Kipusimme, kapusimme Kurun kirkon torniin

"Kipusivat kapusivat kirkontorniin, lumireput selässä ja lumisäkit vyössä....."  lorua lukiessa muistui mieleen, kun alkusyksyn retkellämme itse kipusimme Kurun kirkon torniin. Vanhat jyrkät portaat kohti korkean tornin huippua sujuivat kaiteista ja portaista kiinni pitäen silloin hiukan alle 3-vuotiaalta retkikaveriltanikin. Mukana oli myös hiukan yli seitsemänkymppinen isäni ja tornissa tapasimme hänen lapsuuden- ja nuoruuden ajan koulukaverinsa Erkinkin. Ylöjärven seurakunnan kappalainen Johannes Riuttala oli tornissa toivottamassa meidät ja muut uteliaat tervetulleiksi. Montaa torniin ei luonnollisesti kerralla mahtunut ja vaikka ylös noustiin ripeästi niin alastulo olikin monelle jännittävämpää ja hitaampaa.



Kurun nykyinen kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 30.päivä 1781 ja nimettiin tuolloin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon on suunnitellut Matti Åkerblom ja rakentamista johti hänen sisarenpoikansa Matti Åkergren. Paikalla aiemmin ollut  kirkko  ehti olla käytössä vain hetken. Se valmistui 1778, mutta tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa 20. heinäkuuta 1779. Tätä ennen Kurussa on ollut 1600-luvulla rakennettu saarnahuone. Tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta säilyneenä on tietoja, että 1681 sen kattoa on tervattu. Ahtaaksi ja huonokuntoiseksi käynyt saarnahuone purettiin 1778 ennen uuden rakentamista. Kurun kirkosta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut mm. heinäkuussa 2011 kirkon täyttäessä 230-vuotta.

Kellotapuli liittyy kirkkoon kiinteästi ja alimmalle kellotasolle pääsee nousemaan kirkon eteisestä alkavia portaita pitkin. Kellotason päällä on barokki- ja renessanssityylinen ulospäin muotouva naurista muistuttava väliosa ja ylinnä sipulikupoli. Samanlainen kellotapuli on myös Kuoreveden kirkossa. Sen on Matti Åkerblom rakentanut muutama vuosi aiemmin kuin suunnitteli Kurun kirkon. Kellotasoa korkeammalle ei tornissa pääse nousemaan. Jyrkkiä ja vielä loppua kohti jyrkkeneviä, mutta tukevia portaita pitkin on kellonsoittaja saanut tähän kellotorniin nousta. Nykyisin soitto tapahtuu sähköisesti, joten niin useasti ei torniin tarvitse työntekijöidenkään nousta kuin ennen lukkarit ja suntiot tekivät. Kirkontilikirjojen perusteella yksi Kurun lukkareista on ollut esiisäni Kalle Yrjönpoika Ståhlberg (1735-1811). Hän on hoitanut tuota tehtävää 1764-1765, joten hän on ollut tehtävässä vanhan saarnahuoneen aikaan ja näin ollen säästynyt näiden portaiden nousulta. Eikä taida nykyinen vahtimestarikaan, serkkuni Anne, nykyisen suntion kanssa työkseen kirkontornissa käydä.  Jyhkeät vanhat hirret ja laudat, kellot ja tornin ikkunoiden ovet loivat entisajan tunnelmaa, jonka kyllä rikkoivat uudet laudat ja kaiteet, joita tietysti turvallisuuden takia on ollut torniin pakko nykyajan käyttöä ja kävijöitä varten rakentaa. Ikkunoista näki kauas kohti Mässäkänmäkeä, keskustaa ja Niemikylää - kauas kauniiseen kurulaiseen maisemaan.

 




Kellotapulissa on kaksi kelloa. Ensimmäinen on hankittu Ruotsin vallan aikana ja toinen Venäjän vallan aikana. Pienempi ja vanhempi kello on hankittu vuonna 1782 Tukholmasta. Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981 - kirjassa kerrotaan tuon kellon maksaneen 1817 riksiä (vanha ruotsalainen rahayksikkö, riikintaaleri). Raha kelloon saatiin kirkonkassasta ja seurakuntalaisilta. Kellossa on  ylä- ja alareunoissa nauhamaista koristelua ja kyljessä teksti:

"Curu Capell Kyrkia
Catso me culimme haenestae Epratasa
me olemme sen loinet metzaen kedoilla
Me tahdomme haenen asuinsioins mennae
Ia cumarta haenen astinlaudan edesae PS:132 v.6.7
Kyrko: Lars Forselius
Capell: Mag. And. Indrenius
Guten af  G:S:Meyer i Stockholm 1782." 

