Naistenpäivän naisasiaa

Viime vuonna kirjoitin  naistenpäivänä suvun naisista ja vaikka suvuissani riittäisi mainitsemisen arvoisia naisia vaikka kuinka, ajattelin tänään kirjoittaa yleisemmin itse naistenpäivästä ja naisista. Naistenpäivän historia alkaa oikeastaan 1800-luvulta New Yorkista, kun vaatetehtaiden naistyöntekijät järjestivät lakkomielenosoituksen työolojensa parantamiseksi 8.3.1857. Sadat työläisnaiset lakkoilivat pieniä palkkoja sekä epäinhimillisiä työaikoja ja työoloja vastaan. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa useissa maissa julistettiin kansallisia naisten päiviä naisten oikeuksien ja osallistumisvapauksien saavuttamisen kunniaksi ja työväenliike taisteli naisten tasa-arvon puolesta. Varsinaisesti kansainvälinen naistenpäivä sai alkunsa Kööpenhaminassa elokuussa 1910 pidetyssä sosialististen naisten kongressissa, missä päätettiin alkaa viettämään  naisten päivää newyorkilaisten naisten mielenosoituksen muistoksi. Suomesta tuohon kongressiin osallistuivat kansanedustajat Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, Aura Kiiskinen, Hilda Herrala ja Ida Aale-Teljo. 1970-luvun lopulla naistenpäivästä tuli YK:n teemapäivä ja ensimmäistä kansainvälistä naisten päivää vietettiin 8.3.1975.

Naistenpäivän perinteen aloitti Suomessa sosialistinen naisliike vuonna 1911 osana taistelua naisten oikeuksien puolesta. Vuonna 1918 työväen naisliike hajosi kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin ja kummatkin alkoivat viettää naistenpäivää omilla tahoillaan. Sotien aikaan juhlia ei järjestetty ja naisliikkeidenkin huomio oli muissa asioissa, mutta sotien jälkeen työväen naisjärjestöt jatkoivat naistenpäivän viettoa rauhan ja tasa-arvon ajatuksin. Tosin sotien aikaan naiset tekivät mielestäni valtavan hyvää ja arvokasta työtä rintamalla ja kotona sotaan liittyvien asioiden lisäksi myös naisten aseman ja arvostuksen eteen. 1970-luvun jälkeen Suomessa kuten muissakin teollisuusmaissa naistenpäivän vietto muuttui ja juhlissa alkoi korostua huomaavaisuus naissukupuolta kohtaan tasa-arvon teemojen sijaan.

Alkujaan naistenpäivä ei siis tarkoittanut päivää, jolloin naisille ostetaan kukkia ja lahjoja tai muuten osoitetaan huomiota hemmottelemalla ja edelleenkin 8.3. vietettävänä naistenpäivänä tulisi muistaa, että vaikka meillä naisten asiat ovat kehittyneet, niin ei aina ole näin ollut ja vieläkin on maailmalla naisia ja tyttöjä joiden asema ja olot ovat kaukana meidän suomalaisten naisten ja tyttöjen elämästä. Tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan maailmalla päästään vain parantamalla naisten koulutusmahdollisuuksia, terveydenhuoltoa, ehkäisemällä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä ottamalla naiset mukaan päätöksien tekoon ja politiikkaan. Tiedotusvälineistä saamme kuitenkin lukea lähes päivittäin uutisia ja raportteja, joista näemme miten eriarvoista naisten elämä eri puolilla maailmaa on ja miten naisten oikeuksien ja tasa-arvon toteutumisen tiellä on monia esteitä.

Tänään iloitsemme kuitenkin siitä, että saamme olla naisina ja tyttöinä Suomessa ja että aikanaan on esi-isämme ja -äitimme tämän tasa-arvon meille saavuttaneet. Juhani Aho kirjoittaa 1899 ilmestyneessä Lastuja kirjassaan kappaleessa Äitien muistoksi ensin kuvailtuaan suomalaisen naisen, äidin elämää näin:

"Sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita luonteita, jotka kokemusten sekä sisällisten että ulkonaisten kilvoitusten koulussa kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan ei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, vaan myöskin maallisessa ymmärryksessä."

Juhani Ahon kuvauksen kaltaiset naiset sekä yhteiskunnassa ennen ja nytkin vaikuttaneet naiset kuten esimerkiksi Miina Sillanpää, Hilja Pärssinen, Minna Canth, Hedvig Gebhard, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen ja monet muut ovat olleet merkityksellisiä Suomen naisille ja koko yhteiskunnalle, mutta yhtä lailla kuvauksen kaltaisilla naisilla suvuissa ja perheissä on ollut tärkeä rooli naisten aseman ja arvostuksen kehittymisessä ja ylläpysymisessä. Juhani Ahon sanoin "totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja itsenäisiä poikia", ja myös tyttöjä. Ahon lauseessa totisuus kuvaa tuon 1890-luvun käsitystä naisesta, jolloin iloisuutta taidettiin pitää huolettomuutena eikä niin arvostettuna äidille ja naiselle, joten sen ajan naiskäsitys hyvää tarkoittavassa lauseessa saa nykypäivän naisen miettimään, mikä se naisen asema silloin oli ja mitä häneltä odotettiin.

Tänään naisten onnittelujen mukana toivon välittyvän myös ajatuksen niistä tärkeistä ajatuksista, jotka päivään liittyvät. Saavuttamiemme asioiden eteen on tänäkin päivänä yhteiskunnassamme tehtävä työtä, koska kerran saavutettu ei vaalimatta pysy eikä se esimerkkiä näyttämättä seuraavalle sukupolvelle siirry. Opettaja, kansanedustaja ja kirjailija Hilja Pärssisen (1876-1935) sanoilla " Sinä nöyryyttä neuvot lapsille ja laitat ruuan ja vaatteet, mut unohdat innon ja uljuuden ja kauniit kantavat aatteet" toivon kaikille hyvää naistenpäivää sekä intoa pitää rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden aatteita yllä niin, että tulevatkin sukupolvet voivat saavutuksista nauttia.

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi 1840-1875

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi (1840-1875) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä elokuussa 1840. Isä Juholla oli yksi poika Johan ensimmäisestä avioliitostaan, mutta ensimmäisen vaimon Justinan kuoltua hän meni naimisiin  Hermannin äidin Marian kanssa. Heille oli ennen Hermannia syntynyt poika ja kaksosina tyttö ja poika, mutta kaikki nämä kolme sisarusta kuolivat ennen Hermannin syntymää pikku lapsina.Myöhemmin Hermannille ja Johanille syntyi viisi nuorempaa sisarusta, joista kolme eli aikuisikään saakka. Hermannin vanhin veli jäi asumaan Kantojärven torppaa, joten muut pojat lähtivät muualle töihin.

Hermanni muutti kotoa pois 19-vuotiaana vuonna 1859. Hän oli ensin muutaman vuoden Ruovedellä taloissa renkinä, mutta meni sitten yhdessä 1860-luvun alussa nuoremman veljensä Markuksen kanssa töihin Kuruun Vaakaniemeen Toikolle, missä isäntänä oli naapurissa Lähdekorvella syntynyt Antti Toikkonen. Kantojärvellä ja Antti Toikkosen lapsuudenkodilla on ollut välimatkaa vain noin kilometri. Toikolla Hermanni käytti nimeä Hildén ja Markus vanhempiensa entistä nimeä Hjelt, vaikka perhe kotona oli jo Kantojärviä. Markus on rippikirjoissa merkitty mieleltään vajaaksi, joten hänelle on varmasti ollut tärkeää, että veli Hermanni on ollut hänen kanssaan samassa paikassa. Markus palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin kotipaikalle ja asettui asumaan ja työskentelemään juuri tuonne Lähdekorpeen.

Toikolla ollessa Hermanni tapasi puolisonsa Karoliinan. Karoliina Amanda Antintytär on joissakin kirkonkirjoissa merkitty Karoliinaksi ja joissakin Amandaksi. Vihkitiedoissa ja Karoliinan muuttotiedoissa hän on Amanda, mutta Kurun puolella Karoliina. Ilmeisesti hän on sitten kuitenkin käyttänyt tuota Karoliina nimeä puheessaan. Pari on vihitty Tampereella 24.6. 1869 ja sen jälkeen Karoliina on muuttanut myös Toikolle.Toikolla ollessa Hermannille ja Karoliinalle syntyi Matilda, Tildaksi kutsuttu tytär 7.10.1869. Tildan ollessa nelivuotias perhe muutti Teiskoon Hatanpään Lehtimäen torppaan. Hermanni ei itsellisen torpparin elämästä kauaa päässyt nauttimaan, sillä muutaman vuoden kuluttua tästä hän kuoli nuorena vain muutama kuukausi ennen 35-vuotissyntymäpäiväänsä.  Nuorena leskeksi jäänyt Karoliina meni uudelleen naimisiin. Tytär Tilda tapasi aikuistuttuaan kurulaisen Edvard, Eetu Taipaleen, meni tämän kanssa naimisiin ja hänestä tuli Kurun Olkitaipaleen kylässä olevan Taipaleen talon emäntä. Hermanni Juhonpoika Kantojärven (myöh.Hildén ja Lehtimäki) suku jatkuu siis edelleen Kurun Parkkuussa. Hermanni oli myös veljenpoikansa Matti Kantojärven kummisetä.

Toikon renki Herman Johansson ja piika Amanda Karoliina Andersdr vihitään 24.6.1869 Tampereella.

Tilda-tytär syntyy 7.10.1869 Kurussa.

 Tildan serkun Matti Kantojärven pojanpojanpojantyttärienpojat Antto, Atso ja Mikko tutustumassa 1990-luvulla Kurussa Taipaleen tilalla lehmiin, joita heille niin laitumella kuin navetassa esitteli Tildan pojanpojanvaimo Hilkka.

Viuhkan sivuilta v.1946

Viuhka - lehdessä kirjoitettiin vuonna 1946 sähköisestä toveruudesta naisten ja miesten kesken. Edellisessä numerossa oli ollut kirjoitus työpaikkojen sähköisestä tunnelmasta, jos siellä on sekä naisia että miehiä. Naisten työnteko ja vapaa-ajan harrastaminen kodin ulkopuolella, tasa-arvo, äänioikeus sekä kouluttautuminen olivat tuolloin korostetun tärkeitä naisten keskuudessa, joten vastauksena aiempaan kirjoitukseen haluttiin tässä numerossa korostaa,että työkavereita ja ystäviä voidaan sukupuolesta huolimatta olla eikä sähköistä ilmapiiriä naisten puolelta ole ja, että miehet edelleen liikaa pitävät naisia sukupuoliolentoina. Lehtijutussa pohditaan miten mies helpommin kääntää asian työssä sukupuoleen liittyväksi, vaikka nainen esittäisi asiansa täysin asiallisesti ja sukupuolettomasti. Esille kirjoituksessa nousee myös naisten ja miesten erot hallita tilannetta, jos sähköisyyttä tilanteessa ilmeneekin. Toisaalta lehden kirjoitus tuo esiin myös suomalaisen naisen naisellisuuden ja epänaisellisuuden ja pohtii onko se epänaiselllisuus juuri tämän sähköisyyden hallitsemista. Naisten sähkön säännöstelyyn viitataan jutussa kevennykseksi myös Runebergin sanoin:  

          "Lie tuntenut sa joskus, ihmisten,
            kun kuljit joukoss´ elon tantereella,
            Kuink´ outo voima, pakko sisäinen,
            toist´ ihmistä voi toiseen taivutella;
            näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
           vaan et voi virkkaa miks´ niin ihastut."

