Luodeksen Kaisa

Eilen kirjoitin virtolaisista esivanhemmistani Johanista ja Kaisasta. Johanin suvun jäljille en vielä yrityksistä huolimatta päässyt, mutta Kaisan juuret ja suku ovat vahvasti Virroilla. Kaisa syntyi 10.10.1774 Virroilla Vermaksessa ja kastetiedossa hänen nimensä on Catharina, mutta kaikissa rippikirjoissa hänet mainitaan kasteen jälkeen Kaisana. Kaisa eli 84-vuotiaaksi. Hän oli seitsemän sisaruksen joukossa vanhin ja eli koko elämänsä kotipaikallaan ensin  lapsena Vermaksessa ja sitten perheensä kanssa vanhempiensa ja sisarensa perheen isännöimässä Luodelahdessa. Suvun merkitys on varmasti ollut Kaisalle tärkeä ja yhteiselo näkyy myös myöhempien sukupolvien elämässä, sillä sukulaiset ovat olleet kummeina toistensa lapsille ja fyysisesti kodit ovat olleet lähellä toisiaan. Kaisalla oli myös oma Kaisa-tytär, mutta hänen elämän kulkua en vielä ole seurannut. Kaisan vanhemmat olivat Erkki Yrjönpoika (1752 - 1807) ja Maria Yrjöntytär (1747-1822). Maria Yrjöntytär oli kotoisin Virtain Korosta, joka oli hänen äitinsä Liisan kotitila ja isä Yrjö Matinpoika oli tullut Koroon vävyksi Virtain Siekkiseltä.

Kaisan kaste 20.10.1774

Tämän Virroilla Luodelahdessa asuneen Bertisen perheen esikoiset olivat  toukokuussa 1798 syntyneet kaksostytöt Maria ja Regina. Tytöt saivat viettää yhteistä lapsuutta viisi vuotta, kunnes Regina katosi metsään huhtikuussa 1803. Merkinnöistä päätellen tyttö löydettiin liian myöhään ja hänet haudattiin  toukokuun 1803 lopulla. Tuolloin perheessä oli kaksostyttöjen lisäksi jo kolme vuotias Lovisa ja juuri maaliskuussa syntynyt veli Gabriel. Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä tytöt Lisa vuonna 1805, Kaisa vuonna 1808 ja Justina vuonna 1813 sekä poika Aaron vuonna 1817. Vanhimmat lapset eivät Aaronin syntyessä enää kotona asuneet. Justina sisar kuoli viisi vuotiaana punataudin seurauksena.

Maria, toinen Kaisan ja Johanin kaksostytöistä on omaa sukuhaaraani jatkava isoäiti. Maria syntyi 11. toukokuuta 1798 Virroilla Luodelahdessa. Hän ja kaksoissisarensa Regina kastettiin 17.5.1798 ja heidän kummeinaan olivat leskirouva Anna Catharina Långhjelm, Liisa Antintytär Marttiselta ja Peter Johaninpoika Korteniemestä.  Maria häviää rippikirjoissa lapsuusperheensä luota 12-vuotiaana. Vielä on kesken hänen kulkunsa seuraaminen, mutta ennen vihkimistään hän on ollut piikana ainakin Korolla ja Härkösellä, missä myös tuleva puoliso on ollut tuolloin renkinä. Maria vihittiin 9.2.1823 virtolaisen Abraham Lammin kanssa. Saman vuoden toukokuussa syntyi perheen esikoinen Johannes. Esikoispojan kummeina oli Marian serkku Justina Abramintytär  Luodelahdesta puolisonsa Gabrielin kanssa.

Kaksostyttöjen Marian ja Reginan kaste 17.5.1798

Marian puoliso Abraham oli syntynyt tammikuussa 1796 Virroilla Puntasen Lammilla. Hänen vanhempansa olivat Juho Juhonpoika Lammi ja Liisa Matintytär. Maria ja Abraham asuivat Härkösellä kunnes muuttivat 1830-luvun alussa Hintalaan. Härkösellä syntyivät myös tytär Elisabet ja poika, isoisoisoisoisäni Alexander lokakuussa 1828. Tyttäret Hedvig, Ida Maria, Charlotta ja Maria syntyivätkin sitten Hintalassa, missä Maria ja Abraham asuivat kuolemaansa asti. Molemmat kuolivat nälkävuonna 1868 kuumeen seurauksena, Abraham toukuussa ja Maria kesäkuussa.Viimeisissä rippikirja merkinnöissä Abraham mainitaan heikkonäköisenä ja Maria yksisilmäisenä. Mielenkiintoista olisi tietää mitä tämä Marian kohdalla tarkoittaa. Oliko hän esimerkiksi menettänyt silmänsä tai sokeutunut  jonkun tapaturman seurauksena?

Marian ja Abrahamin kolmas lapsi, isoisoisoisoisäni Alexander Abrahaminpoika  vihittiin syksyllä 1855 Wierikolta kotoisin olleen Liisa Erkintyttären kanssa. Heille syntyi Virtain Vaskivedellä Korkeemäessä viisi lasta;  Hedvig, Tobias, Erik, Santeri (Aleksanteri) ja Elina. Vaikeana nälkävuoden 1868 keväänä sairastui vanhempiensa tavoin  myös Aleksanteri ja kuoli kuumeen seurauksena huhtikuun alussa kaksi viikkoa ennen isäänsä. Aleksanteri oli tuolloin 39-vuotias. Nuorimmista lapsista Elina oli tuolloin alle kaksi vuotias  ja Santeri vajaa viisi vuotias. Erik, keskimmäinen lapsista oli kuollut aiemmin vuonna 1863 kaksi vuotiaana kovan yskän seurauksena. Muutama vuosi Aleksanterin kuoleman jälkeen Liisa vihittiin toiseen avioliittoon ja tästä liitosta perheeseen syntyi vielä neljä tytärtä; Senna Maria, Liisa Vilhelmiina, Siina ja Hilda Karoliina.

Emma Karoliinan kaste 12.1.1892. Kummeina Antti ja Karoliina Kauppila.

Aleksanterin ja Liisan lapsista Santeri, kastetiedon mukaan isänsä tavoin Aleksanteri, perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa. Heidät vihittiin kevättalvella 1891 ja Virtain Vaskivedellä Kautussa syntyi tammikuussa 1892 heidän esikoisyttärensä Emma Karoliina. Emma muutti Ruovedelle ja perusti siellä perheen Mikko Rantasen kanssa. Emmalle (1892-1973) ja Mikolle (1891-1972) syntyi Ruovedellä kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Yksi heistä on mummuni Aune Inkeri (1928-2015) ja yksi heistä isotätini Kaisa (1916-1990), nimeltään sama kuin tämän tarinan sukuketjun aloittanut isoäiti. Sitä Emma-mummu ei varmasti nimeä antaessaan tiennyt, mutta näin tiivistyy tarina Virroilta Herraskylästä Luodeksen Kaisasta virtolaisten sukupolvien kautta Ruovedelle Muroleen Viitasaareen syntyneeseen Kaisa Mariaan tai vielä lähemmäksi nykypäivään 1990-luvulla Kurussa syntyneeseen Emma-mummun Hilja-sisaren (1905-1982) pojantyttärentyttäreen eli Luodeksen Kaisan tyttärenpojanpojantyttärenpojantyttärentyttäreen Kaisaan. Väliä näiden Kaisojen syntymällä on hiukan yli 220 vuotta.

Sipilän tädit

Neljä tätiäni 1800-luvulta ovat olleet tällä viikolla mielenkiintoni kohteina. Olen kyllä heidän olemassa olostaan tiennyt jo kauan, mutta kaikkien heidän elämän vaiheidensa seuraaminen ei sitten ole käynytkään käden käänteessä. Vaikein heistä on ollut isoisotätini Amalia, jonka etsimiseen olen pyytänyt ja saanut apua muiltakin sukututkijoilta, mutta silti etsintä jatkuu.

Amalia Antintytär syntyi Ruovedellä huhtikuun 19.päivä vuonna 1847. Perhe asui tuolloin Visuvedellä Visukankaalla, mistä he muuttivat Visudeden Sipilän ja Pourun kautta vuonna 1862 Pihlajalahdelle Hakajärven Rantalaan.  Hänen isänsä Antti Sipinpoika (1820-1904) oli kotoisin Ruovedeltä Sipilästä ja äiti Maija Stiina Juhontytär (1812-1888) Virroilta. Amalian kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin Ruovedellä kirkkoherran apulaisena toiminut Gabriel Benedict Hildeen ja kummeina olivat torppari Heikki Salomoninpoika Visukangas ja vaimonsa Leena Erkintytär sekä Peskalta renki Wilhelm Gabrielinpoika ja piika Brita Matintytär.  Amalian syntyessä perheessä oli jo kaksi vuotta vanhempi isoveli Salomon, jota myös Saluksi kutsuttiin. Amalian ollessa 7-vuotias perheeseen syntyi Heikki, josta myöhemmin tuli pikkuveljensä, isoisoisäni kasvatti-isä. Amalian äiti kuoli vuonna 1888 ja isä Antti meni uudelleen naimisiin siitä muutaman vuoden kuluttua 70-vuotiaana itseään huomattavasti nuoremman ja Amaliaakin kymmenen vuotta nuoremman Maria Liisan (1857-1927) kanssa keväällä 1890. Tästä liitosta perheeseen syntyi Pihlajalahdella Hakajärven Rantalassa Amalialle kaksi veljeä lisää; Mikko vuonna 1891 ja Santeri vuonna 1895. Mikko on isoisoisäni ja 44 vuotta Amalia sisartaan nuorempi.

Amalia oli 27-vuotias kun hänet vihittiin keväällä 1874 Orivedeltä kotoisin olleen Juho Herman Kallenpojan kanssa. Tuolloin Amalia oli piikana Pihlajalahdella Hietalassa ja Hermanniksi sekä Manniksi kutsuttu puoliso renkinä Tyrnillä. 17- vuotiaana vuonna 1864 Amalia lähti kotoaan Rantalasta Tampereelle puuvillatehtaalle töihin. Vielä on edessä Tampereen ajan selvittely, mutta vuonna 1870 Amalia oli jo Ruovedellä takaisin. Ensin Nenosen Kivijärvellä piikana ja sitten Hakajärvellä, missä myös tuleva puoliso Hermanni oli renkinä. Pariskunta on kulkenut työn perässä ja muuttanut paljon sekä yhdessä että erikseen. Vuonna 1876 Mannia on kehoitettu elämään sovussa ja yhdessä vaimonsa kanssa ja Amalia on myöhemminkin hakenut miestään muualta kotiin. Vuonna 1879 he muuttivat Hämeenkyröön, mutta jo seuraavana vuonna takaisin Ruovedelle. Amalia ja Juho Herman ovat vielä vuonna 1884 Ruovedellä, mutta sitten huhtikuussa heidät on merkitty sekä rippikirjassa että muuttokirjassa muuttaneen Orivedelle. Sieltä heitä ei kuitenkaan ole löytynyt. Lapsia heille ei ole tuohon vuoteen 1884 mennessä tullut. Amalia oli tuolloin 37-vuotias. Aikuisiällä Amalia on käyttänyt myös sukunimeä Mäkinen, mutta Ruovedeltä pois muutettaessa pariskunnalla ei sukunimeä ole eikä pysyvää paikkaa mistä muuttavat, mutta viimeisimmäksi heidät on kirjattu Hakajärvelle Rantalaan. Amalian ja Mannin etsintä siis jatkuu Ruoveden, Oriveden ja muiden paikkakuntien arkistoista. Ehkä urakoin läpi Tampereen rippikirjoista tuolta ajalta myös puuvillatehtaan työntekijät.