Tekstissä mainittu Lars Forselius oli tuolloin Ruoveden emäseurakunnan kirkkoherra ja Andreas Indrenius Kurun kappalainen.


Vuonna 1820 kellotapuliin päätettiin hankkia toinen kello

Nygårdin kartanon omistajan Nils Idmanin ehdotuksesta. Hän myös toimitti kellon Pietarista Tampereelle, mistä kurulaiset hakivat kellon tapuliin. Kurulaiset maksoivat Idmanille kellon rahalla, työllä ja puutavaralla. Rahamaksu oli varallisuudesta ja asemasta riippuen 25 kopeekasta 2 ruplaan. Talot, uudisasukkaat ja torpat toimittivat lisäksi Idmanille Karjulanlahteen kolme rakennushirttä tai kolme parrua varallisuudesta riippuen. Hirsien ja parrujen piti olla tietyn mittaisia. Köyhiä ja vanhuksia lukuunottamatta kaikkien piti myös tehdä kaksi työpäivää Nygårdin kartanoon. Tuolloin ovat siis isovanhempanikin sukupolvien takaa perheineen eri puolilta Kurua ahertaneet saadakseen kellon osaltaan maksetuksi. Kantojärveltä Johan Gabrielinpoika Hjelt ja vaimonsa Juliana Matintytär, Mäkelästä Taavetti Matinpoika ja juuri tuolloin vihitty toinen vaimonsa Anna Joosepintytär, Kylmäniemet, Juho ja Anna Taipaleesta ja monet muut antoivat oman panoksensa kellon maksuun.

Maksuehdot eivät olleet helpot ja Kurun kirkon vaihelta - kirjassa kerrotaankin, että kelloa alettiin naapuripitäjiä myöten nimittää pettukelloksi. Apilanlehti- ja enkelikuvioilla koristeltu kello asennettiin paikoilleen 1821. Vuonna 1880 kelloon tuli halkeama, kun kelloa oli soitettu keisarinna Maria Aleksandrownan muistolle joka päivä kaksi viikkoa. Kellon korjausta selviteltiin, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet minkäänlaisiin korjauksiin ennen kuin kello olisi palasina. Lienee heillä ollut muistissa työ kellon maksamiseksi Idmanille. Niinpä kello korjautettiin vasta vuonna 1935.Tuolloin se valettiin Kokkolassa uudelleen. Koristeet jäivät uuden pinnan alle ja kellosta tuli 49 kiloa painavampi. Kellossa lukee nyt: "Uudelleen valanut Velj. Friis Oy Kokkola PS 84." Kellotapuliin kello nostettiin vuonna 1936.

Kirkon rakentamisen aikaan kirkontorni kohosi ylväänä yli muun maiseman ja moni kulkija maitse ja vesitse saattoi suunnistaa määränpäähänsä sen mukaan. Nykyään maisemassa kohoaa muitakin korkeita rakennuksia, mutta edelleen kirkko neljästä suunnasta tullessa toimii hyvänä maamerkkinä kulkijoille. Vilkkaat tiet, nopeat autot ja kiireiset aikataulut vaan jättävät helposti kirkontorninkin tämän päivän kulkijalta piiloon. Kirkonkellot kutsuvat edelleen jumalanpalvelukseen, kertovat kuolinviestin ja joskus voi kuulla iltakellojenkin soinnin. Kelloja soitettiin meidän retkipäivänäkin, mutta silloin olimme jo pihamaalla. Eipä olisi soittoa vieressä voinut kuunnellakaan.