Vahvistukseksi kirjoitukseensa toimittaja oli haastatellut miesten parissa työskenteleviä naisia ja isäni kummitäti ja pappani Antin serkku helsinkiläinen Aune Kärkäs (1908 - 1986) oli myös päässyt lehteen.

Ote Viuhka-lehdestä 6/1946:

Viuhka-lehden kuva Aunesta 1946

"Rouva Aune Kärkäs, joka konttorityöhön kyllästyneenä vaihtoi kirjoituskoneensa turkisleikkaajan veitseen (viisas ja ennakkoluuloton tyttö!) ei myöskään myönnä yleensä tuntevansa miehisiä tovereitaan kohtaan muuta kuin kemiallisen puhdasta toveruutta. "Ja mikäli olen huomannut, saan esim. nuorempien työtovereitteni taholta (turkisleikkaajien ammattikunta on toistaiseksi miesvoittoinen) osakseni sitä samaa. Vanhemmat miesturkkurit taas näyttävät pitävän meitä naisia vähän niinkuin tunkeilijoina ja näkisivät meidät  mieluummin neula kuin veitsi kädessä. Mutta tätäkään suhtautumistapaa, niin naisellisuudestamme muistuttavaa kuin se onkin, voi tuskin pitää enempää sähköisenä kuin sähköistävänäkään." Mikä oli todistettava."

Lehdessä on turkisleikkaajana toimineen Aunen lisäksi haastateltu mainospäällikkö Sirkku Junttua, näyttelijätär Aino-Inkeri Notkolaa ja toimittaja Tuulikki Tenhoa. Viuhka oli vuonna 1945 perustettu naistenlehti, jonka tunnuslauseena  oli ”pirteä, valpas ja ennakkoluuloton kuin nykyajan nainen". Lehti ilmestyi 1960-luvulle saakka ja sisälsi paljon muotiin, kauneuteen ja sisustamiseen, mutta myös ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä asioita naisten näkökulmasta.

Liisa ja Tuomas

22-vuotias Liisa Antintytär lähti vuonna 1804 Virroilta Pirttijärven talosta piiaksi Huittisiin. Liisa oli Virtain Tyrkön Pirttijärvellä asuneiden Antti Yrjönpojan ja Sofia Erkintyttären seitsemästä lapsesta vanhin. Liisa oli Huittisissa kymmenen vuotta. Siellä hän tapasi miehensä Tuomas Juhonpojan heidän ollessa samaan aikaan töissä Loimaan Lähteenmäen talossa, minne Tuomas oli lähtenyt rengiksi 17-vuotiaana. Tuomas oli Liisaa kahdeksan vuotta nuorempi. Tammikuun 2.päivänä 1814 Tuomas ja Liisa vihittiin ja samana keväänä he muuttivat yhdessä Virroille Pirttijärvelle Liisan kotitaloon. Lopun elämänsä he asustivat itsellisinä Pirttijärvellä. Perheeseen syntyi kuusi lasta; Kaisa, Juho, Kaapo, Esteri, Ulla ja Sofia. Liisan isä oli kuollut muutama vuosi Liisan Huittisiin lähdön jälkeen, mutta äiti Sofia asui Liisan ja Tuomaksen perheen kanssa kuolemaansa saakka. 1800-luvun puolessa välissä talon nimi muuttu Pirttimäeksi.

Tuomas ja Liisa vihitty 2.1.1814 Huittinen Loimaa Lähteenmäki

Liisan ja Tuomaksen nuorin lapsi Sofia sai nimensä Liisan äidin Sofian mukaan. Pieni Sofia eli vain 3 kk. Hän kuoli 22. tammikuuta 1828. Harmillinen yhteensattuma on Sofian ja mummunsa kuolemissa, sillä mummu kuoli saman päivänä 27. tammikuuta kuin tyttärentytär haudattiin. Virtain kuolinkirjassa Sofia-mummun kuolinsyyksi on merkitty vanhuus, mutta varmaankin on tyttärentyttären hautauspäivällä ollut silti merkitystä mummun jaksamiseen. Sofia-mummu oli kuollessaan 71-vuotias.

Tuomas Juhonpoika oli syntynyt joulukuussa 1790 Huittisissa Korkeakoskella Hurrilla. Kirsti-äiti kuoli 34-vuotiaana Tuomaksen ollessa 3-vuotias. Isä Juho Markuksenpoika meni uudelleen naimisiin muutaman vuoden kuluttua ja myöhemmin Tuomas sai kahden isosiskon jälkeen vielä kolme nuorempaa sisarta. Tuomaksen sisaruksista Leena ja Juho tulivat 1820-luvun alussa myös Virroille Pirttijärvelle. Tuomaksen isä  perheineen asusti koko elämänsä Korkeakoskella Hurrilla ja myöhemmin vanhimpien lasten kotoa lähdettyä siellä Juhalan töllissä, missä hän vuonna 1825 kuoli vanhuuteen myös 71-vuotiaana kuten poikansa anoppi.

Liisasta ja Tuomaksesta heidän sukunsa jatkuu itseeni heidän tyttärensä Esterin kautta. Esteri lähti piikomaan Ruovedelle ja asettui asumaan Ruoveden Visuvedelle puolisonsa Heikin kanssa. Heidän vanhimman tyttärensä Marian ja hänen puolisonsa Antto Palosen vanhin tytär Iita Maria  meni aikanaan naimisiin virtolaisen Santeri Mäen kanssa asettuen asumaan Virtain Vaskivedelle. Santerin tytär Emma Rantanen on mummuni Aunen äiti. Pirttimäen Sofia - mummusta on muuten suora naislinja itseeni; Sofia, Liisa, Esteri, Maria, Iita Maria, Emma, Aune, Eila ja minä. No, minusta se katkeaa, koska itselläni on vain poikia, mutta sisareni tytär Anni saattanee tätä naislinjaa jatkaa ja onhan Emmalla Aune-mummuni lisäksi tyttäret Kaisa ja Kerttu, joilla on tyttäriä tyttärineen ja lisäksi hänen sisarellaan Hilja Leppämäellä on tyttäriä ja tyttärentyttäriä myös. Väliä minun ja esiäitini Sofian syntymillä on 209 vuotta.

Kortit kertovat

Suvun ja kotiseudun historian harrastamisen myötä olen kerännyt myös vanhoja postikortteja. Postikorttien historia on alkanut Itävallasta, mistä korttien käyttö on levinnyt Saksaan ja myöhemmin myös Suomeen. Suomessa postikortteja on saanut virallisesti lähettää vuodesta 1871. Postimuseossa on esillä kaksi ensimmäisten joukossa lähetettyä korttia, jotka Sakari Topelius on lähettänyt veljelleen. Sieltä on saatavissa myös paljon muuta postin historiaan liittyvää tietoa. Kuvalliset postikortit yleistyivät 1890-luvulla ja niitä alettiin painaa sarjatuotantona. Alkuun kuvallisista postikorteista  suurin osa tuotiin ulkomailta ja niihin painettiin erilaisia suomen- ja ruotsinkielisiä tervehdyksiä. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa postikortit olivat tervehdysten ohella myös tärkeä tiedotusväline. Tärkeät tapahtumat kotimaasta ja ulkomailta kuvattiin postikortteihin ikään kuin uutiskuvina. Tapahtumien ohella tärkeät henkilöt, keksinnöt ja rakennukset olivat yleisiä korttien kuva-aiheita. Postikorteissa kuvattiin myös kansallismaisemia ja suomalaisten suurmiesten kuvia. 1900-luvun alussa valokuvien käyttö postikorteissa yleistyi  ja nopeasti jokaisella paikkakunnalla Suomessakin oli oma korttinsa, joka kuvasi kaupunkia, paikkakuntaa tai sen maisemaa.

1900-luvun alussa suosittuja olivat eri maiden hallitsijoita esittävät kuvat.

 

Lapsena keräsin maisemakortteja, joita ystävät, sukulaiset ja perheenjäsenet lomamatkoiltaan perheellemme lähettivät. Tuolloin 1970-1980-luvulla sain usein kortteja ympäri maailmaa, mutta tänä päivänä vastaavat kortit ovat harvinaisia, mutta sitäkin iloisempia yllätyksiä postilaatikossa. Suvussani on säilynyt joitakin vanhoja lähetettyjä kortteja eri maista ja kaupungeista. Helsinkiläinen 6-vuotias Aune sai kortin äidiltään Tampereelta kesällä 1914 äidin ollessa sukuloimassa ja Aune oli jäänyt kotiin. Tammerkoskea esittävän kortin takana Olga-äiti kertoo nukkuneensa ladossa sisarensa luona ja auttaneensa tätä vauvan hoidossa. Äiti kertoo ikävöivänsä Aunea ja toivottaa hänelle hyvää vointia kuten myös sukulaisille, joiden hoiviin Aune on Helsinkiin jäänyt. Tammikuussa 1911 pappani Antin täti Olga lähetti Amerikasta Pittsburghista kortin äidilleen Edla Kantojärvelle. Paikallista sairaalaa esittävän postikortin takana Olga kiittää äitiään kirjeestä, kertoo äidilleen Aune-tyttären olleen sairaana, mutta olevan jo toipumaan päin ja lähettää sydämellisiä terveisiä vaarille ja koko perheelle.

Tampere 1914

Pittsburgh 1911

Historianharrastajalle postikorteista syntyy tarinoita kuvien ja lähettäjien viestien lisäksi myös postimerkeistä, postileimoista sekä korttien kuvien takana olevista taiteilijoista. Akseli Gallen-Kallelan maalauksia esittävät postikortit ovat kuin taideteoksia samoin kuin sukulaistädiltä Aunelta aikoinaan saamani korttisarja, joka sisältää useita kuvakortteja keskieurooppalaisten taiteilijoiden maalauksista. Merkityksettömiä eivät ole postikorttien herättämät tunteet ja muistotkaan. Oman elämäni varrelta olen säästänyt maisemakorttien lisäksi mm. Rakkautta on....-postikortteja sekä jossakin vaiheessa muotiin tulleita horoskooppikortteja sekä ystävänpäiväkortteja tai muuten vain jostakin syystä itselleni merkityksellisä tai kauniita kortteja. Säilytettävien korttien joukossa on myös muutamien sukulaisten ja tuntemieni ihmisten kuten Raija Kukkosen, Jarmo Lehdon, Joel Åfeltin, Liisa Peltosen ja Irma Hakalan maalauksista ja valokuvista tehtyjä postikortteja.