Kolme muuta tätiä ovat samaa Sipilän sukua eli Amalian tätejä ja minun isoisoisotätejä. He ovat Amalian Antti isän sisaruksia ja heidän vanhempansa ovat Sigfrid Yrjönpoika ja Anna Henrikintytär Ruoveden Visuvedeltä. Heistä ensin vuonna 1805 syntynyt  Maria kuoli 3-vuotiaana vuonna 1808. Tuona samana Marian kuolin vuotena syntyi kesällä Justina ja seitsemän vuoden kuluttua keväällä 1815 pikkusisko, joka sai kuolleen sisaren tavoin nimekseen Maria. Viisi vuotta tästä eteenpäin kesällä 1820 syntyi perheeseen poika, Amalian ja Mikon isä, isoisoisoisäni Antti.

Marian mukana olen kulkenut Sipilästä Ritoniemeen ja Haukkamaalle Salmijärvelle, missä Maria on puolisonsa Mikon ja lastensa Loviisan, Karoliinan, Emanuelin ja Kallen kanssa asustanut.  Maria ja häntä viisi vuotta nuorempi Mikko vihittiin keväällä 1846. Edellisenä jouluna kolme kuukautta aiemmin Maria oli saanut Loviisa tyttären, joka kastetiedoissa on merkitty aviottomaksi. Myöhemmin kyllä rippikirjoissa Loviisankin patronyyminä on muiden lasten tavoin Mikontytär. Mikko kuoli Salmijärvellä pöhöön alkusyksystä 1857 ja Maria jäi yksin lasten kanssa. Lapset olivat tuolloin 12-, 9-, 6- ja 1-vuotiaat. Marian poika Emanuel lähti 15-vuotiaana rengiksi Storminiemen Kukolle ja kuoli siellä kaksi vuotta myöhemmin keväällä 1868. Saman vuoden kesällä kuoli Marian tytär Karoliina 20-vuotiaana. Perhe eli köyhänä ja jo aikaisemmin Karoliina oli rippikirjassa merkitty sairaalloiseksi. Tuolloin vuonna 1868 elettiin raskaita kylmiä nälkävuosia, joten nuoret ovat varmasti kuolleet sen ja köyhien olojen aiheuttamiin ongelmiin. Vanhin tytär Loviisa oli jo aiemmin lähtenyt kotoa Visuvedelle Alastaloon piiaksi ja perustanut perheen siellä tapaamansa Epra Reetanpojan kanssa. Tuolloin sisarusten kuollessa Loviisalla oli kaksi vuotias Edvard poika. Marian nuorin poika Kalle lähti Salmijärveltä 1870. Maria jäi yksin Salmijärvelle ja eli siellä elämänsä loppuun asti. Hän kuoli joulun alla 1894 oltuaan leskenä 37 vuotta.

Marian isosisko, isoisoisotätini Justina jää asumaan aluksi Sipilään ja hänet vihitään Abraham Tuomaanpojan kanssa. Heinäkuussa 1838 heille syntyy esikoinen, tytär Justiina, mutta samana syksynä Abraham kuolee keuhkokuumeen seurauksena. Miehensä kuoleman jälkeen Justina lähtee tyttärensä kanssa muualle, ilmeisesti kuitenkin Ruoveden rajojen sisäpuolelle, koska poismuutto merkintää ei löydy.

Justiinan ja veljen tyttärensä Amalian elämänvaiheiden etsiminen ja tutkiminen jatkuu siis vielä. Olen etsinyt heitä arkistojen piiloista aiemminkin ja jättänyt heidät välillä rauhaan, mutta taas kerran etsinyt ja etsinyt, selannut ja selannut. Voi olla, että jälleen on pidettävä taukoa heidän kanssaan ja palattava sitten myöhemmin heihin uudelleen. Toivon joskus nämä isoisoisoisovanhempieni jälkeläiset saavani kasaan. Sipillä oli nämä kolme tyttöä ja poika Antti, joka siis on isoisoisoisäni. Hänen poikiensa Salun, Mikon ja Santerin juuret jatkuvat tähän päivään ja varmasti vielä näiden tätienikin jäljet löytyvät - enemmin tai myöhemmin.

Marian kaste 1.9.1805 Ruovesi. Ensimmäisenä kummina mainittu Seppälän isäntä Matts Jöransson/Matti Yrjönpoika  on Marian setä.

Justinan kaste 26.7.1808 Ruovesi

Amalian kaste 21.4.1847 Ruovesi.

Aatu Siukola (1862-1881)

Isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) yhdeksän vuotta nuorempi veli Aatu syntyi kesäkuun 5.päivä vuonna 1881 Ruovedellä Siikalahdessa Siukolan torpassa. Aatu oli vanhempiensa Aatun ja Reetan yhdestätoista lapsesta kahdeksas. Aatun kastoi Ruoveden kirkon sakastissa Karl Johan Indrén. Kummeina olivat naapurista Hammolta Herman ja Riika.

Aatu kastettiin 8. kesäkuuta Ruovedellä.

Kuudesta pojasta Aatu ja perheen vanhin poika Eenok olivat ainoat aikuisikään asti eläneet pojat, mutta olivat kuollessaan silti vielä nuoria. Eenok 25-vuotias ja Aatu juuri edellisenä kesänä täyttänyt 19-vuotta. Isoisoisoisovanhempieni Aatu (Adolf Joakim) ja Reetta (Greta Lisa) Siukolan perheestä olen kirjoittanut aiemminkin ja pohtinut siinä Aatun kuolemaa, johon syynä siis oli hukkuminen 30.lokakuuta 1881.   

Aatu haudattiin 13.marraskuuta 1881 Ruovedellä.

Aatu haudattiin Ruovedellä marraskuun 13.päivä, kuten myös päivää myöhemmin hukkunut 66-vuotias Juha Tapaninpoika Vääristä Pilkotusta. Nyt sattumoisin reilut 130 vuotta myöhemmin historiallisen sanomalehtiarkiston lehtiä alueelta selaillessani osui silmiini kaksikin uutista Aatun kuolemaan liittyen.

Joulukuun 7.päivä 1881 Keski-Suomi lehti uutisoi sekä Aatun että Pilkotun torpan vaarin hukkumisesta.

Tampereen Sanomat 14.12.1881

Keski-Suomen uutisesta viikkoa myöhemmin Tampereen Sanomat kertoi Aatun lisäksi kahdesta muusta hukkumisesta. Aatu on siis tuo mainittu Siukolan torpan poika, mutta sopivaa Ylisen torpan poikaa en Ruovedeltä kirkonkirjoista etsien löytänyt. Sen sijaan Muroleessa Kaakkolammin Kustaan 10-vuotias Kustaa poika hukkui jäihin 27.marraskuuta ja 2.joulukuuta Storminiemen salmessa Ylä-Ajoksen piika Milia Samulintytär 22-vuotiaana. Neljä hukkumiskuolemaa samalla paikkakunnalla pienellä ajalla tuntuu suurelta, mutta tuohon aikaan jäät olivat nykyaikaan verrattuna huomattavasti yleisempi kulkureitti. Kun matkat teitä pitkin olivat pitkiä, on ymmärrettävää, että järvien jäitä haluttiin hyödyntää heti kun mahdollista, mutta surullista, että alkusyksyn heikot jäät ovat nämä kulkijat yllättäneet ja heidän kohtalokseen koituneet.

Isoisoisoisovanhempani joutuivat Aatun hukkumisen seurauksena hautaamaan kuudennen kerran lapsensa ja nyt viimeisen poikansa. Tuolloin syksyllä 1881 kotona Siukolassa asuivat vielä Aatun lisäksi nuoremmat sisaret Eeva 17-vuotta ja Eriika 15-vuotta. Isosisko Edla oli tuolloin jo Kantojärvellä emäntänä, Matti Kantojärven vaimona ja hiukan alle  2-vuotiaan Antto Emilin ja puolivuotiaan Aina Vilhelmiinan äitinä. Aatun hukkumisen ja hautaamisen välissä Eeva -sisko vihittiin 3.marraskuuta Kalle Osmon kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi seuraavan vuoden marraskuussa ja sai nimen Adolf, Aatu - kuten isoisänsä ja enonsa Aatu.

Retkeilyä suvun jalan jäljillä

Yhdistimme äitini kanssa  ulkoilun, luonnon, kulttuurin, yhdessä olon ja sukututkimuksen retkeilemällä Ruoveden Pihlajalahdella esivanhempiemme asumilla alueilla. Tällä kertaa valitsimme reitiksemme Hakajärven, Helvettijärven, Hauk-Kieringan ja Nenos-Kieringan ympäristöt. Nykytekniikan eli puhelimen tarjoaman karttapalvelun ansiosta uskalsimme suunnistaa noilla pikkuteillä pelkäämättä eksymistä, sillä taloja ja muita ihmisiä ei juurikaan näkynyt.  Hämäläisen maiseman vaihtelevuus lumosi ja lumoaa kertatoisensa jälkeen aina uudelleen. Ylämäkiä ja alamäkiä, mutkia, kiviä ja kallioita, peltoja, järviä ja suota. Taloja, autioita ja asuttuja, harvakseltaan. Synkän, korkean metsän ja melkeinpä pystysuoraan nousevan tai laskevan kalliomaiseman jälkeen on hieno laskeutua järven rantaan tai peltojen reunaan, missä maisema on taas toisenlaista, avaraa ja valoisaa. Jotenkin se on niin tuttua ja kotoista eikä siihen kyllästy ollenkaan. Tiet mutkittelevat tuossa maisemassa ja kun nykyinen Kuru-Ruovesitie tuntuu oikaistuna tosi suoralta siihen verrattuna mitä se oli omassa nuoruudessani niin vielä suoremmaksi sen tekee havainto siitä missä maantie on mutkitellut kauan ennen minun kulkujani.