Kirkontornista alaspäin laskeutuessa huomasimme myös portaikon reunalla olevia yksityiskohtia. Vuosien saatossa sinne kerääntyneitä kuten kyltti "Älä sylje lattialle", vanhoja puisia työkaluja ja puisia tauluja. Näimme me merkkejä tornin ja portaikon muistakin kävijöistä; linnuista ja hiiristä. Kurun kirkon vaiheilta - kirjassa on myös mielenkiintoisia tarinoita kurulaisten kansauskosta. Vanhan perimätiedon mukaan kirkossa uskottiin olevan haltija nainen, jonka mukaan kansa oli nimittänyt kirkkoa Helenan kirkoksi. Erään tarinan mukaan ihmisasumusten tontut hankittiin aikoinaan kirkosta kiertämällä kirkko vastapäivään kolmena kuukautena torstaiyönä kunkin kuun puolivälissä ja viimeisenä yönä tonttu haettiin kirkosta. Tämä tonttu sitten varjeli kotia onnettomuuksilta. Portaikossa koetimme kurkata hämäriin nurkkiin ja tasanteille, mutta merkkiäkään emme Helenasta tai tontuista päässeet näkemään. Ehkä tuo kaunis aurinkoinen syyskuun sunnuntai monen uteliaan torniin nousijan joukossa ei ollut otollinen heidän näkemiseen. Mutta nyt tiedämme miltä näyttää tornissa, minne yleensä vain katse tähyilee.

Isoäitien juurilla - Pohjois-Kurun paikallishistoriapäivä Itä-Aureessa

Itä-Aure, Länsi-Aure, Riuttanen, Kallio ja Luode olivat pitkään minulle vain Kurun pohjoisosan kyliä muiden kylien joukossa. Kylien läpi on ajettu Virroille, Kihniölle ja Parkanoon. Rasimäen koululla leireiltiin ja alueella tiesin asuvan muutamia koulukavereita. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden nuorisotoimistossa töissä ja silloin kierrettiin kyläkouluilla elokuvia näyttämässä ja pelikerhoja pitämässä. Tyhjälän lavalla oli jonkun kerran tanssit ja 1970-luvulla eri kouluilla nuorille suunnattuja tapahtumia, joihin oli muualta Kurusta linja-autokuljetus. Seitsemisessä olen retkeillyt usein ja kauniita maisemia ihaillut ohikulkiessa, mutta taloista ja paikannimistä en tiennyt oikein mitään ja kirkonmäellekin menin vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ilman sukututkimusharrastusta ja kotiseudun historiasta kiinnostumista tilanne olisikin varmaan jatkunut tällaisena, mutta muutamat esiäitini veivät minut synnyinalueelleen. Heidän pohjois-kurulaisten juuriensa ansiosta aloin kiinnostua alueen taloista ja historiasta.  Ja niin kuin tässä harrastuksessa helposti käy, yhteyksiä alkoi löytyä muihinkin sukuhaaroihin ja ajanmyötä yhä useampi paikka sai merkityksen suvun historiassa esivanhempien ja heidän sisarustensa synnyin-, asuin- ja työpaikkoina. Nämä kylät eivät enää ole vain kyliä kylien joukossa, vaan niillä on merkitys omassa kurulaisessa historiassani.

Pohjois-Kurun kylien yhteinen Taistelijan talo-yhdistys järjesti viikko ennen juhannusta toistamiseen Itä-Aureessa JussiMatissa paikallishistoriapäivän ja ilokseni pääsin tänä vuonna päivään osallistumaan. FM Marjo Heikkilä luennoi ja opasti muisti- ja perimätiedon keräämisestä. Luennon lomassa osallistujat kertoilivat omia kuulemiaan tarinoita alueen ihmisiin, taloihin ja historiaan liittyen. Esillä oli aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja valokuvia sekä yhden osallistujan hieno arvokas rahakokoelma. Vapaamuotoiseen jutteluun, kyseleyyn ja muisteluun muiden kanssa jäi aikaa ja tämä olikin hyvän luennon ohella päivän parasta antia. Oli hieno kuulla muiden tarinoita ja tavata muita alueen historiasta kiinnostuneita ja myös samoja sukuja tutkivia sukututkijoita. Monen kanssa ollaan serkkuja sukupolvien takaa, muutamien kanssa useammankin sukuhaaran kautta.