Taidekortteja Keski-Euroopasta

Kortteja Gallen-Kallelan maalauksista

Myös laivakortit kertovat omaa historiaansa.

Liedenpohja

Liedenpohja on Virtain kylä noin 20 kilometriä Virroilta Alavudelle päin Toisveden rannalla. Suunnilleen saman verran on matkaa Alavudelle.  Liedenpohjassa nimen historiasta kerrotaan, että kylä on saanut nimensä ensimmäisten  asukkaiden tullessa soutaen lahdenperään. Edellä kulkenut oli sitten löytänyt erämiesten vanhan leiripaikan ja tulisijan ja tokaissut toisille, että tässä on lieden pohja. Tästä tulijat ajattelivat että paikalla on ennenkin ollut ihmisiä ja päättivät jäädä sinne. Ja näin oli paikka saanut nimeksi Liedenpohja.

Liedenpohjassa on erään hiekkakankaan keskellä syvä rotko, hiekkahauta nimeltään Ilmarisen hauta.  Mäen ja Vasaman 1955 toimittamassa kirjassa Kotiseutuni Pirkkalanpohja kerrotaan, että Kalevalasta tunnettu Seppo Ilmarinen oli kerran halunnut kääntää Liedenpohjasta Näsijärveen lähteneen laskujoen virtaussuuntaa pohjoisesta etelään ja pyytänyt avukseen jättiläisen nimeltään Ilma-Isto.  Ilmarisen käskystä Ilma-Isto oli sitten kerran seissyt Toisveden rannalla lapio olalla aikoen kaivaa kanavan Toisvedestä Kukkolampeen yhdistääkseen Lapuanjoen vesistön Toisveteen ja Näsijärven vesistöreittiin. Mittaillessaan tätä kannasta hän pisteli välillä kuoppia maahan. Rasin nevan kohdalla hän oli nostanut koko lapiollisen ja näin oli syntynyt neva. Puolivälissä Maanselän kannasta hän pisti lapiollaan kaksi täyttä pistoa, mutta kolmannella pistolla lapio katkesi. Jättiläinen suuttui ja jätti kanavan kaivamisen kesken. Jäljelle jäi hiekkahauta, jota siis Ilmarisen haudaksi kutsutaan ja tarinaa tänäkin päivänä Liedenpohjassa kerrotaan.

Liedenpohja liittyy omaan sukuuni äitini mummun Emma Rantasen (1892 - 1973) os. Mäki kautta. 1700-luvun puolivälissä asettui Kangasalla syntynyt sotilas Joseph Skrifvare (1737 - 1801) Virroille Liedenpohjaan ja meni naimisiin virtolaisen Helena Matintyttären (1729 - 1806) kanssa. Liedenpohjan Kallialassa asuneet esivanhempani Joseph ja Helena Skrifvare saivat viisi lasta. Vanhin poika Simon jäi isännöimään Kallialaa ja tyttäristä nuorin, esiäitini Regina (1769 - 1844) meni naimisiin Johan Johaninpojan (1761 - 1838) kanssa. Heidän kotinsa oli Vaskivedellä Lähdeahossa. Reginalla ja Johanilla oli kahdeksan lasta, joista nuorimmat olivat kaksoset Erik ja Ulriika. Ulriika kuoli kotonaan naimattomana 48-vuotiaana, mutta Erik (1809 - 1861) avioitui Virtain Havangalta kotoisin olleen Joonas Ingemarinpoika Friskin ( 1755 - 1834) tyttären Walborgin (1800-1874) kanssa ja heidän sukunsa jatkuu tyttärensä Liisan pojan Santeri Mäen kautta aina nykypäivään saakka. Santerilla ja vaimollaan Idalla oli kahdeksan lasta; Emma, Ida, Aleksi, Seena, Antti, Impi, Hilja ja Heikki, joiden kautta sukua on tänä päivänä ympäri Suomea, mutta edelleen myös Vaskivedellä Virroilla.

Suomenmaan hintaa piilottamassa

Virroilla kuten myös alussa mainitsemassani Kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan Virtain Liedenpohjaan liittyvää toistakin tarinaa. Perimätiedon mukaan Suomen sodan aikaan vuonna 1808 ruotsalaiset sotapäälliköt myivät Viaporin linnan venäläisille suuresta kultamäärästä. Näitä linnan lunnaita lähdettiin kuljettamaan hevosilla Pohjanmaan kautta Ruotsiin, mutta Virroilla takaa-ajavat suomalaiset saavuttivat tämän "Suomen hinnan" kuljettajat. Nämä hätääntyivät ja ajoivat vanhalta sotatieltä sivuun ja hautasivat kulta-arkun Maanselän kannaksella Ylä-Liedenpohjan talon maalla lähelle Ilmarisen hautaa. Tätä tukee myös se, että Virtain puolella oli nähty kulta-arkku kahden  hevosen vetämillä kärryillä, mutta Alavudella Sapsalammin kohdilla arkkua ei enää kyydissä ollut. Tätä  kulta-arkkua etsitään Liedenpohjassa edelleen, joten taidanpa ensi kesänä esivanhempieni jalanjälkiä etsiessä etsiä myös kyseistä kulta-arkkua, Suomenmaan hintaa.

Pyykkipäivän romantiikkaa

Hiki virtasi karpaloina otsalta alas ja sain jatkuvasti pyyhkiä kasvoja essun reunaan. Äiti jaksoi muistuttaa siitä koko ajan. Naiset olivat pesseet pyykkiä puron varressa koko päivän ja minä tein sitä kuulemma koko ajan lisää. Aurinko porotti rinteeseen näin iltapäivällä niin että lähes paahtui. Kyllä oli naisetkin tummuneet. Kasvot näyttivät valkoisia huiveja ja essuja vasten ihan ruskeilta. Kaupungista tulleet kesävieraat istuivat puun alla varjossa ompelemassa lakanoiden reunoja, mutta muut naiset hikoilivat pyykin kanssa.

Isä, Manu ja Kustaa tulivat järveltä. Vinkuri veti perässä kärryjä, joissa oli metsästä raivattuja puita. Pojat juoksivat perässä ja Manu pelkäsi, että pelästyttävät mekkalallaan Vinkurin. Olisipa se näky, kun hevonen nyt pillastuisi juuri tässä missä naiset levittävät pyykkejä naruille kuivumaan. Mahtaisi siitä vasta tulla kiukku ja mekkala, kun hevonen kirmaisi kärrynsä kanssa pyykkien läpi. Siinä menisi äidin lakanat siinä kuin Eevan alusvaatteetkin. Nauroin melkein ääneen kun ajattelin sitä näkyä.

Pojat päättivät jäädä puron varteen kanssa. Anselmiakaan ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Saunaan sitä poikaa ei pesulle saanut, mutta purolla kahlasi ja räiski niin, että oli hetkessä likomärkä. Käärin essun helmat ja menin poikien joukkoon, mutta ei mennyt kauaa kun Eeva jo komensi minut viemään Anselmin välillä varjoon. Se oli aina minun hommani, sillä olin vanhin tytöistä. Ennen Tilta vahti meitä, mutta nyt on Tiltakin pistetty naisten hommiin ja minä saan olla lapsenlikkana. Mutta jos oli hiki minulla yrittäessäni saada kiukuttelevaa Anselmia purolta mukaani, niin näytti se Tiltallakin olevan hiki pyykkien kanssa.

Pojat olivat jo mäen päällä saunalla kun me Anselmin kanssa nousimme mäkeä navetan reunalta ylös. Punaiset viinimarjat alkoivat jo olla kypsiä ja söimme niitä hetken ennen kuin menimme saunalle. Navetan reunalla oli mukavan varjoisaa. Marjapensas jäi sen verran navetan kulman taakse, etteivät naiset nähneet, että pysähdyimme siihen. Oli meillä kyllä lupa syödä marjoja ja toisaalta aurinko kyllä tässä kuumuudessa kuivatti Anselmin nopeasti. Taisi olla kuiva kun olimme perillä saunalla.

Markus oli tullut Lähdekorvesta käymään ja harjasi Vinkuria. Markus piti eläimistä. Aina kun hän tuli tänne, hän kävi tervehtimässä Vinkurin ja muitakin eläimiä. Äiti sanoi, että jos Markuksella ei olisi rengintyötä Lähdekorvessa, se varmaan asuisi tallissa Vinkurin kanssa. Markuksella ei ole vaimoa, mutta Kustaa on tullut Lähdekorvesta Markuksen mukana. Ja voi, hän luulee, ettei me huomata miten hän aina vilkuilee Tiltaa. Tiltakaan ei muka itse huomaa, mutta punastuu aina kun Kustaa tulee ja katselee häntä. Tilta sanoi äidille, että ei huoli Kustaata kun hän on köyhä, mutta äiti sanoi, että älä sinä itsekin torpan tyttö haaveile mahdottomia. Minusta Tilta kyllä saa haaveilla. Minäkin haaveilen siitä rikkaasta kaupunkilaisesta, joka hienoilla hevoskärryillä tulee syysmarkkinoille.Äiti ja Eeva sanovat minua haihattelijaksi ja nauravat, että jään pian ilman miestä kun vaan elän haavemaailmoissa. Kustaa on kyllä komea ja ahkera. Luulenpa, että Tilta vielä häneen myöntyy.

Mummu oli laittanut ruokaa ja käveli juuri eväskorin kanssa talolta mäkeä alas. Hän meni viemään niitä naisille puron varteen. Menin mummun mukana alas ja vasta siellä purolla muistin, että Anselmi jäi huolehtimatta. Meinasin niellä pullan väärään kurkkuun kun ahmin sen niin vauhdilla ehtiäkseni takaisin ylös katsomaan, että pojalla oli kaikki hyvin. Tiesin kyllä, että siellähän tuo vielä touhusi Markuksen ja Kustaan kanssa, mutta en halunnut äidin ja Eevan pettyvän minuun, jos jotakin sattuu. Anselmi muuten sanoo rakastavansa minua. Nauran hänen jutuilleen ja muistelen miten itse kolme vuotiaana ajattelin meneväni naimisiin Kallen kanssa, vaikka hänhän on jo vaikka kuinka vanha.

