Hermanni Kantojärvi 1867 - 1903

Hermannin hauta Kurun Vanhalla hautausmaalla.

Herman Manunpoika Kantojärvi syntyi 13.5.1867 Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä. Hermannin äiti oli Greta Leena Kantojärvi (1831 - 1900), joka oli kotoisin Kurun Riuttaskorven Hytöseltä ja oli aiemmin ollut naimisissa Juho Kantojärven (1830 - 1864) kanssa. Juhon kuoltua 1864  Greta Leena jäi kolmen lapsensa kanssa Kantojärvelle ja avioitui seuraavana vuonna syksyllä 1865  Hermannin isän, Ruoveden Siukolasta kotoisin olleen Emanuel Markunpojan  (1845 - 1929) kanssa. Perhe asui Kantojärvellä, missä asuivat Greta Leenan perheen lisäksi myös Greta Leenan appivanhemmat Juho ja Maria Kantojärvi nuorimpien lastensa kanssa. Hermannilla oli äitinsä aiemmasta avioliitosta kolme sisarusta; Matti, Antti ja Amanda. Hermannin isä ei ollut aiemmin ollut avioliitossa ja Herman oli hänen ainoa lapsensa, mutta vaimonsa lapsia lapsenlapsineen hän elätti ja kasvatti kuin omiaan. Olivathan Greta Leenan lapset liitosta Juhon kanssa vasta 9-, 6- ja 3-vuotiaat äidin avioituessa uudelleen, joten Manulla oli tehtävää myös perheen isänä. Myöhemmin Matin lapset puhuttelivatkin  häntä Manu-vaarina.

Hermannin kummit olivat torppari Adolf Juhonpoika ja Greta Markuksentytär Siukola Ruovedeltä ja räätäli Josua Markuksenpoika Siukonen Kurusta. Greta, Josua ja Hermannin isä olivat sisaruksia. Mielenkiintoista on se, että kymmenen vuotta myöhemmin kesällä 1877 Adolfin ja Gretan tytär Edla menee naimisiin Hermannin velipuolen Matin kanssa ja hänestä tulee Kantojärven torpan emäntä. Edlahan oli myös Hermannin serkku. Matin jatkaessa Kantojärvellä Antti lähti Ruovedelle ja Amanda Tampereelle, mutta Herman asui koko ikänsä Kantojärvellä auttaen veljeään erilaisissa talon töissä. Suvussa on säilynyt Hermannin itselleen tekemä tavara-arkku sekä virsikirja ja Raamattu, joissa on Hermannin nimikirjoitus ja tärkeitä huomioita. Hermannilla oli perheessä oma roolinsa niin miesten töissä kuin naisten apuna lasten parissa. Matin lapsille on jäänyt ajatus, että Hermannilla olisi ollut jokin kehitysvamma ja tämä myös olisi ollut syynä siihen, että hän ei koskaan edes ajatellut kotoa lähteä. Rippikirjamerkinnöistä tai muista dokumenteistä en tälle ole vahvistusta löytänyt.

Hermanni  kuoli 22. toukokuuta 1903 Kantojärvellä 36 - vuotiaana kurkkumädän seurauksena ja hänet on haudattu Kurun Vanhalle hautausmaalle. Hautaristissä sukunimeksi on merkitty Kantonen, sillä puhekielessä tuolloin 1900-luvun alussa kantojärveläisiä ja Kantojärveä kutsuttiin usein Kantolaksi tai Kantoseksi, minkä johdosta osa sieltä muualle lähteneistä onkin ottanut Kantosen sukunimekseen. Kirkonkirjojen merkinnöissä Herman on Kantojärvi.

Kurun kirkko 230 - vuotta

Kurun kirkko 2011

Kävin tänään Kurun kirkossa. Olen toki käynyt siellä ennenkin; laulamassa suvivirttä koulun kevätjuhlissa, laulamassa kauneimpia joululauluja, joulukirkossa, esiintymässä tyttökuoron kanssa, hautajaisissa, häissä ja rippijuhlissa, kerännyt pisteitä rippikoulua varten ja päässyt kirkossa ripille. Muistan elävästi rippikoululaisena laulaneeni Tuli kirkkoon mies ja lapsi - laulua yhdessä muiden ripille pääsevien kanssa. Muistan kyllä myös ensikosketukseni kirkkoon aivan 1970-luvun alusta seurakunnan päiväkerhosta ja erityisesti sen kuinka lapsia kiellettiin kiipeämästä kirkon kiviaidalle, vaikka sillä juokseminen olisikin ollut lapsista hauskaa.

Tänään kirkossa oli perinnejumalanpalvelus kirkon täyttäessä 230- vuotta. Jumalanpalvelus mukaili vuosien 1886 ja 1913 kirkkokäsikirjoja, virret laulettiin vuoden 1701 virsikirjasta ja jumalanpalveluksen tekstit olivat vuoden 1776 Raamatun suomennoksesta. Kirkkoherra ja rovasti saapuivat kirkkoon hevosella, jonka kieseinä olivat kenraali Mollerin (1791 - 1867) 1800-luvulla käyttämät kiesit. Kirkkoväki oli pukeutunut perinnejumalanpalveluksen hengen mukaisesti erilaisiin vanhoihin kirkkoasuihin sekä kansallispukuihin. Jumalanpalvelus ei kuitenkaan ollut mikään erillinen näytelmä vaan se tarjosi mahdollisuuden Raamatun sanoman kuulemiseen ja hiljentymiseen kuten minä tahansa sunnuntaina. 
 

Kuru oli aluksi osa  Ruoveden emäseurakuntaa,  mutta vuonna 1666 siitä tuli Ruoveden alainen kappeliseurakunta. Hallinnollisesti Kurun seurakunta kuului vuoteen 1872 saakka Ruoveteen, mutta sillä oli kuitenkin  oma saarnahuone. Pappien kerrotaan käyneen aluksi Ruovedeltä pitämässä jumalanpalveluksia, mutta ensimmäisestä saarnahuoneesta ei ilmeisesti ole mitään kuvauksia säilynyt. Vuonna 1778 Kuruun rakennettiin uusi kirkko, joka tuhoutui salaman iskun aiheuttamassa tulipalossa 20.7.1779.

Nykyisen kirkon rakennustyöt aloitettiin 1781 ja sen suunnitteli Matti Åkerblom. Jo samana vuonna syyskuun 30.päivänä kirkko vihittiin ja nimettiin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon alttaritaulu esittää Kristusta ristillä ja sen on maalannut ruotsalainen taidemaalari J.Z. Blackstadius vuonna 1852 Firenzessä. Taulu maksoi tuolloin 200 hopearuplaa. Kirkossa on myös öljyvärijäljennös Leonardo da Vincin taulusta Pyhä Ehtoollinen  ja sen lahjoitti kirkkoon 1800 - luvun alkupuolella Kurun puustellin omistaja ja myös tänään perinnejumalanpalveluksessa käytettyjen kiesien alkuperäinen omistaja kenraali Georg von Moller. 

Lisää Kurun kirkon ja seurakunnan historiasta voi lukea mm. Erkki Laitisen kirjoittamista Kurun historia 1867 - 1918 ja Kurun historia 1919 - 1985 sekä  Kurun kirkon 200-vuotishistoriatoimikunnan julkaisusta Kurun kirkon vaiheita 1781 -  1981.  Kurun ja Ylöjärven seurakunnat yhdistyivät vuoden 2009 alussa, joten nykyään Kurussa on kappeliseurakunta, joka on osa Ylöjärven seurakuntaa.

Jalkapuu

Perinnejumalanpalveluksen yhteydessä juotiin kirkkokahvit ja viereiseen viljamakasiiniin oli koottu vanhoja tavaroita ja halukkailla oli mahdollisuus kirkossa seurata diaesitystä entisajan kurulaisesta elämästä. Aikanaan käytössä ollut jalkapuu oli tuotu kirkon portaille. Tänään siihen ei kukaan häpeään joutunut, mutta halutessaan sitä sai kokeilla.