Ajelin tapahtumaan Kurusta Kallionkylän kautta. Mutkitteleva ylä- ja alamäkiä täynnä oleva tie Riuttasten kautta tarjosi palan kaunista kurulaista maisemaa. Matkanvarrella tienviitoissa vilahtaneet nimet yhdistyivät sukututkimukseeni ja mielikuvituksessa saattoi ajatella entisajan ihmisiä teillä kulkemassa. Kaunis ja idyllinen oli tien varressa myös Riuttasten maitolaituri, josta on tainnut koosta päätellen lähteä maailmalle monen talon maidot. Maailmalle ovat aikaan lähteneet alueelta myös monet ihmiset, joiden kautta pohjois-kurulaisia juuria levittäytyy ympäri Suomea ja ulkomaita. Paikallishistoriapäivässä oli mukava nähdä vireä, aktiivinen kylätoiminta ja kuulla juurilleen palanneista niin pysyvistä- kuin kesäasukkaista.

Riuttaskorven Hytöseltä lähti vuonna 1855 Greta Leena (Helena Margareta) Jeremiantytär (1831-1900) Petäjälamminkylään Kantojärvelle ja avioitui tuolloin marraskuussa Kantojärven torpan vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1830-1864) kanssa. Vajaan yhdeksän vuoden kuluttua Johan kuoli keuhkotautiin ja melko tarkkaan kymmenen vuotta ensimmäisestä avioliitosta Greta Leena vihittiin uudelleen 12.11.1865 melkein naapurista Ruoveden Siikalahden Siukolasta tulleen Emanuel Markuksenpoika Siukolan (1845-1929) kanssa. Greta Leenan isosisko Ulrika Jeremiantytär oli Kantojärvellä piikana 1861-1867 ja  pikkusiskoVilhelmiina Jeremiantytär vuoden 1868 jälkeen. Greta Leenan lasten Matin, Antin, Amandan ja Hermannin isovanhemmat Jeremias Juhonpoika Hytönen/Vihola (1791-1876) ja Liisa Tuomaantytär Hytönen/Luomajärvi (1793-1865) olivat useamman sukupolven takaa pohjois-kurulaisia. Liisan Brita-äidin vanhemmat olivat Heikki Iisakinpoika ja Riitta Tuomaantytär Luomajärveltä. Jeremian isän  Juho Matinpojan (1752-1824) juuret ovat Viholassa ja äidin Maria Olavintytär Lyran   (1752-1836)  sukujuuria on mm. Kovasella ja Hännisellä. Greta Leenan puolison Johan Kantojärven isoäidin Juliana Hjeltin juuret ovat myös Pohjois-Kurussa. Hänen isänsä Matti Joosepinpoika Kovetun (1722-1787) vanhemmat ovat Jooseppi Matinpoika (1699-1753) Luomajärveltä ja Anna (Annika) Tuomaantytär (1699-1773) Pusulta.

Julianan juurien etsimisessä sain pitkän etsinnän jälkeen apua samaa aluetta ja sukua tutkivalta sukututkijaystävältä, Pirjolta. Pirjon niinkuin "Viholan serkun"  Ritvan kanssa paikallishistoriapäivässä tapasimmekin ja näin alueelta maailmalle lähteneet juuret kohtasivat siellä, mistä joskus maailmalle oli lähdetty. Osasivatko Luomajärven tai Viholan sisarukset aikoinaan ajatella, että kahden kolmen sadan vuoden päästä heidän jälkeläisensä Lempäälästä, Sastamalasta ja Ikaalisista halaavat toisiaan heidän synnyinseudullaan etsiessään sitä elämää ja niitä paikkoja, missä he syntyivät, elivät ja jälkeläiset maailmalle lähtivät. Paikallishistoriapäivässä oli kanssani myös Mervi, Greta Leenan pojantyttärenpojantyttärentytär, joka perheensä kanssa on hankkinut kesämökin tuolta esiäitinsä synnyinseuduilta ja palannut näin näille juurilleen.

Isoisoisoisoäitini Anna Stina Juhontytär Taivaljärvi (s.1828) on myös kotoisin Riuttasilta. Hän on edellä mainitun Greta Leena Kantojärven serkku. Heidän isänsä Jeremias ja Juho ovat veljeksiä. Greta Leenan pojanpojanpoika Antti Kantojärvi ja Anna Stinan pojantyttärentytär Eeva Mäkelä menivät aikanaan kesällä 1939 naimisiin, perustivat perheen ja ovat siis pappani ja mummuni. Anna Stinan poika, isoisoisoisäni Ananias Aalto syntyi Taivaljärvellä ja hänen kumminsa ovat Anna Stina-äidin veli Antti Taivaljärvi ja vaimo Gretha Gabrielintytär. Ananiaksen vanhin lapsi Lyydia Aleksandra, isoisoäitini  syntyi 1891 Riuttaskorven Suutarilassa, mutta myöhemmin perhe muutti muualle. Ananiaksen vaimo oli Aleksandra Zefaniuksentytär Olkitaipaleen kylästä Rajamäestä, mutta naimisiin mennessä hän oli piikana Riuttaskorven Mäkelässä.