Kantojärvellä 1926

Vein Anselmin kanssa riihelle toisen mummun laittaman eväskorin. Miehet korjasivat riihen kattoa. Miesten pitäessä ruokataukoa Anselmi sai kokeilla isänsä vasaraa ja touhusimme hetken riihellä katolta tippuneiden päreiden ja lautojen kanssa. Riihen seinustalla olikin hiukan varjoisampaa. Matti oli jo väsynyt kattoremonttiin ja isä antoi hänelle luvan lähteä meidän mukana talolle. Kyllä Matti olikin jo ahkeroinut miesten mukana aikaisesta aamusta ja käynyt välissä järvelläkin puita hakemassa. Talolle tullessa naiset olivat jo nousemassa purolta pois, mutta Tilta ja Miina olivat jääneet purolle vilvoittelemaan. Juoksimme Anselmin ja Matin kanssa myös purolle ja kahlasimme viileässä vedessä. Tilta yritti meitä hiukan kastella  ja melkein saimme kunnon vesisodan aikaiseksi.

Tilta sanoi pesevänsä hiuksensa purossa. Katselimme kiveltä kun Tilta pesi hiuksiaan ja Miina kuivatteli vaatteita. Ja vaikka Tilta sanoo, ettei Kustaasta välitä, niin kyllä meitä Matin kanssa  nauratti miten Tilta Kustaan suuntaan mäelle katseli kun hiuksiaan kuivasi. Supattivat ja keimailivat Miinan kanssa niin ,että jos äiti näkisi hän varmasti toruisi Tiltaa. Keräsimme Matin kanssa kivelle muutamia päivänkakkaroita ja laskimme kukista "rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta..."  Tiltaa taisi alkaa harmittaa meidän naurun kiherrys, kun alkoi sitten komentaa meitä talolle päin ja sanoi että seuraavalla kerralla saamme olla mukana pyykin pesussa, kun nyt vaan nauramme raskaalle työlle. Minusta kyllä työt olivat heilläkin loppuneet ajat sitten ja katseet oli Tiltallakin vain Kustaassa. Hyppäsimme kiveltä alas ja kapusimme ties monennenko kerran rinnettä ylös. Sen verran meitä Tiltan komennus Matin kanssa harmitti, että sanoimme ylhäällä Kustaalle ja Markukselle, että naiset tarvitsevat purolla apua pyykin kanssa. Saman tien lähti Kustaa lompsimaan rinnettä alas. Toivottavasti ehti Tilta laittaa hameenhelmat suoraan ja hiuksensa kauniisti. Ei Kustaalla kauaa kestä talolta alas purolle.

Aatu ja Reetta Siukola

Adolf Joakim (1822 - 1886) ja Greta Lisa (1828 - 1890) Siukola eli Aatu ja Reetta vihittiin Ruovedellä 2.2.1846. Aatu oli Ruoveden Haukkaniemen (Kekkonen) Liimolan Johan Josefinpojan ja Anna Erikintyttären kahdeksasta lapsesta kolmanneksi nuorin ja toinen perheen pojista. Aatun isoveli Johan Benjamin jäi isännäksi Liimolaan ja Aatu  tuli vävyksi Reetan kotiin Ruoveden Siikalahden Siukolaan. Reetan vanhemmat Kurussa syntyneet Markus ja Anna olivat tulleet vanhimpien lastensa kanssa Kurusta Teiskon kautta Siukolaan vuonna 1838. Reetta oli perheen kahdestatoista lapsesta vanhin. Hänen oikeasta isästään ei ole tietoa, sillä kastetiedon mukaan hän syntyi Annan aviottomana lapsena ja Markuksen kanssa Anna vihittiin vasta seuraavan vuoden syksyllä. Perheestä olen kirjoittanut blogissani aiemminkin mm. tarinoissa Herman Kantojärvestä, Edla Kantojärvestä ja Lukkarin lapsista. Aatun  tullessa vävyksi Siukolaan siellä asuivat myös Reettan vanhemmat. Reettan ja Aatun viisi vanhinta lasta ovat syntyneet samoina vuosina kuin Annan ja Markuksen  viisi nuorinta lasta, joten vilskettä on Siukolassa riittänyt. Reettalla ja nuorimmalla sisarellaan vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä kuolleella Matildalla oli ikäeroa 26 vuotta.

Haukkaniemestä, Kekkosen kylästä tullut Aatu ja  Muroleen Siikalahdesta Siukolan Reetta taisivat tavata toisensa yhteisten tuttujen tai vanhempien kautta tai joissakin sen ajan riennoissa. Kumpikin oli asunut naimisiin menoon saakka kotonaan tehden siellä töitä. Reetta odotti  vihittäessä heidän ensimmäistä lastaan. Edellisenä vuonna häntä oli rankaistu viinan myynnistä. Aatu ja Reetta saivat yksitoista lasta, joista viisi oli tyttöä ja kuusi poikaa. Aikuisiällä perheen kaikki tytöt menivät naimisiin ja muuttivat kotoa pois. Pojista kaksi eli nuoruusikään asti ja muut kuolivat lapsina, joten Siukolaa asettui isännöimään Aatun ja Reetan jälkeen muut kuin sukulaiset. Tosin vanhimman tyttären Miinan nuorempi tytär palasi myöhemmin perheensä kanssa Siukolaan.

Aatun ja Reetan tyttäristä Miina (s.1846) muutti Kuruun ja Manta (s.1858) Tampereelle. Loput kolme tytärtä löysivät puolisonsa kodin läheltä; Eeva (s.1864) ja Eriika (s.1866) Siikalahdesta Osmolta ja Salmista, Edla (s.1853) Kantojärveltä Kurun puolelta. Kantojärvellähän oli tuolloin Edlan eno Emanuel eli Manu Edlan puolison isäpuolena. Pojista Eenokki kuoli 25-vuotiaana ripulin seurauksena, Erik Emanuel 2-vuotiaana mätäkuumeeseen, Kalle 3-vuotiaana yskään, 3-vuotias Eemeli ajetuksen seurauksena ja Aatu hukkui 19- vuotiaana lähijärveen. Siukolan lähellä on Näsijärven lisäksi Hammonjärvi, Lehmusjärvi, Kantojärvi ja Valkeejärvi, mutta arvoitukseksi jää mikä järvistä on Aatun kohtalona ollut. Hukkuminen on sattunut lokakuun 30.päivänä 1881, joten olisiko Aatu ollut liian heikoilla jäillä vai muuten pudonnut kylmään veteen kalastusreissulla tai järven rannalla kulkiessa. Ruumis on kuitenkin järvestä saatu ylös ja Aatu haudattu Ruovedellä marraskuun 13.päivä. Ripuli, kuume ja yskä ovat tuolloin johtaneet monien kuolemaan, mutta Eemelin ajetuksen syyt olisi mukava tietää. Oliko syynä jokin kulkutaudin jälkioire vai oliko hänellä kenties jokin synnynnäinen sairaus esim. sydämessä, joka tätä ajetusta aiheutti.

Jälkipolville on välittynyt Siukolasta kuva, että perhe on ollut läheinen ja vaikka osa on asunut kauempanakin niin yhteyttä on pidetty tavalla tai toisella. Sukulaiset ovat kummeina toistensa lapsille ja lähellä toisiaan asuvat sisarukset Eeva,Eriika ja Edla ovat pitäneet yhteyttä arkenakin. Töissä on autettu toisia ja lapset ovat saaneet viettää aikaa yhdessä. Siikalahdentieltä on ollut polku peltojen ja metsän poikki ohi Hammonjärven Kantojärvelle.Lapsuudessani tuolta Kantojärven riihen ja perunamaan nurkalta tulleelta polulta saattoi ilmestyä Siikalahdessa asuvia tuttuja kylään tai poiketa ohikulkumatkalla Kuruun mennessä, kuten on varmasti tehty tuolloin 1800-luvullakin ja 1900-luvun alussa. Metsän kasvaessa ja alueen väestön vähentyessä polkukin on kaventunut, mutta vielä se sieltä löytyy ja itsekin tuota samaa polkua olen kulkenut kalastamassa, marjastamassa tai muuten retkeillessä ja muistanpa siitä Tiina-serkkuni kanssa 1980-luvulla oikaisseeni Siikalahdentielle ralliakin katsomaan silloin kun Jyväskylän suurajojen yksi erikoiskoe vielä tuota reittiä kulki. Alla olevissa kuvissa on neljä Aatun ja Reetan tyttäristä. Viiden tyttären kautta Aatulla ja Reetalla oli 38 lastenlasta, joita kaikkia he eivät elinaikaan ehtineet nähdä. Mantan Anni-tytär muutti naimisiin mentyään Amerikkaan, joten Aatun ja Reetan elämä jatkunee myös siellä satojen muiden mm. Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa asuvien jälkeläisten kautta. Itse olen Aatun ja Reetan jälkeen kuudetta sukupolvea Edlan, Anton, Antin ja isäni jälkeen.

Eriika ja Eeva

Manta

Edla

Anna Leena Matintytär 1818 -1867

Mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äiti Anna Leena Matintytär (1818-1867) oli 11-vuotias lähtiessään kotoaan Ylöjärveltä pikkupiiaksi ja lapsenlikaksi Rekolaan, joka silloin oli Teiskoa, mutta nykyään Ylöjärveä. Rekolassa asustivat Anna Leenan tädit, Hedvig äidin sisaret Maria ja Johanna perheineen, joten sukulaisuus on varmasti vaikuttanut paikan valikoitumiseen. Rekolasta Anna Leena meni piiaksi Koveron kautta Pöllölään, missä hän tapasi tulevan puolisonsa kurulaisen Zefaniaksen. Vuonna 1845 pari muutti Kuruun Taipaleen Rajamäkeen Zefaniaksen synnyinseudulle ja saman vuoden jouluna heidät vihittiin. Anna Leenalle ja Zefaniakselle syntyi viisi lasta, neljä poikaa; Kalle, Johannes, Samuel ja Emmanuel sekä nuorimmaisena tytär Aleksandra, joka siis on isoisoisoäitini. Anna Leena kuoli 49-vuotiaana vuonna 1867 Aleksandran ollessa vain 2-vuotias. Kuolintiedoissa kuolinsyyksi on merkitty kuume.

Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyrön Pentinmaalta ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle. Isä Matti oli renkinä Teivaalan ja Lielahden kartanoissa sekä Lielehdessa Niemen tilalla. Ylöjärvellä perheeseen syntyi Anna Leenalle, Eevalle, Hedvig Loviisalle ja Johannalle veli Kalle ja sisar Wilhelmiina. Vuosi Kallen syntymän jälkeen Anna Leena muutti Rekolaan vuonna 1829. Tämän jälkeen muu perhe asui Ylöjärven Teivaalan lisäksi Lielahdessa silloisen Harjun puolella 1830-40-luvuilla ja tuona aikana perheeseen syntyivät vielä pikkuveljet Matti, Aukusti ja Juho.