Reittimme varrelle osui äitini papan  Mikko Rantasen (1891-1972) syntymäpaikka Hakajärven Rantalassa. Hänen isänsä Antti Sipinpoika Rantala ent. Sipilä (1820-1904) oli asettunut Rantalaan jo 1840-luvun lopulla ensimmäisen vaimonsa Maija Stiina Juhontyttären (1812 - 1888) ja lastensa, Mikon sisarpuolien Salun, Amalian ja Heikin kanssa. Maija Stiinan kuoltua vuonna 1888 Antti jatkoi elämää Rantalassa ja keväällä 1890 hänet vihittiin uuteen avioliittoon Mikon äidin Maria Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Isoisoisoisäni Antti kuoli Rantalassa helmikuussa 1904 vanhuuden uuvuttamana. Maria Liisa asui Rantalassa vielä miehensä kuoltua muutaman vuoden kunnes  vuonna 1906 muutti Ikaalisiin uuden puolisonsa kanssa. Nyt kulkemamme alue jäi juuri ja juuri ulkopuolelle kansallispuistoalueen, missä Helvetinkolun läheisyydessä on ollut Antin synnyin- ja lapsuudenkoti Sipilä. Tuolla kulkiessamme mietimme millainen maisema on Antin ja Maria Liisan aikaan ollut ja mitä reittejä he ovat kulkeneet. Maria Liisa oli lähtenyt varmasti Rantalasta suoraan Kuruntielle ja sieltä Ikaalisiin, mutta Antin kulkureitiksi mietimme matkallamme kulkemiamme ja näkemiämme polkuja ja teitä Kivi-Kieringan ja Haukkajoen suunnasta. Tuolta sydänmaalta oli matkaa Ruoveden keskustaan ja matkaa kuljettiin tuolloin kävellen ja talvella suksilla. Matka on varmasti pidentynyt kallioiden ja mäkien rinteitä laskevien, nousevien ja kiemurtelevien polkujen vuoksi, vaikka matkat ei muuten pitkät olisi olleetkaan. Pitkien järvien päissä kerrotaan olleen veneitä, jolloin matka nopeutui kun pääsi veneellä järven päästä päähän. Hauk-Kieringan päässä olikin rantaan unohtunut vanha vene - lieko entisajan kulkijan tai kalastajan.

Vene odottaa kulkijaa Hauk-Kieringan rannalla

Hauk-Kierinka

Hauk-Kieringalta matka jatkui ja alavan, valoisan järvimaiseman jälkeen ympärillä oli hetken vain metsää ja nousevaa ja laskevaa mäkeä kallioineen. Ennen Pöntystä ihailimme pientä puroa, joka laskiessan kohti seuraavaa järveä Nenos-Kierinkaa solisi ja kohisi kuin pieni koski. Vanhasta rakennuksesta päätellen paikkalla on voinut olla joskus mylly tai jokin paja, joka on tuota pientä koskea hyödyntänyt. Samoihin aikoihin kun Sipilästä Antti on tullut Hakajärven Rantalaan on Heinolan Pöntyksen torpassa asunut perhe, jotka ovat myös esivanhempiani. Seppä ja torppari Vilhelmi Heikinpoika ja Hedda Yrjöntytär asettuivat asumaan Pöntykselle 1800-luvun alussa. Heidän vanhin tyttärensä isoisoisoisoisoäitini Hedda Vilhelmintytär (1813-1863) oli tuolloin noin kymmenvuotias. Perustettuaan perheen Hedda asui puolisonsa Henrik Johaninpojan kanssa ensin Pöntyksellä, missä heidän kuusi vanhinta lastaan syntyivät, mutta muuttivat sitten Liesmäkeen. Lapsista kolmanneksi vanhin Maria Heikintytär (1840-1903) on esiäitini, äitini isänäidin mummu. Maria muutti aikanaan Kuruun Pyydysmäen Saariahoon, missä Kalle-pappani mummu Hilma Maria Matintytär (myöh. Nieminen) syntyi vuonna 1872.

Karhun jälkiä muurahaispesässä ja puussa.

Pöntyksentiellä olemme monina kesinä kulkeneet Pihlajalahdelta päin ja jatkaneet matkaa Haukkajoentietä Haukanhiedalle uimaan, mutta nyt tulimme eri suunnasta ja jatkoimme tienhaaran ohi Pihlajalahden vanhalle  koululle ja Nenoselle, missä näimme kahden kurjen laskeutuvan auringossa loistavien apila- ja rypsipeltojen reunalle. Kurkien lisäksi näimme ja kuulimme lintujen laulua ja kalojen molskahduksia, mutta varmasti siellä oli myös niitä eläimiä, joita emme onneksi nähneet. Hauk-Kieringan rannalla tunsimme selvän eläimen hajun paikalle saapuessamme. Hetken oltuamme haju hävisi, mutta pienen pelon ajatuksen toi melkein vieressä ollut hajoitettu muurahaispesä ja sen vieressä raavittu puu. Itse karhu jäi näkemättä. Tuossa metsäisessä ja kallioisessa maastossa tuo soinen, raikas järven ranta tarjosi varmasti hyvät juoma- ja ruoka-apajat niin karhuille, hirville kuin muille metsän eläimille, joten olisi siellä hyvinkin jonkun niistä voinut tavata. Ei myöskään ihme, että noille metsästys- ja kalastusmaille ovat monet tiensä löytäneet aina 1500-luvulla Savosta tulleista esi-isistäni Nenosen veljeksistä alkaen.

Nenos-Kierinka

Albertiina

Tänään on isoisoisomummuni Albertiinan syntymäpäivä. Hän syntyi 171 vuotta sitten vuonna 1843 Kurussa Haukkamaalla Juho Juhonpoika Liesmäen  ja Anna Stina Juhontytär Petäjäniemen neljäntenä lapsena. Isosisko Vilhelmiina oli kuollut kolme vuotiaana kaksi vuotta  ennen Albertiinan syntymää. Isoveli Matti oli tuolloin 6-vuotias ja isosisko Maria  2½-vuotias. Albertiinan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa; Emanuel ja Abel. Albertiinan kastoi Kurussa Isak Salenius ja hän kummeinaan olivat Matti Heikinpoika Leppämäki puolisonsa Ester Matintyttären kanssa sekä Anna Johanintytär Vänninmaja. Anna oli Esterin veljen tytär. Tämän Albertiina-mummun kummiuden lisäksi Matti ja Ester Leppämäki ovat toisessa sukuhaarassa isoisoisoisovanhempiani, sillä heidän tyttärensä Anna Eveliinan poika Iivari Mäkelä on isäni pappa.

Albertiinan kaste Kurussa 16.4.1843

Albertiina pääsi ripille 15-vuotiaana Kurussa vuonna 1858 ja syksyllä 1861 hän muutti Ruoveden Visuvedelle Karralle. Samana vuonna 18-vuotiaana hänet vihittiin joulukuun 26.päivä Manu Karran (1839-1897) kanssa Ruoveden kirkossa. Manu oli kastetiedon mukaan virallisesti Emanuel ja muutaman vuoden Albertiinaa vanhempi. Albertiina asui Manun kanssa Karralla ja he saivat yhdeksän lasta. Neljä poikaa ja viisi tyttöä. Perheen lapsista olen kirjoittanut aiemmin tarinassa Lasten kohtaloista. Pojista vain isoisoisäni Eetu eli aikuisikään, sillä Matti, Manu ja Manni kuolivat kaikki pikkulapsina.Myös tytöistä kaksi kuoli lapsina. Muista tyttäristä Serafia ja Matilda tyttäret jäivät Ruovedelle, Emilian tie vei Oriveden kautta Kotkaan. Isoisoisäni Eetu Karra muutti Kuruun ja hän perusti perheen Kurun Karjulankylässä Hilja Sabina Niemisen kanssa.

Albertiinan ja Manun vihkiminen Ruovedellä 26.12.1861

Albertiina jäi leskeksi 54-vuotiaana Manun kuoltua vuonna 1897 halvauksen seurauksena. Albertiina eli itse vielä yli kolmekymmentä vuotta Ruovedellä Visuvedellä. Hän kuoli kevättalvella 1931 hiukan ennen 88-vuotis syntymäpäiväänsä. Albertiina on haudattu Ruovedelle, mutta hautapaikka ei ole nykypolvilla tiedossa. Ruovedellä on hänen tyttärensä Serafia Tammisen os. Karra  hauta ja Kurussa poikansa Eetu Karran hauta.

Kun olin lapsi, Kalle-pappani, Albertiinan pojanpoika lauloi minulle usein lauluja ja yksi niistä oli nykyään nimellä Mummin luona tunnettu lastenlaulu, jonka minä opin tuntemaan nimellä Järveltä kuuluu airon kolke. Pappa kertoi oppineensa laulun lapsena. Hän oli 9-vuotias Albertiina-mummunsa kuollessa. Itsekin olen tuota laulua laulanut omille lapsilleni ja nyt lapsenlapselle. Onkohan tuota laulua jo Albertiina laulanut. Tänään tämän J.P. Hannikaisen säveltämän ja sanoittaman laulun yhteyteen voi liittää tarinan Albertiina-mummusta.

Järveltä kuuluu airon kolke,
ken siellä mahtaa soutaa?
Varmaan pappa joka meitä
mummin luokse noutaa.

Mummin luona on lysti olla,
siellä on hauskaa monta.
Viilipiimää syödä saamme
aivan verratonta.

Sitten me käymme poimimassa
mäeltä mansikoita.
Evääksemme mummi antaa
rieskaleipää, voita.

Illan tullen palataan
ja tuokkoset täynnä paistaa.
Kylläpä mummin mansikkamaito
mainiolta maistaa. 

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Hermannin muistovirsi

       

"Se toivo juur´ ja ilo suur´myös ristin all´on mulla;
Taas kerran ma saan riemulla pois haudasta luo Isän iloon tulla."

Nämä sanat kätkeytyvät 36- vuotiaana Kurussa Kantojärvellä kuolleen isoisoisosetäni Hermannin (1867-1903) haudan ristiin. Hermannin hauta on Kurun vanhalla hautausmaalla ja hänestä olen aiemminkin kirjoittanut ylläolevasta linkistä löytyvän tekstin. Valurautaisessa ristissä on nimen sekä syntymä- ja kuolinaikojen alla teksti W.K. 500 v.11. Haudalla käydessäni olen miettinyt tuota tekstiä ja sen tarkoitusta. Hermannin elinajan sekä hänelle kuuluneen vielä tallella olevan  virsikirjan perusteella olen päätynyt siihen, että ristin lyhenne tarkoittaa tuosta vuoden 1886 virsikirjasta virttä 500 ja säkeistöä 11. Virsi liittyy kuolemaan ja se on nimeltään Kaikk´asiain luon Herrahan ja sen on tehnyt saksalainen teologi Johannes Pappus (1549 - 1610). Seuraavassa vuoden 1938 virsikirjassa tätä virttä ei enää ole.

Hermannin virsikirjasta löytyy hänen nimikirjoituksensa ja myös muita hänen merkintöjään. Kirjan merkinnöistä ja ulkoasusta voi päätellä, että kirja virsineen on ollut paljon käytössä ja hänelle tärkeä. Perheetön Hermanni asui ikänsä Kantojärvellä vanhempiensa ja veljensä Matin perheen kanssa. En tiedä kuinka paljon Kantojärvellä tuolloin laulettiin, mutta mielessäni näen Hermannin penkin päässä virsiä laulamassa rakkaasta virsikirjastaan. Hermannin isä Emanuel (1845-1929) ja Matti-veljen (1857-1895) vaimo, Hermannin serkku Edla (1853-1921) olivat kotoisin Ruovedeltä Siukolasta, mistä oli kotoisin myös setänsä Hermanni Siukonen (1847-1921), jonka perheessä musiikilla on ollut tärkeä merkitys. Serkku Wilho Siukonen (1885-1941) on meille monelle tuttu laulukirjojensa ja säveltämänsä musiikin kautta.