Neljäs pohjois-kurulainen mummuni sukupolvien takaa on isoisoisoisoisomummuni Maria Liisa Yrjöntytär Sormunen (1784-1869). Maria-mummun isä Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) on kotoisin Aurejärven Sormuselta. Yrjön äidin Brita Jaakontyttären (1718-1803) isä on Kovaselta. Maria Liisan tytär Maria Kallentytär (1818-1895) ja puolisonsa Kustaa Matinpoika Kylmäniemi (1818-1881) ovat äitini mummun Hilja Sabina Karran os. Nieminen (1897-1977) isovanhemmat. Näitä kaikkia isomummujeni synnyinpaikkoja olen alueen kartoista ja alueella kulkiessa etsinyt. Vielä on etsittävää ja opettelemista alueen talojen ja paikkojen hahmottamisessa, mutta paikallishistoriapäivän jälkeen olen taas monessa asiassa viisaampi.

Päivän lopuksi oli opastettu hautausmaakierros Aurejärven hautausmaalla, joka otettiin käyttöön vuonna 1924, joten ihan läheisiä näiden mainittujen esiäitieni sukulaisia ei hautausmaalta löydy, mutta näiden sukujen jäseniä 1800-luvun puolivälistä 1900- ja 2000-luvuille kyllä. 

Marjo Heikkilä esittelee hautausmaan vanhimpia hautamuistomerkkejä.

Hautausmaan vanhin säilynyt hautamuistomerkki  on
vaahteran alla 30-vuotiaana kuolleen Ruusa Jytilän (1894-1924) hautakivi. Perimätiedon mukaan juuri tuolta Jytilästä hautausmaalle tuotiin vaahteroita, jotka ovat tunnusomaista hautausmaan kasvistossa. Ruusa Jytilän hautamuistomerkin vieressä on samoihin aikoihin haudatun vauvana kuolleen Rauni Niemen hautamuistomerkki (1924-1924), kiven päällä seisova rautaristi.Muistitiedon mukaan heitä  ennen on hautausmaahan ensimmäisenä haudattu Marjamäen perheen kastamaton lapsi.Nykyisenä ikaalislaisena kiinnostava hautausmaalla on myös vuonna 1953 paljastettu sankarivainajien muistomerkki, sillä sen on suunnitellut ikaalilaissyntyinen yliarkkitehti Bertel Strömmer.

Juho Leonard Taivaljärven ja vaimonsa Lyydian hauta on yksi monista hautausmaalla olevista Taivaljärvien haudoista. Juho Leonard on isoisoäitini Lyydia Aleksandra Mäkelän os. Aalto pikkuserkku. Juho Leonardin isä Ananias Taivaljärvi oli isoisoisopappani Ananias Aallon serkku sekä hänen kummiensa Antin  ja Grethan poika. Juhon veljenpojan Kalle Järvelän perheen hauta on myös tällä hautausmaalla ja mainittiin opastetulla kierroksella, sillä Kallen vaimo Elli Järvelä (1922-2001) sai vuonna 1994 korkeimman äideille annettavan tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Samaan isoisoisoisomummuni Anna Stina Taivaljärven sukuun kuuluu myös Ananias ja Agneta Saarijärven hauta. Ananias Saarijärven äiti on Anna Stinan sisar Vilhelmiina Juhontytär Taivaljärvi. Ananias Saarijärvi, Ananias Aalto ja Ananias Taivaljärvi olivat serkuksia. Ananias - nimen lisäksi suvusta löytyy paljon Antteja. Ananias Saarijärvenkin poika oli Antti ja hänen perheensä hauta löytyy myös Aurejärven hautausmaalta.