Näyttää siltä, että vaikka Teivaala, Lielahti ja Niemi olivatkin lähellä toisiaan niin silti perheen kodinpaikka vaihtui isän töiden mukaan ja merkinnöistä voi päätellä perheen olleen köyhä ja asuneen sen mukaan, missä tilaa oli ja asumisluvan sai. Matti ja Hedvig varmistivat vanhimman tyttärensä elannon ja asumisen lähettämällä hänet töihin sukulaisperheeseen, sillä isän rengin palkka ei varmasti riittänyt koko perheen elättämiseen ja auttoihan tämä järjestely muunkin perheen tilanteeseen kun ruokittavana oli yksi vähempi ja saattoihan olla, että Anna Leenan työn avulla Rekolasta autettiin myös muuta perhettä. Järjestely ei kuitenkaan tehnyt Anna Leenan elämästä helppoa.11-vuotiaan elämä sukulaisperheessäkin oli kovaa työtä, johon varmasti kuului tuon ajan mukaisesti mm. lastenhoitoa, kotitöitä, eläintenhoitoa ja -paimentamista. Anna Leena oli Rekolassa kymmenen vuotta ennen siirtymistään piiaksi muualle, joten ajattelen hänen elämän olleen siellä sukulaisten parissa asemaansa nähden hyvää. Kurun Olkitaipaleessa Rajamäen torpassa Anna Leena ehti olla emäntänä reilun 20 vuotta.

Anna Leena ja Zefanias vihitty 28.12.1845 Kurussa

Kissasaari

Ellen Thesleff (1869-1954) on suomalainen  taidemaalari ja taidegraafikko, jonka perheellä oli maatila Ruoveden Muroleessa. Tila myytiin vuonna 1898,  mutta tämän jälkeen Ellen Thesleffin omien piirustusten mukaan rakennettiin Muroleenkosken rannalle Casa Bianca. Muroleen kesäpaikan ympäristöstä Ellen Thesleff sai vaikutteita myös maalauksiinsa. Casa Biancaa ei enää ole, mutta kanavan läheisyydessä on muistomerkki.

Ellen Thesleff  Kuutamo 1934

Ellen Thesleffin Kuutamo vuodelta 1934 ja Sade vuodelta 1933 kuvaavat Kissasaarta, joka on pieni saari Muroleenkanavan läheisyydessä. Saaren toiselta reunalta näkee kanavan ympäristöineen, missä myös Casa Bianca sijaitsi ja toiselta puolelta Sarvananrannan ja siellä mökin, missä äitini on syntynyt. Tuolta samalta rannalta ohi Kissasaaren kuljimme myös äidin mummulaan Mikonsaareen.

Vuonna 2010 järjestettiin Ruovedellä Pekkalan kartanossa Ellen Thesleff-teemaviikko, jolloin nykytaiteilijat maalasivat Ellen Thesleffin maalausten maisemissa Muroleessa. Teemalla Nykytaiteija Ellen Thesleffin maisemassa järjestettiin vuoden 2010 aikana useita näyttelyitä useilla paikkakunnilla. Ilokseni myös kotipaikkakunnallani Ikaalissa. Kissasaarestakin oli tässä näyttelyssä monta eri tulkintaa. Parhaiten mieleen jäi Aino Ulmasen neljä osainen maalaussarja sekä Kalevi Liskin maalaus, jossa Kissasaaren taustalla voin nähdä häämöttävän juuri tuon äitini syntymäkodin. Ellen Thesleff on maalannut myös Pekkalan kartanon saliin teoskokonaisuuden vuonna 1928.

Taidemaalaus 3/2010 lehdessä on esitelty runsaasti Ellen Thessleffin töitä ja maalaustekniikkaa. Lehdessä on myös kyseisen teemaviikon töitä esittelyineen sekä Ville Lukkarisen kirjoittama artikkeli Ellen Thesleff ja Pekkalan kartanon sali.

Kirja-aarteita

Kirjahyllyyni on vuosien saatossa kertynyt useita vanhoja kirjoja, jotka kertovat Suomen kaupungeista ja asuinalueista entisaikaan. Monien uudempien ja vanhempien historiaa käsittelevien kirjojen joukossa on muutamia, joiden tekstejä ja kuvia olen selaillut yhä uudelleen ja uudelleen tutkiessani erilaisia sekä sukuni, kotiseutuni että koko Suomen asioita ja tapahtumia tai kun muuten vaan olen halunnut uppoutua kirjojen tarinoihin.

Tampereen Keskustorilta

Isältäni olen saanut kirjan, jonka hän on on saanut 29.11.1959 kummeiltaan Aune ja Olga Kärkkäältä ripille pääsyn muistoksi. Kirja  on Tampere-seuran julkaisema Tampereen seudun kuvia vuodelta 1948. Kirjassa on sanoin ja kuvin esitelty Tamperetta ja ympäristökuntia. Kuvassa  kirjassa oleva Aarne Pietisen ottama kuva Tampereen Keskustorilta ja siinä näkyvät Vanha kirkko, kirjastotalo ja teatteri. Edustalla näkyvät linja-autot, kurulaisittain onnikat kiinnostivat minua jo lapsena kun sisareni kanssa kirjaa katselimme. En tiedä, onko kuvassa Artturi Tiuran linja-autoa, mutta mielessämme kuvittelimme niiden niitä olevan, koska ne Kurusta Tampereelle ajoivat ja sekä äitini että mummuni olivat olleet kyseisen liikennöitsijän työntekijöinä 1960-1970- luvuilla, äiti rahastajana ja mummu siivoojana.

Palokuntaa Helsingissä 1860-luvulla

Asmo Alhon ja Uljas Rauanheimon kirja Helsinki ennen meitä vuodelta 1947 kiehtoo minua kuvituksensa puolesta. Kirjassa on laaja valikoima valokuvia Helsingistä 1850-luvulta 1800-luvun lopulle ja jokaiseen kuvaan on selitys paikan asujista, tapahtumista tai merkityksestä sen ajan elämässä. Kirjan kuvissa esitellään monipuolisesti eri kaupungin osien rakennuksia ja elämää. Mielenkiintoista on katsoa miten esimerkiksi vielä 1890-luvulla on Uspenskin katetraalin vieressä ollut kylä täynnä luhistumaisillaan olevia mökkejä ja tupia, joita merimiehet olivat kotiin jääville perheilleen rakentaneet, osan jo 1700-luvulla. Kuvassa palomiehet kiiruhtamassa 1860-luvulla Kruunuhaan paloasemalta kohti palopaikkaa. Hevosvetoisilla vaunuillaan palokuntalaiset kiiruhtivat palopaikalle ja torven puhalluksesta kaupunkilaiset tiesivät tehdä tietä palomiehille. Voi vain kuvitella miten varsinkin pikkupojat ovat torven kuullessaan kiiruhtaneet kadun varteen juoksemaan nähdäkseen tämän hevosvaunun kiireisen menon ja mahdollisen tulipalon.

Helsingissä Punavuorenkadun lapsia

1980-luvulla sain isäni kummitädiltä Aunelta 1977 painetun Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin toimittaman kirjan Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita, joka perustuu Helsingin Sanomissa vuosina 1967-1970 julkaistuun kirjoitussarjaan Helsingin korttelit kertovat. Kirjan esitellyistä kortteleista itselleni kiinnostavin on Riekko, kortteli 114, koska juuri tuolla alueella Punavuorenkadulla Aunekin asui äitinsä Olga Kärkkään kanssa. Viereisessä kuvassa Punavuorenkatu 14:n lapsia 1920-luvulla ilmeisesti Aunen itsensä kuvaamana, kuva siis ei ole kyseisestä kirjasta. 1800-luvun lopulla Riekon kortteli oli venäläisten suosiossa ja monet asukkaista olivat venäläisiä kauppiaita, joista useimmat myös omistivat taloja kuten juuri tuon Punavuorenkatu 14:n omisti kauppias F.Golovatscheff.

Turun Pyhän Aleksandran kirkko Pentti Koivikon piirtämänä.

Myös Turun Sanomat on julkaissut vastaavanlaista kertomussarjaa, josta Harri Kalpa on koonnut kirjat Muuttuva kaupunki Turku eilen ja tänään I ja II sekä yhdessä vielä Pentti Koivikon kanssa kolmannen samannimisen osan. Turun Sanomissa kertomussarja julkaistiin 1960-luvulla ja kyseiset kirjat 1976 ja 1977. Kertomusten ohella kirjoissa on sekä valokuvia että Pentti Koivikon piirtämiä kuvia Turusta. Ohessa kirjasarjan kolmannessa osassa oleva Pentti Koivikon piirros Pyhän Aleksandran kirkosta vuodelta 1976. Turun Kauppatorin laidalla sijaitseva kirkko on Turun ortodoksisen seurakunnan pääkirkko.Kirkko rakennettiinNikolai I:n 5. tammikuuta 1838 antamasta määräyksestä arkkitehti C.L. Engelin piirrustusten pohjalta. Kirkko vihittiin käyttöön 2. syyskuuta 1846 ja se omistettiin keisari Diocletianuksen puolisolle Aleksandralle, joka oli julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty ja kärsi sen vuoksi marttyyrikuoleman 23. huhtikuuta 303. Myös rakennusmääräyksen antajan puoliso oli nimeltään Aleksandra, joten myös se saattaa olla vaikuttanut kirkon nimeen. Minulla on ollut ilo olla mukana yhdessä tässä Turun Pyhän Aleksandran kirkossa pidettävässä kristinoppikoulun päätösliturgiassa, ehtoollisjumalanpalveluksessa kun ystäväperheeni Nina tytär suoritti kristinoppikoulun vuonna 2006.

Vielä yksi tällainen mainittava  oma aarteeni on Yrjö Kokon kirja Neljän tuulen tie vuodelta 1947. Kirjassa on Yrjö Kokon tarinoita ja itse ottamia valokuvia ihmisistä ja eläimistä Lapin matkoillaan 1940-luvun alussa. Vilho Kokko kuvasi ihmisiä arjen elämässä ja työssä tuoden esiin myös Lapin luonnon. Kirjan tarinat ovat totta, mutta niitä lukiessa voi melkein kuvitella lukevansa satuja Lapin ihmisten elämästä sopusoinnussa luonnon ja eläinten kanssa. Kuvan tyttö ja koira kirjan tarinasta Lasten ristiretki.

100 vuotta Antti-papan syntymästä

Tänään tasan 100 vuotta sitten 26.1.1912 syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä Antto Emil Kantojärvelle (1879-1934) ja vaimolleen Anna Maria os. Uotilalle (1885-1943) neljäs lapsi. Hän oli pappani Antti Henrik. Perheessä oli tuolloin aiemmin syntyneet tytöt 7-vuotias Hilma Vilhelmiina, 5-vuotias Hilda Johanna ja 3-vuotias Taimi Sisko. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä Saima Maria, Toivo Aleksi ja Väinö Matias.

Antti Henrik takarivissä isän ja äidin välissä.