Tänään kirkossa istuessani ajatukseni olivat erilaisia kuin aiemmin. Toki saarnat, virret ja jumalanpalveluksen ilmapiiri ovat ennenkin koskettaneet eri ikä- ja elämänvaiheissa eri tavoin, mutta tänään sukututkimusharrastuksen ja kotiseuturakkauden ansiosta ajatukset olivat erilailla 1700-ja 1800-luvun ihmisissä ja tapahtuneissa asioissa. Tuolloin kirkon rakentamisen aikaan esivanhempiani perheineen asui Kurussa mm. Hainarilla Mäkelän torpassa, Haukkamaalla Liesmäessä, Riuttaskorven Suutarilassa sekä eri taloissa Karjulankylässä.

Lasten kohtaloista

Lukiessani ja tutkiessani sukujeni historiaa jää usein mieleeni elämään perheissä tapahtuneet asiat. Lasten sairaudet ja kuolemat puhuttavat ja saavat ajattelemaan millaista elämä tuolloin oli ja miten tapahtumista selvittiin. Aiemmin jo kirjoitin Kurun Kantojärvellä samana keväänä 1895 kuolleista Matista ja hänen tyttärestään Elsasta, joilla molemmilla kuolinsyynä oli yskä. Talossa oli varmasti tuolloin sairastettu enemmänkin ja oireet olivat tarttuneet perheenjäsenestä toiseen. Samaisen Matin täti Vilhelmiina oli piikana Kurun Karjulassa ja hänellä oli kaksi aviotonta tytärtä; Tyyne ja Selma, jotka molemmat kuolivat punataudin oireisiin vuosina 1877 ja 1890. Hygienia, ravitsemus, sen ajan terveydenhoito ja varmasti myös Vilhelmiinan sosiaalinen asema vaikuttivat siihen, että tytöt sairastuivat ja menehtyivät sairauteen.1800-luvulla lapsikuolleisuus oli yleisestikin suuri. Tuhkarokko, hinkuyskä, keuhkokuume, punatauti ja muut kulkutaudit tarttuivat helposti ja tuolloin niihin saattoi kuolla samasta perheestä useampikin lapsi.

Yksi  myös mieleen jääneistä lapsen syntymään liittyvistä tarinoista on vuodelta 1886, jolloin 30.joulukuuta syntyi Kurussa Kantojärvellä Kustaa Kantojärvelle (myöh.Kantonen) tytär Eeva, joka eli vain kolme tuntia, mutta hänet ehti kastaa Kustaan veljenpoika ja syntyneen lapsen serkku Matti Kantojärvi. Kurun kirkonkirjoissa Eevan kastemerkintänä on, että hänet hätäkastoi Matti Kantojärvi vanhempien läsnäollessa.

Eevan hätäkaste 30.12.1886

Näiden synnytysten tai sairauksien yhteydessä tapahtuneiden kuolemien lisäksi mieleeni on jäänyt elämään 10-vuotias Hilma Ruoveden Visuvedeltä. Hänen kohtalokseen koitui juuri joulun 1890 alla  tapaturma, jossa hän musertui puun alle. Oliko hän ollut leikkimässä vai auttamassa perheen töissä? Oliko hän yksin vai sisarustensa kanssa? Olisiko mitään ollut tehtävissä? Näihin emme vastausta enää saa, mutta tapahtuma on jäänyt mieleeni. Hilma Manuntytär Karra syntyi maaliskuussa 1880 Ruovedellä Visuveden Alastalon Karralla. Hänen vanhempansa olivat Manu Matinpoika ja Albertiina Juhantytär (os.Liesmäki) Karra. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista Hilma oli toiseksi nuorin. Äitini pappa Eetu oli nuorin. Lapsista aikuisikään eli Eetun lisäksi kolme sisarta; Serafiina, Matilda ja Emilia. Pojat Manu, Manni ja Matti kuolivat pieninä jo ennen Hilman syntymää ja tytär Vilhelmiina 12 -vuotiaana Hilman ollessa 8-vuotias. Muiden kuolinsyy on tuntematon, mutta Hilman kohtalona oli tämä onneton tapaturma.

Kaksosia on syntynyt sekä Kantojärven että Mäkelän suvuissa useita, mutta usein joko molemmat tai toinen lapsista on kuollut jo aivan pienenä. Esimerkiksi Jooseppi  ja Antti Kantojärvi elivät vuonna 1839 vajaan kuukauden verran ja Mäkelässä 1930 syntyneet kaksoset Eila ja Pentti elivät vain muutaman viikon. Tuon ajan raskauden seurannalla, synnytyskäytännöillä ja terveydenhoidolla kaksosten eloonjäänti on ollutkin harvinaista. Kaksosia suvuissani on tälläkin hetkellä useita, joista viimeisimmäksi minua ovat ilahduttaneet iloisilla ilmeillään ja hyväntuulisilla jutuillaan 4-vuotiaat Saara ja Eetu.

Edla Karoliina 1853 - 1921

Edla Karoliina Aatuntytär syntyi 10.8.1853 Ruovedellä Siikalahden kylässä Siukolan torpassa ja oli neljänneksi vanhin Aatu (Adolf) Joakimin ja Reetta Liisan kymmenestä lapsesta. Edla vihittiin Matti Juhonpoika Kantojärven kanssa Kurussa kesäkuussa 1877.

Edlan ja Matin vihkiminen Kuru 3.6.1877

Samana vuonna 1877 Edla ja Matti alkoivat isännöidä Kantojärven torppaa Kurun Petäjälammin kylässä. Edlalle ja Matille syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista kuoli aivan pienenä - huhtikuussa 1895 syntynyt Elsa kuoli kuukauden ikäisenä toukokuussa. Matti kuoli helmikuussa 1895, joten hän ei ehtinyt nähdä nuorinta lastaan ollenkaan. Tuolloin keväällä 1895 muista lapsista olivat  Antto 16-vuotias, Aina Vilhelmiina 14-vuotias, Hilja 12-vuotias, Olga 9-vuotias, Hulda 4-vuotias ja Lahja 3-vuotias. Vanhimmista lapsista oli talon töissä ja lastenhoidossa apua, mutta Kantojärvellä asuivat tuolloin myös Edlan anoppi Greta  Leena puolisonsa Manun  sekä poikansa Hermannin kanssa, joista varmasti oli Edlalle paljon apua. Edlan sisarista ainakin Eerika ja Eeva asuivat lähellä Muroleessa ja vanhoissa valokuvissa on kuvattuna yhdessä serkuksia, joten voi ajatella yhteistä elämää olleen niin työn kuin huvinkin merkeissä.

Edla Karoliina Kantojärvi

Matin kuolemasta kymmenen vuoden kuluttua 1905 Edla avioitui toisen kerran Juho Tobiaanpoika Korpelan kanssa. Yhteisiä lapsia heillä ei ollut. Juho kuoli yhdeksän vuotta ennen Edlaa ja Edla 1.11.1921 Kurussa. Tuolloin Kantojärvellä isännöi Edlan vanhin poika Antto puolisonsa Annan kanssa. Edlan kuollessa heidän lapsistaan nuorin Väinö oli 2-vuotias ja vanhin Hilma jo 16-vuotias, joten myös lapsenlapset ehtivät hänen hoidossaan olla ja vanhimpien tiedän Edlan hyvin muistaneenkin. Edla on haudattu Kurun Tammikankaan hautausmaalle.

Mäkelän mummu ja pappa

Kuvassa Iivari ja Lyyli tyttäriensä Eevan ja Siskon kanssa.

Iivari Kallenpoika Mäkelä syntyi 1879 Kurun Hainarin Mäkelässä. Hänen vanhempansa olivat Kalle Antinpoika Mäkelä ja Anna Eveliina Matintytär os. Leppämäki. Anna oli Kallen kolmas vaimo. Kaikkiaan Kallella oli 14 lasta, joista kahdeksan Annan kanssa.

