Isoäitien juurilla - Pohjois-Kurun paikallishistoriapäivä Itä-Aureessa

Itä-Aure, Länsi-Aure, Riuttanen, Kallio ja Luode olivat pitkään minulle vain Kurun pohjoisosan kyliä muiden kylien joukossa. Kylien läpi on ajettu Virroille, Kihniölle ja Parkanoon. Rasimäen koululla leireiltiin ja alueella tiesin asuvan muutamia koulukavereita. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden nuorisotoimistossa töissä ja silloin kierrettiin kyläkouluilla elokuvia näyttämässä ja pelikerhoja pitämässä. Tyhjälän lavalla oli jonkun kerran tanssit ja 1970-luvulla eri kouluilla nuorille suunnattuja tapahtumia, joihin oli muualta Kurusta linja-autokuljetus. Seitsemisessä olen retkeillyt usein ja kauniita maisemia ihaillut ohikulkiessa, mutta taloista ja paikannimistä en tiennyt oikein mitään ja kirkonmäellekin menin vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ilman sukututkimusharrastusta ja kotiseudun historiasta kiinnostumista tilanne olisikin varmaan jatkunut tällaisena, mutta muutamat esiäitini veivät minut synnyinalueelleen. Heidän pohjois-kurulaisten juuriensa ansiosta aloin kiinnostua alueen taloista ja historiasta.  Ja niin kuin tässä harrastuksessa helposti käy, yhteyksiä alkoi löytyä muihinkin sukuhaaroihin ja ajanmyötä yhä useampi paikka sai merkityksen suvun historiassa esivanhempien ja heidän sisarustensa synnyin-, asuin- ja työpaikkoina. Nämä kylät eivät enää ole vain kyliä kylien joukossa, vaan niillä on merkitys omassa kurulaisessa historiassani.

Pohjois-Kurun kylien yhteinen Taistelijan talo-yhdistys järjesti viikko ennen juhannusta toistamiseen Itä-Aureessa JussiMatissa paikallishistoriapäivän ja ilokseni pääsin tänä vuonna päivään osallistumaan. FM Marjo Heikkilä luennoi ja opasti muisti- ja perimätiedon keräämisestä. Luennon lomassa osallistujat kertoilivat omia kuulemiaan tarinoita alueen ihmisiin, taloihin ja historiaan liittyen. Esillä oli aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja valokuvia sekä yhden osallistujan hieno arvokas rahakokoelma. Vapaamuotoiseen jutteluun, kyseleyyn ja muisteluun muiden kanssa jäi aikaa ja tämä olikin hyvän luennon ohella päivän parasta antia. Oli hieno kuulla muiden tarinoita ja tavata muita alueen historiasta kiinnostuneita ja myös samoja sukuja tutkivia sukututkijoita. Monen kanssa ollaan serkkuja sukupolvien takaa, muutamien kanssa useammankin sukuhaaran kautta.

Ajelin tapahtumaan Kurusta Kallionkylän kautta. Mutkitteleva ylä- ja alamäkiä täynnä oleva tie Riuttasten kautta tarjosi palan kaunista kurulaista maisemaa. Matkanvarrella tienviitoissa vilahtaneet nimet yhdistyivät sukututkimukseeni ja mielikuvituksessa saattoi ajatella entisajan ihmisiä teillä kulkemassa. Kaunis ja idyllinen oli tien varressa myös Riuttasten maitolaituri, josta on tainnut koosta päätellen lähteä maailmalle monen talon maidot. Maailmalle ovat aikaan lähteneet alueelta myös monet ihmiset, joiden kautta pohjois-kurulaisia juuria levittäytyy ympäri Suomea ja ulkomaita. Paikallishistoriapäivässä oli mukava nähdä vireä, aktiivinen kylätoiminta ja kuulla juurilleen palanneista niin pysyvistä- kuin kesäasukkaista.

Riuttaskorven Hytöseltä lähti vuonna 1855 Greta Leena (Helena Margareta) Jeremiantytär (1831-1900) Petäjälamminkylään Kantojärvelle ja avioitui tuolloin marraskuussa Kantojärven torpan vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1830-1864) kanssa. Vajaan yhdeksän vuoden kuluttua Johan kuoli keuhkotautiin ja melko tarkkaan kymmenen vuotta ensimmäisestä avioliitosta Greta Leena vihittiin uudelleen 12.11.1865 melkein naapurista Ruoveden Siikalahden Siukolasta tulleen Emanuel Markuksenpoika Siukolan (1845-1929) kanssa. Greta Leenan isosisko Ulrika Jeremiantytär oli Kantojärvellä piikana 1861-1867 ja  pikkusiskoVilhelmiina Jeremiantytär vuoden 1868 jälkeen. Greta Leenan lasten Matin, Antin, Amandan ja Hermannin isovanhemmat Jeremias Juhonpoika Hytönen/Vihola (1791-1876) ja Liisa Tuomaantytär Hytönen/Luomajärvi (1793-1865) olivat useamman sukupolven takaa pohjois-kurulaisia. Liisan Brita-äidin vanhemmat olivat Heikki Iisakinpoika ja Riitta Tuomaantytär Luomajärveltä. Jeremian isän  Juho Matinpojan (1752-1824) juuret ovat Viholassa ja äidin Maria Olavintytär Lyran   (1752-1836)  sukujuuria on mm. Kovasella ja Hännisellä. Greta Leenan puolison Johan Kantojärven isoäidin Juliana Hjeltin juuret ovat myös Pohjois-Kurussa. Hänen isänsä Matti Joosepinpoika Kovetun (1722-1787) vanhemmat ovat Jooseppi Matinpoika (1699-1753) Luomajärveltä ja Anna (Annika) Tuomaantytär (1699-1773) Pusulta.

Julianan juurien etsimisessä sain pitkän etsinnän jälkeen apua samaa aluetta ja sukua tutkivalta sukututkijaystävältä, Pirjolta. Pirjon niinkuin "Viholan serkun"  Ritvan kanssa paikallishistoriapäivässä tapasimmekin ja näin alueelta maailmalle lähteneet juuret kohtasivat siellä, mistä joskus maailmalle oli lähdetty. Osasivatko Luomajärven tai Viholan sisarukset aikoinaan ajatella, että kahden kolmen sadan vuoden päästä heidän jälkeläisensä Lempäälästä, Sastamalasta ja Ikaalisista halaavat toisiaan heidän synnyinseudullaan etsiessään sitä elämää ja niitä paikkoja, missä he syntyivät, elivät ja jälkeläiset maailmalle lähtivät. Paikallishistoriapäivässä oli kanssani myös Mervi, Greta Leenan pojantyttärenpojantyttärentytär, joka perheensä kanssa on hankkinut kesämökin tuolta esiäitinsä synnyinseuduilta ja palannut näin näille juurilleen.

Isoisoisoisoäitini Anna Stina Juhontytär Taivaljärvi (s.1828) on myös kotoisin Riuttasilta. Hän on edellä mainitun Greta Leena Kantojärven serkku. Heidän isänsä Jeremias ja Juho ovat veljeksiä. Greta Leenan pojanpojanpoika Antti Kantojärvi ja Anna Stinan pojantyttärentytär Eeva Mäkelä menivät aikanaan kesällä 1939 naimisiin, perustivat perheen ja ovat siis pappani ja mummuni. Anna Stinan poika, isoisoisoisäni Ananias Aalto syntyi Taivaljärvellä ja hänen kumminsa ovat Anna Stina-äidin veli Antti Taivaljärvi ja vaimo Gretha Gabrielintytär. Ananiaksen vanhin lapsi Lyydia Aleksandra, isoisoäitini  syntyi 1891 Riuttaskorven Suutarilassa, mutta myöhemmin perhe muutti muualle. Ananiaksen vaimo oli Aleksandra Zefaniuksentytär Olkitaipaleen kylästä Rajamäestä, mutta naimisiin mennessä hän oli piikana Riuttaskorven Mäkelässä.

Neljäs pohjois-kurulainen mummuni sukupolvien takaa on isoisoisoisoisomummuni Maria Liisa Yrjöntytär Sormunen (1784-1869). Maria-mummun isä Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) on kotoisin Aurejärven Sormuselta. Yrjön äidin Brita Jaakontyttären (1718-1803) isä on Kovaselta. Maria Liisan tytär Maria Kallentytär (1818-1895) ja puolisonsa Kustaa Matinpoika Kylmäniemi (1818-1881) ovat äitini mummun Hilja Sabina Karran os. Nieminen (1897-1977) isovanhemmat. Näitä kaikkia isomummujeni synnyinpaikkoja olen alueen kartoista ja alueella kulkiessa etsinyt. Vielä on etsittävää ja opettelemista alueen talojen ja paikkojen hahmottamisessa, mutta paikallishistoriapäivän jälkeen olen taas monessa asiassa viisaampi.

Päivän lopuksi oli opastettu hautausmaakierros Aurejärven hautausmaalla, joka otettiin käyttöön vuonna 1924, joten ihan läheisiä näiden mainittujen esiäitieni sukulaisia ei hautausmaalta löydy, mutta näiden sukujen jäseniä 1800-luvun puolivälistä 1900- ja 2000-luvuille kyllä. 

Marjo Heikkilä esittelee hautausmaan vanhimpia hautamuistomerkkejä.

Hautausmaan vanhin säilynyt hautamuistomerkki  on
vaahteran alla 30-vuotiaana kuolleen Ruusa Jytilän (1894-1924) hautakivi. Perimätiedon mukaan juuri tuolta Jytilästä hautausmaalle tuotiin vaahteroita, jotka ovat tunnusomaista hautausmaan kasvistossa. Ruusa Jytilän hautamuistomerkin vieressä on samoihin aikoihin haudatun vauvana kuolleen Rauni Niemen hautamuistomerkki (1924-1924), kiven päällä seisova rautaristi.Muistitiedon mukaan heitä  ennen on hautausmaahan ensimmäisenä haudattu Marjamäen perheen kastamaton lapsi.Nykyisenä ikaalislaisena kiinnostava hautausmaalla on myös vuonna 1953 paljastettu sankarivainajien muistomerkki, sillä sen on suunnitellut ikaalilaissyntyinen yliarkkitehti Bertel Strömmer.

Juho Leonard Taivaljärven ja vaimonsa Lyydian hauta on yksi monista hautausmaalla olevista Taivaljärvien haudoista. Juho Leonard on isoisoäitini Lyydia Aleksandra Mäkelän os. Aalto pikkuserkku. Juho Leonardin isä Ananias Taivaljärvi oli isoisoisopappani Ananias Aallon serkku sekä hänen kummiensa Antin  ja Grethan poika. Juhon veljenpojan Kalle Järvelän perheen hauta on myös tällä hautausmaalla ja mainittiin opastetulla kierroksella, sillä Kallen vaimo Elli Järvelä (1922-2001) sai vuonna 1994 korkeimman äideille annettavan tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Samaan isoisoisoisomummuni Anna Stina Taivaljärven sukuun kuuluu myös Ananias ja Agneta Saarijärven hauta. Ananias Saarijärven äiti on Anna Stinan sisar Vilhelmiina Juhontytär Taivaljärvi. Ananias Saarijärvi, Ananias Aalto ja Ananias Taivaljärvi olivat serkuksia. Ananias - nimen lisäksi suvusta löytyy paljon Antteja. Ananias Saarijärvenkin poika oli Antti ja hänen perheensä hauta löytyy myös Aurejärven hautausmaalta.