Hermannin ristiin valitun virren säkeen uskon kertovan Hermannin uskonnollisuudesta ja elämän katsomuksesta, jota perhe tuolla ristiin merkityllä lauseella on halunnut tukea ja jolla on kuoleman kohdatessa lohduttauduttu. Lähimpänä omaisena on varmaan Hermannia ollut saattamassa oma isä ja samassa taloudessa asunut veljen perhe. Voisin ajatella ainakin Hermannin isän, veljen vaimon Edlan ja tuolloin Kantojärvellä isäntänä olleen 24-vuotiaan  isoisoisäni Anton olleen haudalla ja laulaneen tuon tärkeänä pidetyn virren Hermannin haudan äärellä. Ajatuksissani miellän virren Hermannin muistovirreksi. Virren neljästätoista säkeestä ristiin on valittu mielestäni yksi tuon virren parhaista ja lohduttavimmista säkeistä, johon voisin vielä lisätä viimeisen säkeen sanat; Sä viimeksi Vie sieluni Majoihis, näin viel' anon, Ett' iloissan' Siell' ainian Ma veisajan!.

Rippilapsia 1895

Sukututkijalle mielenkiintoisia tiedonlähteitä ovat myös seurakuntien rippilasten luettelot, joihin merkittiin kunakin vuonna rippikoulun suorittaneet henkilöt. Luetteloihin kirjattiin myös rippikoululaisten lukutaito ja Katekismuksen osaaminen. Mieleeni on Kurusta jäänyt vuoden 1895 rippikoululaiset, sillä tuolloin kesäkuun 24.päivänä Kurun kirkossa pääsi ripille kaksi isoisoisääni; Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Iivari Mäkelä (1879-1947) sekä kolme muuta tuolloin ns.lähisukuun kuulunutta nuorta. Samassa kirkossa pääsin itse ripille 86 vuotta myöhemmin.

Iivari Kallenpoika Mäkelä oli Kurusta Hainarinkylästä Mäkelän torpasta Kalle Antinpoika (1825-1902) ja Anna Eveliina Matintytär (s.1841 os.Leppämäki) Mäkelän poika. Iivari oli tuolloin ripille päästessä 15-vuotias ja täytti 16-vuotta syyskuussa. Antto Emil Kantojärvi Kurun Petäjälamminkylästä Kantojärven torpasta oli jo tammikuussa täyttänyt 16-vuotta. Hänen vanhempansa olivat Matti (1857-1895) ja Edla Karoliina Kantojärvi os.Siukola (1853-1921). Samana vuonna kun Antto pääsi ripille, oli Kantojärvellä myös surua, sillä Anton isä Matti ja Anton nuorin sisar Elsa kuolivat keväällä muutaman kuukauden välein.

Sekä Iivari Mäkelä että Antto Kantojärvi olivat molemmat isäni pappoja. Tuolloin kesällä 1895 rippikoulua käydessään nuoret miehet, torpan pojat  Hainarinkylän Mäkelästä ja Petäjälamminkylän Kantojärveltä eivät osanneet varmaan aavistaakaan, että vuosien kuluttua heidän perheensä yhdistyisivät, kun Iivarin tytär ja Anton poika perustaisivat yhdessä perheen. Iivari vihittiin Lyydia Aleksandra Aallon (1891-1963) kanssa ja Antto Anna Maria Uotilan (1885-1943) kanssa. Iivarin ja Lyydian esikoinen Eeva Vuokko Esteri (1918-1968) ja Anton ja Annan seitsemästä lapsesta keskimmäinen, vanhin poika Antti Henrik (1912-1976) vihittiin kesällä 1939. Eeva ja Antti Kantojärvi ovat siis isovanhempani. 

Tuolloin kesäkuussa 1895 ripille päässeiden joukossa olivat myös Anton sukulaiset Eevertti Hytönen Riuttaskylästä sekä Karjulankyläläiset Toivo Siukonen ja Anna Sammalisto. Eevertti Hytönen ja Antto Kantojärvi olivat pikkuserkkuja. Heidän isänsä Matti Gabrielinpoika Hytönen (s.1849) ja Matti Johaninpoika Kantojärvi olivat keskenään serkkuja. Matti Gabrielinpojan isä Gabriel Jeremiaanpoika Hytönen (1823-1868) ja Matti Johaninpojan äiti Greta Leena Jeremiaantytär Kantojärvi os.Hytönen (1831-1900) olivat sisaruksia. Toivo Herman Siukonen, Anna Augusta Sammalisto  ja Anton äiti Edla Kantojärvi os. Siukola olivat keskenään serkuksia. Edlan äiti Greta Liisa Siukola (1828-1890), Toivon isä Josua Siukola myöh.Siukonen (1849-1923) ja Annan äiti Maria Sammalisto os.Siukola (s.1842) olivat sisaruksia Ruovedeltä Siikalahdesta Siukolasta. Toivon isä Josua Siukonen toimi Kurussa Karjulankylässä räätälinä ja äiti oli Hilma Adolfina Kallentytär os.Polviander (1843-1916). Annan vanhemmat olivat Maria ja Kalle Sammalisto ent.Jusenius (1834-1888).

Rippilasten luettelosta selviää, että kaikki nämä viisi vuonna 1879 syntynyttä rippikoululaista  Antto, Iivari, Eevertti, Toivo ja Anna osasivat lukea ja olivat rippikoulussa selviytyneet Katekismuksesta sekä kirkkohistoriasta. Rippipappina heillä oli August Mauri Numminen (1857-1945), joka toimi Kurussa kirkkoherrana vuosina 1893-1945. Rippilasten luettelon lopuksi kirkkoherra on luettelon loppuun lisännyt alla olevassa kuvassa olevan tekstin; "Yllä olevat lapset uusivat kasteliittonsa ja kävivät ensikerran Herran ehtolllisella Kurun kirkossa kesäkuun 24 päivänä 1895. A.M.Numminen". August Mauri Numminen oli aloittanut Kurussa kirkkoherrana muutama vuosi aiemmin vuonna  1893 ollen Kurun ensimmäinen oma kirkkoherra, vaikka Kurun kappeliseurakunta oli itsenäistynyt Ruoveden seurakunnasta jo 1872.

Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981- kirjassa kerrotaan, että tuolloin 1890-luvulla kirkkoherra Nummisen aikaan rippikoulu kesti kuukauden, josta kaksi viikkoa käytiin syksyllä ja kaksi keväällä. Ennen juhannuksena tapahtuvaa konfirmaatiota pidettiin pappilan pirtissa pääsykuulustelu. Jos ei päässyt läpi, seuraava mahdollisuus konfirmaatioon oli syksyllä. Katekismustuntien ja kirkkohistorian lisäksi rippikoulussa opetettiin jumalanpalveluksen keskeiset messut ja virsiä. Tuohon aikaan ei ripille päässeille vielä ollut tapana antaa kukkia tai lahjoja, mutta muuten  ripille pääsy oli vakava ja juhlava tilaisuus, jota varten puhdistauduttiin edellisenä päivänä ja rippiaamuna ei syöty ennen kirkkoon menoa. Tytöillä oli vaalea tai tumma leninki varalllisuudesta riippuen ja niillä pojilla, joille oli pystytty hankkimaan, oli tumma puku.

Kirkonmäelle oli tuolloin kokoontuneena paljon sukuani. En tiedä ketä paikalla oli, mutta luulisin Toivon, Annan ja Anton vanhempien tavanneen, myös Eevertin vanhempien kanssa, sillä Hytöseltä kotoisin ollut Anton mummu Greeta Leena Kantojärvi meni Johan Kantojärven (1830-1864) kuoltua uudelleen naimisiin Edla miniänsä enon Emmanuel Siukosen myöh.Kantojärven (1845-1929) kanssa ja näin nämä kolme sukua liittyivät toisiinsa myös tätä kautta. Kun näiden neljän sukulaisnuoren joukkoon vielä lisätään Iivari, jonka tytär aikanaan yhdisti myös hänet näihin sukuihin, niin en voinut olla kuvittelematta sukulaisiani tummissa kirkkovaatteissaan ja huiveissaan tutulla Kurun kirkon pihamaalla vaihtamassa kuulumisia ja katsomassa nuorten ripille pääsyä juhannuksena 1895.

Ikaalisten Ala-Helteeltä Kurun Kantojärvelle

Aiemminkin olen kertonut, että sukututkimusta aloittessani ja Ikaalisiin muutettuani ajattelin, että minulla ei ole täällä sukua eikä sukujuuria. Nopeasti alussa selvisi, että yksi esiäideistäni eli Kantojärvelle Johanin puolisoksi 1800-luvun alussa tullut Justiina Simontytär oli kotoisin Ikaalisten Juhtimäestä Peuraniemestä. Matkan varrella sukua on löytynyt enempikin esivanhempien sisarusten kautta varsinkin juuri tuolta läheltä Kurun rajaa Juhtimäestä, Sisätöstä ja Röyhiöstä. Peuraniemen lisäksi olen löytänyt esivanhempia Juhtimäestä Toivoselta ja Röyhiöstä Iso-Iidulta jatkuen niiden lasten kautta Ala-Helteelle, sieltä Kuruun ja nyt minun ja toisen sukulaisperheen mukana takaisin Ikaalisiin.

Ala-Helteeltä Antti Matinpojan (1701-1779) ja Liisa Erkintyttären (1711-1791) pojan Mikon (1742-1819) kautta sukujuureni kulkeutuvat kahta eri reittiä Kurun Petäjälamminkylään Kantojärvelle. Mikko syntyi tämän Juhtimäen Toivoselta ja Röyhiön Iso-Iidusta kotoisin olleen Ala-Helteen talon isäntäparin neljäntenä lapsena. Vuonna 1774 Mikko Antinpoika vihittiin kurulaisen Ristaniemen talon tyttären Marian (1753-1845) kanssa. Mikko muutti vävyksi Ristaniemeen ja vuodesta 1781 alkaen hän myös isännöi taloa. Mikko Antinpojan ja Maria Juhontyttären lapsista Liisa (1778-1853) ja Yrjö (1781-1834) ovat molemmat esivanhempiani.

Liisa Mikontytär vihittiin marraskuussa 1806 Kurun Toikon Leppälahden torpan pojan Matin (1782-1849) kanssa ja Liisa muutti Ristaniemestä Leppälahteen. Heidän tyttärensä Ulrika (1812-1892) vihittiin v.1828 Teiskon Leppälahden Mattilasta kotoisin olleen Matti Matinpojan (1805-1887) kanssa. Heidän esikoisensa Carl Herman syntyi heinäkuussa 1834 ja vihittiin aikanaan Uusi-Piuharilta kotoisin olleen Karoliina Vilhelmiinan kanssa. Carl Hermannin ja Karoliina Vilhelmiinan esikoinen Ida Maria (1856-1928) löysi puolisonsa Kurusta Haapaselta. Ida Maria ja Carl eli Kalle Henrik vihittiin syyskuussa 1877 ja heille syntyi seitsemän lasta; Kalle Jaakko v.1878, Heikki v.1881, Ida v.1882, Anna Maria v. 1885, Hilma Josefiina v.1887, Aleksiina v.1889 ja Miina Amanda v.1892. Kalle ja Ida ottivat perheelle käyttöön sukunimen Uotila. Tyttäristä Anna Maria vihittiin v.1904 Antto Emil Kantojärven kanssa ja Anna Maria muutti Kantojärvelle emännäksi. Anna ja Antto Kantojärven poika Antti on pappani.

