ja antavat perusteita sille, miksi silloin on niin toimittu, kun peilaan saamiani tietoja historian tapahtumiin esimerkiksi sodista, nälkävuosista, kulkutaudeista, siirtolaisuudesta, naisten tai lasten asemasta. Tutkimuksen varrella esiin nousee henkilöitä, joiden tarinat kiinnostavat ja alkavat mielessä elämään. Alussa yksi tällainen oli isoisoisäni Anton täti Amanda Johanintytär. Torpantyttö Amandasta tuli varakas kauppiaan vaimo ja talonomistaja, jonka elämästä on nykypäivään kulkeutunut monia tarinoita. Amandan, miehensä Aleksanderin ja tyttärensä Elsan haudalla Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla olen käynyt sen löydettyäni useita kertoja.

Jatkossa voi tästä blogistani lukea lisää tutkimukseni etenemisestä, suvusta, suvun tarinoista ja asuinseuduista. Sukulaiset voivat silti olla rauhallisin mielin, sillä tarinoissa en kerro teistä tämän päivän ihmisistä ellemme siitä yhdessä erikseen sovi. Minulla ei myöskään ole paljastaa mitään vaiettuja salaisuuksia tai suuria rikoksia. Vastaani ei sellaisia ole tullut. Rikosluetteloissa en sukulaisiin ole törmännyt, mutta joitakin suvun jäseniä on kyseiseen aikaan liittyen ripitetty salavuoteudesta. Sukujeni ihmiset ovat olleet sotilaita, pappeja, torppareita, talonpoikia, piikoja, renkejä, isäntiä, emäntiä, kalastajia, metsämiehiä, kivimiehiä jne. Monia mielenkiintoisia tarinoita olen kuitenkin löytänyt ja niitä haluan muillekin jakaa. Näistä tarinoista olen ylpeä ja uskon niiden kaikkien vaikuttaneen siihen millaisia sukuni ja minä itse tänä päivänä olemme.