Marjo Heikkilän haudoista kertomat tarinat innostivat myös paikallishistoriapäivään osallistuneet muistelemaan ja kierroksen aikana kuultiinkin monta mielenkiintoista tarinaa alueen ihmisistä ja tapahtumista menneiltä ajoilta - sekä iloisia että surullisia.  Aurejärven kirkkoon ja hautausmaahan voi tutustua tarkemmin Taistelijan talo-yhdistyksen julkaisemasta Aurejärven kirkko ja hautausmaa-kirjasta. Marjo Heikkilän opastama hautausmaakierros löytyy yhdistyksen kotisivuilta, mistä löytyy paljon myös muuta alueen kyliin, historiaan ja tapahtumiin liittyvää tietoa. 

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Et ole yksin, meitä on siellä monta

Tätä tarinaa en ajatellut koskaan kirjoittavani, mutta jotkut tarinat syntyvät halusimme sitä tai emme. Tarina syntyi kun rakas poikani, kuopukseni  haudattiin 25. tammikuuta 2013 Kurussa suvulla jo olleeseen hautaan. Antto kuoli yllättäen 5.tammikuuta 2013. Hän päätti elämänsä itse. Hänen elämänsä on minulle lyhyydestään huolimatta kaunis pitkä tarina, jonka aika voi olla toisella kertaa, mutta nyt Antto on osa tätä tarinaa, joka kerrotaan kun kävellään läpi Kurun Tammikankaan hautausmaan.

Mäkelän hauta kesällä 2011.

Tuolla Tammikankaan hautausmaalla minulla on paljon hautoja sukutarinoineen.Yksi niistä on Mäkelän mummun ja papan hauta, johon on haudattu isäni mummu Lyydia Aleksandra Mäkelä os. Aalto (1891-1963) ja pappa Iivari Kallenpoika Mäkelä (1879-1947) sekä heidän poikansa, isäni eno, perheettömänä kuollut Paavo Mauno Iivari Mäkelä (1925-1987). Nyt tässä samassa haudassa lepää heidän kanssaan myös rakas poikani Antto Mikael Hannunpoika Hakala (1994-2013).

Kaksosten hautakivi

Haudalla on myös Lyydian ja Iivarin kaksosvauvojen hautakivi, mutta vauvojen hauta on alunperin ollut eri paikassa. Hautausmaan kunnostustöiden vuoksi vauvojen haudan kohta jäi niin uuden tien reunaan, että kivi otettiin talteen vanhempien haudalle. Kaksoset Eila ja Pentti Mäkelä ovat syntyneet ja kuolleet toukokuussa 1930. Kaksosten ja Paavon lisäksi Iivarilla ja Lyydialla oli tyttäret Eeva ja Sisko. Eeva-mummuni kuoli 50-vuotiaana vuonna 1968 Kurussa Kantojärvellä ja toinen tytär Sisko 89-vuotiaana viime kesänä Ruovedellä. Iivarin ja Lyydian elossa olevat jälkeläiset ovat Eeva-tyttären jälkeläisiä eli isäni, setieni ja tätini perheet. Eeva on haudattu Kurussa Kantojärven hautaan puolisonsa, pappani Antin kanssa ja Sisko miehensä kanssa Ruoveden hautausmaalle.

Tammikuu 2013

Pienenä vein tälle Mäkelän haudalle kukkia ja nyt aikuisena joulun aikaan kynttilän. Jostakin syystä olen ajatellut tuota hautaa viime vuosina usein ja vuosi sitten kun hyvä ystäväni Sari kuoli, aloin miettiä myös omaan kuolemaani liittyviä asioita. En tiedä miksi, mutta jo kesällä ajattelin, että tuo hauta voisi olla minunkin hautani. Kesän ajatukset muuttuivat vuoden vaihduttua todeksi, mutta itseni sijasta huomasin kysyväni paikkaa pojalleni. Vieressä on kyllä nyt myös paikka minulle. Iivari, Paavo ja Antto ovat päällekkäin. Lyydia vieressä. Puolessa välissä hautausmaan rinnettä oleva hauta on kauniilla paikalla. Haudalla seistessä näkee monille muillekin sukujeni haudoille; Kantojärvien, Karran, Mäkelöiden, Aaltojen, Niko-vauvan ja Anton kummitädin vanhemmatkin ovat melkein vieressä.

Iivari Mäkelä kuoli 68 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä joulukuussa 1947. Hänet haudattiin 4.tammikuuta 1948 eli päivää vaille 65 vuotta aiemmin kuin hänen tyttärenpojantyttärenpoikansa Antto kuoli 18 vuoden ja 2 kuukauden ikäisenä. Antto syntyi ja kuoli Ikaalisissa, mutta Kuru oli hänelle rakas lapsuuden ja nuoruuden paikka. Suku minun puolelta on vahvasti sieltä ja siellä oli myös meidän vanhempien ensimmäinen yhteinen koti ennen Tampereen kautta Ikaalisiin asettumista. Kurussa Antto viihtyi paljon vapaa-ajallaan ja sieltä hänellä oli paljon muistoja niin lapsuuden leikeistä kuin nuoruuden riennoista. Kurun hautausmaalla myös tunnen, että Antto ei ole yksin. Meitä on siellä monta. Kun kaunis ja lämmin siunaus Kurun kirkossa oli ohi ja Antto laskettu hautaan, tunsin hänen olevan kotona.

Rippilapsia 1895

Sukututkijalle mielenkiintoisia tiedonlähteitä ovat myös seurakuntien rippilasten luettelot, joihin merkittiin kunakin vuonna rippikoulun suorittaneet henkilöt. Luetteloihin kirjattiin myös rippikoululaisten lukutaito ja Katekismuksen osaaminen. Mieleeni on Kurusta jäänyt vuoden 1895 rippikoululaiset, sillä tuolloin kesäkuun 24.päivänä Kurun kirkossa pääsi ripille kaksi isoisoisääni; Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Iivari Mäkelä (1879-1947) sekä kolme muuta tuolloin ns.lähisukuun kuulunutta nuorta. Samassa kirkossa pääsin itse ripille 86 vuotta myöhemmin.

Iivari Kallenpoika Mäkelä oli Kurusta Hainarinkylästä Mäkelän torpasta Kalle Antinpoika (1825-1902) ja Anna Eveliina Matintytär (s.1841 os.Leppämäki) Mäkelän poika. Iivari oli tuolloin ripille päästessä 15-vuotias ja täytti 16-vuotta syyskuussa. Antto Emil Kantojärvi Kurun Petäjälamminkylästä Kantojärven torpasta oli jo tammikuussa täyttänyt 16-vuotta. Hänen vanhempansa olivat Matti (1857-1895) ja Edla Karoliina Kantojärvi os.Siukola (1853-1921). Samana vuonna kun Antto pääsi ripille, oli Kantojärvellä myös surua, sillä Anton isä Matti ja Anton nuorin sisar Elsa kuolivat keväällä muutaman kuukauden välein.

Sekä Iivari Mäkelä että Antto Kantojärvi olivat molemmat isäni pappoja. Tuolloin kesällä 1895 rippikoulua käydessään nuoret miehet, torpan pojat  Hainarinkylän Mäkelästä ja Petäjälamminkylän Kantojärveltä eivät osanneet varmaan aavistaakaan, että vuosien kuluttua heidän perheensä yhdistyisivät, kun Iivarin tytär ja Anton poika perustaisivat yhdessä perheen. Iivari vihittiin Lyydia Aleksandra Aallon (1891-1963) kanssa ja Antto Anna Maria Uotilan (1885-1943) kanssa. Iivarin ja Lyydian esikoinen Eeva Vuokko Esteri (1918-1968) ja Anton ja Annan seitsemästä lapsesta keskimmäinen, vanhin poika Antti Henrik (1912-1976) vihittiin kesällä 1939. Eeva ja Antti Kantojärvi ovat siis isovanhempani. 

Tuolloin kesäkuussa 1895 ripille päässeiden joukossa olivat myös Anton sukulaiset Eevertti Hytönen Riuttaskylästä sekä Karjulankyläläiset Toivo Siukonen ja Anna Sammalisto. Eevertti Hytönen ja Antto Kantojärvi olivat pikkuserkkuja. Heidän isänsä Matti Gabrielinpoika Hytönen (s.1849) ja Matti Johaninpoika Kantojärvi olivat keskenään serkkuja. Matti Gabrielinpojan isä Gabriel Jeremiaanpoika Hytönen (1823-1868) ja Matti Johaninpojan äiti Greta Leena Jeremiaantytär Kantojärvi os.Hytönen (1831-1900) olivat sisaruksia. Toivo Herman Siukonen, Anna Augusta Sammalisto  ja Anton äiti Edla Kantojärvi os. Siukola olivat keskenään serkuksia. Edlan äiti Greta Liisa Siukola (1828-1890), Toivon isä Josua Siukola myöh.Siukonen (1849-1923) ja Annan äiti Maria Sammalisto os.Siukola (s.1842) olivat sisaruksia Ruovedeltä Siikalahdesta Siukolasta. Toivon isä Josua Siukonen toimi Kurussa Karjulankylässä räätälinä ja äiti oli Hilma Adolfina Kallentytär os.Polviander (1843-1916). Annan vanhemmat olivat Maria ja Kalle Sammalisto ent.Jusenius (1834-1888).

Rippilasten luettelosta selviää, että kaikki nämä viisi vuonna 1879 syntynyttä rippikoululaista  Antto, Iivari, Eevertti, Toivo ja Anna osasivat lukea ja olivat rippikoulussa selviytyneet Katekismuksesta sekä kirkkohistoriasta. Rippipappina heillä oli August Mauri Numminen (1857-1945), joka toimi Kurussa kirkkoherrana vuosina 1893-1945. Rippilasten luettelon lopuksi kirkkoherra on luettelon loppuun lisännyt alla olevassa kuvassa olevan tekstin; "Yllä olevat lapset uusivat kasteliittonsa ja kävivät ensikerran Herran ehtolllisella Kurun kirkossa kesäkuun 24 päivänä 1895. A.M.Numminen". August Mauri Numminen oli aloittanut Kurussa kirkkoherrana muutama vuosi aiemmin vuonna  1893 ollen Kurun ensimmäinen oma kirkkoherra, vaikka Kurun kappeliseurakunta oli itsenäistynyt Ruoveden seurakunnasta jo 1872.

Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981- kirjassa kerrotaan, että tuolloin 1890-luvulla kirkkoherra Nummisen aikaan rippikoulu kesti kuukauden, josta kaksi viikkoa käytiin syksyllä ja kaksi keväällä. Ennen juhannuksena tapahtuvaa konfirmaatiota pidettiin pappilan pirtissa pääsykuulustelu. Jos ei päässyt läpi, seuraava mahdollisuus konfirmaatioon oli syksyllä. Katekismustuntien ja kirkkohistorian lisäksi rippikoulussa opetettiin jumalanpalveluksen keskeiset messut ja virsiä. Tuohon aikaan ei ripille päässeille vielä ollut tapana antaa kukkia tai lahjoja, mutta muuten  ripille pääsy oli vakava ja juhlava tilaisuus, jota varten puhdistauduttiin edellisenä päivänä ja rippiaamuna ei syöty ennen kirkkoon menoa. Tytöillä oli vaalea tai tumma leninki varalllisuudesta riippuen ja niillä pojilla, joille oli pystytty hankkimaan, oli tumma puku.

Kirkonmäelle oli tuolloin kokoontuneena paljon sukuani. En tiedä ketä paikalla oli, mutta luulisin Toivon, Annan ja Anton vanhempien tavanneen, myös Eevertin vanhempien kanssa, sillä Hytöseltä kotoisin ollut Anton mummu Greeta Leena Kantojärvi meni Johan Kantojärven (1830-1864) kuoltua uudelleen naimisiin Edla miniänsä enon Emmanuel Siukosen myöh.Kantojärven (1845-1929) kanssa ja näin nämä kolme sukua liittyivät toisiinsa myös tätä kautta. Kun näiden neljän sukulaisnuoren joukkoon vielä lisätään Iivari, jonka tytär aikanaan yhdisti myös hänet näihin sukuihin, niin en voinut olla kuvittelematta sukulaisiani tummissa kirkkovaatteissaan ja huiveissaan tutulla Kurun kirkon pihamaalla vaihtamassa kuulumisia ja katsomassa nuorten ripille pääsyä juhannuksena 1895.

Tyyne-tädin jouluterveiset

Eilen aloitin joulukuun joulukorttitarinat isäni tädin Hilda Maatemaan os. Kantojärvi (1907-1988) saamista joulukorteista. Tämä viidennen päivän kortti on Hildan veljen, pappani Antti Kantojärven (1912-1976) perheen jouluna 1956 saama joulukortti. Kortin tonttuorkesteri toivottaa hauskaa joulua Kantojärven perheelle, johon vuonna 1956 kuuluivat vanhemmat Antti ja Eeva Kantojärvi sekä lapset Pekka, Esko, Kauko, Aino ja Pentti. Esikoinen Pekka oli juuri joulun alla täyttänyt 17-vuotta.

21.joulukuuta 1956 leimattu kortti on postitettu Kurusta, osoitettu maanviljelijä Antti Kantojärvelle perheineen ja sen ovat lähettäneet Eevan täti Tyyne ja puolisonsa Akseli Ylinen. Tyyne Amanda Ylinen (1893-1974) oli Eeva-mummuni äidin Lyydia Aleksandra Mäkelän (1891-1963) sisar. Tyynen ja Lyydian vanhemmat olivat Ananias ja Aleksandra Aalto. Tällä hauskalla joulukortilla Tyyne on puolisonsa kanssa halunnut tervehtiä sukulaisperhettä jouluna, mutta korttitervehdysten lisäksi Tyyne kävi Kantojärvellä sisarentyttärensä perhettä tapaamassa muutenkin, varsinkin kesäaikaan.
 

Ukkosen polttama

Olin jo aiemmin tutkinut ja löytänyt Kurun rippikirjoista esi-isäni Karl Henrik Antinpojan eli Kallen tietoineen.Työn alla olivat viime  aikoina olleet enempi Kallen vanhemmat sekä Kallen vaimon Anna Stiinan vanhemmat, mutta kun kävin vierailulla Eeva-mummuni serkun Heimon luona, joka siis myös on Kallen jälkeläisiä ja muistaa asioita hyvin, palasin takaisin Kalleen. Heimo nimittäin tiesi puhutun Kallen kuolleen salaman iskuun ja tuon muistitiedon vahvistaa myös Kurun kuolleidenluettelo vuodelta 1886, jonka sitten käyntini jälkeen uudelleen selasin läpi ja tällä kertaa löysin etsimäni. Heimon vinkistä aloin myös selata historiallisen sanomalehtiarkiston digikuvattuja Aamulehtiä ja löysin uutisen ukkosen polttamasta miehestä Kurussa.

Aamulehti 27.7.1886

Aamulehti 14.8.1886

Heinäkuun 27.päivänä vuonna 1886 Aamulehdessä kerrottiin, että ukkonen poltti sunnuntaina Kurun kappelissa Ylä-Paappasen torpassa muonamiehen vasemman kyljen ja jalan, mutta etenkin vasemman käden niin pahasti, että oli edellisenä päivänä jouduttu viemään kaupunkiin lasarettiin. Mies ja vaimo olivat olleet aitassa, jonka katto oli ruvennut vuotamaan ja mies sen vuoksi ryhtynyt siirtämään leipävarrasta toiseen paikkaan. Siinä samassa oli tullut salama ovenraosta ja avaimenreiästä aittaan ja polttanut miehen. Elokuun 14.päivänä Aamulehti uutisoi lasarettiin Kurusta tuodun ukkosen valkean polttaman miehen kuolleen. Tuo mies on esi-isäni Kalle Antinpoika, joka Kurun kuolleiden kirjan mukaan kuoli 11.8 1886 ukkosen iskuun 55-vuotiaana. Uutisessa mainitaan Kallen sukunimeksi Selin, mutta tämä nimi ei suvussa ole ollut käytössä, vaan nimi on tullut uutiseen sen hetkisen asumuksen mukaisesti Kallen ja Anna     Stiinan asuessa Ylä-Paappasen torpassa. Ensimmäiset suvussa käyttössä olleet sukunimet Kallen sukuhaarassa vakiintuivat vasta Kallen lasten myötä. 

Kalle Antinpoika syntyi vuonna 1831 tammikuun alussa Ruovedellä Lahomäessä vanhempiensa Antin ja Leenan ollessa siellä töissä. Antti oli kuusi vuotias, kun perhe muutti Kuruun Petäjälamminkylään Nimettömälle. Kallella oli toisen puolisonsa Anna Stiina Juhontytär Taivaljärven kanssa neljä lasta, joista aikuiseksi eli esikoinen Vilhelmiina ja kuopus Ananias. Kalle ja Anna Stiina asuivat aluksi Nimettömällä kun heidät vuonna 1856 oli vihitty, mutta sen jälkeen Kalle teki töitä mm. Hainarilla ja he olivat myös Riuttaskorvessa Taivaljärvellä viljatorppareina 1860-luvun puolessa välissä, kun nuorimmat lapset mm. esi-isäni Ananias syntyi. Taivaljärvellä olon jälkeen keskimmäisten lasten kuoltua Kalle ja Anna asuivat ja työskentelivät Kurussa mm. Nilsforsilla ja Ylä-Paappasella Kallen ollessa viimeisinä vuosinaan Ylä-Paappasen muonarenkinä.

Kallen kuoltua Anna Stiina jäi Ylä-Paappaselle. Tytär Vilhelmiina oli jo aiemmin mennyt naimisiin ja hän eli perheensä kanssa Kurussa Talvisillassa. Poika Ananias, josta siis oma sukuhaarani jatkuu, oli isänsä tavoin tuohon aikaan muonarenkinä Ylä-Paappasella ja tuolloin vielä naimaton. Ananias oli ollut Taivaljärveltä lähdön jälkeen kasvattina Poukkasella Ylä-Paappasella, missä siis myös vanhemmat työskentelivät.Mentyään vuonna 1890 naimisiin Ananias ja vaimonsa Alexandra ottivat käyttöön sukunimen Aalto. Alussa mainitut serkukset ovat Kallen pojan Ananiaksen lapsenlapsia. Heimon isä oli Paavo Heikki Aalto ja mummuni Eeva Kantojärven äiti oli Lyydia Aleksandra Mäkelä os. Aalto.

Antti ja Leena

Antti (1794-1868) ja Leena (1789-1864) tapasivat Ruovedellä, renkinä ja piikana. Antti oli syntynyt keväällä 1794 Ruovedellä Kurkkujärvellä ja hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika ja Leena Matintytär. 1800-luvun alussa perhe muutti Kurkkujärveltä Lahomäkeen ja aikuistuttuaan Antti oli renkinä sekä Ruhalassa Lahomäessa että Pihlajalahdella mm. Ajoisahossa ja Riekkolassa. Leena puolestaan oli syntynyt Kurussa Riuttaskorven Suutarilassa syksyllä 1789. Hänen isänsä oli sotilas ja torppari Yrjö Matinpoika Ferm Kurusta Lörpykseltä ja äiti Pirkko Antintytär Kurusta Karjulan Heikkilästä. Aikuistuttuaan Leena lähti kotoa piiaksi Teiskoon. Siellä hän sai vuonna 1818 aviottoman lapsen Johan Gustafin. Teiskosta Leena ja 4-vuotias Johan muuttivat vuonna 1822 Ruovedelle Ajoisahoon. Antti ja Leena ovat olleet yhtä aikaa töissä Pihlajalahdella Riekkolassa ja Ajoisahossa, joten työn parissa samalla alueella vietetty aika on varmasti nämä silloin noin kolmekymppiset aikuiset johdattanut yhteen.

Ruovedellä Lahomäessä, Riekkolassa ja Ajoisahossa asuessa Antille ja Leenalle syntyi kolme lasta; vuonna 1828 Anna Karoliina, vuonna 1831 isoisoisoisoisäni Karl Henrik ja vuonna 1834 Vilhelmiina. Huhtikuussa 1837 perhe muutti Kuruun Petäjälamminkylään Nimettömän torppaan, joka välimatkallisesti siis on vain muutamia kilometrejä Ajoisahosta. Kurussa perheeseen syntyi seuraavana vuonna keväällä 1838 vielä tyttö Henriikka. Leenan tuolloin 19-vuotias poika Johan Gustaf jäi Ruovedelle.