Lydia (Lyyli) Aleksandra Aalto syntyi 1891 Kurussa Riuttaskorven Suutarilassa. Hänen vanhempansa olivat Ananias Kallenpoika Aalto Kurun Riuttaskorven Taivaljärveltä ja Aleksandra Sefaniuksentytär Kurun Olkitaipaleen Rajamäestä. Ananiaksella ja Aleksandralla oli Lyylin lisäksi seitsemän muuta lasta. Lyylin sisarukset olivat Kalle, Iida, Väinö, Paavo, Tyyne, Uuno ja Vieno Anna-Liisa.

Iivari ja Lyyli Mäkelä asuivat ensin Kurun Karjulan Koskella, missä Iivarin veli Oskari oli isäntänä, mutta muuttivat sitten myöhemmin Karjulankylään Huumolle omaan taloon. Iivarilla ja Lyylillä oli viisi lasta - mummuni Eeva, Sisko, Paavo ja pienenä kuolleet kaksoset Eila ja Pentti. Eeva meni aikanaan naimisiin Antti Kantojärven kanssa ja Sisko Urho Koskisen kanssa.

Iivari kuoli 1947 ja Lyyli 1963. Iivarin ja Lyylin lisäksi myös lapsista Paavo ja kaksoset Eila ja Pentti on haudattu Kurun hautausmaalle.

Kuusi sukupolvea hahmottuu kirjaksi

Olen vihdoin saanut hahmoteltua kirjan sisällöksi Kurun Kantojärvellä eläneet ja sieltä elantonsa saaneet  perheet. Lopullinen kirja vaatinee vielä sulattelua, tarkentelua, oikolukemista ja paluuta vielä useampia kertoja näiden perheiden elämään. Kuusi sukupolvea - Johan ja Juliana Hjelt, Juho ja Justiina sekä Maria Kantojärvi, Juho ja Greta Leena Kantojärvi, Matti ja Edla Kantojärvi, Antto ja Anna Kantojärvi sekä Antti ja Eeva Kantojärvi - elivät Kantojärvellä jättäen jokainen sinne oman aikansa perinnön niin metsiin, pelloille, rakennuksiin kuin tapaan elää ja nähdä maailmaa.Kuten joka puolella niin myös Kantojärvellä sodat, nälkävuodet, kulkutaudit, sairaudet, kulkuyhteydet ja monet eri piirteet yhteiskunnassa ovat vaikuttaneet siihen miten kulloinkin on eletty. Jokainen sukupolvi jättää seuraavalle jotakin, jokainen taloon ja sukuun tullut tuo mukanaan jotakin ja vaikka me tämän hetken kantojärviläiset olemme saaneet vaikutteita huomattavasti laajemmalta, niin varmasti isovanhempiemme ja vanhempiemme kautta jotakin on myös esi-isiltämme kulkeutunut mukaamme - tietämättämmekin.

1900-luvun alussa Anton jäädessä Kantojärvelle hänen veljensä Lahja lähti työn perässä Keski-Pohjanmaalle Sieviin. Siellä hän yhdessä vaimonsa Idan kanssa perusti perheen ja loi omat vahvat juurensa tälle paikalle. Tapasin viime kesänä ensimmäistä kertaa Sievin sukulaisia ja kuulin tarinoita Lahjan ja perheen elämästä. Yllättävää ja hienoa oli havaita miten paljon yhteistä Kurun ja Sievin Kantojärvillä oli, vaikka varsinkin nuorempi suku on elänyt toisiaan tapaamatta. Ensinnäkin heti Sieviin tultuani ajattelin, että ei ole ihme, että Lahja jäi sinne. Kuru ja Sievi muistuttavat silmissäni ja varmasti silloin Lahjankin silmissä kovasti toisiaan. Valokuvissa näen Idassa paljon samaa kuin veljensä Anton vaimossa Annassa. Taisivat vahvojen sisarten keskellä kasvaneet veljekset valita puolisoikseenkin vahvat ja tomerat naiset. Lahjan lasten ja lastenlasten kanssa keskustellessa huomaan samoja äänenpainoja, samoja mielenkiinnonkohteita, samoja luonteenpiirteitä, yhtäläisyyksiä ulkonäössä ja erityisenä koin sen välittömän ja lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen, vaikka muuten olimme toisillemme ventovieraita.

Juho Juhonpoika syntyi 1801 Ruoveden Tokosen Salmilla vanhempiensa Johan ja Juliana Hjeltin esikoiseksi. Hjeltien perhe muutti Kuruun Paappaselle 1811, missä saivat asuttavakseen Kantojärven torpan.  10-vuotiaalla Juholla oli tuolloin myös 1806 Ruovedellä syntynyt sisar Maria. Vuonna 1821 Kurun Kantojärvellä syntyi veli Matias, jonka elämästä olen löytänyt vain kastetiedon enkä sen jälkeen mitään muuta merkintää. Olisiko Matias voinut kuolla jo aivan pienenä, sillä äiti Julianakin oli tuolloin jo 56-vuotias ja jostain syystä merkintä on kuolemasta jäänyt pois. Matiaksen tarinaa olen yrittänyt tuloksetta selvittää. Olisi mukava tietää, onko hän ollut ensimmäinen Kantojärvellä syntynyt kantojärviläinen vai oliko ensimmäinen vasta veljensä Juhon vuonna 1830 syntynyt Juho - poika. Viimeisimmät Kantojärvellä syntyneet ovat Antin ja Eevan 1940 - 1950-luvulla syntyneet lapset. Mummulana ja vapaa-ajanviettopaikkana paikka kuitenkin on edelleen tarjonnut siteet paikan ja suvun historiaan tämänkin ajan lapsille. Mukava olisi tietää millaisen Kantojärven on nähnyt 10-vuotias Juho ja 5-vuotias Maria tullessaan Kantojärvelle 1800 - luvun alussa verrattuna siihen miten sen on nähnyt esimerkiksi omat lapseni tuossa iässä 2000-luvun alussa. Kirjan sisällön toivon avaavan sitä elämää, jota Kantojärvellä on vietetty siellä elävien sukupolvien aikana.

Mikko ja Mikonsaari

Mikko 80-vuotiaana v.1971

Äitini pappa Mikko Rantanen syntyi Ruovedellä Pihlajalahden Hakajärvellä Rantalan torpassa 20.9.1891. Mikon isä Antti oli huomattavasti äitiä vanhempi ja hänen kuollessaan äiti Maria jäi pienten lasten kanssa yksin. Perhe oli köyhä ja koti syrjässä, joten äidin oli mahdoton lapsia elättää yksin. Isän aikaisemmasta avioliitosta oli jo aikuisia lapsia, joten Mikon onneksi hän pääsi asumaan velipuolensa, kummisetänsä Heikin perheeseen. Elantonsa Mikko sai mm. rakennusmiehenä, nuohoojana ja sukeltajana, mutta pääasiallisin ja pitkäaikaisin ammatti oli kalastaja. Mikko kuoli muutamaa kuukautta ennen 81-vuotissyntymäpäiväänsä 28.7.1972. Vaimo Emma oli tuolloin hoidettavana Ruoveden terveyskeskuksen vuodeosastolla ja isänsä kanssa saaressa asui pojista 53-vuotias Toivo.

Mikko osti perheelleen kotipaikaksi saaren, Viitasaaren Ruoveden Muroleessa Näsijärvellä. Hän maksoi saaresta tuolloin 1000 mk. Mikko asui saaressa vaimonsa Emman ja kuuden lapsensa kanssa yli 50 vuotta. Tuona aikana saarta alettiin alueella kutsumaan Mikonsaareksi. Mikko rakensi saarelle oman kodin, jossa oli alakerrassa kolme huonetta ja yläkerrassa pienet kamarit. Takankin hän rakensi itse, samoin saunan. Lasten lähdettyä maailmalle saaressa vietti kesiään lastenlapset.