Muutamista säilyneistä valokuvista ja suvulta kuulluista tarinoista päätellen uskon Antin viettäneen melko hyvää ja turvallista lapsuutta, vaikka torpasta itsenäiseksi pientilaksi muuttuneella Kantojärvellä on jouduttu tekemään paljon työtä elannon eteen eikä mukavuuksia ole ollut. Koti ja perhe on kuitenkin selvästi olleet tärkeitä ja työtä on tehty paljon lapsesta asti. Kotoa lähteneet perheen jäsenet ja muut lähellä olevat sukulaiset on usein nähty vierailulla, apuna töissä ja kesää viettämässä. Peltotöihin, metsätöihin ja eläinten hoitoon on herätty varhain ja työtä on jatkunut iltaan saakka. Silti kaupungista tulleiden sukulaisten kanssa on retkeilty Hopeavuorella, soudeltu ja kalastettu Kantojärvellä ja muilla lähijärvillä.

Antti-pappa 1930-luvun alussa.

Kantojärven isännyys siirtyi 21-vuotiaalle Antille joulukuussa 1933. Tammikuussa 1934 Antto-isä kuoli, joten voisi ajatella talon isännyyden vaihtumisen syynä olleen isän sairastuminen ja tieto, että hän ei enää talon töihin kykene.  Maanviljelyn ja eläinten ohella Antti hankki perheelle elantoa myös palvaamalla lihaa. Naapureissa kerrotaan, että Kantojärveltä käytiin myös ostamassa viinimarjoja ja talkkunajauhoja. Itse muistan Kantojärvellä olleen lehmiä ja lampaita, mutta Antti-papan ja Eeva-mummun kihlajaiskuvassa on Antti-papan sylissä pieni porsas ja 1940-luvun taitteessa taloon on läheisestä Ruoveden talosta ostettu sikoja, joten myös niitä on kasvatettu. Olisiko innostus palvaukseen sekä itselle että toisille alkanut tästä.

Antti vihittiin 17.6.1939 Kurun Karjulan Koskella syntyneen, mutta myöhemmin Karjulankylässä Huumolla asuneen Eeva Vuokko Esteri Mäkelän (1918-1968) kanssa. Antille ja Eevalle syntyi viisi lasta; Pekka, Esko, Kauko, Aino ja Pentti. Vanhemmilta peritty sisu ja tahto tehdä työtä näkyi talon elämässä. Miehet lähtivät aikaisin aamulla töihin, naiset navetalle ja muihin kotitöihin. Pojilla oli jo pienestä omat metsäalueet, joita oli hoidettava. Viiden kilometrin koulumatka aamuin illoin ja metsä- yms. työt sen päälle isän kanssa olivat perheen arkea. Eeva-mummu hoiti eläimiä, kotia ja lapsia. Kesäisin kaupungista lomailemaan ja auttamaan tulleet sukulaiset olivat varmasti enempi kuin tarpeeseen.

Vieraat tulivat laivalla Tampereelta Muroleen kanavalle, mistä Antti heidät hevosella aina haki. Antin serkku Aune vietti äitinsä Olgan kanssa useita kesiä Kantojärvellä. Päiväkirjassaan hän kertoo miten kesä 1944 oli erilainen. Aune oli lottana Helsingissä ja sai anottuaan suorittaa lottapalvelusta Kurussa Kantojärvellä. Muroleessa oli Antin sijasta vastassa serkkuja Salmista, jotka myös asuivat lähellä Muroleen kanavaa. Antti oli rintamalla ja taloon oli syntynyt kolmas lapsi. Apua siis tarvittiin.  Antin palattua loppukesästä rintamalta tilan heinätyöt oli tehty sukulaisten ja naapureiden avulla miesten puuttuessa lähes täysin ja lapsi saanut nimen Kauko Matti. Antti näki silloin ensimmäisen kerran kolmannen lapsensa.

Eeva-mummu kuoli vakavan sairauden seurauksena syksyllä 1968 ja Antti-pappa jäi leskeksi 56-vuotiaana. Kotona Kantojärvellä asui tuolloin nuorin poika ja isäni, äitini ja minä olimme edellisenä keväänä muuttaneet Tampereelta Kuruun Kantojärvelle. Mekin muutimme sitten samana syksynä Karjulankylään pikkusisareni synnyttyä ja äitini saatua työn kaupasta. Onneksi kaikki Antin lapset asuivat Kurussa ja ainakin joku heistä  kävi päivittäin Kantojärvellä. Usein siellä vietettiin aikaa pidempäänkin ja useampi perhe yhtäaikaa, mutta elämä Kantojärvellä oli muuttunut varsin hiljaiseksi verrattuna siihen mitä se oli Antin lapsuudessa ja nuoruudessa ollut. Antti- pappa hoiti tilaa 1970 -luvun alkuun, mutta vähitellen peltoja paketoitiin ja työt vähenivät. Pappa kärsi selkävaivoista ja sydänvaivoihinkin muistan hänen ottaneen Hota-pulveria. Vaikka lapset kävivät päivätyönsä ohella auttamassa työn raskaus, tilan sähköttömyys, kylän autioituminen ja pienen tilan työn kannattamattomuus yhteiskunnan muutosten vuoksi sai hänet lopettamaan.

Antti-pappa, minä ja isäni Kauko 1967

Muistan Antti-papan tiukkana, välillä komentavanakin, mutta toisaalta hauskana ja lämpimänä pappana, joka usein hassutteli ja hiukan pilailikin meidän lasten kustannuksella. Perunannostossa hän ohjasti hevosta, kun perunoita vietiin kärryllä kuoppaan. Lapset pääsivät kyytiin kun yksi ämpärillinen oli kerätty ja vain takaisin päin tullessa kun kärry oli tyhjä. Mennessä meidän tehtävä oli kerätä tippuvia perunoita tai vahtia, että laatikot pysyvät kyydissä. Vanhempana selkävaivojen vuoksi hän ei juuri muuhun perunannostossa osallistunut, mutta seurasi pellon reunassa, että työt sujuvat. Työn lomassa ei naurettu eikä hassuteltu ja siksipä me lapset työhön kyllästyttämme häivyimme läheisiin metsiin ja pelloille leikkimään saadaksemme rauhassa mekastaa. Työn jälkeen pappa istui usein keinussaan ja siinä kävimme vuorollaan hänen sylissään kutiteltavana. Muistan vieläkin ne karheat kädet ja pistelevän parran, mutta muisto niistä on lämmin. Opetti hän sisartani ja minua viheltämäänkin. Sisareni oppi, minä en. Saimme onnistuneesta vihellyksestä rahaa, tai minä en saanut, mutta lopulta hän väsyi sisareni jatkuvaan viheltämiseen ja niinpä seuraavaksi sisareni sai palkkion kun oli vierailun ajan viheltämättä.

 "Nyt saatanan kakarat äkkiä alas sieltä puusta" - muistan tuon Antti-papan karjaisun kuin eilisen päivän. Muistan kirkkaasti miten pappa käveli talolta alas ja ilmestyi marjapensaiden takaa huutamaan meille lapsenlapsille kiivetessämme vanhassa omanapuussa.Hänellä oli päällään siniruutuinen flanellipaita, mustat housut, joissa oli henkselit ja mustat varrelliset saappaat, jotka muistan hänellä olleen kesät talvet. En muista hänen muita kertoja meille lapsille kironneen, mutta kyllä hän muuten tiukasti säännöistä kiinni piti. Aikuisten tehdessä töitä, hän kulki pihalla seuraten niin aikuisia kuin lapsia. Pappa kävi kaupassa Voiman kaupassa mihin hänet usein isän kanssa kyydimme ja silloin hän pukeutui eri vaatteisiin kun kotona hänet olimme nähneet.

Antti-pappa kuoli 19.4.1976 yllättäen omassa kodissa nukkuessaan. Häntä jäi tuolloin kaipaamaan viisi lasta puolisoineen sekä yhdeksän lastenlasta. Eläimet oli hävitetty jo aiemmin ja papan kaverina ollut koira oli kuollut joitakin vuosia aikaisemmin ja hevonen oli vaihtunut traktoriin, joten elämä Kantojärvellä hiljeni, mutta jatkuu kuitenkin.Tuvan keinussa keinuttelee jo lastenlastenlapset ja joukossa on jo kaksi lapsenlapsenlapsenlastakin. Jouluna sytytämme kynttilän papan muistoksi ja uskon Kurun hautausmaalla tänäänkin palavan kynttilän rakkaan läheisen sata vuotta sitten olleen syntymäpäivän muistoksi.

Murheena tulirokko

Lasten yleisiä kuolinsyitä 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin olivat rokot. Isorokkoon oli jo 1700-luvulla kehitetty rokote, jota Suomessakin alettiin käyttää 1800-luvun puolivälissä ja sen avulla isorokko saatiin hallintaan, mutta tuhka- ja tulirokko äityivät tietyin välein epidemioiksi asti. Mm. vuonna 1891 kuoli rokkoihin Kurussa 41 lasta ja vuonna 1903 57 lasta. Kurun historia 1867-1918 kirjassa Erkki Laitinen siteeraa 14.11.1891 ilmestyneen Aamulehden kirjoitusta:

 "Tulirokko raivoaa kunnassamme kauhealla vauhdilla, temmaten tuonen tuville seurakuntalaisiamme ja erityisesti lapsia. Niinpä eräältä suutariltakin kutsui kuolo luoksensa kolme pienokaista aivan vähän ajan kululla. Ja harva se perhe, missä ei sairaita olisi ja kuolon enkeli kulkisi. Piirilääkäri Printz kävi tutustumassa tilanteeseen erityisesti Riuttaskorven perällä, missä tauti otti ensimmäiset uhrinsa. Pellit hän määräsi auki pidettäväksi yöt ja päivät niissä paikoissa, joissa oireita ilmenee, ettei huone liian kuuma vaan vilpoisa.Sairas eri huoneeseen, hänelle eri hoitaja, ei äiti.Ei pitäisi käydä kylässä paikoissa, joissa on sairaita."

Omien sukujeni historiassa on myös näinä vuosina kuollut useita lapsia. Nämä kuolleet lapset ovat kuolleet juuri nimen omaan tulirokkoon, joten oletan näiden mainittujen vuosien epidemioiden liittyneen juuri tulirokkoon, kuten Aamulehden kirjoituskin viittaa. Lehden kirjoituksen mukaan ensimmäiset rokkoon kuolleet olivat Riuttaskorvessa. Juuri tuolloin marraskuussa 1891 piirilääkärin vierailun aikaan Riuttaskorven Taivaljärvellä Ananias ja Aleksandra Taivaljärven perheessä sairastettiin tulirokkoa ja siihen oli juuri ensimmäiset kuolleet. Ananias Taivaljärvi (s.1851) on mummuni Eeva Kantojärven (os.Mäkelä) isoisän Ananias Aallon (1865-1950) serkku. Näiden serkusten vanhemmat Antti (s.1826) ja Anna Stina (s.1828)  olivat sisarukset Riuttaskorven Taivaljärveltä. Anna Stina on Ananias Aallon äiti.