Perheen muuttomerkintä Ruovedeltä Kuruun 25.4.1837

Nimettömälle perhe teki itselleen kodin, missä Antti ja Leena asuivat kuolemaansa saakka. Heidän lapsistaan esi-isäni Karl Henrik oli siis 7-vuotias muuttaessaan Nimettömälle, missä asui aikuisikään saakka. Vielä ensimmäisen puolisonsa Vilhelmiinan kanssa hän rakensi elämää kotitorpassaan, mutta Vilhelmiinan kuoleman jälkeen hän oli renkinä Kurussa mm. Karjulassa ja Hainarilla. Vuonna 1856 25-vuotias Karl Henrik vihittiin toisen puolisonsa, esiäitini Anna Stiinan kanssa. He asuivat aluksi vanhimpien lasten kanssa Hainarilla, mutta muuttivat sitten Anna Stiinan kotipaikalle Kurun Riuttaskorven Taivaljärvelle viljatorppariksi. Taivaljärvellä syntyi vuonna 1865 nuorin lapsista, mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelä pappa Ananias Kallenpoika, myöhemmältä sukunimeltään Aalto. Karl Henrikin ensimmäinen avioliitto Vilhelmiinan kanssa oli lapseton.

Antin ja Leenan jälkeen Nimettömällä jatkoivat torppareina vanhin tytär Anna Karoliina miehensä Manu Matinpojan kanssa. Isovanhempien ja Anna Karoliinan perheen lisäksi torpassa asui myös nuorin tytär Henriikka aviottoman poikansa Eliaksen kanssa. Vuonna 1861 syntynyt Elias oli vain kaksi vuotias äitinsä kuoltua vuonna 1863 "kylmänvihoihin". Oliko 25-vuotiaana kuollut Henriikka sairas vai oliko hän palelluttanut itsensä vai mikä oli tämän kuolemaan johtaneen kylmettymisen ja kuolion syy, sitä emme tiedä. Eliaksen syntyessä Henriikka oli kuitenkin piikana Lahdenperässä, mutta palasi sitten takaisin kotiin Nimettömälle, joten voisi olla, että Henriikka olisi ollut vielä myös huonossa kunnossa raskauden ja synnytyksen jälkeen ja palasi näin kotiin läheisten hoidettavaksi.  Eliaksen onneksi hän sai aluksi asua isovanhempiensa ja tätinsä perheen parissa, mutta Henriikka-äidin kuolemasta seuraavana vuonna kuoli isoäiti Leena ja Eliaksen ollessa 7-vuotias kuoli isoisä Antti vuonna 1868 mätäkuumeeseen. Tuolloin Elias otettiin kasvatiksi Riuttaskorven Raivioon. Isoisän kanssa samana keväänä Nimettömällä kuoli Anna Karoliinan poika Abel kolmen vuoden ikäisenä. Tuona vuonna Kurussa kuten muuallakin Suomessa kuoli ankaran talven, nälänhädän ja kulkutautien vuoksi muutenkin runsaasti ihmisiä. Ankarat olot ovat varmasti vaikuttaneet myös päätökseen laittaa Elias kasvatiksi.

Nimettömällä seuraavassa, kolmannessa sukupolvessa torppareina jatkoivat Anna Karoliinan ja Manun jälkeen heidän vanhin tyttärensä Malviina ja tämän puoliso Manu Benjaminpoika. He isännöivät torppaa kaksikymmentäkaksi vuotta saaden kahdeksan lasta, joista nuorin poika syntyi kuolleena. Malviina ja Manu muuttivat Nimettömältä marraskuussa 1901 Ruovedelle yhdessä seitsemän lapsensa kanssa. Torpanmuori, leski Anna jäi tuolloin asumaan yksin Nimettömälle 73-vuotiaana. Puhekielessä puhutaan Nimettömän torpasta kuten Nimetön -järvestäkin, mutta rippikirjoissa ja kartoissa nimenä on Nimetöin. Pihlajalahdesta Rajamäentietä tai Kurun puolelta Lintuharjusta pääsee nykyäänkin tuolle järvelle ja paikalle, mihin esivanhempani tuolloin tulivat. Torppaa siellä ei enää ole. Erään sukuhaarani elämä ja työ iloineen ja murheineen oli Nimettömällä yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Noin puolet siitä ajasta siellä eli Pihlajalahdella kolmekymppisinä tavanneet, oman pysyvän kodin perustaneet ja sen ajan haaveensa toteuttaneet esivanhempani Antti ja Leena.

Antin ja Leenan tarinaa ajatellessa tulee mieleen Juhani Ahon Lastuista Uudisasukas. Voin kuvitella esivanhempani ahkeroimassa talon töissä piikana ja renkinä luoden toisiinsa katseita ja naljailleen toisilleen ruokapöydässä, mutta yöaikaan kohtasivat toisensa nuottaretkillä tai leikkuupellolla ja loivat suunnitelmia tulevaan. Lasten kasvaessa halu omaan kotiin vahvistui ja he lähtivät Nimettömälle kohti omaa kotia. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa ja se jätti jälkensä terveyteen, mutta heillä oli haave omasta paikasta. Juhani Ahon tarinasta poiketen Antin ja Leenan iloksi myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saivat vielä kodin ja elannon Nimettömällä eläessä, mutta aika muuttui niin, että sieltä oli aikanaan Malviinan perheineen lähdettävä ja Antin ja Leenan vanhin tytär Anna Karoliina jäi torppaan yksin vanhuuttaan viettämään. Ahon Uudisasukkaan tarinaa lukiessa ja esivanhempiani miettiessä on omalla tavallaan surullista, että heidän työnsä ei paikalla enää näy ja jälkeläisten oli lähdettävä muualle torpan autioituessa, mutta Juhani Ahon sanoin; "Jos he olisivat jääneet, toinen rengiksi ja toinen sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä..." ja Antin ja Leenan haave toteutumatta.

Sään armoilla

Tuntuu, että kevät ja lämpimät ilmat antavat tänä vuonna odottaa itseään oikein kunnolla. Vähäiset aurinkoiset päivät ovat olleet vielä tuulisia ja koleita ja useina päivinä on satanut. Kevään ensimmäiset kukat kyllä jo kukkivat ja puissa on lehden alkuja, mutta maa on märkää ja ilma on kostea ja kolea. Toivottavasti kesästä tulee lämmin ja sateita vain sopivasti. Näin toivoi varmasti entisaikojenkin ihmiset, joille elämä oli vielä enempi säästä kiinni kuin nykyisin. Esimerkiksi on liikuttavaa lukea Aaltion kirjoituksesta vuodelta 1955 Kotiseutumme Pirkkalanpohja-kirjasta miten tuolloin on muisteltu vajaan sata vuotta aiemmin eläneiden ihmisten kertomuksia huonosäisistä vuosista ja kuvailtu kiitollista riemua aikaisin tulleesta lämpimästä keväästä. Näin oli esimerkiksi keväällä 1868, jolloin myös kesä oli lämmin ja kaunis ja ihmiset saivat korjata pelloiltaan ja kaskiltaan aittoihinsa suuren sadon. Takana oli ollut useampien vuosien kylmät ja sateiset kesät ja pitkät talvet, jotka olivat kohtalokkaasti vaikuttaneet tuon ajan ihmisten elämään. 

Erkki Laitisen toimittaman Kurun historian mukaan Kurua kohtasi kato huonojen sääolosuhteiden vuoksi vuosina 1862,1863,1865,1866 ja 1867. Pahimmillaan tällä alueella kato oli vuonna 1867 ja se koitteli silloin eniten myös sen takia, että takana oli jo katovuosia, pulaa siemenviljasta ja kärsimystä nälästä, minkä vuoksi ihmisten tilanne oli jo valmiiksi huono kestää uusi katokausi. Vuodet 1867-1868 olivatkin alueella katojen ja nälän vuoksi myös suuria  kuolonvuosia. Jo syksyllä 1865 halla oli tullut aikaisin ja vuonna 1866 kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin. Perunat ja juurekset mätänivät peltoon ja huonot sääolosuhteet vaikeuttivat myös syysviljan kasvua. Talvi oli pitkä ja ankara. Runsas lumi ja kova pakkanen eristivät taloja ja kyliä toisistaan vaikeuttaen ihmisten kulkemista. Kevättalvella 1867 oli pakkasia ja lumisateita. Mäen ja Vasaman toimittamassa kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan, että 1867 toukokuun 9.päivänä raivosi Keski-Suomessa noin 16 tuntia kestänyt lumipyry. Pelloilla, joilla tavallisesti tehtiin tuohon aikaan toukotöitä, oli nyt paksut kinokset lunta aina 25.päivään toukokuuta saakka. Suur-Ruoveden järvialueen järvistä monet olivat jäässä melkein juhannukseen saakka. Suurella Keurusselällä ajettiin hevosella vielä kesäkuun 16.päivänä ja Näsijärvestäkin jäät lähtivät tuolloin vasta kesäkuun 17.päivä. Jäiden ja lumien sulettua ei tuona kesänä silti kauaa saatu lämmöstä nauttia, sillä juhannuksen jälkeen alkoivat taas kylmät ja sateiset säät. Heinäsato jäi heikoksi ja syyskuun halla tuhosi viljasatoa aiheuttaen jälleen nälkää talveksi. Syksyllä kuolleisuus lisääntyi heikon ja puuttellisen ravinnon vuoksi, mutta vasta talvella 1868 se nousi huippuunsa. Ihmiset eivät kuolleet ainoastaan nälkään vaan myös sairauksiin ja kulkutauteihin, joita ruuan puutteesta, heikosta ravinnosta, huonosta yleiskunnosta, kylmästä, kosteudesta ja vedosta sekä ruuan ja työn perässä kulkijoista heille aiheutui. Näiden vuoksi kuolleisuus oli tuonna vuonna myöhemminkin vielä korkea, vaikka vihdoin ihmiset saivat onneksi riemuita säiden muututtua parempaan.

Kurussa kuoli vuonna 1867 103 henkeä ja  vuonna 1868 210 henkeä. Suurin osa nälkävuonna 1868 Kurussa kuolleista haudattiin Kurun vanhalle hautausmaalle, mutta suuren kuolleisuuden vuoksi hautapaikoista ei ehditty pitää lukua, joten useimmat haudatuista jäivät ilman hautakiveä tai muistomerkkiä.Yksi näistä Kurun vanhalle hautausmaalle 1868 haudatuista ja ilman hautakiveä jääneistä on esi-isäni Johan Johaninpoika Kantojärvi, joka kuoli 66-vuotiaana helmikuussa 1868 lavantautiin Kurun Kantojärvellä. Myös esiäitini Anna Lena Matintytär Rajamäki Aallon suvun puolelta kuoli Kurussa kuumeen seurauksena lokakuussa 1867. Monella muullakin paikkakunnalla toimittiin samoin, sillä tautien leviämisen vuoksi kuolleet oli saatava haudattua nopeasti. Kuvassa Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla sijaitseva yhteinen muistomerkki kuolonvuosina 1867-1868 kuolleille. Kivessä teksti: "Katovuosina 1867-1868 kuolleiden hauta, Herra sinä kuolletat, mutta sinä teet jälleen eläväksi."   Ruovedellä kuolleisuus oli Kurua suurempi. Se oli Turun ja Porin läänin puoleiselta osaltaan koko valtakunnan kuolintilastossa nälkävuosina viidentenä ja Hämeen lääniin kuuluvalta osaltaan kymmenentenä. Ruovedeltä esivanhempani Matti ja Heta Karra kuolivat molemmat noina vuosina kuumeen seurauksena. Matti  Matinpoika Karra kuoli lokakuussa 1868 59-vuotiaana ja vaimonsa Heta Erkintytär Karra toukokuussa 1967  54-vuotiaana.