Mikon kuoleman jälkeen Toivo asui saaressa, mutta hänen hukuttua jäihin keväällä 1980 saari myytiin ulkopuolisille. Itse muistan lapsena käyneeni mummuni ja äitini kanssa saaressa Emma-mummua ja Mikko-pappaa katsomassa. Muistan Toivon hakeneen meidät veneellä vastapäiseltä rannalta ja muistan miten venelaiturilta nousimme saareen. Mikko ja Emma olivat meitä talon ovella vastassa. Minä ja sisareni emme kauaa hämärässä tuvassa viihtyneet kivien ja kallioiden houkutellessa leikkimään. Aallokko löi rantakiville, mutta silti lapsen uteliaisuus sai niillä pomppimaan. Äitini ja serkkunsa Raija muistavat hyvin nuo samat leikit rantakivillä ja kallioilla sekä kalareissut, joita papan kanssa sai tehdä. Ja miten ihana paikka tuo vaaroista huolimatta olikin lapsen kesäänsä viettää. Saari oli Mikon unelma ja sen hän sai pitää elämänsä loppuun saakka. Ankaran lapsuuden ja nuoruuden jälkeen hän teki pysyvän kodin lapsilleen ja jätti lapsenlapsilleen lämpimän muiston ihanasta saarimummulasta yhdessä Emmansa kanssa. Tänä päivänä saarta voi ihailla Tarjanteen kannelta laivan matkatessa Tampere-Ruovesi-Virrat - reittiä. Mikonsaari on nykyisin Näsijärven purjehdusseuran ylläpitämä retkeilytukikohta.

Markus Hjelt ja oluttynnyri

Markus Hjeltistä on säilynyt jälkipolville muistona ilmeisesti oluttynnyrinä toiminut pieni tynnyri, jonka päältä on luettavissa M. Hjelt. Tynnyrin on talteenottanut aikanaan Markuksen veljen Johanin pojanpojantytär Saimi Kantojärvi.
Markus Johaninpoika Hjelt syntyi 6.4.1843 Kurun Petäjälamminkylässä Kantojärvellä. Hän oli viides lapsi torpparivanhempiensa Johanin ja Marian kymmenlapsisessa perheessä. Vanhemmista sisaruksista Markuksen syntyessä olivat elossa vain isoveljet Johan ja Herman. Markuksen jälkeen syntyneistä lapsista aikuisikään selviytyivät Vilhelmiina ja Gustav. Markus näyttää olleen viimeinen, joka kirkonkirjojen mukaan on käyttänyt isoisänsä sotilasnimenä ollutta Hjelt sukunimeä. Markus lähti kotoaan Kantojärveltä ensin rengiksi Vaakaniemeen Ylä-Toikolle, missä myös veli Herman oli renkinä. Muutaman vuoden kuluttua Markus palasi takaisin kotikyläänsä Petäjälammille Lähdekorvelle, missä hän oli ensin renkinä ja sitten itsellisenä torpparina. Markus kuoli keuhkotautiin 40-vuotiaana joulukuussa 1883 Kurun Petäjälammin Lähdekorvessa. Hänet on kotoa lähdettyä merkitty rippikirjoihin vähämieliseksi, millä saattaa olla vaikutusta siihen, että Markus eli perheettömänä.

Päiväkirjan kertomaa 1955

Isäni kummitäti, pappani serkku Aune Kärkäs (1908 - 1986) kirjoitti päiväkirjaa nuoruudestaan aina kuolemaansa saakka. Meitä kumpaakin kiinnosti kirjat ja kirjoittaminen, joten usein sain häneltä muiden kirjojen ohella myös näitä vanhoja päiväkirjoja, joissa viitattiin tiettyihin asioihin niin perheessä kuin yhteiskunnassa. Lukioaikanani hän lähetti minulle lehtileikkeitä eri lehdistä liittyen maailmantapahtumiin tai politiikkaan. En tiedä osasinko arvostaa sitä tuolloin nuorena niin kuin nyt arvostan, mutta onneksi olen näitä saamiani kirjoituksia säästänyt. Mielenkiintoista on lukea hänen päiväkirjamerkinnöistään myös miten jo isäni lapsena sai näitä lehtiä lahjaksi ja tuliaisiksi. Lämmöllä luen myös seuraavaa erään päiväkirjan kesämuistoa Kantojärveltä isäni lapsuuden ajalta kesältä 1955.

"Heinäkuun aamuja äidin syntymäkodissa ei voita mikään. Ihana herätä linnunlauluun. Kauempaa pihalta kuuluu kyllä jo poikien äänet. Aino-tyttö paimentaa nuorimmaista. Kyllä voikin viidestä lapsesta ääntä lähteä. Äitikin on jo noussut ylös. Olimme eilen Saimin, Salmen ja Hillin kanssa Hopeavuorella, taisi ottaa äidin voimille. En malta nousta vielä ylös. Äiti tuli tänne jo aiemmin. Minä olin ensin Aina-tädin luona Ylöjärvellä ja tulin vasta sitten. Antti oli poikien ja Wekkulin kanssa tiehaarassa vastassa. Koira ja hevonen ovat Antille rakkaita, ei taitaisi serkku viihtyä Helsingissä meidän luona. Kaukolla on kesällä syntymäpäivä ja äidin kanssa  olemme kummeja. Toimme tuliaisina kaupungista hedelmiä ja lehtiä. Tallella oli vielä talvellakin lähettämämme lehdet. Väinö ja Toivo tulevat Tampereelta jonakin päivänä. Täällä näkee serkkuja. Työtä on täällä kovasti eikä ole sellaisia lomia kun äidillä ja minulla toimistosta. Hilli on luvannut viedä pojat tänään kalaan kunhan ovat ensin tehneet askareensa. Saa Eeva tehdä rauhassa töitä navetalla ja huushollissa. Menen mukaan. Lahtisellakin pojat kalastivat. Onneksi on järviä lähellä, toisin kuin Lahja-enon luona Sievissä. Tunnen kyllä itseni hiukan laiskaksi täällä, mutta miten nautinkaan tästä luonnosta. Sairastelujeni jälkeen olen nauttinut luonnosta vielä enempi kuin ennen. Keuhkojen parannuttua nautin jokaisesta raittiista hengen vedosta täällä. Kengätkin heitin aitan nurkkaan, miten ihana on tuntea ruoho paljaissa jaloissa kulkiessa näitä polkuja. Talvella lausuntaillassa mietin juuri tätä luontoa ja raitista ilmaa, jossa voi niin helposti hengittää. Arvosteluissa sanottiinkin kerran, että osasin eläytyä runon luontoaiheeseen syvällisesti. Täältä sen tunteen olen sisääni hengittänyt. Äiti tuli sisään valtavan päivänkakkarakimpun kanssa. Pojat kuulemma kaivavat jo matoja navetan takana. Toivottavasti saadaan saalista ja huomenna kalasoppaa."

Esko ja Kauko Hilli-tädin kanssa kalassa Lehmusjärvellä 1955

Sotilaat Sarf, Löf ja Hjelt

Ruotsin vallan aikana alettiin sotilaille antaa kirjaamisen yhteydessä lisänimiä, joita nyt kutsutaan sotilasnimiksi. Aatelisilla ja porvaristolla saattoi tulla käyttöön oma sukunimi, mutta talonpojilla ja torppareilla ei yleensä sukunimeä ollut ja vaikka olisi ollutkin niin armeijaan värväytyessään he usein saivat lyhyen ruotsalaisperäisen nimen. Nimi saatettiin määrätä ulkonäön, luonteen, asuinpaikan, varusteen tai jonkun piirteen kautta, mutta myös luontoon liittyvät nimet olivat käytössä. Nimi saattoi periytyä myös sen mukaan mikä oli ollut toisella samasta talosta tulleella sotilaalla nimenä -  olivat he sukua toisilleen tai ei. Joskus sukunimi säilyi sukupolvelta toiselle jääden pysyväksi sukunimeksi, mutta usein se vaihtui myöhemmin sen mukaan missä sotilas asui tai missä perhe oli. Omien esivanhempieni joukosta löytyy sotilasniminä mm. Sarf, Löf, Jämroth, Frifeldt ja Hjelt.