Ananias ja Aleksandra Taivaljärvellä oli yhdeksän lasta, joista nuorin Amanda oli syntynyt juuri keväällä 1891. Seitsemän kuukauden ikäinen Amanda Aliina oli ensimmäinen tulirokkoon kuollut tässä perheessä. Ensimmäinen rokkoon sairastunut hän ei perheessä varmaankaan ollut, vaan epäonnekseen oli vielä niin pieni, että ei rokon oireita kestänyt. 2½-vuotias isosisko Aleksandra kuoli rokkoon viikkoa myöhemmin ja sisarukset haudattiin yhdessä. Tämän jälkeen vielä marraskuun lopussa ja joukuun aikana tulirokkoon kuolivat perheessa 12 - vuotias Aimo, 8-vuotias Emma ja 6-vuotias Matti. Kaikkiaan siis viisi lasta. Voisi kuvitella, että piirilääkäri Prinz on Riuttaskorvessa käydessään käynyt Taivaljärven perhettäkin tapaamassa.

Vuonna 1903 tulirokkoon kuolleiden joukossa oli myös Kurun Keihäsjärvenkylän Kanerva-ahon torpan kolme lasta. Emanuel ja Maria Kanerva-aholla oli tuolloin viisi lasta. Tulirokko koitteli perhettä 1903 keväällä, joilloin viiden päivän sisään huhtikuun lopussa kuolivat taudin väsyttäminä 9-vuotias Tyyne, 7-vuotias Wiljo ja 1½-vuotias Yrjö. Vanhemmat hautasivat lapsensa yhtä aikaa 10.5.1903. Tämän vuoden 1903 jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Nämä lapset olivat äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen serkkuja, sillä Emanuel Matinpoika (s.1865) oli Hiljan äidin Hilma Matintyttären (s.1872) veli. Emanuelin vaimo Maria Manuntytär (s.1867) on syntynyt Kurun Petäjälammilla Nimettömän torpassa ja hänen äitinsä Anna Karolina (s.1828) oli jo aiemmin mainitun Ananias Aallon täti. Ananiaksen isä Karl Henrik (s.1831) ja Anna Karolina olivat sisaruksia. He olivat myös isäni papan Iivari Mäkelän isän Kalle Antinpoika Mäkelän (1825 - 1902) pikkuserkkuja. Iivaristahan muuten tuli sitten myöhemmin Ananias Aallon vävy.

Aamulehdessä mainitut piirilääkärin ohjeet huoneen tuuletuksesta ja lapsen hoitajasta olivat esimerkki siitä miten perheitä eristämisellä ja hygienialla ohjattiin estämään rokkojen leviämistä. Tulirokon jälkitauteina esiintyi mm. kurkkupaiseita, märkiviä imusolmukkeita, keuhkokuumetta, luumätää sekä sydänlihaksen ja -läppien vaurioita, joten jos lapsi muuten olisi rokon kestänyt, niin jälkitauteihin sairastuminen saattoi koitua kohtalokkaammaksi kuin itse rokko.Rokkojen ja jälkitautien oireita yritettiin helpottaa tuolloin myös esimerkiksi saunalla, viinalla, tervavedellä ja tervasta jalostetulla pikiöljyllä. Tervaa käytettiin niin ihon kuin haavojen hoitoon, mutta veteen sekoitettuna myös yskään. Vaikka osalle taudit koituivat kuolemaksi, osa sai näistä apua taudin taltuttamiseen. Se mikä osuus esimerkiksi juuri tulirokosta selviytymiseen näillä oli, on nykyihmistä epäilyttävää, mutta silloin ihmiset niin uskoivat. Pappani Kallen serkku Elli Rantanen os.Nieminen kertoi, miten hänen lapsuudessaan tervavettä käytettiin yskänlääkkeenä. Pullo oli tietyssä paikassa ja siitä käytiin tarpeen mukaan hörppäämässä lääkettä yskän helpottamiseksi. Kukaan ei edes ajatellut miten vaikutti se, että kaikki yskäiset ja nuhaiset hörppi samasta pullon suusta. Vanhat kansankonstit koettiin kuitenkin hyviksi ja niistä apuakin saatiin, joten turhasta ei tule sanonta "mikäli sauna, viina ja terva ei auta, on tauti kuolemaksi".

Henriika ja Manu

Jälleen kerran selailin läpi Erkki Laitisen kirjoittamaa Kurun historia 1867-1918 teosta. Tutkimuksen eri vaiheissa tätä ja muita vastaavia teoksia tulee katseltua aina uudelleen, aina hiukan eri silmin ja eri kerroilla tulee kiinnittäneeksi huomiota eri asioihin.Nyt silmiini osuivat Väestönkehitys - luvussa avioliitonsolmimisiän kohdalla Henriika ja Manu. Erkki Laitinen kertoo kirjassa normaalin 20-30 ikävuoden välissä solmitun yleisimmin avioliittoja, mutta mainitsee hyvinkin iäkkäiden naimisiin menosta esimerkkinä 80-vuotiaan Kotamäen Manu-vaarin ja 46-vuotiaan Henriika Kustaantyttären, jossa huomio kiinnittyy myös ikäeroon. Pariskunta kiinnitti huomioni, koska olen juuri hiljattain tutustunut heihin kirkonkirjojen kautta tutkiessani äitini mummun Hilja Karran os.Nieminen (1897 - 1977) sukua. Henriika Kustaantytär on Hilja-mummun täti eli isoisoisoisäni Matti Kustaanpoika Niemisen ent.Kylmäniemen sisar.

Henriika Kustaantytär syntyi keväällä 1852 Kustaa Matinpojan (1818 - 1881) ja Maria Kallentyttären (1818 - 1895) viidentenä lapsena heidän asuessa Kurun Petäjälamminkylässä Ala-Paappasen Savelassa. Savelasta perhe jatkoi saman kylän Trappulan kautta Karjulankylään Kylmäniemeen, missä kaksi nuorinta lasta syntyi mukaan lukien isoisoisoisäni Matin syntymä vuonna 1863 ja missä sisar Maria jatkoi emäntänä muiden sisarusten lähdettyä maailmalle. Kaikkiaan perheessä oli kymmenen lasta, joista kuitenkin puolet kuoli lapsena. Aikuisuuteen selviytyivät Henriikan lisäksi sisarista Anna ja Maria sekä veljistä Adolf ja Matti. Henriikalla oli kaksi aviotonta lasta, joista Johan kuoli kuukauden ikäisenä, mutta Impi-tytär varttui äitinsä hoidossa ja avioitui vuonna 1900 Kalle Ahosen kanssa.

Henriika meni itseään 34-vuotta vanhemman Manun kanssa naimisiin heinäkuussa 1898. Naimisiinmenon jälkeen Henriika muutti Kylmäniemestä miehensä luo Kurun Riuttaskorvelle Kotamäen Kruunun  torppaan. Manu Erkinpojan ensimmäinen  vaimo oli kuollut vuotta aikaisemmin, joten hän siis oli ollut aikaisemminkin naimisissa. Henriikalle avioliitto oli ensimmäinen. Hän oli elänyt tyttärensä ja sisarustensa perheiden kanssa Kylmäniemessä. Manu kuoli vuonna 1902 neljän avioliittovuoden jälkeen vanhuuteen. Vielä en tiedä jäikö Henriika Kotamäkeen miehensä kuoleman jälkeen vai menikö hän esimerkiksi tyttärensä perheen luo asumaan.

Henriika ja Manu 25.7.1898 Kuru

Palhoniemi

Palhoniemi 2011

Ajaessa Kurusta Ruovedelle ei voi Karjulankylässä olla huomaamatta Palhoniemen aluetta rakennuksineen. Rakennus sijaitsee kauniissa peltomaisemassa Näsijärven rannalla. Vaikka itse kuljen siitä ohi usein, oli jälleen viime kesänä pakko pysähtyä ihailemaan rakennuksen lähellä kukkinutta tattaripeltoa. Palhoniemen omistaa Tampereen kaupunki ja se toiminut vuodesta 1961 huoltokotina, joka nykyisin tarjoaa etupäässä iäkkäimmille päihdeongelmaisille kuntouttavaa laitoshoitoa. Kunnalliskodiksi talo muutettiin 1952 koulukodin lopetettua toimintansa 1951. Ennen koulukotia Palhoniemi oli nimeltään Nygård ja sitä ennen Tyrkkölä.

Palhoniemen koulukoti

Tampereen kaupunki osti Nygårdin, ent. Tyrkkölän tilan rakennuksineen ja peltoineen jo vuonna 1930. Rakennus remontoitiin "harhaan joutuneiden poikain koulukodiksi" ja nimeksi muutettiin Palhoniemen koulukoti. Ensimmäiset pojat saapuivat Palhoniemeen laivalla 11.9.1931. Tuona ensimmäisenä vuonna poikia oli Palhoniemessä 19, mutta vuonna 1943 siellä oli jo 52 poikaa. Koko aikana siellä asusti 200 poikaa. Nuoriso-ongelma koettiin Tampereella pahenevaksi ja aiemmin käytetyt koulukodit olivat täynnä, joten Palhoniemestä tuli yksi aikansa tärkemmistä välineistä kun tarvittiin rangaistusta ja huoltoa pahantapaisille pojille. Tampereen lastensuojelulautakunta oli perustettu 1921 ja se lähetti Palhoniemeen sopivaksi katsomansa lapset. Pahantapaisuus oli varastelua, kiroilua, aikuisten uhmaamista kotona ja koulussa, tappeluita ja kadulla kuljeskelua. Taustalla oli usein jomman kumman vanhemman kuolema, köyhyys tai muut sosiaaliset ongelmat. Koulukodin henkilökuntaan kuului johtaja, hetkittäin toinen kansakoulunopettaja, erikoistuneita katsastajia, jotka toimivat mm. työnjohtajina ja ohjaajina maataloustöissä, talonmies/lämmittäjä, emännöitsijä/keittäjä, keittiöapulaisia, siivooja, hoitajia ja karjakko apulaisineen.

Keskellä Hilda ja Sisko Palhoniemessä.

Omista suvuistanikin siellä ollaan oltu töissä jo ennen tilan siirtymistä Tampereen kaupungille. Tilan piian ja rengin töiden lisäksi sinne on myös torpparina tehty vaadittuja taksvärkkitöitä. Kantojärven torppa oli aluksi Paappasen torppa, mutta myöhemmin ennen Kantojärven itsenäistymistä Idmanin omistaessa monien muiden torppien ja talojen lisäksi niin Paappasen kuin Tyrkkölän eli Nygårdin, kävi isäni pappa Antto Kantojärvi tekemässä hevosen kanssa töitä eli hevospäiviä Nygårdin kartanolla. Hevospäivällä helpotettiin torpan vuokranmaksua ja se oli arvokkaampi kuin miespäivä, jossa vain siis mies kävi tekemässä työtä kartanolle. Toinen isäni pappa Iivari Mäkelä oli myös Palhoniemessä töissä sekä Nygårdin aikaan renkinä että vielä Palhoniemen koulukodin aikaan talonmiehenä, lämmittäjänä ja apuna peltotöissä. Myös isäni tädit Sisko Koskinen os. Mäkelä ja Hilda Maatemaa os. Kantojärvi olivat Palhoniemen koulukodissa töissä. Siskon työtodistuksen Palhoniemen koulukodista on kirjoittanut koulukodin johtaja Aarre Laatto ajalta 1.6.1938 - 30.9.1943. Sisko on toiminut koulukodissa karjakon apulaisena, siivoojana ja viimeisimmäksi keittiöapulaisena. Hilda oli koulukodissa hoitajana ja keittiöapulaisena.Nykyisen huoltokodin aikaan myös sisareni on ollut 1990-luvulla Palhoniemessä keittiöapulaisena.