Liisan kolme vuotta nuorempi veli Yrjö Mikonpoika Ristaniemestä vihittiin vuotta aiemmin kuin sisarensa kesäkuussa 1805 Teiskon Paksulasta kotoisin olleen Anna Yrjöntyttären (1782-1856) kanssa. Yrjöstä tuli isänsä Mikon jälkeen Ristaniemen isäntä. Yrjön ja Annan tytär Anna (1810-1887) sai aviottoman lapsen Greta Lisan maaliskuussa 1828 18-vuotiaana. Tyttären syntymästä seuraavana vuonna Anna vihittiin Kurun Haapasen torpanpojan Markus Yrjönpojan (1805-1881) kanssa. Anna ja Markus muuttivat lastensa kanssa Teiskon kautta Ruovedelle ja asettuivat siellä Siikalahteen Siukolan torppaan. Vanhin lapsista Annan tytär Greta Liisa (1828-1890) jäi aikanaan asumaan Siukolaan puolisonsa Adolf Joakimin (1822-1886) kanssa ja heille syntyi 1853 tytär Edla Karoliina, joka kesäkuussa 1877 vihittiin Matti Johaninpoika Kantojärven kanssa. Edla ja Matti ovat edellellä mainitun Antto Kantojärven vanhemmat. Antti-pappani ja isäni Kaukon jälkeen olen siis kymmenennettä sukupolvea Ala-Helteen Antin ja Liisan jälkeläisiä näiden kahden sisaruksen kautta.

Alla olevissa kuvissa on Edla Karoliina Kantojärvi (1853-1921) os. Siukola ja Anna Maria Kantojärvi (1885-1943) os.Uotila, jotka olivat molemmat Kantojärven miniöitä ja emäntiä sekä keskenään anoppi ja miniä, mutta heillä oli myös yhteiset sukujuuret Kurun Ristaniemessä ja sitä kautta Ikaalisissa Ala-Helteellä. Kumpikin naisista vaikutti vahvasti elämään ja ihmisiin Kantojärvellä. Edla 44 vuotta ja Anna 39 vuotta, mistä yhteistä aikaa heillä oli 17 vuotta.

Edla Karoliina Kantojärvi

Anna Maria Kantojärvi

Ruoveden Yläjärveltä Kurun Karjulankylään

Johan Johaninpoika (1813-1859) ja Leena Gabrielintytär (1815-1889) vihittiin 31.3.1838 Ruovedellä Leenan ollessa viimeisillään raskaana. Esikoinen Matti syntyi Ruoveden Yläjärvellä pian tämän jälkeen 9.4.1838. Matille syntyi seuraavina vuosina seitsemän nuorempaa sisarusta, joista osa kuoli jo pieninä lapsina. Matin syntymän jälkeen perhe muutti Pajulahteen Kortekseen ja sieltä Mustajärvelle Juurakkoniemeen. Juurakossa syntyivät nuorimmat lapset, mutta siellä myös perheen isä Johan kuoli kivitautiin (virtsakivitauti) 46-vuotiaana vuonna 1859.

Perheen nuorimmat lapset olivat tuolloin vielä alle kymmenvuotiaita, mutta esikoinen Matti oli jo parikymppinen ja tavannut vaimonsa Maria Heikintyttären, joka oli kotoisin Ruoveden Pöntykseltä. Maria oli ollut muutaman vuoden Kurussa piikana ja palasi nyt Ruovedelle vuonna 1860 Matin vaimoksi Juurakkoon. Juurakossa Matille (1838-1877) ja Marialle (1840-1903) syntyi vain kaksi kuukautta elänyt Elviira tytär. 

Elviiran kuoleman jälkeen Leena, nuoremmat lapset ja Matin perhe muuttivat Hanhoon Majaniemeen Leveelahden torppaan, missä Matti Johaninpojalle ja Maria Heikintyttärelle syntyi Emma-tytär. Emman syntymän jälkeen Matti ja Maria muuttivat Kuruun Pyydysmäkeen Saariahon torppaan, mutta Matti työskenteli myöhemmin Kurussa myös Keihäsjärven Saarijärvellä muonarenkinä. Matti kuoli vain 39-vuotiaana vuonna 1877 vatsanpolttoihin. Matin äiti, leskeksi jäänyt Leena jatkoi tuolloin elämää Ruovedellä kulkien töissä talosta taloon. Viimeisimmät vuodet hän vietti Syvingissä Ala-Korpulassa, missä hän 74-vuotiaana kuoli vuonna 1889.

Olga, Miina ja Hilja

Sekä Johan ja Leena että Matti ja Maria ovat esivanhempiani äitini suvun puolelta. Matille ja Marialle syntyi  Kuruun muutettuaan Emman lisäksi neljä lasta. Lapsista toiseksi nuorin, Kalle-pappani mummu, Hilma Maria oli Matti-isän kuollessa viisi vuotias. Hilma meni naimisiin Kurun Kylmäniemestä kotoisin olleen Matti Kustaanpojan kanssa ja heille syntyi kuusi lasta; v.1892 Onni Johannes, v.1894 Lauri Edvard, v.1897 Hilja Sabina, v.1900 Olga Maria, v.1903 Kalle Eerik ja  v.1906 Yrjö Artturi. Perheen perustettuaan Hilma ja Matti ottivat käyttöön sukunimen Nieminen, jota myös pojat perheineen käyttivät. Hilja meni naimisiin Eetu Karran kanssa ja Olga Iivari Taivalmäen kanssa. Viereisessä kuvassa ovat Olga Taivalmäki, Lauri Niemisen vaimo Miina (os. Huumo) ja Hilja Karra. Pojista Onni kuoli kahdeksan kuukauden iässä, Kallen lapsista suku ei jatkunut seuraavaan sukupolveen ja Yrjöllä ei ollut lapsia. Olgan, Laurin ja Hiljan kautta sukua jatkuu nykypäivään eri puolilla Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Antti ja Leena

Antti (1794-1868) ja Leena (1789-1864) tapasivat Ruovedellä, renkinä ja piikana. Antti oli syntynyt keväällä 1794 Ruovedellä Kurkkujärvellä ja hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika ja Leena Matintytär. 1800-luvun alussa perhe muutti Kurkkujärveltä Lahomäkeen ja aikuistuttuaan Antti oli renkinä sekä Ruhalassa Lahomäessa että Pihlajalahdella mm. Ajoisahossa ja Riekkolassa. Leena puolestaan oli syntynyt Kurussa Riuttaskorven Suutarilassa syksyllä 1789. Hänen isänsä oli sotilas ja torppari Yrjö Matinpoika Ferm Kurusta Lörpykseltä ja äiti Pirkko Antintytär Kurusta Karjulan Heikkilästä. Aikuistuttuaan Leena lähti kotoa piiaksi Teiskoon. Siellä hän sai vuonna 1818 aviottoman lapsen Johan Gustafin. Teiskosta Leena ja 4-vuotias Johan muuttivat vuonna 1822 Ruovedelle Ajoisahoon. Antti ja Leena ovat olleet yhtä aikaa töissä Pihlajalahdella Riekkolassa ja Ajoisahossa, joten työn parissa samalla alueella vietetty aika on varmasti nämä silloin noin kolmekymppiset aikuiset johdattanut yhteen.

Ruovedellä Lahomäessä, Riekkolassa ja Ajoisahossa asuessa Antille ja Leenalle syntyi kolme lasta; vuonna 1828 Anna Karoliina, vuonna 1831 isoisoisoisoisäni Karl Henrik ja vuonna 1834 Vilhelmiina. Huhtikuussa 1837 perhe muutti Kuruun Petäjälamminkylään Nimettömän torppaan, joka välimatkallisesti siis on vain muutamia kilometrejä Ajoisahosta. Kurussa perheeseen syntyi seuraavana vuonna keväällä 1838 vielä tyttö Henriikka. Leenan tuolloin 19-vuotias poika Johan Gustaf jäi Ruovedelle.

Perheen muuttomerkintä Ruovedeltä Kuruun 25.4.1837

Nimettömälle perhe teki itselleen kodin, missä Antti ja Leena asuivat kuolemaansa saakka. Heidän lapsistaan esi-isäni Karl Henrik oli siis 7-vuotias muuttaessaan Nimettömälle, missä asui aikuisikään saakka. Vielä ensimmäisen puolisonsa Vilhelmiinan kanssa hän rakensi elämää kotitorpassaan, mutta Vilhelmiinan kuoleman jälkeen hän oli renkinä Kurussa mm. Karjulassa ja Hainarilla. Vuonna 1856 25-vuotias Karl Henrik vihittiin toisen puolisonsa, esiäitini Anna Stiinan kanssa. He asuivat aluksi vanhimpien lasten kanssa Hainarilla, mutta muuttivat sitten Anna Stiinan kotipaikalle Kurun Riuttaskorven Taivaljärvelle viljatorppariksi. Taivaljärvellä syntyi vuonna 1865 nuorin lapsista, mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelä pappa Ananias Kallenpoika, myöhemmältä sukunimeltään Aalto. Karl Henrikin ensimmäinen avioliitto Vilhelmiinan kanssa oli lapseton.

Antin ja Leenan jälkeen Nimettömällä jatkoivat torppareina vanhin tytär Anna Karoliina miehensä Manu Matinpojan kanssa. Isovanhempien ja Anna Karoliinan perheen lisäksi torpassa asui myös nuorin tytär Henriikka aviottoman poikansa Eliaksen kanssa. Vuonna 1861 syntynyt Elias oli vain kaksi vuotias äitinsä kuoltua vuonna 1863 "kylmänvihoihin". Oliko 25-vuotiaana kuollut Henriikka sairas vai oliko hän palelluttanut itsensä vai mikä oli tämän kuolemaan johtaneen kylmettymisen ja kuolion syy, sitä emme tiedä. Eliaksen syntyessä Henriikka oli kuitenkin piikana Lahdenperässä, mutta palasi sitten takaisin kotiin Nimettömälle, joten voisi olla, että Henriikka olisi ollut vielä myös huonossa kunnossa raskauden ja synnytyksen jälkeen ja palasi näin kotiin läheisten hoidettavaksi.  Eliaksen onneksi hän sai aluksi asua isovanhempiensa ja tätinsä perheen parissa, mutta Henriikka-äidin kuolemasta seuraavana vuonna kuoli isoäiti Leena ja Eliaksen ollessa 7-vuotias kuoli isoisä Antti vuonna 1868 mätäkuumeeseen. Tuolloin Elias otettiin kasvatiksi Riuttaskorven Raivioon. Isoisän kanssa samana keväänä Nimettömällä kuoli Anna Karoliinan poika Abel kolmen vuoden ikäisenä. Tuona vuonna Kurussa kuten muuallakin Suomessa kuoli ankaran talven, nälänhädän ja kulkutautien vuoksi muutenkin runsaasti ihmisiä. Ankarat olot ovat varmasti vaikuttaneet myös päätökseen laittaa Elias kasvatiksi.