Johan Sarf (1754 - 1833) asettui Suomen sodan aikaan Ruoveden Muroleen Sarvanaan. Rippikirjoissa Johanin perhe kulkee nimellä Sarf muutaman sukupolven ajan. Johan ja Maria saavat kaksi tytärtä, joista toinen tytär Leena käyttää perheensä kanssa nimeä Sarf. Leenan puoliso Matts on myös merkitty sotilaaksi Sarf nimisenä ja vävy mainitaan kuolin- ja hautaustiedoissakin tähän sukunimeen viittaavalla nimellä. Johan Sarfin jälkeläiset ovat vaihtaneet asuinpaikkaa usein eikä varsinaista sukunimeä ole ollut pysyvästi käytössä ennen kuin 1900-luvun alussa äitini pappa Mikko Rantanen otti käyttöönsä Rantanen nimen.

Matts Löf (1781 - 1859) puolestaan oli Löf jo kolmannessa polvessa. Hän syntyi Ruoveden Visuvedellä, minne hänen isoisänsä sotilas Erich Löf oli 1700-luvun alussa asettunut perheensä kanssa asumaan. Löfin jälkeläiset ovat asuneet Ruoveden Visuvedellä tuolta 1700-luvun alusta ja 1800-luvun alussa perheen nimenä on ollut paikan mukaan Karra. Tällä hetkellä samalla paikalla asuu Matts Löfin jälkeläiset Tammisina. Viisikymmentä vuotta Suomen sodan päättymisen jälkeen 1858 Suomessa aloitettiin avustus elossa oleville Suomen sodan veteraaneille ja heidän joukkossaan on mainittu myös esi-isäni Matts Löf, joka ehti ennen kuolemaansa saada tätä avustusta kaksi kertaa yhteensä 6 ruplaa.

Johan Hjelt (1771 - 1843) oli sotilas kolmannessa polvessa. Hänen isänsä oli sotilas Gabriel Frifeldt (1746 - 1776) ja isoisänsä sotilas Joseph Jämroth (1707 - 1791). Johan Hjelt asettui paikoilleen Suomen sodan jälkeen Kuruun Paappasen talon alueelle Kantojärven torppaan. Johan Hjeltin poika käytti jo nimeä Kantojärvi, joka on suvussa sukunimenä tänäkin päivänä. Markus, yksi Johan Hjeltin pojan pojista, tosin otti Hjelt nimen käyttöönsä lähtiessään kotoaan rengiksi lähialueen taloihin. 

Näiden nimien alkuperästä ei ole tietoa, mutta Löf on ainoa nimi, joka on ollut useammalla perheen jäsenellä käytössä useamman sukupolven ajan. Hjelt on ollut käytössä ainoastaan Johanilla ja hänen perheellään ja voisi juontaa isän nimestä Frifeldt. Johanin muut sisarukset eivät ole sitä käyttäneet. Sarf nimi on joissakin Ruoveden rippikirjoissa 1800-luvun puolella käännetty jälkeläisillä nimeksi Sarvi.  Esi-isieni sotilasnimien alkuperän arvailujen ohella olisi mielenkiintoista tietää mistä nimensä ovat saaneet ne paikat, joista nykyisiä suvun sukunimiä on otettu käyttöön. Lapsena minulle kerrottiin, että Kantojärvi on saanut nimensä järvestä, jonka pohjassa on kantoja, mutta myöhemmin olen sen todennut olevan vain mutaa ja liejua. Karra tarkoittaa myös pelto-ohdaketta, mutta liittyykö se paikan tai perheen sukunimen syntyyn jää vain arvailujen ja mielikuvituksen varaan.

Olga ja Matti

Olga ja Matti 1907

Olga Maria Kärkäs os. Kantojärvi  (1886 - 1976) lähti kotoaan Kurun Kantojärveltä 14-vuotiaana piikomaan Tampereelle. Vieraiden perheiden lisäksi hän oli siellä myös tätinsä Amanda Ahlstedtin luona. Amanda olisi leskeksi jäätyään toivonut Olgaa jäämää luokseen asumaan, mutta tuolloin 1900-luvun alussa nuori Olga halusi muuta. Hän oli tavannut teatterialalla toimivan Matin ja tahtoi tämän luokse Helsinkiin. Tädin ja muun suvun houkuttelusta huolimatta voimakastahtoinen nuori nainen halusi rakkautensa perässä maailmalle. Niinpä Olga muutti Tampereelta Helsinkiin 1904 18-vuotiaana. Olga ja Matti Kärkäs vihittiin heinäkuussa 1907 ja seuraavana kesänä heille syntyi tytär Aune.

Aune 1908 ennen Amerikkaan lähtöä

Tuolloin 1900-luvun alussa monia suomalaisia kiinnosti Amerikan tarjoamat mahdollisuudet ja myös Matille tarjoutui mahdollisuus lähteä työn perässä New Yorkiin. Matin laiva lähti Helsingistä keväällä 1909. Olga ja 1-vuotias Aune-tyttö lähtivät isä-Matin perässä heinäkuussa. Olga itse oli tuolloin 22-vuotias. Laivamatka Helsingistä alkoi 7.7.1909. Liverpoolissa äiti ja tytär vaihtoivat laivaa matkaten kohti New Yorkia ollen siellä perillä 25.7.1909. Voi vain kuvitella millaista on ollut viettää 18 päivää laivassa pienen lapsen kanssa kesän kuumimpaan aikaan. Markustajakortissa äidin ja tyttären matkan kohteena näkyy Brooklyn New York/Matti Kärkäs.

Kärkkään perhe vietti yhteistä aikaa New Yorkissa vuoden verran, mutta sitten Olgalle iski koti-ikävä. Matti oli paljon poissa perheen luota ja Olga ikävöi perhettään. Niinpä seuraavana vuonna 1910 Olga matkasi raskaan laivamatkan tyttärensä kanssa takaisin kotisuomeen. Alussa oli ollut ajatus, että myös Matti tulee perässä, mutta välimatka ja elämä kuljetti pariskunnan erilleen eikä Matti koskaan palannut Suomeen takaisin. Uutta perhettä kumpikaan ei kuitenkaan enää perustanut. Matti jatkoi elämäänsä New Yorkissa ja Olga Aunen kanssa Helsingissä. Yhteys jatkui jonkin aikaa kirjein ja valokuvin, mutta vähitellen myös ne jäivät. 

Aunen säilyttämissä muistoissa on isän New Yorkista lähettämä kortti vuodelta 1912.

Naistenpäivänä naisista

Naistenpäivänä pitää kirjoittaa naisista. Vaikka naisten asema ja oikeudet ovat eri aikakausina ja eri kulttuureissa olleet nykypäivään verrattuna hyvinkin erilaisia, niin silti naisilla on aina ollut vahva merkitys perheiden ja sukujen historiassa. Omista sukujuuristani löytyy hyvinkin erilaisia naisia kohtaloineen.

Wilhelmiina Johanintytär (1847 - 1895) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä kymmenlapsiseen perheeseen. Sisaruksista monta oli kuollut jo pienenä.Vanhin veli Johan jäi Kantojärvelle torppariksi ja muut veljet lähtivät rengeiksi lähitaloihin. Wilhelmiina oli sisarussarjan ainoa elossa oleva tyttö. Justiina sisar kuoli vauvana.Vartuttuaan Wilhelmiina lähti piiaksi Kurun Karjulan kylään. Suurimman osan elämästään hän asui piikana Vähä-Karjun talossa ja oli siellä myös kuollessaan 48-vuotiaana halvaukseen. Wilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta. Molemmat tyttäret Selma Miinantytär (1873-1877) ja Tyyne Maria Miinantytär ( 1886 - 1890) kuolivat varhain punataudin seurauksena.