Koulukotipoikia 1940-luvun alussa

Kaisa Aine on tehnyt mielenkiintoisen pro gradu - tutkielman Tampereen yliopistolla 2010 aiheena Tie koulukotiin - 154 pahantapaista lasta Tampereen lastensuojelussa vuosina 1921 - 1939. Näistä 154 lapsesta muuten 87 päätyi Kuruun Palhoniemeen, missä työnteon oppiminen oli yksi piirre koulukodin toiminnassa. Tutkielmassa on mukavasti esillä myös koulukodin historiaa ja tarinoita pojista lastensuojelun historian ohella. Sekä Siskon että Hildan tuntien voin kuvitella heidän olleen lempeydessään, ahkeruudessaan, mutta myös määrätietoisuudessaan varsin sopivia työntekijöitä koulukotiin.

Tutkimusmatkailua

Kirjastossa ja arkistoissa istumisen, paperien ja valokuvien selaamisen sekä tietokoneella työskentelyn lisäksi sukututkimusharrastus on vaikuttanut siihen mitä valitsen luettavaksi, mitä katson tv:stä ja missä lomailen. Kirjastosta tulee mukaan historian kirjoja ja oma kirjahylly huomaamatta täyttyy niillä. Tv-ohjelmien seasta huomaa historialliset dokumentit tai erilaisista tavaroista on kiinnostunut niiden historian vuoksi. Tästä seuraa myös se, että vapaa-ajalla tulee vierailtua paikoissa, joissa suku on vaikuttanut tai jotka liittyvät jotenkin suvun, kotiseudun tai koko maan historiaan. Historian myötä paikat saavat erilaisen merkityksen.

 Sukututkija Sievissä 2010

Pappani Antin setä Lahja muutti vuonna 1914 Kurusta Sieviin. Lahja perusti siellä perheen sieviläisen Ida Pokelan kanssa. Hänen ansiostaan Sievi on ollut yksi mielenkiinnon ja lomailun kohde. Lahjan perheen kodin paikka Sievin Karjulanmäellä lähellä Idan kotia Pokelaa oli vaikuttavaa nähdä. En yhtään ihmettele, että Kurun metsäiseltä ja mäkiseltä Kantojärveltä Pohjanmaan aukealle alueelle tulleen Lahjan kodin paikaksi valikoitui alueen mäkisempi ja metsäisempi kohta, josta maisema muuten siintää silmin kantamattomiin aukeana tasaisena peltomaisemana.

Turun Linna 2011

Vuosia sitten Turun Linnassa käydessämme saimme kurkistaa tiiliseinäiseen huoneeseen, missä oli ollut vangittuna Nuijasodan päällikkö Jaakko Ilkka. Vankityrmä kiinnosti lapsia. Vanhimmat heistä olivat Nuijasodasta lukeneet jo koulussa ja olimme käyneet Ilmajoella myös Jaakko Ilkan muistomerkillä, joka on pystytetty lähelle paikkaa, jossa hänet vuonna 1597 mestattiin. Vankityrmän ohella poikia kuitenkin varmasti enempi kiinnosti ajatus siitä miten Jaakko Ilkka olikaan päässyt pakenemaan vankilasta, sillä itse vankityrmä ei siihen kyllä näyttänyt mahdollisuutta suovan. Ainoa aukko taisi olla käymälän aukko pihalle, mutta kovin oli pieni sekin. Sitoiko hän vaatteita yhteen vai huijasiko vartijaa vai miten, mutta monia vaihtoehtoja pienet pojat kyllä keksivät. Samanlailla arvuutellen se Jaakko Ilkan tarina puhuttaa tänä päivänä muitakin. Nuijasodasta, sen tapahtumista ja Jaakko Ilkasta on enempi tietoa haluaville runsaasti materiaalia niin historiankirjoissa kuin internetin eri sivustoilla. 

Jaakko Ilkka ja hänen lapsensa perheineen vaikuttivat  Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella, mistä myös lasteni isän suku on kotoisin.  Tästä Hakalan suvusta on poikieni isän setä Veikko Hakala tehnyt 1980-luvulla sukutukimusta, joka sukulaisilla myös kirjana on. Sukututkimus harrastuksena on sellainen, että mitä enempi tutkii ja mitä enempi tietää, sitä enempi haluaa tutkia ja tietää lisää, joten  välillä halutessani etäisyyttä omien sukujeni historiaan, olen käynyt läpi poikieni sukujuuria isänsä puolelta. Veikon tutkimustyön ansiosta tutkimuksessa pääsee hyvin tässä Hakalan sukuhaarassa eteenpäin.Mielenkiintoista on ollut,että myös sieltä olen löytänyt nykyisellä kotipaikallani ja poikieni syntymäpaikkakunnalla Ikaalisissa syntyneitä ja eläneitä.

Erossa en ole osannut pysyä puolisonikaan suvusta. Varsinais-Suomessa, pääosin Turun seudulla vaikuttaneesta puolisoni  isoisoäidin Ida Sofia Järvisen os. Jakobssonin (1898 - 1958) suvusta on Marika Nurminen tehnyt ansiokasta sukututkimusta. Sukututkijaa ei ole vaikea yllyttää tällaisessa, joten muutama arvuuttelu isoisoisän Hugo Edvard Järvisen (1905 - 1964) sukujuurista ja sukututkija on jo kirkonkirjojen parissa. Tämän sukuhaaran kiintopiste näyttää olleen Alastarolla usean sukupolven ajan ja vasta Hugo on syntyisin Turusta, missä suku sen jälkeen on vaikuttanut. Turkuun ajellessa Alastarokaan ei enää ole vain ohikulkupaikka eikä Turussa käydä vain kyläilemässä, vaan sukututkijan ja harrastusta tukevan puolison voi helposti löytää hautausmailta, vanhojen torppien ja talojen alueilta tai muilta sukuun ja niiden kotiseutuun liittyviltä paikoilta.

Ruovesi 2011

Näin meidät on voinut löytää jo muutaman vuoden ajan kulkemasta kameran kanssa mitä erilaisimmissa paikoissa eikä aina maastoautokaan olisi pahitteeksi. Kuru, Ruovesi ja Virrat kuuluvat sukujeni historiaan monen suvun ja sukuhaaran osalta, joten jo nyt olemme käyneet katsomassa useita vanhoja rakennuksia ja torppien paikkoja muiden historiallisten nähtävyyksien ja hautausmaiden lisäksi, mutta etsittävää ja katsottava riittää tuleviinkin vuosiin. Haaveena on tutkimusmatkat Viroon, Ruotsiin ja jopa Amerikkaan saakka, mutta toistaiseksi pysymme Hämeessä, Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa.

Koti-ikävä

Hulda Maria Matintytär (1889 - 1940) lähti 20-vuotiaana kotoaan Kurun Petäjälammin kylästä Kantojärveltä piikomaan ensin Ruovedelle ja sitten Teiskoon, missä hän myöhemmin meni naimisiin ja sai kaksi lasta.

Marraskuussa 1909 Huldan muuttaessa Kantojärvellä asui vielä äitinsä Edla uuden puolisonsa kanssa, veljet sekä Manu-vaari, joka oli lapsille kuin oma isä ja isoisä, vaikka oli Huldan mummun uusi puoliso Juho-vaarin kuoltua lasten ollessa pieniä. Manuhan tosin oli myös Huldan äidin Edlan eno, joten tuohon aikaan Kantojärvellä oli varsinkin kesäisin paljon sukua sekä Kantojärven että Siukolan perheestä, joista useampi sisar perheineen asui lähellä. Huldan isä Matti oli kuollut Huldan ollessa 6-vuotias. Huldan sisaret Aina, Olga ja Hilja olivat jo aiemmin lähteneet kotoa töihin Tampereelle ja siskoista Olga oli juuri lähtenyt  kesällä tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan. Kotona oli torppaa isännöivä isoveli Antto puolisonsa Annan ja kolmen pienen tyttärensä Hilman, Hildan ja Taimin kanssa sekä 17-vuotias pikkuveli Lahja.

Kesällä 1912 sisar Olga oli palannut koti-ikävän vuoksi Amerikasta Helsinkiin ja tullut kesää viettämään Kuruun Kantojärvelle 4-vuotiaan tyttärensä kanssa. Antto ja  Anna olivat saaneet talvella neljännen lapsen, Antti Henrikin ja 20-vuotias Lahja-velikin oli vielä kotona.

Kesäisin suvun kokoontuessa  yhdessä työhön ja kaupunkilaisten tullessa tervehtimään kotiväkeä Kantojärvellä riitti touhua ja ääntä. Ei siis ihme, että Huldakin sinne ikävöi ollessaan vielä itse tuolloin perheetönkin. Hulda kirjoitti tuolloin kesällä sisarelleen Olgalle nimipäiväonnittelukortin ja ikävöi kotiin. Kortti on siis osoitettu rouva Olga Kärkkäälle osoitteella Kuru Paappasenkylä Kantojärvi.

                    "Teiskosta heinäkuun 21 päivänä 1912

Terve taas täältä. Asiat on yhtä ikävästi kun ennenkin, minä en voi tulla sinne kun ei saa etumiestä. Tämä kuva on otettu meitän pirtin sisällä silloin kun täällä oli kutomakurssit. Tämä onnistui kovin huonosti etkä taida minua siitä tuntea. Ole niin ystävällinen ja tule sinä täällä käymään. Minä odotan täällä kovin ikävissäni. Sano oikein paljon terveisiä kaikille kotona.

          Onnitellen Olgan päivän johtosta siskos Hulda"

Hulda Maria Matintytär 1912 Teiskossa

Säilyneistä korteista ja valokuvista näkee, että ainakin myöhemmin Olga kävi tyttärensä Aunen kanssa usein Huldan ja Huldan perheen luona Teiskossa. Niinpä toivon ja uskonkin, että tuolloin kesällä 1912 Olga ilahdutti ikävöivää sisartaan vierailemalla hänen luonaan. Olihan hän itsekin juuri kokenut Amerikassa koti-ikävän, jonka vuoksi lähti tyttärensä kanssa takaisin Suomeen puolison jäädessä Amerikkaan.