Nimettömällä seuraavassa, kolmannessa sukupolvessa torppareina jatkoivat Anna Karoliinan ja Manun jälkeen heidän vanhin tyttärensä Malviina ja tämän puoliso Manu Benjaminpoika. He isännöivät torppaa kaksikymmentäkaksi vuotta saaden kahdeksan lasta, joista nuorin poika syntyi kuolleena. Malviina ja Manu muuttivat Nimettömältä marraskuussa 1901 Ruovedelle yhdessä seitsemän lapsensa kanssa. Torpanmuori, leski Anna jäi tuolloin asumaan yksin Nimettömälle 73-vuotiaana. Puhekielessä puhutaan Nimettömän torpasta kuten Nimetön -järvestäkin, mutta rippikirjoissa ja kartoissa nimenä on Nimetöin. Pihlajalahdesta Rajamäentietä tai Kurun puolelta Lintuharjusta pääsee nykyäänkin tuolle järvelle ja paikalle, mihin esivanhempani tuolloin tulivat. Torppaa siellä ei enää ole. Erään sukuhaarani elämä ja työ iloineen ja murheineen oli Nimettömällä yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Noin puolet siitä ajasta siellä eli Pihlajalahdella kolmekymppisinä tavanneet, oman pysyvän kodin perustaneet ja sen ajan haaveensa toteuttaneet esivanhempani Antti ja Leena.

Antin ja Leenan tarinaa ajatellessa tulee mieleen Juhani Ahon Lastuista Uudisasukas. Voin kuvitella esivanhempani ahkeroimassa talon töissä piikana ja renkinä luoden toisiinsa katseita ja naljailleen toisilleen ruokapöydässä, mutta yöaikaan kohtasivat toisensa nuottaretkillä tai leikkuupellolla ja loivat suunnitelmia tulevaan. Lasten kasvaessa halu omaan kotiin vahvistui ja he lähtivät Nimettömälle kohti omaa kotia. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa ja se jätti jälkensä terveyteen, mutta heillä oli haave omasta paikasta. Juhani Ahon tarinasta poiketen Antin ja Leenan iloksi myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saivat vielä kodin ja elannon Nimettömällä eläessä, mutta aika muuttui niin, että sieltä oli aikanaan Malviinan perheineen lähdettävä ja Antin ja Leenan vanhin tytär Anna Karoliina jäi torppaan yksin vanhuuttaan viettämään. Ahon Uudisasukkaan tarinaa lukiessa ja esivanhempiani miettiessä on omalla tavallaan surullista, että heidän työnsä ei paikalla enää näy ja jälkeläisten oli lähdettävä muualle torpan autioituessa, mutta Juhani Ahon sanoin; "Jos he olisivat jääneet, toinen rengiksi ja toinen sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä..." ja Antin ja Leenan haave toteutumatta.

Joseph Jämroth, Gabriel Frifeldt ja Johan Hjelt - kolme sukupolvea

Olen viime päivinä jälleen kerran yrittänyt etsiä esi-isäni Gabrielin kuolemalle syytä. Ennen kuoltiin nuorempina kuin nykyään, mutta silti olisi mukava tietää mihin hän parhaassa iässä olevana miehenä, pienten lasten isänä ja sotilaana kuoli. Tykistön hantlankari, sotilas Gabriel Joosepinpoika Frifeldt kuoli nimittäin jo 30-vuotiaana vuonna 1776. Hän asui tuolloin Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasella vaimonsa Walborgin (1740-1810) ja lastensa Marian, Johanin, Joosepin ja Henrikin kanssa. Gabriel ja Walborg vihittiin helmikuussa 1770 Kurussa ja heille ehti syntyä nämä neljä lasta lyhyellä välillä vuosina 1770, 1771, 1773 ja 1774.Talossa asui myös Gabrielin appivanhemmat ja vaimon sisaruksia. Gabrielin ja Walborgin pojista Johan sai aikanaan vuonna 1811 asuttavakseen erään Paappasen torpan, josta tuli sitten Kantojärvi.

Gabriel ja Walborg vihitty 18.2.1770 Kurussa

Gabrielin syntymä 5.3.1746 Ruovedellä Jämingissä

Gabrielin vanhemmat olivat vuonna 1706 Pirkkalassa syntynyt Liisa Juhontytär ja vuonna  1707 Ruovedellä Pitkälässä syntynyt Jooseppi Joosepinpoika, joka aikuisena käytti nimeä Jämgrund ja Jämroth. Myös hän oli sotilas. Gabriel syntyi maaliskuun alussa 1746 Ruovedellä Jämingissä, missä myös perhe silloin asui ja missä muutkin sisarukset ovat syntyneet. Gabriel oli 11-vuotias hänen äitinsä kuoltua keuhkotaudin seurauksena. Isä Jooseppi meni kuitenkin jo samana vuonna uudelleen naimisiin Keuruulta kotoisin olleen Marian kanssa ja uuden liiton myötä Gabriel sai vielä nuorempia sisaruksiakin. Toisen vaimon kuoleman myötä Gabrielin isä muutti myös Kuruun ja hänet vihittiin kolmannen kerran 67-vuotiaana Kurun Taipaleesta kotoisin olleen Walborg Simontyttären kanssa.

Gabrielin kuolinsyytä etsiessä olen jälleen, ties monennenko kerran selannut Kurun ja Ruoveden haudattujen luetteloita löytääkseni myös hänen isänsä kuolinajan ja syyn. Joosepin kolmas vaimo on Kurun haudatuissa merkitty leskeksi kuoltuaan vuonna 1791, joten Joosepin on pitänyt kuolla ennen sitä, mutta en vaan ole tietoa löytänyt, vielä. Oletan hänen kuolleen jo paljon aiemmin kuin vaimonsa, sillä olihan hän kolmannen kerran vihittäessäkin vuonna 1774 jo iäkäs. Joosepin pojanpoika ja Gabrielin poika Johan (1771-1843) Hjelt oli isänsä ja isoisänsä tavoin sotilas, mutta Suomen sodan jälkeen hän asettui perheensä kanssa asumaan vaimonsa kotitalon läheisyyteen, tuolloin vielä nimettömään torppaan ja ryhtyi torppariksi vuonna 1811. Johan Gabrielinpoika kuoli Kurussa Kantojärvellä 65-vuotiaana hinkuyskään, mutta edellisten sukupolvien kuolinsyyt odottavat vielä selviämistään.

Kirjastomuisto

Kotipaikkakunnallani kerätään parhaillaan kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi asiakkaiden kirjastomuistoja. Ikaalisten kauppalaan perustettiin kirjasto vuonna 1862 ja tästä tehdystä päätöksestä perustaa kirjasto on säilynyt pöytäkirjaote kaupunginarkistossa. Suomessa on ollut kirjastoja eri muodoissaan jo aiemminkin, esimerkiksi Vaasaan perustettiin ensimmäinen yleinen kirjasto 1700-luvun lopulla, mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen kansansivistyksen ollessa aktiivisimmallaan perustettiin Suomeen useita nykyisin tavoin toimivia yleisiä kirjastoja. Kuruun kirjasto perustettiin 1861 ja Ruovedelle 1863. Ruoveden kirjastoon rahat kerättiin lahjoituksin ja kinkereillä. Siellä kirjaston ensimmäinen vakituinen kirjastonhoitaja valittiin kuntakokouksessa joulukuussa 1873 ja tehtävään valitun Heikki Hauskan vuosipalkka työstä oli 20 markkaa. Ruovedellä kuten Ikaalisissakin  ensimmäinen kirjasto oli kirkon sakastissa. Ikaalisissa kirjaston ensimmäisiä hankintoja on säästetty noin sata kappaletta. Niiden joukossa on mm. Valtio-oppi vuodelta 1867, Suomen kasvitarha oppikirja ja Eino Leinon Naamioita vuodelta 1905. Näistä vanhoista hankinnoista, entisajan lainauskäytännöistä sekä kirjaston historiasta on tietoa ja kuvia internetissä Ikaalisten kaupunginkirjaston kotisivuilla. 

1970-luvulla kirjasto siirtyi uuden tuolloin valmistuneen yhteiskoulun kanssa saman katon alle. Tähän kirjastoon minäkin tutustuin mennessäni Ikaalisissa ensimmäisen kerran kirjastoon 1980-luvun lopulla Ikaalisiin muutettuani. Kirjasto on edelleen siellä, mutta se on vuonna 2009 remontoitu ja silloin kirjasto oli väliaikaistiloissa keskustassa Alkolta vapautuneissa tiloissa. Ikaalisten kaupunginkirjaston muistoni eivät ole mitenkään erityisiä. Olen lainannut kirjoja aihealueiltaan laidasta laitaan sekä omasta kirjastosta että kaukolainalla, etsinyt tietoa mm. kotiseutukokoelmasta sukututkimustani ja paikallisihistoriaa ajatellen, olen lukenut lehtiä ja käynyt tutustumassa erilaisiin kirjastossa esillä oleviin näyttelyihin. Tänä aikana lehtilukusali on uudistunut, musiikinkuuntelupisteitä ei taida enää olla, tietokoneita on ilmestynyt kirjastoon useampia ja monia kirjastonpalveluita voin nykyään hoitaa kotona omalla tietokoneella verkkokirjaston kautta. Palvelu on aina ollut ystävällistä, kirjavalikoimat ovat monipuoliset ja lainauskäytäntö muista kirjastoista on sujuvaa.

Omat ensimmäiset kirjastomuistoni ovat 1970-luvun alusta Kurusta. Sain kirjastokortin kun aloitin koulun. Kirjastonhoitajana oli Leena Leuku. Hän oli Kurussa kirjastonhoitajana vuodet 1954-1985 eli koko sen ajan kun aloitin koulun 1973 ja pääsin ylioppilaaksi 1985, joten ehdimme tulla tutuiksi vuosien mittaan käydessäni kirjastossa lukemassa, lainaamassa ja etsimässä tietoa ekaluokan kuvakirjoista aina lukiolaisen lukemiin romaaneihin ja opiskelun vaatimiin tietoteoksiin saakka. Hän opasti ja ohjasi, komensi ja kannusti. Hän oppi tuntemaan meidät koululaiset ja muistan hänen monesti jo valikoineen meille kirjojakin, kun tiesi meidän tyttöjen tiettynä aikana lukevan tietynlaisia kirjoja. Muistan esimerkiksi miten kerran kirjastoon mennessä hän esitteli uusia hankittuja Tiina-kirjoja meille luettavaksi. Tai ylemmillä luokilla kun kerroimme tekevämme ystäväni kanssa esitelmää biologian tunnille, hän neuvoi mistä kirjoista voisimme tietoa löytää. Hän oli ystävällinen, mutta piti meidät välituntisin ja koulun jälkeen kirjastoon saapuneet lapset ja nuoret myös järjestyksessä. Lukupöydän ympärillä puhe ja kikatus hiljeni kun hän vain käveli vierelle tai katsoi tietyllä katseella pöytänsä takaa.Kirjastokorttini numero oli muuten 21. Lainaukset merkittiin silloin kirjoissa oleviin lappuihin käsin ja muistan selvästi tuon numeroni kortissa ja kirjojen lainauslapuissa. Muistan myös tarkalleen missä silloisessa kirjastossa sijaitsi nuo Anni Polvan Tiina - kirjat sekä Enid Blytonin Viisikko-kirjat. Alakouluikäisenä leikin sisareni kanssa kirjastoa ja välillä meillä oli riita siitä kumpi saa olla Leukun Leena eli kirjastonhoitaja.