Amanda Ahlstedt os.Kantojärvi

Wilhelmiinan veljentytär Amanda Johanintytär (1862 - 1936) lähti myös Kantojärveltä. Hän muutti Tampereelle 1886 ja tapasi siellä miehensä kauppias Alexander Ahlstedtin. Kauppiaan vaimona Tampereen keskustassa asuvana Amandan elämä oli hyvin erilaista kuin tätinsä Wilhelmiinan elämä Kurussa. Amandan tytär Elsa Maria (1890 - 1893) kuoli vain kolme vuotiaana ja puoliso yli kaksikymmentä vuotta Amandaa aikaisemmin. Amanda eli suuressa vauraassa talossaan yksin nuo parikymmentä vuotta. Veljien lapset kävivät häntä katsomassa, mutta kovin vieraanvaraiseksi häntä ei suvun tarinoissa luonnehdita. Johtuiko tämä luonteesta, katkeruudesta, yksinäisyydestä vai mistä, sitä voimme vain arvailla. Sekä veljientyttäriä että -poikia Amanda on pyytänyt luokseen asumaan, mutta kaikki heistä ovat halunneet kulkea omia teitään ja heidän vierailunsa tädin luona ovat jääneet lyhyksi. Amandalle  tärkeää oli kuitenkin hyväntekeväisyystyö ja hän oli mukana Tampereen kaupunkilähetyksen työssä, jossa alussa nähtiin tärkeänä naisten ja lasten auttaminen. Amandakin oli mukana keräämässä varoja Tampereella pellavatehtaan naisille ja heidän lapsilleen. Myöhemminhän Amanda myös teki testamentin Tampereen kaupunkilähetykselle.

Serafiina Tamminen os. Karra

Pappani Kallen täti Serafiina Manuntytär Tamminen os. Karra (1866 - 1941) syntyi Manu ja Albertiina Karran yhdeksän lapsiseen perheeseen Ruoveden Visuvedellä ja asui tällä synnyinpaikallaan koko elämänsä. Hänellä oli yhdeksän lasta ja puoliso Eetu jakoi postia. Puolison työpäivät olivat pitkiä, joten Serafiina hoiti kotia ja lapsia huolehtien myös miehestään. Talvipimeällä Serafiina kävi sytyttämässä lyhdyn Näsijärven rantaan, jotta Eetu näki palata töistä kotiin Karranlahteen.

Maria Liisa Reetantytär syntyi 1857 Ruoveden Muroleessa. Hänen äitinsä Reeta Leena oli jo nuoresta psyykkisesti sairas ja asui isänsä Matin kanssa. Marian isästä ei ole tietoa ja jo vauvana varmastikin äidin sairauden sekä köyhyyden vuoksi Maria varttui muualla. Vartuttuaan Maria kiersi eri taloissa Ruovedellä ja Virroilla piikomassa. Maria sai nuorena kaksi aviotonta lasta Salun ja Svanten, joista Salu kuoli pienenä. Eloon jäänen poikansa kanssa Maria asui Ruoveden Kalliojärvellä, mistä hän meni itseään yli 30 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin saaden vielä kaksi poikaa Mikon ja Santerin. Puolison kuoltua ja lasten vartuttua Maria muutti 1906 Ikaalisiiin mentyän uudelleen naimisiin. Marian poika Mikko Rantanen oli isoisoisäni. Iloinen työteliäs mies, joka aikanaan taloissa kuljettuaan ja sodat sodittuaan osti tuhannella markalla saaren itselleen, Emmalleen ja kuudelle lapselleen. Maria Liisa Reetantyttären tarina odottaa vielä tutkimuksissani valmistumista, mutta hänen elämäänsä ajatellessa olisi hienoa sanoa hänelle nyt hyvää naistenpäivää ja hienosti selvisit.

Kesäretki 1925

Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto perustettiin 4.10.1920 Helsingissä ja tunnetaan nykyisin nimellä Mannerheimin lastensuojeluliitto. Pappani Antti Kantojärven serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908 - 1986) eli elämänsä Helsingissä ja oli 17 - vuotias osallistuessaan Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Helsingin tyttökerhon Itä-Suomen kesäretkelle 27.6. - 2.7.1925. Tuolloin 20-luvun alussa Aune ja äitinsä Olga olivat muutenkin mukana lastensuojeluliiton toiminnassa. 1925 perustettiin Aunen äidin syntymäkunnassa Kurussakin oma paikallisosasto.

Viipurinlinnan tornissa 1925. Aune takana oikealla

Aune osallistui yhdistetylle opinto- ja virkitysretkelle yhdessä 23 muun helsinkiläistytön kanssa. Päiväkirjaansa Aune on kerännyt muistoja matkasta. Matkareitti oli Helsinki - Viipuri - Enso - Vallinkoski - Imatra - Tainionkoski - Vuoksenniska - Lappeenranta - Helsinki. Junamatka Helsingistä kohti Viipuria alkoi laululla "Suomi armas synnyinmaamme" virittäen matkalaisten mielen matkan aiheeseen. Makeistehdas Mella Oy oli lahjoittanut työille kilokaupalla makeisia matkan ajankuluksi. Viipurissa tytöt otti vastaan paikallisosasto Viipurin Huoltokeskus ja tytöt saivat osallistua Viipurin yleiseen raittiuskokoukseen, juhlaan ja kulkueeseen. Kulkueessa kerrotaan olleen tuhansia lapsia ja nuoria. Helsingin tytöillä oli mukana kulkueessa juliste, jossa luki "Reipas, raitis nuoriso on kansan turva." Aune kuvaa kulkuetta ja juhlaa ylistävin sanoin ja kertoo lausuneensa siellä myös raittiusaiheisen runon yhdessä toisen kerholaisen kanssa. Runot olivatkin Aunelle tärkeitä myöhemmässäkin elämässä sekä niiden lausujana että lukijana.

Enson tehtaalla 1925.

Viipurin raittiusjuhlan jälkeen matka jatkui kohti Enson tehtaita. Tytöt kertoivat tehtaalla Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnasta ja sen jälkeen saivat itse esittelyn paperitehtaasta. Tytöille oli näytetty selluloosan ja paperin valmistusta asteittain.Kiitoksena vierailustaan tytöt lauloivat tehtaan väelle laulun "Suloisessa Suomessa".

Vuoksella 1925. Tyttökolmikon keskellä Aune.

Enson vierailun jälkeen
tytöt matkasivat kolme kilometriä metsäreittiä Vuoksen partaalle, mistä Enson tehtaan järjestämät kaksi venettä soutajineen vei tytöt Vallinkoskelle. Veneiden edetessä aallokossa Aune kertoo tyttöjen nauraneen ja kiljahdelleen. Riemu muuttui välillä lauluiksi ja laulu raikui veneestä toiseen tyttöjen nauttiessa matkasta. Maisemat tekivät tyttöihin sellaisen vaikutuksen, että heistä tuntui kuin saduissakaan ei olisi ollut niin kaunista.

Siitolassa 1925.

 Retken jälkeen maistui eväät ja uni olkisilla Imatralla Siitolan koululla. Täältä matka jatkui autolla kohti Tainionkoskea ja sieltä Saimaan Höyrylaiva Oy:n Imatra I:llä kohti Lappeenrantaa. Lappeenrannassa tytöt kävivät sankaripatsaalla ja lauloivat historian tunneilla oppimiaan lauluja. Aune mainitsee laulun "Kaunis Karjala" ja kertoo miten mieliin muistui koulusta opit Ison- ja Pikkuvihan vaiheista Karjalan kunnailla.  Lappeenrannassa tytöt tutustuivat sotilaskotiyhdistykseen. Siellä heidät oli toivottanut tervetulleeksi kansanedustaja Siviä Ruotzi. Samalla tytöt pääsivät kertomaan myös lastensuojeluliiton toiminnasta. Sotilaskodin päivällisen jälkeen tytöt suuntasivat sotilaskonserttiin kylpylaitoksen kasinon puistoon. Retken loputtua tytöt ovat todenneet, että saivat nauttia ihanista maisemista ja kokemuksista, mutta samalla retki oli herättänyt heissä isänmaanrakkautta ja yhteistuntoa, joka oli myös Kenraali  Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnan yhtenä aatteena.