Marjo Heikkilän haudoista kertomat tarinat innostivat myös paikallishistoriapäivään osallistuneet muistelemaan ja kierroksen aikana kuultiinkin monta mielenkiintoista tarinaa alueen ihmisistä ja tapahtumista menneiltä ajoilta - sekä iloisia että surullisia.  Aurejärven kirkkoon ja hautausmaahan voi tutustua tarkemmin Taistelijan talo-yhdistyksen julkaisemasta Aurejärven kirkko ja hautausmaa-kirjasta. Marjo Heikkilän opastama hautausmaakierros löytyy yhdistyksen kotisivuilta, mistä löytyy paljon myös muuta alueen kyliin, historiaan ja tapahtumiin liittyvää tietoa. 

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Maria-mummu ja Matti

Talvella 1863 79-vuotias Maria-mummu auttoi Kurussa Kylmäniemen torpassa talvisena helmikuun päivänä tyttärenpoikansa synnytyksessä, poika syntyi heikkona ja hänelle jouduttiin antamaan heti synnyttyä hätäkaste. Matiksi kastettu poika onneksi selvisi, kasvoi, varttui ja perusti aikanaan perheen, joka sukupolvesta toiseen jatkuessaan päätyy minuun; Matista Hiljaan, Hiljasta Kalleen, Kallesta Eilaan, Eilasta minuun ja nyt pojanpoikaani Joonakseen. Hilja-tyttären kautta jälkeläisinä Matista seuraavassa sukupolvessa on Karroja, mutta lisäksi myös Olga-tyttären kautta Taivalmäkiä ja poikien kautta Niemisiä.

Tuo Maria-mummu eli Maria Liisa Yrjöntytär (1784-1869) syntyi itse keväällä 1784 Kurussa Aurejärvellä Sormusella Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) ja Maria Heikintytär (1763-1795) Sormusen esikoisena. Maria Liisa oli vain 11-vuotias äitinsä kuoltua pikkuveljenkin ollessa vielä vauvaikäinen. Isä meni uudelleen naimisiin ja perheeseen syntyi lisää sisaruksia. Kaikkiaan Maria Liisalla oli yksitoista nuorempaa sisarusta, mutta heistä nuorimmat syntyivät Maria Liisan jo muutettua pois kotoa.

Maria Liisa oli 19-vuotias kun hänet vihittiin Kurussa 28-vuotiaan Kalle Kallenpoika Ståhlbergin (1775-1831) kanssa. Kalle oli Kalle Yrjönpoika (1735-1811) ja Elisabet Henrikintytär (1738-1806) Ståhlbergin poika Kurun Karjulankylästä. Vihittäessä ja esikoisen Emilian syntyessä Maria Liisa ja Kalle  asuivat Keihäsjärvellä, mutta pian he kuitenkin saivat asuttavakseen Keihäsjärven Jokelan torpan, missä he asuivat torppareina vuoteen 1829 saakka. Jokelasta Maria Liisa ja Kalle lapsineen muuttivat Petäjälamminkylään Ylä-Paappaselle Isoniemeen torppareiksi. Kallen kuoltua Maria Liisa ja poika Antti perheineen palasivat Jokelaan, missä Maria Liisa asui kuolemaansa saakka.

Maria Liisan ja Kallen tytär Maria (1818-1895), jota Maria-mummu oli siis synnytyksessä auttamassa, syntyi maaliskuussa 1818 Keihäsjärven Jokelassa. 25-vuotiaana Maria vihittiin samanikäisen Kustaa Matinpojan (1818-1881) kanssa. Kustaa oli tuolloin renkinä Kurussa Karjulankylässä Tyrkkölässä ja Maria piikana Hainarilla. Kurun silloinen pappi Isak Salenius vihki hääparin tapaninpäivänä 26.joulukuuta 1843 Kurun kirkossa. Kustaa oli syntynyt samana keväänä kuin Maria Kurussa Paappasella Savelan torpassa vanhempinaan Matti Yrjönpoika (1771-1820) Koski ja Walborg Martintytär Leppälä (1778-1838). Myös Kustaa ja Maria asuivat Savelassa, mutta muuttivat sieltä Trappulan kautta torppareiksi Kylmäniemeen. Talven 1862-1863 Maria ja Kustaa odottivat yhdeksättä lastaan ja helmikuun lopulla 1863 heille syntyi Kylmäniemessä juuri tuo Matti-poika, jonka synnytykseen ja tyttärensä avuksi Maria-mummu oli Keihäsjärven Jokelasta tullut. Mummun avustuksella heikkona syntynyt Matti-poika hätäkastettiin kotona Kylmäniemessä, mutta kaste uudistettiin kahden päivän kuluttua Kurun kappalaisen apulaisena tuolloin olleen Magnus Edvard Alanderin toimesta. Matin kummeina olivat Vehkakoskelta Ulla ja hänen poikansa Elis Antinpoika. Maria-mummu eli vielä viisi vuotta Matin syntymän jälkeen, joten hänkin ehti Matin varttumista seurata ja iloita pojan selviytymisestä.