Seuraava kirjastonkäytön muistoni on Ruovedeltä. Lukiolaisesta Ruoveden kirjasto tuntui suurelta tuttuun Kurun kirjastoon verrattuna ja muistan miten nykyaikaiselta tuntui koulun jälkeen linja-autoa odotellessa istua kirjaston sohvalla ja kuunnella kuulokkeilla musiikkia. Kuunneltu levy valittiin levyvalikoimasta ja kirjastonhoitaja laittoi sen pyörimään. Myöhemmin on tutuksi tullut kirjastot muuallakin ja miten ollakaan jokin aika sitten reilun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen kävin Ruovedellä kirjastossa ja totesin muistaneeni sen paljon isompana kuin se olikaan. Musiikinkuuntelupiste sohvineen oli myös hävinnyt ja tilalla olivat tietokoneet.

Kurun kirjastokin on tässä ajassa muuttunut. Sinne ei enää liukastella koulun betoniaidan viertä nurmikkoa pilaten ja sijainnin vuoksi välitunnitkaan eivät enää taida olla kirjaston ruuhka-aikaa. Silti mielessäni on se kirjastomuisto kun hädin tuskin yletyin kirjastonhoitajan pöydän ääressä näkemään mitä korttiini kirjoitetaan. Nojasin kyynärvarsillani pöytään ja leuallani käsiini, jotka olivat siis leukani korkeudella ja kurkotin varpailleni nähdäkseni. Olin innoissani kortista, mutta hiukan harmitti, kun äidin piti kertoa asioita minusta, vaikka eihän ne sen kummenpia olleet kuin ylpeän äidin puhetta koulun aloittavasta esikoisesta, joka saa kirjastokortin ja opettelee kirjaston tavoille. Samat tarinat taisin itsekin kertoa käydessäni oman esikoiseni kanssa hakemassa hänelle kirjastokorttia Ikaalisten kirjastosta. Tuolloin 1990-luvun puolivälissä numerot kirjastokorteissa olivat vaihtuneet viivakoodiin.

Sään armoilla

Tuntuu, että kevät ja lämpimät ilmat antavat tänä vuonna odottaa itseään oikein kunnolla. Vähäiset aurinkoiset päivät ovat olleet vielä tuulisia ja koleita ja useina päivinä on satanut. Kevään ensimmäiset kukat kyllä jo kukkivat ja puissa on lehden alkuja, mutta maa on märkää ja ilma on kostea ja kolea. Toivottavasti kesästä tulee lämmin ja sateita vain sopivasti. Näin toivoi varmasti entisaikojenkin ihmiset, joille elämä oli vielä enempi säästä kiinni kuin nykyisin. Esimerkiksi on liikuttavaa lukea Aaltion kirjoituksesta vuodelta 1955 Kotiseutumme Pirkkalanpohja-kirjasta miten tuolloin on muisteltu vajaan sata vuotta aiemmin eläneiden ihmisten kertomuksia huonosäisistä vuosista ja kuvailtu kiitollista riemua aikaisin tulleesta lämpimästä keväästä. Näin oli esimerkiksi keväällä 1868, jolloin myös kesä oli lämmin ja kaunis ja ihmiset saivat korjata pelloiltaan ja kaskiltaan aittoihinsa suuren sadon. Takana oli ollut useampien vuosien kylmät ja sateiset kesät ja pitkät talvet, jotka olivat kohtalokkaasti vaikuttaneet tuon ajan ihmisten elämään. 

Erkki Laitisen toimittaman Kurun historian mukaan Kurua kohtasi kato huonojen sääolosuhteiden vuoksi vuosina 1862,1863,1865,1866 ja 1867. Pahimmillaan tällä alueella kato oli vuonna 1867 ja se koitteli silloin eniten myös sen takia, että takana oli jo katovuosia, pulaa siemenviljasta ja kärsimystä nälästä, minkä vuoksi ihmisten tilanne oli jo valmiiksi huono kestää uusi katokausi. Vuodet 1867-1868 olivatkin alueella katojen ja nälän vuoksi myös suuria  kuolonvuosia. Jo syksyllä 1865 halla oli tullut aikaisin ja vuonna 1866 kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin. Perunat ja juurekset mätänivät peltoon ja huonot sääolosuhteet vaikeuttivat myös syysviljan kasvua. Talvi oli pitkä ja ankara. Runsas lumi ja kova pakkanen eristivät taloja ja kyliä toisistaan vaikeuttaen ihmisten kulkemista. Kevättalvella 1867 oli pakkasia ja lumisateita. Mäen ja Vasaman toimittamassa kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan, että 1867 toukokuun 9.päivänä raivosi Keski-Suomessa noin 16 tuntia kestänyt lumipyry. Pelloilla, joilla tavallisesti tehtiin tuohon aikaan toukotöitä, oli nyt paksut kinokset lunta aina 25.päivään toukokuuta saakka. Suur-Ruoveden järvialueen järvistä monet olivat jäässä melkein juhannukseen saakka. Suurella Keurusselällä ajettiin hevosella vielä kesäkuun 16.päivänä ja Näsijärvestäkin jäät lähtivät tuolloin vasta kesäkuun 17.päivä. Jäiden ja lumien sulettua ei tuona kesänä silti kauaa saatu lämmöstä nauttia, sillä juhannuksen jälkeen alkoivat taas kylmät ja sateiset säät. Heinäsato jäi heikoksi ja syyskuun halla tuhosi viljasatoa aiheuttaen jälleen nälkää talveksi. Syksyllä kuolleisuus lisääntyi heikon ja puuttellisen ravinnon vuoksi, mutta vasta talvella 1868 se nousi huippuunsa. Ihmiset eivät kuolleet ainoastaan nälkään vaan myös sairauksiin ja kulkutauteihin, joita ruuan puutteesta, heikosta ravinnosta, huonosta yleiskunnosta, kylmästä, kosteudesta ja vedosta sekä ruuan ja työn perässä kulkijoista heille aiheutui. Näiden vuoksi kuolleisuus oli tuonna vuonna myöhemminkin vielä korkea, vaikka vihdoin ihmiset saivat onneksi riemuita säiden muututtua parempaan.

Kurussa kuoli vuonna 1867 103 henkeä ja  vuonna 1868 210 henkeä. Suurin osa nälkävuonna 1868 Kurussa kuolleista haudattiin Kurun vanhalle hautausmaalle, mutta suuren kuolleisuuden vuoksi hautapaikoista ei ehditty pitää lukua, joten useimmat haudatuista jäivät ilman hautakiveä tai muistomerkkiä.Yksi näistä Kurun vanhalle hautausmaalle 1868 haudatuista ja ilman hautakiveä jääneistä on esi-isäni Johan Johaninpoika Kantojärvi, joka kuoli 66-vuotiaana helmikuussa 1868 lavantautiin Kurun Kantojärvellä. Myös esiäitini Anna Lena Matintytär Rajamäki Aallon suvun puolelta kuoli Kurussa kuumeen seurauksena lokakuussa 1867. Monella muullakin paikkakunnalla toimittiin samoin, sillä tautien leviämisen vuoksi kuolleet oli saatava haudattua nopeasti. Kuvassa Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla sijaitseva yhteinen muistomerkki kuolonvuosina 1867-1868 kuolleille. Kivessä teksti: "Katovuosina 1867-1868 kuolleiden hauta, Herra sinä kuolletat, mutta sinä teet jälleen eläväksi."   Ruovedellä kuolleisuus oli Kurua suurempi. Se oli Turun ja Porin läänin puoleiselta osaltaan koko valtakunnan kuolintilastossa nälkävuosina viidentenä ja Hämeen lääniin kuuluvalta osaltaan kymmenentenä. Ruovedeltä esivanhempani Matti ja Heta Karra kuolivat molemmat noina vuosina kuumeen seurauksena. Matti  Matinpoika Karra kuoli lokakuussa 1868 59-vuotiaana ja vaimonsa Heta Erkintytär Karra toukokuussa 1967  54-vuotiaana.

Nälkävuosien koettelemukset koituivat usein lasten ja vanhusten kohtaloksi, sillä heidän yleiskuntonsa saattoi muutenkin tuona aikana olla heikompi kuin työikäisten. Monissa perheissä kulkutaudit ja sairaudet saattoivat viedä mukanan useampia perheenjäseniä, sillä kun suurella joukolla asuttiin pienissäkin tiloissa monta sukupolvea yhdessä taudit pääsivät helposti leviämään. Omissa suvuissani nälkävuosina kuolleet ovat olleet perheen vanhimpia, vaikkakaan eivät vielä nykyihmisen silmin kovin vanhoja, eikä samoista perheistä ole monia kuollut. Onneksi perheissä on lapsia selvinnyt näiden vuosien yli ja esimerkiksi juuri noina vuosina syntyneet Herman Kurun Kantojärvellä, Serafiina Ruovedellä Karralla ja Eriika Ruovedellä Siukolassa ovat selviytyneet vastasyntyneinä raskaista vuosista ja eläneet aikuisikään saakka.

Huonot sääolosuhteet ovat vaikuttaneet ihmisten elämään, asuinoloihin, elantoon ja ravitsemukseen. Näinä vuosina näkyy miten paljon ihmiset olivat riippuvaisia säästä ja omavaraisuudestaan ruuan suhteen. Toisaalta näillä koettelemuksilla oli se vaikutus, että muihin kotitaloustuotteisiin alettiin kiinnittämään huomiota. Viljan ja ravinnon saamiseksi alettiin valmistaa ja kaupata kattopäreitä, verkkoja, koppia, kaappeja, saaveja, karvatumppuja, pellavakankaita, pitovaatteita, puukonteriä, hevosenkenkiä, kauhoja ynnä muita kotiteollisuustuotteita, minkä seurauksena käsityöläisyys ja kaupankäynti lisääntyivät. Varmasti myös maanviljelyssä alettiin kiinnittää huomiota sään arvaamattomuuteen ja katovuosien jälkeen maatalouskin tehostui.Kyllähän me edelleenkin säästä olemme riippuvaisia niin maataloudessa kuin monen muunkin elinkeinon alueella, mutta selviämme kylmästä ja koleasta keväästä huolimatta  hengissä eikä nälkä tai sairastelukierre uhkaa meitä kuten esivanhempiamme.  Sään harmittelun sijasta pitäisi kai nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Silti vähän harmittaa tomaatin- ja basilikantaimeni, jotka selvästi kärsivät koleasta ja harmaasta keväästä.

Kotiseutuni Pirkanmaa

Sukujuureni ovat suurimmaksi osaksi Pirkanmaalla, missä itsekin olen koko ikäni asunut. Vaikka omakohtaistakin kokemusta pirkanmaalaisuudesta minulla on, niin olen silti sukututkimuksen ohella koittanut tutustua siihen ympäristöön ja kulttuuriin, missä sukuni ovat eläneet, joten käteeni tarttuu helposti erilaisia aluetta kuvaavia kirjoja sen lisäksi mitä esimerkiksi internet tarjoaa alueen historiasta ja nykypäivästä kiinnostuneelle. Hiljattain osui kirjastossa silmiini Pirkanmaan maakuntaliiton 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vuosina julkaisema neljä osainen Pirkanmaan kotiseutusarja, joka käsittää neljä eri kirjaa aiheina Pirkanmaan luonto, taiteet, historia sekä ruoka-ja tapakulttuuri. Kaikki mukavia helppolukuisia käytännönläheisiä kirjoja ja vaikka eivät ihan uusinta tietoa tarjoa niin mielenkiintoista kuitenkin.