200 vuotta Kantojärvellä

Isovanhempani lapsineen ovat asustaneet Kantojärvellä Kurun Petäjälamminkylässä kuuden sukupolven ajan. Johan Gabrielinpoika ja Juliana Matintytär Hjelt muuttivat lastensa kanssa Ruovedeltä Kuruun 1811 Paappaselle ja saivat sieltä asuttavakseen Kantojärven torpan. Kantojärviläisiä on siis elänyt näissä maisemissa nyt 200 vuoden ajan. Metsät, pellot, metsäjärvet, järvistä toisiinsa virtaavat purot ja kalliot kuuluvat olennaisesti tähän maisemaan. Esi-isämme saivat näistä ravinnon, rakennusmateriaalit ja elannon. Meille tämän  päivän kantojärviläisille alue tarjoaa vapaa-ajan viettopaikan, erinomaiset marja- ja sienimaat sekä kalasaaliit Kantojärvestä, Pikku-Kantojärvestä, Hammonjärvestä ja Lehmusjärvestä. Metsissä ja kallioilla on leikitty, liukasteltu ja pelätty käärmeitä.

Käärmeitä alueella on ollut aina paljon ja yhtään kesää ei kulu niitä näkemättä. Kuitenkaan en tiedä ketään, joka olisi käärmeen pureman saanut. Kaksi kertaa tiedän käärmeen tulleen eteisportaalle. Ensimmäinen oli kesällä 1968 ollessani 2-vuotias. Tuona kesänä mummuni Eeva täytti 50-vuotta, mutta sairauden vuoksi hän eli vain syksyyn asti. Käärmeistä puhuttaessa usein yhdistetään käärmeen eteisportaalle tulo ja mummun kuolema. Toisen kerran käärme oli näin lähellä kesällä 1998 kuopukseni ollessa 4 - vuotias.  Muut söimme sisällä ja pieni poika shortseissaan ja kumisaappaissaan lähti etukäteen ulos tullen saman tien takaisin tunnistettuaan käärmeen portaan vieressä. Poika oli tietysti järkyttynyt ja muistan vieläkin hänen ilmeensä. Onneksi tuo otus oli tuttu ja hän osasi sitä varoa. Saappaat onkin perusvaruste kesän hellepäivinäkin alueella kulkiessa. Tosin riskejä on otettu paljain jaloin juoksennellen ja hyvin on selvitty.

Kantojärvi

Alueen läpi virtaa puro alkaen Lehmusjärvestä edeten Kantojärven ja Hammonjärven kautta Näsijärveen. Kantojärven ja Hammonjärven välillä se virtaa melkein pihapiirissä. Aikanaan ja vielä 1940- ja 1950-luvuilla purossa  peseydyttiin ja lapset uivat. Noin 20-vuotta sitten puro oli vielä yhdeltä kohtaa sellainen, että omat lapseni muutaman vuoden iässä saattoivat siinä istua ja leikkiä. Puron pohja on hiekkaa, reunoja koristaa monet luonnonkukat ja heinät. Nykyään puro on valitettavasti kaventunut niin, että enää ei taitaisi pienetkään lapset kyetä siinä polskimaan. Uimaan on matkattava pienen matkan päähän Kantojärveen, mutta uimataito on välttämätön, sillä pohja on mutainen ja reunat pehmeää soista sammalpeittoa.

Kantojärven rannalla asustaa myös majavia. Monen vuoden ajan olemme saaneet seurata majavien hampaiden jälkiä rantatuntumassa olevissa puissa. Itse majavaan emme ole törmänneet. Hirviä on iltahämärässä nähty lähellä pihapiiriäkin ja onpa miehet metsällä kulkiessa nähneet karhunkin jälkiä maastossa ja puiden kyljissä. Yömyöhään pihan perällä olevaan ulkowc:hen juostessa saattaa talon katon tuntumasta liitää pään ohi lepakkokin säikäyttäen yöllisen kulkijan.


Kantojärvi sijaitsee lähes saman matkan päässä Kurusta ja Ruovedeltä, joten aikanaan talossa asuttaessa asioita on hoidettu molempiin suuntiin. Muroleen kanavalle on kävelymatka metsää pitkin ja joskus muinoin sinne kulki hevosellakin mentävä tie ja postia haettiin kanavalta. Matkalla kohti kanavaa on Hopeavuori, jonka kallionkolot ovat kiinnostaneet etenkin lapsia. 1908 - 1986 elänyt sukulaistätini Aune kertoi, kuinka hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaupungista tulleet kesävieraat tekivät  retkiä Hopeavuorelle. Samat kallion onkalot on lapsena näytetty minulle ja minä omille lapsilleni.Kummasti nuo kolot ja onkalot vaan muistaa lapsuudesta huomattavasti suurempina kuin mitä ne omille lapsille esitellessä ovat.

Pihapiirin kalliokin oli vielä minun lapsuudessa avointa kalliota, missä siellä täällä kasvoi heinää, kalliokasveja ja metsämansikoita. Nyt tuo kallio on ajan saatossa sammaloitunut ja metsän reuna on tullut lähemmäksi taloa, mutta suvun historia on siellä nähtävissä. Alkuperäisen torpan paikka kulmakivineen kertoo 200 vuotta sitten alkaneesta elämästä Kantojärvellä. Tuon paikan vieressä kasvaa valtava korkea vanha kuusi, joka on varmasti nähnyt ja kuullut monta tarinaa kallion kupeessa elävistä kantojärviläisistä. Pihapiiri on laajentunut ja rakennuksia on noussut lisää. Jokainen sukupolvi on elänyt aikansa mukaisesti ja jättänyt elämästään jäljet seuraaville sukupolville.

Ikaalisten juuria

Usein vastaan, että sukuni on lähtöisin Kurusta tai Ruovedeltä. Lähes kaikkia sukujani tutkiessa olenkin saanut pysytellä Kurun, Ruoveden, Virtain ja Teiskon rippikirjoissa ym. materiaaleissa, mutta muuallekin olen kirkonkirjoja seuratessa päätynyt. Esimerkiksi Kurun Kantojärven torpan ensimmäisen torppariparin vanhin poika Ruoveden Tokosen Salmilla  vuonna 1801 syntynyt Johan Johaninpoika Hjelt (Kantojärvi) löysi puolisonsa Ikaalisista. Itse Ikaalisiin muutettuani ajattelin, että täällä ei oman perheeni ja toisen sukulaisperheen lisäksi ole muuta sukua, mutta sukututkimuksen myötä kotipaikkani on herättänyt uudenlaista mielenkiintoa ja innostanut tutkimaan myös sen asutusta ja elämää. Ikaalisten alueen tutkimisen mielekkyyttä on lisännyt  myös se, että Johanin äidin Juliana Matintyttären sukua on tullut Ikaalisten Röyhiöön ja äitini suvun puolelta isoisoisäni Mikko Rantasen äiti Maria Liisa Reetantytär tuli miehensä kuoltua ja lastensa jo perustettua omat perheet vaimoksi Ikaalisten Jylliin.

Johan ja Justiina Kantojärvi vihittiin heinäkuussa 1829 Kurussa. Kantojärven torppa oli tuolloin Kurun Petäjälammin kylän Paappasen talon torppa. Torpparinpoika ja Paappaselle piikomaan tullut Justiina tapasivat varmastikin tätä kautta työn merkeissä. Justina (Stina) Simontytär oli syntynyt 1798 Ikaalisten Juhtimäessä Peuraniemessä kahdeksan lapsiseen perheeseen. Justiinan vanhemmat olivat Simon Jaakobinpoika Hämeenkyrön Pahlon Pässäriltä ja Brita Samuelintytär Ikaalisten Sipsiöstä. Yhteinen koti oli kuitenkin Juhtimäen Peuraniemessä. Johanille ja Justiinalle syntyi 1830 poika Johan, joka myöhemmin jatkoi isänsä jalanjälkiä Kantojärvellä torpparina. Johanin ollessa 2-vuotias Justiina kuoli vain 34-vuotiaana.Kuolinsyyksi mainitaan rippikirjassa hengenahdistus.