Nälkävuosien koettelemukset koituivat usein lasten ja vanhusten kohtaloksi, sillä heidän yleiskuntonsa saattoi muutenkin tuona aikana olla heikompi kuin työikäisten. Monissa perheissä kulkutaudit ja sairaudet saattoivat viedä mukanan useampia perheenjäseniä, sillä kun suurella joukolla asuttiin pienissäkin tiloissa monta sukupolvea yhdessä taudit pääsivät helposti leviämään. Omissa suvuissani nälkävuosina kuolleet ovat olleet perheen vanhimpia, vaikkakaan eivät vielä nykyihmisen silmin kovin vanhoja, eikä samoista perheistä ole monia kuollut. Onneksi perheissä on lapsia selvinnyt näiden vuosien yli ja esimerkiksi juuri noina vuosina syntyneet Herman Kurun Kantojärvellä, Serafiina Ruovedellä Karralla ja Eriika Ruovedellä Siukolassa ovat selviytyneet vastasyntyneinä raskaista vuosista ja eläneet aikuisikään saakka.

Huonot sääolosuhteet ovat vaikuttaneet ihmisten elämään, asuinoloihin, elantoon ja ravitsemukseen. Näinä vuosina näkyy miten paljon ihmiset olivat riippuvaisia säästä ja omavaraisuudestaan ruuan suhteen. Toisaalta näillä koettelemuksilla oli se vaikutus, että muihin kotitaloustuotteisiin alettiin kiinnittämään huomiota. Viljan ja ravinnon saamiseksi alettiin valmistaa ja kaupata kattopäreitä, verkkoja, koppia, kaappeja, saaveja, karvatumppuja, pellavakankaita, pitovaatteita, puukonteriä, hevosenkenkiä, kauhoja ynnä muita kotiteollisuustuotteita, minkä seurauksena käsityöläisyys ja kaupankäynti lisääntyivät. Varmasti myös maanviljelyssä alettiin kiinnittää huomiota sään arvaamattomuuteen ja katovuosien jälkeen maatalouskin tehostui.Kyllähän me edelleenkin säästä olemme riippuvaisia niin maataloudessa kuin monen muunkin elinkeinon alueella, mutta selviämme kylmästä ja koleasta keväästä huolimatta  hengissä eikä nälkä tai sairastelukierre uhkaa meitä kuten esivanhempiamme.  Sään harmittelun sijasta pitäisi kai nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Silti vähän harmittaa tomaatin- ja basilikantaimeni, jotka selvästi kärsivät koleasta ja harmaasta keväästä.

Kyrön juuria

Tutkiessani sukujuuriani mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äidin Anna Leena Matintyttären (1818-1867) puolelta päädyin Kurusta Ylöjärven kautta Hämeenkyröön. Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyröstä ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä Pentinmaalla, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle.

Anna-Leenan isä Matti Yrjönpoika syntyi kesällä 1797 Hämeenkyrön Pentinmaalla. Hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat asuneet useamman sukupolven ajan Hämeenkyrön Sarkkilassa Pietilän talossa. Matin isä Yrjö Heikinpoika (1758-1826) oli syntynyt Pietilässä, mutta veljensä jäätyä isännäksi Pietilään vanhempiensa jälkeen, Yrjö muutti perheensä kanssa Pentinmaalle. Yrjön isovanhemmista isoäiti Caisa Matintytär (1705-1782) oli Pietilästä. Isoisä Yrjö Martinpoika (1698-1761) Hämeenkyrön Pyöräniemen Mikkolasta  tuli Pietilään vävyksi mentyään 3.1.1725 naimisiin Pietilän tyttären Caisan kanssa. Hämeenkyrön historiassa kerrotaan Pietilän olleen yksi kolmesta Sarkkilankylän ensimmäisistä taloista. Lasse Iso-Iivarin laatimassa Hämeenkyrön taloluettelossa Pietilän ensimmäinen isäntä on vuosina 1540- 1552 ollut tämän sukuhaaran vanhin tiedossani  oleva esi-isä Per Sarkki. Hänen jälkeensä taloa on isännöinyt aina joku pojista, mutta vuonna 1705 taloon tuli isännäksi vävy,Margareta tyttären puoliso ja samalla siis Caisan isä Matti. Caisan puolison Pyöräniemen Mikkolasta vävyksi tulleen Yrjö Martinpojan äiti Gertrud Erikintytär (1663-1743) oli kotoisin Hämeenkyrön Kostulasta Poussalta.

Hämeenkyrön sukujuurien ansiosta olen viime aikoinan tutustunut aivan eri tavoin Hämeenkyrön historiaan kuin ehkä muuten olisin tehnyt. Aloittaessani tutkimaan sukujuuriani en tiennyt niitä täällä Ikaalisissa ja Hämeenkyrössä olevan, joten tuntuu mukavalta löytää niitä myös tästä läheltä. Toki olen harrastuksissa ja työssä sekä naapurikuntien yhteisten palveluiden kautta tutustunut Hämeenkyröön ja sen maisemiin muutenkin, mutta sukujuurien ansiosta historia, paikat ja maisemat saavat eri merkityksen. Kostulan Poussa on lähellä Ikaalisten rajaa ja sen ohi ajamme usein. Siellä ei nykyisin kuitenkaan asu enää se suku,joka siellä syntyneestä esiäidistäni Gertrudista nykypäivään jatkuu, vaan sen on 1800-luvulla ostanut toinen perhe, joka sitten on vain ottanut sukunimekseen talon nimen, kuten tuolloin usein tehtiin. Ja asuuhan tästä sukuhaarasta Aleksandra ja Ananias Aallon jälkeläisiä Hämeenkyrössä parhaillaankin, joten Ylöjärvellä ja Kurussa koukannut sukujuuri on osittain sinne palannut takaisin.

Historioitsija, poliitikko, senaattori ja Suomalaispuolueen puheenjohtaja Yrjö Koskinen (1830-1903) kuvaa Hämeenkyröä vuonna 1851 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä seuraavasti: "Keskellä Satakuntaa, parin kolmen peninkulman päässä Tampereen kaupungista luodetta kohden tavataan Hämeenkyrön pitäjä. Pitäjän kuva on melkein kolmikulman muotoinen, jonka pisin kulma on Ikaalista vasten. Molemmat kyljet ovat jokseenkin yhden mittaiset. Maan luonto on Hämeenmaan ja itäisen Satakunnan kaltainen: vuorinen ja järvinen. Koko pitäjä laskee äkeästi päivän alle, niin kuin nyrkät kosket ja virranvuolteet selkeästi osottavat. Vahva maantie tulee Pohjankankaalta, emäkirkon sivutte ja joen yli puista siltaa myöten siitä taas pitkin vesijohtoa Laitilan, Mahnalan, Lemmakkalan ja Sasin kautta Tampereelle. Tämä suittaa olla vanhimpia maanteitä maassamme, sillä jos ei voi todeksi näyttää Birger Jarl´n sitä myöten Hämeeseen tulleen, niin on kuitenkin luultava, sitä jo vanhuudesta olleen kuljetun, Hämäläisten Pohjanmaalla käydessä."  Samassa kirjassa hän sanoo hämeenkyröläisistä, että "Kyröläinen on hiljaisenluontoinen sekä tavoissaan että työnteossansa. Isoja melskeitä ei paljo koskaan kuulu. Hoetaan kuitenkin Kyröläisen entisinä aikoina olleen kyllä röyhkeän ja hillittömän. Sodan-melskeitä heistä ei mainita, mutta vielä viimeisinäkin aikoina ovat he olleet maakunnan mainioita markkinatappeluistansa ja muista riivauksista, ja "Kyrön-sarvi" on suuresti pelätty Hämäläisten seassa." Kirja on uudelleen julkaistu vuonna 1980.

Magnus von Wrightin näkemys Kyröskoskesta 1846/1847

Anna Leena Matintytär 1818 -1867

Mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äiti Anna Leena Matintytär (1818-1867) oli 11-vuotias lähtiessään kotoaan Ylöjärveltä pikkupiiaksi ja lapsenlikaksi Rekolaan, joka silloin oli Teiskoa, mutta nykyään Ylöjärveä. Rekolassa asustivat Anna Leenan tädit, Hedvig äidin sisaret Maria ja Johanna perheineen, joten sukulaisuus on varmasti vaikuttanut paikan valikoitumiseen. Rekolasta Anna Leena meni piiaksi Koveron kautta Pöllölään, missä hän tapasi tulevan puolisonsa kurulaisen Zefaniaksen. Vuonna 1845 pari muutti Kuruun Taipaleen Rajamäkeen Zefaniaksen synnyinseudulle ja saman vuoden jouluna heidät vihittiin. Anna Leenalle ja Zefaniakselle syntyi viisi lasta, neljä poikaa; Kalle, Johannes, Samuel ja Emmanuel sekä nuorimmaisena tytär Aleksandra, joka siis on isoisoisoäitini. Anna Leena kuoli 49-vuotiaana vuonna 1867 Aleksandran ollessa vain 2-vuotias. Kuolintiedoissa kuolinsyyksi on merkitty kuume.

Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyrön Pentinmaalta ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle. Isä Matti oli renkinä Teivaalan ja Lielahden kartanoissa sekä Lielehdessa Niemen tilalla. Ylöjärvellä perheeseen syntyi Anna Leenalle, Eevalle, Hedvig Loviisalle ja Johannalle veli Kalle ja sisar Wilhelmiina. Vuosi Kallen syntymän jälkeen Anna Leena muutti Rekolaan vuonna 1829. Tämän jälkeen muu perhe asui Ylöjärven Teivaalan lisäksi Lielahdessa silloisen Harjun puolella 1830-40-luvuilla ja tuona aikana perheeseen syntyivät vielä pikkuveljet Matti, Aukusti ja Juho.