Pirkanmaasta on alueellisena käsitteenä alettu puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen, mutta kirjoissa on alueen historiaa tuotu esiin paljon kauempaa 1200-luvulta jatkuen 1900-luvun teollistumiseen ja yhteiskunnan kehittymiseen. Eränkäynnistä alkanut asutus ja elämä on kehittynyt peltoviljelyn ja maatalouden kautta kaupankäyntiin ja teollisuuteen. Torpissa ja taloissa ovat ihmiset sotienkin keskellä viljelleet, kasvattaneet eläimiä, tehneet kauppaa ja myöhemmin lähteneet työn ja kehityksen perässä kaupunkeihin. Talonpoikaisvaltainen alue teollistui, kaupallistui, kaupungistui ja kehittyi tehdas- ja kauppakaupunkiensa johdosta.

Pallograniittia

Pirkanmaan Luonto-osasta mieleen jää maisemassa näkyvät kivet ja kalliot, joita on hyödynnetty ja hyödynnetään teollisuudessa monella Pirkanmaan paikkakunnalla edelleenkin. Kurussa on pitkät perinteet kivituotannossa ja moni sukulaisenikin on saanut elantonsa kiven parissa. Pallograniitti ja harmaa graniitti ovat ainutlaatuisia ja tunnettuja koko maailmassa mm. rakennuskivinä, paperikoneiden valssikivinä ja hautakivinä. Kurun Niemikylässä on louhittu kiveä 1800-luvulta alkaen.Viljakkala on ollut tunnettu malmivaroistaan jo 1700-luvulla. Haverin kaivos on siellä tuottanut malmia tuolta1700-luvun alusta alkaen aina 1960-luvulle saakka. Nykyään kaivauksista on muistona autio aidattu kaivosalue.

Näkymä Pispalanharjulta Pyhäjärvelle

Kallioiden lisäksi Pirkanmaan luonto muodostuu pelloista, metsistä, harjuista ja järvistä korkeuserojen vaihdellessa jatkuvasti pienelläkin alueella. Tämän johdosta alueella on myös koskia, joiden ansiosta mm. teollisuus on voinut maakunnassa kehittyä kuten esimerkiksi Hämeenkyrössä,Tampereella, Mänttässä ja Valkeakoskella. Vesi on myös mahdollistanut liikkumisen laajemmallakin alueella silloin kun teitä ei vielä niin ollut. Vaikka vesistöistä on ollut hyötyä niin toisaalta ihminen on myös muuttanut aikojen saatossa niitä. Koskien perkaus, kanavat ja veden juoksun säännöstely, mutta myös teollisuudesta aiheutunut vesien likaantuminen ovat vaikuttaneet vesistöihin haitallisesti. Mutta onneksi alueella on silti vielä rakentamattomiakin jokia ja koskia, jotta nykypäivän ihminen pääsee nauttimaan luonnosta sellaisenaan. Itse olen päässyt nauttimaan täällä Ikaalisissa Vääräjoen ja Jyllinjoen maisemista ja virtauksista sekä patikoiden rantoja että kanootista käsin vesitse.Molemmat joet laskevat Kyrösjärveen.

Alueen alkuperäisestä luonnosta pääsee nauttimaan myös useissa kansallispuistoissa  ja luonnonsuojelualueilla. Ympäristökeskus on koko maassa, myös Pirkanmaalla kartoittanut perinnemaisemia, joissa voi nähdä entisajan maisemaa laitumineen ja rakennuksineen. Pirkanmaalla tällaisia perinnemaisemia on yhdeksällä maatilalla. Lisätietoa näistä saa mm. ympäristökeskuksen internetsivuilta. Myös museovirasto on nimennyt valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, joita Pirkanmaan alueella on useita. Tällaisia ovat esimerkiksi nykyisellä kotipaikallani Ikaalisissa Vanhan kauppalan alue, kirkon seutu sekä Isö-Röyhiön kylä, Ruovedellä Pekkalan kartano, Mäntässä Mäntän tehtaiden alue ja monet muut, jotka ovat luetteloituna myös museoviraston sivuilla. Koskemattomasta aidosta puhtaasta luonnosta pääsee kotiseudullani nauttimaan näiden lisäksi myös monien muiden metsäpolkujen ja jokien varsilla sekä järvien rannoilla. Onneksi.

Kirjasarjan Ruoka- ja tapakulttuuri-osassa on esitelty arjen ja juhlapäivien viettotapoja, mutta mukana on paljon entisaikojen ruokaohjeita. Monista niistä tulee lapsuuskoti ja mummula mieleen. Suurin osa raaka-aineista saatiin omasta takaa ja kaikki mahdollinen hyödynnettiin. Kirjassa esitellään myös vuonna 1931 ilmestynyttä tamperelaisen W.Toiwosen  kustantamaa keittokirjaa, jossa on päiväkohtaisia ruokaehdotuksia ohjeineen ja mukana on vielä kustannusarviokin. Erään päivän ruokavinkkinä kirjassa on luusoppa ja lätyt sokurin, kräämin tai marjahillon kanssa. Ruoka-aineet, ruuanvalmistus ja niin arjen kuin juhlankin ruokalistat ovat jokaisen saavutettavissa oleva tapa säilyttää perinteitä ja siirtää niitä seuraaville sukupolville. Itse syön vielä talkkunaa, mutta lasteni valikoimaan se ei enää taida kuulua. Sen sijaan huomaan perunoista - ei jauhoista- tehdyn perunamuusin ja äidiltä opitun reseptin mukaan tehtyjen lihapullien, erilaisten marjoja sisältävien leivonnaisten ja juuri noiden lättyjen olevan niitä, joita seuraavakin sukupolvi kaipaa ja varmasti eteenpäin siirtää. Ja vaikka monessa ruuassa on käsintekemisestä siirrytty teolliseen valmistamiseen niin edelleen osa kotiseutuni perinteitä on itselleni ja varmasti monelle muullekin myös mustamakkara ja rievä.

Maisemaltaan vaihteleva luonto on inspiroinut monia taiteen tekijöitä; kuvataiteilijoita, valokuvaajia, runoilijoita, kirjailijoita, musiikintekijöitä ja arkkitehtejä. Luonnon lisäksi myös alueen historia, sodat, talonpoikaiselämä ja erilaiset ihmistarinat ovat olleet taiteilijoiden inspiraatioiden lähteinä. Esimerkiksi Ellen Thesleff maalasi Ruoveden Muroletta, Werner Holmberg maalasi maisemiaVirroilta, Ruovedeltä ja Kurusta, Felix Frang maalasi Ikaalisisten maisemia, Into Konrad Inha valokuvasi maisemia Virroilla ja kuuluisimpia taitavat olla Akseli Gallén -Kallelan ikuistamat maalaukset alueen maisemista. Kirjallisuudessa tunnetuimpia alueen maisemaa ja elämää kuvaavia ovat varmasti F.E.Sillanpää ja J.L.Runeberg, mutta myös esimerkiksi Heikki Asunnan ja  Lauri Viidan teoksissa on kuvauksia alueen ihmisistä ja elämästä. Alueen kulttuuriin pääsee vuosittain tutustumaan monissa eri paikkakunnilla järjestettävissä kulttuuritapahtumissa. Mäntässä on vuosittain kuvataide esillä, Vammalassa Vanhan kirjallisuuden päivät, Tampereella Finlaysonin alueella on paljon nähtävää monien muiden kaupungin museoiden lisäksi. Felix Frangin maalauksia voi nähdä tulevana kesänä Ikaalisissa hänen muistokseen järjestetyssä näyttelyssä, kun kuvataiteilijan syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta tänä syksynä. Pirkanmaan maakuntalauluksi on vuonna 1995 nimetty Kesäpäivä Kangasalla ja mikäs sen paremmin luontoamme täällä kuvaisi kuin laulun sanat "...niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen....".

Hirvenhiihtäjät patsas, Kuru

J.L. Runebergin Kurun ja Ruoveden alueelle liitetty Hirvenhiihtäjät (1832) runoelma kuvaa kansanelämää talonpojista piikoihin, kerjäläisiin ja laukkuryssiin. Juonena on järkevä Pekan ja Kurun urhea Matin hirvenajo, mutta siihen liittyy myös Matin ja hehkeän Hennan kosiotarina. Kuvattujen henkilöiden ominaisuuksina Runeberg kuvaa alamaisuutta, nöyryyttä, vaatimattomuutta, työteliäisyyttä, omillaan toimeen tulemista, yhteisöllisyyttä ja isänmaallisuutta. Hirvenhiihtäjien ihmiset elävät levollisesti ja sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Piirteet kuvastanevat alueen ihmisten luonnetta ja sitä mitä arvostetaan ja pidetään tärkeänä, sillä teos nousee esiin juuri halutessa korostaa näiden asioiden tärkeyttä ja se koetaan tavallaan alueen ihmisiä yhdistävänä perinteenä. Kurussa on kirkon läheisyydessä Kosti Sartin suunnittelema Hirvenhiihtäjät patsas, joka on pystytetty Runebergin Kurun urhean Matin ja kotiseudun raivaajan muistolle 1956. Vuosittain myös valitaan Kuru-juhlien aikaan kotiseudun eteen työtä tehneet ja työssään arvostetut Kurun urhea Matti ja Heloposki Henna. Lähisukulaisistani nuo arvonimet ovat saaneet vuonna 2000 setäni Esko Kantojärvi ja vuonna 2008 serkkuni, Eskon tytär Anne Kantojärvi-Kapee. Kun tekstiä Hirvenhiihtäjistä lukee niin varsin levollisena ja onnellisena ihmisten elämä siinä vaikuttaakin, vaikka Pirkanmaan alueen historiaan paljon sotia, sairautta, köyhyyttä ja muita arkea ja elinympäristöjä horjuttavia asioita onkin sattunut. Kunpa tuo sama tasapaino, sopusointu ja levollisuus säilyisi nykyistenkin alueen asukkaiden elämässä, vaikka tämänkin päivän ihmistä monet huolet painavat.

"Iltainen oli syöty. Ja jäänyt myös oli torpan
pöytään loppuja vain, vähän kaljaa tuoppien pohjiin,
kantoja reikävän leivän ja muikkuja, myös perunoita.
Pirttikin lämpimän herttainen oli, luota kun lieden
hiillos räiskyessän tulen hehkua henki ja peitti
pilviin tupruaviin katon: vain pärepuut, reki vaivoin
nähtiin orsien päällä -ne saivat kuivua siellä.
Korkeuteen savu leijui, kun pimeän katon alle
loimua loi päre vain, siten ehtootoimia torpan
helpottain valollaan. Emännöiden ahkera Anna
itselleen sekä miehelleen pani sänkyä kuntoon.
Kattilan karstoja taas tytär huuhteli pois liki muurin
laulujakin hyräellen, ja reipas uuttera poika
varsoja hoiteli, kun tömisyttivät nuo oven luona,
jauhoja appeeseen lisäten lujan kaukalon täytti."

 (J.L.Runeberg,suom. Teivas Oksala,Hirvenhiihtäjät)