Ikaalisten Juhtimäen maisemat tulivat minulle tutuiksi jo lapsena, kun vanhempieni ja setieni perheiden kanssa ajelimme useina kesinä siitä ohi Luhalahteen ja Sipsiöön sukulaisperheen luo heinätöihin. Vieläkin tuota tietä ajaessa muistelen niitä kesäpäiviä, jolloin me lapset paljain jaloin juoksimme pitkin Luhalahden teitä vieden miehille pellolle kahvikoria tai  uimme Kyrösjärven kirkkaassa vedessä. Sukututkimuksen myötä nuo maisemat saavat muisteluiden sijaan minut myös uteliaaksi. Niillä seuduilla on kasvanut ja varttunut isoäitini kuuden sukupolven takaa. Justiina Simontyttären ja Ikaalisiin tulleiden sukulaisten kautta paikat nykyisellä kotipaikallani ovat saaneet uuden merkityksen. Täällä vietettyjen vuosien ja näiden sukulaisten ansiosta omat jalkani ja täällä syntyneiden lasteni juuret ovat vahvemmin Ikaalistenkin maaperässä, vaikka usein huomaan kysyjille vastaavani, että en ole täältä kotoisin. Lapseni kuitenkin ovat, vaikka juuria kauemmaksikin riittää.

Sukututkimus vie mukanaan

Aloitin sukututkimuksen tosissani muutamia vuosia sitten, mutta kiinnostus sukujeni historiaan heräsi jo paljon aiemmin ja sen ansiosta arkistoissani lojui valokuvia ja papereita suvun ihmisistä ja tarinoista. Kiinnostuksen heräämisestä saan kiittää edesmenneitä sukulaistätejä Saimia ja Aunea. Saimi oli koonnut tiedot niistä sukupolvista, jotka asuttivat yhtä suvun taloa kuuden sukupolven ajan ja Aunelta sain jo nuorena hänen ottamiaan valokuvia suvun elämästä 1900-luvun alkupuolelta sekä päiväkirjoja, joita hän oli kirjoittanut viettäessään helsinkiläistyttönä kesiä maaseudun rauhassa Antto- enonsa perheen luona Kurussa Pohjois-Hämeessä.

Sukututkimus alkoi tästä isäni suvusta ja pysyi alkuun niissä ihmisissä, jotka tuota Kantojärven torppaa ja sittemmin itsellistä tilaa asuttivat. Sukulaisia haastattelemalla, kirkonkirjoja tutkimalla ja muilta alueen sukututkijoilta kyselemällä pääsin eteenpäin - vai pitäisikö sanoa taaksepäin. Mitä enemmän tutkin, sitä enempi innostuin ja nyt voin todeta olevani harrastuksessa niin "syvällä", että paluuta ei ole. Ja mitä enemmän innostuin, sitä enempi halusin tietää, joten tällä hetkellä rauhassa ei ole mikään sukuhaara. Nyt kiinnostuksen kohteenani ovat sekä äitini että isäni suvut niin isoisä- kuin isoäitilinjoissa. Työtä helpottaa se, että suku on suurimmaksi osaksi aina 1500 -luvulta tähän päivään asustanut juuri tuolla samalla Kuru, Ruovesi, Virrat ja Tampere alueella.

Sukututkimuksen aloitettuani olen katsellut näitä omaankin elämääni liittyviä paikkoja uusin silmin ja esimerkiksi Kurun ja Ruoveden maisemissa kulkiessani varsinkin vanhempani ovat saaneet vastata toistuvasti jatkuviin uteluihini alueen ihmisistä ja historiasta. Kurun Petäjälammin ja Karjulan kylät, Ruovedellä Karranniemi Visuvedellä, Murole ja Mikonsaari (Viitasaari) kuuluvat sukuni historiaan tiiviisti, mutta tarinoistani löytyy paikkoja Sievistä, Virroilta sekä myös Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Kanadan alueelta. Kuvat Kurun Kantojärveltä ja Ruoveden Visuvedeltä.

Sukulaisten etsimisen lisäksi minua kiinnostavat tarinat ihmisten ympärillä. Tämän seurauksen olen lukenut paljon muutakin historiaa suvun asuinalueelta sekä Suomen historiasta. Rippikirjoista ja sukulaisten kertomista tarinoista esiin tulleet asiat saavat elävän kuvan mielessäni ja antavat perusteita sille, miksi silloin on niin toimittu, kun peilaan saamiani tietoja historian tapahtumiin esimerkiksi sodista, nälkävuosista, kulkutaudeista, siirtolaisuudesta, naisten tai lasten asemasta. Tutkimuksen varrella esiin nousee henkilöitä, joiden tarinat kiinnostavat ja alkavat mielessä elämään. Alussa yksi tällainen oli isoisoisäni Anton täti Amanda Johanintytär. Torpantyttö Amandasta tuli varakas kauppiaan vaimo ja talonomistaja, jonka elämästä on nykypäivään kulkeutunut monia tarinoita. Amandan, miehensä Aleksanderin ja tyttärensä Elsan haudalla Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla olen käynyt sen löydettyäni useita kertoja.

Jatkossa voi tästä blogistani lukea lisää tutkimukseni etenemisestä, suvusta, suvun tarinoista ja asuinseuduista. Sukulaiset voivat silti olla rauhallisin mielin, sillä tarinoissa en kerro teistä tämän päivän ihmisistä ellemme siitä yhdessä erikseen sovi. Minulla ei myöskään ole paljastaa mitään vaiettuja salaisuuksia tai suuria rikoksia. Vastaani ei sellaisia ole tullut. Rikosluetteloissa en sukulaisiin ole törmännyt, mutta joitakin suvun jäseniä on kyseiseen aikaan liittyen ripitetty salavuoteudesta. Sukujeni ihmiset ovat olleet sotilaita, pappeja, torppareita, talonpoikia, piikoja, renkejä, isäntiä, emäntiä, kalastajia, metsämiehiä, kivimiehiä jne. Monia mielenkiintoisia tarinoita olen kuitenkin löytänyt ja niitä haluan muillekin jakaa. Näistä tarinoista olen ylpeä ja uskon niiden kaikkien vaikuttaneen siihen millaisia sukuni ja minä itse tänä päivänä olemme.

Oma blogi

Perheeni, sukulaiseni ja ystäväni tietävät, että minulla on paljon sanottavaa minulle tärkeistä asioista; perheestä, suvusta, sukututkimuksesta, työstä ja monista näihin liittyvistä asioista. Riittävästi näitä ajatuksiani tarinoineena ajattelin perustaa oman blogin. Ja tässä se nyt on. Kyllä tämä alkuun vaatii opettelua, mutta olen sitkeä yrittämään ja utelias kokeilemaan. Itse olisin kärsimätön saamaan tästä heti toivomani näköisen, mutta toivon niin itseltäni kuin lukijoilta pitkäjänteisyyttä odottaa, että pääsen sisälle tähän bloggauksen maailmaan.Satuja ja tarinoita syntyy kun niiden hetki on.....Tämän blogini myötä toivon voivani jakaa lukijoiden kanssa elämää ja ajatuksiani näistä minulle tärkeistä asioista. Suurimmaksi aiheeksi uskon nousevan sukututkimukseen liittyvät asiat ja sieltä tiedot ja tarinat sukujeni ja kotiseutuni historiasta. Minusta on kiva kirjoittaa ajatuksiani - satuja ja tarinoita, toivon silti myös lukijan saavan näistä itselleen jotakin.Katsotaan kuinka tässä onnistun.