Näyttää siltä, että vaikka Teivaala, Lielahti ja Niemi olivatkin lähellä toisiaan niin silti perheen kodinpaikka vaihtui isän töiden mukaan ja merkinnöistä voi päätellä perheen olleen köyhä ja asuneen sen mukaan, missä tilaa oli ja asumisluvan sai. Matti ja Hedvig varmistivat vanhimman tyttärensä elannon ja asumisen lähettämällä hänet töihin sukulaisperheeseen, sillä isän rengin palkka ei varmasti riittänyt koko perheen elättämiseen ja auttoihan tämä järjestely muunkin perheen tilanteeseen kun ruokittavana oli yksi vähempi ja saattoihan olla, että Anna Leenan työn avulla Rekolasta autettiin myös muuta perhettä. Järjestely ei kuitenkaan tehnyt Anna Leenan elämästä helppoa.11-vuotiaan elämä sukulaisperheessäkin oli kovaa työtä, johon varmasti kuului tuon ajan mukaisesti mm. lastenhoitoa, kotitöitä, eläintenhoitoa ja -paimentamista. Anna Leena oli Rekolassa kymmenen vuotta ennen siirtymistään piiaksi muualle, joten ajattelen hänen elämän olleen siellä sukulaisten parissa asemaansa nähden hyvää. Kurun Olkitaipaleessa Rajamäen torpassa Anna Leena ehti olla emäntänä reilun 20 vuotta.

Anna Leena ja Zefanias vihitty 28.12.1845 Kurussa

Murheena tulirokko

Lasten yleisiä kuolinsyitä 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin olivat rokot. Isorokkoon oli jo 1700-luvulla kehitetty rokote, jota Suomessakin alettiin käyttää 1800-luvun puolivälissä ja sen avulla isorokko saatiin hallintaan, mutta tuhka- ja tulirokko äityivät tietyin välein epidemioiksi asti. Mm. vuonna 1891 kuoli rokkoihin Kurussa 41 lasta ja vuonna 1903 57 lasta. Kurun historia 1867-1918 kirjassa Erkki Laitinen siteeraa 14.11.1891 ilmestyneen Aamulehden kirjoitusta:

 "Tulirokko raivoaa kunnassamme kauhealla vauhdilla, temmaten tuonen tuville seurakuntalaisiamme ja erityisesti lapsia. Niinpä eräältä suutariltakin kutsui kuolo luoksensa kolme pienokaista aivan vähän ajan kululla. Ja harva se perhe, missä ei sairaita olisi ja kuolon enkeli kulkisi. Piirilääkäri Printz kävi tutustumassa tilanteeseen erityisesti Riuttaskorven perällä, missä tauti otti ensimmäiset uhrinsa. Pellit hän määräsi auki pidettäväksi yöt ja päivät niissä paikoissa, joissa oireita ilmenee, ettei huone liian kuuma vaan vilpoisa.Sairas eri huoneeseen, hänelle eri hoitaja, ei äiti.Ei pitäisi käydä kylässä paikoissa, joissa on sairaita."

Omien sukujeni historiassa on myös näinä vuosina kuollut useita lapsia. Nämä kuolleet lapset ovat kuolleet juuri nimen omaan tulirokkoon, joten oletan näiden mainittujen vuosien epidemioiden liittyneen juuri tulirokkoon, kuten Aamulehden kirjoituskin viittaa. Lehden kirjoituksen mukaan ensimmäiset rokkoon kuolleet olivat Riuttaskorvessa. Juuri tuolloin marraskuussa 1891 piirilääkärin vierailun aikaan Riuttaskorven Taivaljärvellä Ananias ja Aleksandra Taivaljärven perheessä sairastettiin tulirokkoa ja siihen oli juuri ensimmäiset kuolleet. Ananias Taivaljärvi (s.1851) on mummuni Eeva Kantojärven (os.Mäkelä) isoisän Ananias Aallon (1865-1950) serkku. Näiden serkusten vanhemmat Antti (s.1826) ja Anna Stina (s.1828)  olivat sisarukset Riuttaskorven Taivaljärveltä. Anna Stina on Ananias Aallon äiti.

Ananias ja Aleksandra Taivaljärvellä oli yhdeksän lasta, joista nuorin Amanda oli syntynyt juuri keväällä 1891. Seitsemän kuukauden ikäinen Amanda Aliina oli ensimmäinen tulirokkoon kuollut tässä perheessä. Ensimmäinen rokkoon sairastunut hän ei perheessä varmaankaan ollut, vaan epäonnekseen oli vielä niin pieni, että ei rokon oireita kestänyt. 2½-vuotias isosisko Aleksandra kuoli rokkoon viikkoa myöhemmin ja sisarukset haudattiin yhdessä. Tämän jälkeen vielä marraskuun lopussa ja joukuun aikana tulirokkoon kuolivat perheessa 12 - vuotias Aimo, 8-vuotias Emma ja 6-vuotias Matti. Kaikkiaan siis viisi lasta. Voisi kuvitella, että piirilääkäri Prinz on Riuttaskorvessa käydessään käynyt Taivaljärven perhettäkin tapaamassa.

Vuonna 1903 tulirokkoon kuolleiden joukossa oli myös Kurun Keihäsjärvenkylän Kanerva-ahon torpan kolme lasta. Emanuel ja Maria Kanerva-aholla oli tuolloin viisi lasta. Tulirokko koitteli perhettä 1903 keväällä, joilloin viiden päivän sisään huhtikuun lopussa kuolivat taudin väsyttäminä 9-vuotias Tyyne, 7-vuotias Wiljo ja 1½-vuotias Yrjö. Vanhemmat hautasivat lapsensa yhtä aikaa 10.5.1903. Tämän vuoden 1903 jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Nämä lapset olivat äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen serkkuja, sillä Emanuel Matinpoika (s.1865) oli Hiljan äidin Hilma Matintyttären (s.1872) veli. Emanuelin vaimo Maria Manuntytär (s.1867) on syntynyt Kurun Petäjälammilla Nimettömän torpassa ja hänen äitinsä Anna Karolina (s.1828) oli jo aiemmin mainitun Ananias Aallon täti. Ananiaksen isä Karl Henrik (s.1831) ja Anna Karolina olivat sisaruksia. He olivat myös isäni papan Iivari Mäkelän isän Kalle Antinpoika Mäkelän (1825 - 1902) pikkuserkkuja. Iivaristahan muuten tuli sitten myöhemmin Ananias Aallon vävy.

Aamulehdessä mainitut piirilääkärin ohjeet huoneen tuuletuksesta ja lapsen hoitajasta olivat esimerkki siitä miten perheitä eristämisellä ja hygienialla ohjattiin estämään rokkojen leviämistä. Tulirokon jälkitauteina esiintyi mm. kurkkupaiseita, märkiviä imusolmukkeita, keuhkokuumetta, luumätää sekä sydänlihaksen ja -läppien vaurioita, joten jos lapsi muuten olisi rokon kestänyt, niin jälkitauteihin sairastuminen saattoi koitua kohtalokkaammaksi kuin itse rokko.Rokkojen ja jälkitautien oireita yritettiin helpottaa tuolloin myös esimerkiksi saunalla, viinalla, tervavedellä ja tervasta jalostetulla pikiöljyllä. Tervaa käytettiin niin ihon kuin haavojen hoitoon, mutta veteen sekoitettuna myös yskään. Vaikka osalle taudit koituivat kuolemaksi, osa sai näistä apua taudin taltuttamiseen. Se mikä osuus esimerkiksi juuri tulirokosta selviytymiseen näillä oli, on nykyihmistä epäilyttävää, mutta silloin ihmiset niin uskoivat. Pappani Kallen serkku Elli Rantanen os.Nieminen kertoi, miten hänen lapsuudessaan tervavettä käytettiin yskänlääkkeenä. Pullo oli tietyssä paikassa ja siitä käytiin tarpeen mukaan hörppäämässä lääkettä yskän helpottamiseksi. Kukaan ei edes ajatellut miten vaikutti se, että kaikki yskäiset ja nuhaiset hörppi samasta pullon suusta. Vanhat kansankonstit koettiin kuitenkin hyviksi ja niistä apuakin saatiin, joten turhasta ei tule sanonta "mikäli sauna, viina ja terva ei auta, on tauti kuolemaksi".

Palhoniemi

Palhoniemi 2011

Ajaessa Kurusta Ruovedelle ei voi Karjulankylässä olla huomaamatta Palhoniemen aluetta rakennuksineen. Rakennus sijaitsee kauniissa peltomaisemassa Näsijärven rannalla. Vaikka itse kuljen siitä ohi usein, oli jälleen viime kesänä pakko pysähtyä ihailemaan rakennuksen lähellä kukkinutta tattaripeltoa. Palhoniemen omistaa Tampereen kaupunki ja se toiminut vuodesta 1961 huoltokotina, joka nykyisin tarjoaa etupäässä iäkkäimmille päihdeongelmaisille kuntouttavaa laitoshoitoa. Kunnalliskodiksi talo muutettiin 1952 koulukodin lopetettua toimintansa 1951. Ennen koulukotia Palhoniemi oli nimeltään Nygård ja sitä ennen Tyrkkölä.

Palhoniemen koulukoti

Tampereen kaupunki osti Nygårdin, ent. Tyrkkölän tilan rakennuksineen ja peltoineen jo vuonna 1930. Rakennus remontoitiin "harhaan joutuneiden poikain koulukodiksi" ja nimeksi muutettiin Palhoniemen koulukoti. Ensimmäiset pojat saapuivat Palhoniemeen laivalla 11.9.1931. Tuona ensimmäisenä vuonna poikia oli Palhoniemessä 19, mutta vuonna 1943 siellä oli jo 52 poikaa. Koko aikana siellä asusti 200 poikaa. Nuoriso-ongelma koettiin Tampereella pahenevaksi ja aiemmin käytetyt koulukodit olivat täynnä, joten Palhoniemestä tuli yksi aikansa tärkemmistä välineistä kun tarvittiin rangaistusta ja huoltoa pahantapaisille pojille. Tampereen lastensuojelulautakunta oli perustettu 1921 ja se lähetti Palhoniemeen sopivaksi katsomansa lapset. Pahantapaisuus oli varastelua, kiroilua, aikuisten uhmaamista kotona ja koulussa, tappeluita ja kadulla kuljeskelua. Taustalla oli usein jomman kumman vanhemman kuolema, köyhyys tai muut sosiaaliset ongelmat. Koulukodin henkilökuntaan kuului johtaja, hetkittäin toinen kansakoulunopettaja, erikoistuneita katsastajia, jotka toimivat mm. työnjohtajina ja ohjaajina maataloustöissä, talonmies/lämmittäjä, emännöitsijä/keittäjä, keittiöapulaisia, siivooja, hoitajia ja karjakko apulaisineen.

Keskellä Hilda ja Sisko Palhoniemessä.

Omista suvuistanikin siellä ollaan oltu töissä jo ennen tilan siirtymistä Tampereen kaupungille. Tilan piian ja rengin töiden lisäksi sinne on myös torpparina tehty vaadittuja taksvärkkitöitä. Kantojärven torppa oli aluksi Paappasen torppa, mutta myöhemmin ennen Kantojärven itsenäistymistä Idmanin omistaessa monien muiden torppien ja talojen lisäksi niin Paappasen kuin Tyrkkölän eli Nygårdin, kävi isäni pappa Antto Kantojärvi tekemässä hevosen kanssa töitä eli hevospäiviä Nygårdin kartanolla. Hevospäivällä helpotettiin torpan vuokranmaksua ja se oli arvokkaampi kuin miespäivä, jossa vain siis mies kävi tekemässä työtä kartanolle. Toinen isäni pappa Iivari Mäkelä oli myös Palhoniemessä töissä sekä Nygårdin aikaan renkinä että vielä Palhoniemen koulukodin aikaan talonmiehenä, lämmittäjänä ja apuna peltotöissä. Myös isäni tädit Sisko Koskinen os. Mäkelä ja Hilda Maatemaa os. Kantojärvi olivat Palhoniemen koulukodissa töissä. Siskon työtodistuksen Palhoniemen koulukodista on kirjoittanut koulukodin johtaja Aarre Laatto ajalta 1.6.1938 - 30.9.1943. Sisko on toiminut koulukodissa karjakon apulaisena, siivoojana ja viimeisimmäksi keittiöapulaisena. Hilda oli koulukodissa hoitajana ja keittiöapulaisena.Nykyisen huoltokodin aikaan myös sisareni on ollut 1990-luvulla Palhoniemessä keittiöapulaisena.

Koulukotipoikia 1940-luvun alussa

Kaisa Aine on tehnyt mielenkiintoisen pro gradu - tutkielman Tampereen yliopistolla 2010 aiheena Tie koulukotiin - 154 pahantapaista lasta Tampereen lastensuojelussa vuosina 1921 - 1939. Näistä 154 lapsesta muuten 87 päätyi Kuruun Palhoniemeen, missä työnteon oppiminen oli yksi piirre koulukodin toiminnassa. Tutkielmassa on mukavasti esillä myös koulukodin historiaa ja tarinoita pojista lastensuojelun historian ohella. Sekä Siskon että Hildan tuntien voin kuvitella heidän olleen lempeydessään, ahkeruudessaan, mutta myös määrätietoisuudessaan varsin sopivia työntekijöitä koulukotiin.

Paavo ja Tosca-karamellit

Sain eilen ystävältäni tuliaisina karamellipussin, jossa oli myös Tosca-karamellejä. Niin nyt kuin joka kerta Tosca-karamellejä saadessani tulee mieleeni isäni eno Paavo. Paavo nimittäin tarjosi aina meille lapsille joko Tosca-karamellejä tai sellaisia valkoisia piparminttupastilleja.

Lapsena asuimme joitakin vuosia lähellä Paavon kotia, joka oli myös hänen synnyinkotinsa ja isäni mummula. Tietä pitkin matkaa oli hiukan enempi, mutta metsän läpi kodistamme oli Paavon luo vain muutama sata metriä. Vanhempieni kanssa kävimme Paavolla usein ja muistan yhden talven kun sisareni kanssa vielä alle kouluikäisinä hiihdimme usein metsän poikki Paavon luo keskenämmekin, varmasti mielessä juuri nämä Tosca-karamellit, joita ei siihen aikaan kotona saanut. Paavon isä Iivari Kallenpoika Mäkelä rakensi talon Kurun Karjulankylään ja muutti siihen 1920-luvulla perheensä kanssa. Perheeseen kuului silloin kaksi Paavoa vanhempaa tytärtä, Sisko ja mummuni Eeva. Paavo Maunu Iivari syntyi uudessa kodissa loppukesällä 1925.  Paavon jälkeen viisi vuotta myöhemmin syntyivät kaksoset Eila ja Pentti, jotka kuolivat vain muutamien viikkojen ikäisinä.

Paavo ja moponsa 1980-luvun alussa

Paavo asui synnyinkodissaan siihen saakka kunnes 1980-luvulla muutti Kurun keskustaan uuteen vanhuksille tarkoitettuun rivitaloon. Paavolla ei ollut omaa perhettä, joten sisarten perheet olivat myös hänen perhettään. Elantonsa hän hankki kivityömiehenä, mutta jäi jo aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle nivelreuman vuoksi.  Paavon muutettua keskustaan me lapset ja nuoret kävimme silloin tällöin Paavoa tervehtimässä ja usein näimme häntä myös matkahuollon baarissa, missä kävimme ostoksilla tai muuten vaan nuorina aikaa kuluttamassa. Paavo jutteli meille usein ja tarjosi myös jäätelöä tai limsaa. Paavo kävi matkahuollon baarissa syömässä, mutta myös kaljalla. Aina meistä nuorista ei ollut kiva, kun hän kaljoiteltuaan selvitti sukulaissuhteemme ja kertoi meistä muistojaan, mutta näin aikuisena tuokin on lämmin muisto hänestä.

Viimeisin muisto minulla on hänestä vuodelta 1986, jolloin Paavo oli Tampereen yliopistollisessa sairaalassa hoidettavana ja minä opiskelin sairaalan vieressa terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Olin joulumyyjäisistä ostanut hänelle joulutontun ja kävin häntä sairaalassa tervehtimässä. Paavo joutui niskavedon vuoksi makaamaan paikallaan, mutta juttelemaan hän pystyi hyvin. Paavo kuoli tästä puolen vuoden kuluttua kesällä 1987.

Etsimisen vaiva ja löytämisen ilo

Olen selannut läpi lukuisia kertoja Kurun, Ruoveden, Virtain, Teiskon ja Ylöjärven kirkonkirjoja ja muita asiakirjoja. Niin monia, että jotkut sivuista muistan ulkoa. Olen etsinyt, opetellut tulkitsemaan vanhaa kirjoitusta, kääntänyt ruotsista suomeksi, yhdistellyt tietoja ja tulkinnut. Vaihtelua ovat tuoneet muiden kuntien kirkonkirjat mm.Tampereelta, Ikaalisista, Hämeenkyröstä, Mäntästä, Keuruulta ja Helsingistä. Olen lukenut kirjoja, katsellut valokuvia, kiertänyt hautausmaita ja haastatellut sukulaisia. Tällä työllä jotkut sukujen jäsenet löytyvät helposti ja heidän elämänpolkuaan on helppo seurata, mutta joidenkin jalanjäljille ei meinaa päästä ollenkaan ja toisia ei näytä yhden tiedon jälkeen löytyvän mistään. Kirkonkirjojen tiedot ovat joskus puutteellisia tai puuttuvat kokonaan ja asioiden muistajia ei enää ole. Silti tässä harrastuksessa mukavaa on juuri se etsiminen ja sen jälkeen löytäminen. Miten iloiseksi voi tullakaan pienenkin tiedon murusen löytymisestä tai pienestä oivalluksesta kun yhdistää jonkun asian suvun perheiden välillä tai tapahtumissa.

Viime päivinä olen taas kerran, ties monettako kertaa, yrittänyt löytää Matti Johaninpoika Hjeltiä, joka syntyi kirkonkirjojen mukaan  huhtikuun 9.päivä 1821 ja olisi näin ollen ollut ensimmäinen Kurussa Paappasen Kantojärven torpassa syntynyt, sillä isommat sisarukset Johan ja Maria olivat syntyneet Ruoveden Tokosen Salmilla. Tuohon aikaan perhe oli kylläkin vielä kirjattu nimellä Hjelt. Matista löytyy vain kastemerkintä 5.toukokuuta, mutta muuten häntä ei rippikirjoista löydy. Onko Matti kuollut kohta kasteen jälkeen ja kuolintieto olisi jäänyt merkitsemättä vai onko kirjattu kastemerkintä virhe. Vastausta en ole löytänyt ja voi olla etten löydäkään. Matin syntyessä Juliana-äiti olisi ollut jo 56-vuotias ja isommat sisarukset 20- ja 15-vuotiaat.

Matti (Matthias) Johaninpojan kastemerkintä Kurun kastekirjassa

Joskus tuntien ja monien rippikirjojen katselemisen jälkeen on itse teksteille niin sokea ettei huomaa tai löydä etsittyä tietoa ja silloin on ihana kun saa muilta sukututkijoilta apua etsinnässä tai tekstien tulkinnoissa. Esimerkiksi Suomen Sukututkimusseura ja Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ylläpitävät kotisivuillaan sukututkijoille tarkoitettuja keskustelupalstoja, joiden kautta voi saada apua, keskustella ja auttaa muita. Tämä yhteistyö ja yhteydenpito tuo myös vaihtelua yksin työpöydän ääressä puurtamiseen. Tätä kautta sain apua viimeksi tänä syksynä kun kyllästyin yksin etsimään ja selaamaan uudelleen ja uudelleen kirkonkirjoja löytääkseni isäni mummun Lyyli Mäkelän äidin Aleksandra Aallon (os. Rajamäki) äidin Anna Lena Matintyttären lapsuuden perheen. Olen erittäin iloinen ja kiitollinen avusta, jonka avulla löysin perheen Ylöjärveltä Teivaalasta ja sitä kautta Hämeenkyröstä. Anna Lena oli muuttanut Ylöjärveltä Teiskoon pikkupiiaksi ja tapasi siellä tulevan puolisonsa kurulaisen Zefanias Johaninpojan ja yhdessä he muuttivat Kuruun vuonna 1845 Olkitaipaleenkylään Taipaleen Rajamäen torppaan, missä myös Aleksandra sisaruksineen syntyi.

Hilja Kantojärvi 1883 - 1914.

Matti ja Edla Kantojärven lapsista Hiljan tarina on vielä kesken. Hänestä tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin äsken mainituista ja juuri sain Helsingin seurakuntien keskusrekisteristä hänen kuolintietonsa. Hiljasta on merkintä rippikirjoissa ja hänestä on säilynyt valokuvia. Hilja Alina Matintytär  Kantojärvi muutti Kurun Kantojärveltä Tampereelle 16-vuotiaana lokakuussa 1899. Hän oli Matti ja Edla Kantojärven seitsenlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Hän syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärven talossa marraskuun 30.päivänä 1883. Häntä ennen olivat syntyneet v. 1879 Antto Emil ja v.1881 Aina Wilhelmiina. Hiljan jälkeen perheeseen syntyivät vielä Olga Maria v. 1886, Hulda Maria v. 1889, Lahja Matinpoika v.1892 ja Elsa v.1895. Hiljan sisarentyttären Aunen päiväkirjamerkinnöissä Hiljan kerrotaan 1900-luvun alussa asuneen Helsingissä ja hankkineen elatuksensa palvelijana. Helsingin kirkonkirjoista Hiljasta löytyy vain kuolinaika ja hautapaikka, joten ilmeisesti hän oli muualla kirjoilla. Toistaiseksi tietoja muutoista, työstä ja perheestä ei ole löytynyt. Kuollessaan hän käytti nimeä Kantojärvi, joten ilmeisesti perhettä ei ollut. Päiväkirjamerkintöjen perusteella Hilja ja sisarensa Olga olivat läheiset ja Aune kertoo Hiljan auttaneen heitä Amerikasta paluun jälkeen. Hilja on kuollut 17.1.1914 30-vuotiaana Helsingissä ja hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.

Tänään olen taas kerran selannut läpi Ruoveden rippikirjoja etsiäkseni  isoisoisovanhempieni Manu ja Albertina Karran tyttärien eli äitini papan Eetun sisarten elämää lapsuuskodista lähdön jälkeen. Yksi heistä näyttää johdattavan minut Orivedelle. Etsiminen siis jatkuu tällä kertaa sieltä. Se vaatinee taas kerran aikaa, kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa, mutta löytämisen ilo saa jatkamaan.

Hautausmaakierros

Ruovesi 2011

Hautausmaat tarjoavat rauhoittumisen ja läheisten muistelun lisäksi sukututkijalle paljon tietoa.Niinpä minutkin on voinut tavata useammalta hautausmaalta etsimässä ja katselemassa. Sukulaisten mukana olo hautausmaalla on antoisaa. Tällöin hautakivistä saadun tiedon lisäksi  hautojen kohdalla muistista löytyy usein erilaisia tarinoita menneistä suvun jäsenistä. Toisaalta huomaan itse esimerkiksi Kurun ja Ruoveden hautausmailla tarinoivani mukana oleville suvun tarinoita niin, että mukaan taidan saada pian vain ne joita asiat myös kiinnostaa. Mukava on kuitenkin näitä tarinoita suvuista omille nuorillekin siirtää.

Edellisessä blogitekstissä kirjoitin Länsi-Teiskon hautausmaasta, minne on haudattuna useampia sukulaisiani isäni mummun Anna Kantojärven os. Uotila puolelta. Kurun ja Ruoveden hautausmailla olen käynyt useampia kertoja, sillä niillä hautausmailla on runsaasti suvun hautoja sekä isän että äidin puolelta, mutta niillä hautausmailla on myös läheisimpien isovanhempien ja muiden sukulaisten hautoja. Kurun Vanhalla hautausmaalla on aiemmin esittelemäni Herman Kantojärven ( 1867-1903) hauta. Hänen haudallaan on suuri rautaristi ja ristin ympärillä kasvaa loppukesästä mustikoita. Viime kesänä iso myrsky kaatoi hautausmaalta ison kuusen ja kuusi kaatui aivan haudan päälle. Kuin ihmeen kaupalla risti säästyi ja pysyi pystyssä puun oksien osuessa päälle.

Kurun Vanhalta hautausmaalta löytyy kaukaisempaa sukua, kuten esimerkiksi isäni papan Iivari Mäkelän tädin Vilhelmiinan/Miinan (1833-1928) sekä puolisonsa Kalle Hirvilahden sekä mummuni Eeva Kantojärven  tädin Tyyne (os.Aalto s. 1893) Ylisen ja puolisonsa Akselin haudat. Myös pappani Antin pappa Matti Kantojärvi (1857-1895) on haudattu vanhalle hautausmaalle, mutta paikan muistamme vain edesmenneiden sukulaisten puheissa erään polun ja puun juurella, sillä hautakiveä ei ole. Matin vaimo Edla kuoli  miestänsä myöhemmin ja hänet on haudattu Kurussa Tammikankaan hautausmaalle. Vanha hautausmaa ja hautausmaan kunnostuksen yhteydessä rakennettu paarihuone on otettu käyttöön 1858. Uudempi Tammikankaan hautausmaa ja kappeli vihittiin käyttöön 1904, mutta hautausmaalle on haudattu kurulaisia jo 1800-luvun lopulla.

Kurun Tammikankaan hautausmaalla onkin kymmenittäin sukulaisteni hautoja eri sukuhaaroista. Lähisuvun haudat olen tietysti tiennyt jo lapsesta asti. Jouluisin on viety kynttilöitä ja kesällä kukkia Kantojärven, Karran ja Mäkelän sukujen mummujen, pappojen, tätien, setien ja enojen haudoille, mutta sukututkimuksen myötä tuolta hautausmaalta on löytynyt lukuisia kaukaisimpienkin sukulaisten hautoja. Esimerkiksi Kantojärveltä 1800-luvun puolessa välissä maailmalle lähteneiden veljesten  Hermannin ja Kustaan lapsista Hermannin tytär Matilda/Tilda (1869 - 1927), joka meni naimisiin Edvard Taipaleen kanssa sekä Kustaan poika Anselm Kantonen (1876-1938) puolisonsa Mantan kanssa ovat haudattu Tammikankaan hautausmaalle. Samoin isäni mummun Anna Kantojärven serkun Arvo Sydänlammin ja puolisonsa Hildan hauta löytyy Kurun Tammikankaan hautausmaalta, kun puolestaan toisen serkun Arvon sisaren Idan hauta on Ikaalisten hautausmaalla. Arvo ja Ida ovat kotoisin Sydänlammilta Ikaalisten Juhtimäestä. Heidän äitinsä Hilda oli Anna-mummun äidin Idan sisar. Kotipaikkakunnallani Ikaalisissa olen myös kiertänyt kahta hautausmaata, mutta Ida Sydänlammin ja poikansa Heikin hauta on ainoa, jonka sukuun kuuluvaksi olen tunnistanut. Aune-mummuni mummu Maria Liisa Rantala kyllä kuoli Ikaalisissa v.1927, mutta hänen hautaansa en ole löytänyt.

Ruoveden hautausmaa on historian kannalta tutkimuksissani mielenkiintoisin, sillä lähestulkoon joka sukuhaara suvuistani on sieltä lähtöisin tai joku jälkeläinen muualla syntyneenä sinne palannut. Läheisimpiä suvun hautoja siellä on isäni tädin Hilma Salmen hauta, johon on haudattu myös puolisonsa Onni sekä isän serkku Eeva sekä äitini  mummun ja papan Mikko ja Emma Rantasen hauta. Kantojärven, Karran ja Rantasen sukuihin kuuluvia Palosia, Tammisia, Hoikkaloita, Kuusijärviä  sekä Siukolan sukua löytyy Ruoveden hautausmaalta useita.

Ruovedellä on  myös Muroleessa kaunis pieni kirkko ja hautausmaa, minne on haudattuna Osmon sukua. Siellä muistan lapsenakin käyneeni hautaa hoitamassa isäni tätien Saimin ja Hildan kanssa ja mieleeni on jäänyt heidän  kertomuksensa Osmon sukulaisista. Ruoveden Osmolla oli emäntänä  Siukolasta  Eeva ja Kurun Kantojärvellä hänen sisarensa Edla. Eevan ja Edlan  sekä heidän lastensa ikäerojen vuoksi yhteistä aikaa lapsena ja nuorena viettivät samaan aikaan Eevan lapset ja Edlan lapsenlapset.  

 Noin 1920 Kantojärven Taimi ja Hilda sekä Osmon  Kalle, Maiju, Huugo ja Elsa.

Tampereella Teiskossa kirkko ja hautausmaa henkivät vanhaa omanlaistaan tunnelmaa. Pienellä alueella on paljon vanhoja hautakiviä, jotka jo itsessään ovat katselemisen arvoisia. Vatialan hautausmaalla lepää äitini mummu Hilja Karra, jonka muistan vielä lapsuudesta. Viimeisin muisto hänestä on Tampereelta Marjatan sairaalasta (jota ei enää ole). Kävimme siellä äidin kanssa ja veimme Hilja-mummulle mansikoita.Voi olla, että tuo oli ensimmäinen käyntini sairaalassa,sillä huone, rautasängyt ja vuodepotilaana olleet mummot ovat jättäneet mieleeni hyvin selkeän kuvan. Kalevankankaan hautausmaalla riittää myös katsottavaa. Suvun hautojen lisäksi mielenkiintoisia ovat useiden julkisuuden henkilöiden, kuten itselleni Juicen ja  Veikko Sinisalon haudat,  tai muuten historiallisesti merkittävien henkilöiden haudat. Myös kirjailija Lauri Viidan haudan olen käynyt siellä katsomassa. Hänellä ja minulla kun on yhteinen esi-isä. Virroille 1700-luvun alussa tulleen sotilas Jonas Ingemarsson Friskin lapsista Ingemar on oma esi-isäni ja Ingemarin sisar Maria on Lauri Viidan esi-äiti. Jonas Friskistä olen jo aiemminkin kirjoittanut blogissani.

Sukua Aina Lahtisen haudalla Ylöjärvellä 1965.

Ylöjärven hautausmaalla, vaikka se lähellä onkin, kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa. Lähdin etsimään pappani Antin tädin Aina Vilhelmiina Lahtisen os. Kantojärvi (1881-1965) hautaa. Ja jotenkin tuntui kuin johdatukselta, että täysin vieraalla hautausmaalla umpimähkään etsimään lähdettyä kävelinkin suoraan kohti suurta kuusta, jonka juurella oli Ainan ja miehensä Päärtin hauta, johon on myös heidän lapsiaan haudattu. Ylöjärven hautausmaa on perustettu jo vuonna 1781. Tätä ennen oli jo valmistunut Ylöjärven ensimmäinen kirkko, mutta ilmeisesti Ylöjärvellä ei silti koskaan ole haudattu kirkon alle kuten Kurussa ja monilla muilla paikkakunnilla.

Sievin hautausmaalla kävin edelliskesänä ja sinne on haudattu isäni papan Antto Kantojärven  veli Lahja Kantojärvi puolisonsa Idan os. Pokela kanssa sekä Lahjan tytär Airi ja jo lapsena kuollut poika Lahja Matti. Sukua löytyy lisäksi  mm.Virroilta, Mäntästä ja Helsingistä niin Malmin kuin Hietaniemen hautausmailta.  Hautausmailla kulkiessa silmät ja ajatukset kulkevat oman suvun jäsenten ja tarinoiden lisäksi myös aina kyseisen paikkakunnan ja koko Suomen historiassa. Hautakivien ja muistomerkkien kautta tulee esiin sodat, laivaonnettomuudet, kulkutaudit, historiallisesti merkittävät henkilöt jne. Joillakin hautausmailla huomio kiinnittyy hautakiviin, joissa esimerkiksi pienen ajan sisällä on kuollut useampi lapsi ja esimerkiksi Kalevankankaa hautausmaalla on vanhimmat hautakivet  kirjoitettu venäjäksi. Tampereella Messukylän hautausmaalla huomioin sukuhautojen sukuniminä nimet, jotka itselleni ovat nykyään kaupunginosien nimiä. Tietojensa lisäksi hautausmaiden kasvillisuus ja hiljaisuus houkuttelee sukututkijaa kävelykierroksilleen yhä uudelleen.Syksyn pimeinä iltoina kerättyjä tietoja purkaessa voi vain odottaa aurinkoa ja seuraavaa kesää. Sitten taas voi tutkijan bongata kierrokseltaan kameran ja muistiinpanovälineidensä kanssa.