Matti Kustaanpojan kaste 24.2.1863

Ruoveden Yläjärveltä Kurun Karjulankylään

Johan Johaninpoika (1813-1859) ja Leena Gabrielintytär (1815-1889) vihittiin 31.3.1838 Ruovedellä Leenan ollessa viimeisillään raskaana. Esikoinen Matti syntyi Ruoveden Yläjärvellä pian tämän jälkeen 9.4.1838. Matille syntyi seuraavina vuosina seitsemän nuorempaa sisarusta, joista osa kuoli jo pieninä lapsina. Matin syntymän jälkeen perhe muutti Pajulahteen Kortekseen ja sieltä Mustajärvelle Juurakkoniemeen. Juurakossa syntyivät nuorimmat lapset, mutta siellä myös perheen isä Johan kuoli kivitautiin (virtsakivitauti) 46-vuotiaana vuonna 1859.

Perheen nuorimmat lapset olivat tuolloin vielä alle kymmenvuotiaita, mutta esikoinen Matti oli jo parikymppinen ja tavannut vaimonsa Maria Heikintyttären, joka oli kotoisin Ruoveden Pöntykseltä. Maria oli ollut muutaman vuoden Kurussa piikana ja palasi nyt Ruovedelle vuonna 1860 Matin vaimoksi Juurakkoon. Juurakossa Matille (1838-1877) ja Marialle (1840-1903) syntyi vain kaksi kuukautta elänyt Elviira tytär. 

Elviiran kuoleman jälkeen Leena, nuoremmat lapset ja Matin perhe muuttivat Hanhoon Majaniemeen Leveelahden torppaan, missä Matti Johaninpojalle ja Maria Heikintyttärelle syntyi Emma-tytär. Emman syntymän jälkeen Matti ja Maria muuttivat Kuruun Pyydysmäkeen Saariahon torppaan, mutta Matti työskenteli myöhemmin Kurussa myös Keihäsjärven Saarijärvellä muonarenkinä. Matti kuoli vain 39-vuotiaana vuonna 1877 vatsanpolttoihin. Matin äiti, leskeksi jäänyt Leena jatkoi tuolloin elämää Ruovedellä kulkien töissä talosta taloon. Viimeisimmät vuodet hän vietti Syvingissä Ala-Korpulassa, missä hän 74-vuotiaana kuoli vuonna 1889.

Olga, Miina ja Hilja

Sekä Johan ja Leena että Matti ja Maria ovat esivanhempiani äitini suvun puolelta. Matille ja Marialle syntyi  Kuruun muutettuaan Emman lisäksi neljä lasta. Lapsista toiseksi nuorin, Kalle-pappani mummu, Hilma Maria oli Matti-isän kuollessa viisi vuotias. Hilma meni naimisiin Kurun Kylmäniemestä kotoisin olleen Matti Kustaanpojan kanssa ja heille syntyi kuusi lasta; v.1892 Onni Johannes, v.1894 Lauri Edvard, v.1897 Hilja Sabina, v.1900 Olga Maria, v.1903 Kalle Eerik ja  v.1906 Yrjö Artturi. Perheen perustettuaan Hilma ja Matti ottivat käyttöön sukunimen Nieminen, jota myös pojat perheineen käyttivät. Hilja meni naimisiin Eetu Karran kanssa ja Olga Iivari Taivalmäen kanssa. Viereisessä kuvassa ovat Olga Taivalmäki, Lauri Niemisen vaimo Miina (os. Huumo) ja Hilja Karra. Pojista Onni kuoli kahdeksan kuukauden iässä, Kallen lapsista suku ei jatkunut seuraavaan sukupolveen ja Yrjöllä ei ollut lapsia. Olgan, Laurin ja Hiljan kautta sukua jatkuu nykypäivään eri puolilla Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolella.