Kipusimme, kapusimme Kurun kirkon torniin

"Kipusivat kapusivat kirkontorniin, lumireput selässä ja lumisäkit vyössä....."  lorua lukiessa muistui mieleen, kun alkusyksyn retkellämme itse kipusimme Kurun kirkon torniin. Vanhat jyrkät portaat kohti korkean tornin huippua sujuivat kaiteista ja portaista kiinni pitäen silloin hiukan alle 3-vuotiaalta retkikaveriltanikin. Mukana oli myös hiukan yli seitsemänkymppinen isäni ja tornissa tapasimme hänen lapsuuden- ja nuoruuden ajan koulukaverinsa Erkinkin. Ylöjärven seurakunnan kappalainen Johannes Riuttala oli tornissa toivottamassa meidät ja muut uteliaat tervetulleiksi. Montaa torniin ei luonnollisesti kerralla mahtunut ja vaikka ylös noustiin ripeästi niin alastulo olikin monelle jännittävämpää ja hitaampaa.



Kurun nykyinen kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 30.päivä 1781 ja nimettiin tuolloin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon on suunnitellut Matti Åkerblom ja rakentamista johti hänen sisarenpoikansa Matti Åkergren. Paikalla aiemmin ollut  kirkko  ehti olla käytössä vain hetken. Se valmistui 1778, mutta tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa 20. heinäkuuta 1779. Tätä ennen Kurussa on ollut 1600-luvulla rakennettu saarnahuone. Tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta säilyneenä on tietoja, että 1681 sen kattoa on tervattu. Ahtaaksi ja huonokuntoiseksi käynyt saarnahuone purettiin 1778 ennen uuden rakentamista. Kurun kirkosta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut mm. heinäkuussa 2011 kirkon täyttäessä 230-vuotta.

Kellotapuli liittyy kirkkoon kiinteästi ja alimmalle kellotasolle pääsee nousemaan kirkon eteisestä alkavia portaita pitkin. Kellotason päällä on barokki- ja renessanssityylinen ulospäin muotouva naurista muistuttava väliosa ja ylinnä sipulikupoli. Samanlainen kellotapuli on myös Kuoreveden kirkossa. Sen on Matti Åkerblom rakentanut muutama vuosi aiemmin kuin suunnitteli Kurun kirkon. Kellotasoa korkeammalle ei tornissa pääse nousemaan. Jyrkkiä ja vielä loppua kohti jyrkkeneviä, mutta tukevia portaita pitkin on kellonsoittaja saanut tähän kellotorniin nousta. Nykyisin soitto tapahtuu sähköisesti, joten niin useasti ei torniin tarvitse työntekijöidenkään nousta kuin ennen lukkarit ja suntiot tekivät. Kirkontilikirjojen perusteella yksi Kurun lukkareista on ollut esiisäni Kalle Yrjönpoika Ståhlberg (1735-1811). Hän on hoitanut tuota tehtävää 1764-1765, joten hän on ollut tehtävässä vanhan saarnahuoneen aikaan ja näin ollen säästynyt näiden portaiden nousulta. Eikä taida nykyinen vahtimestarikaan, serkkuni Anne, nykyisen suntion kanssa työkseen kirkontornissa käydä.  Jyhkeät vanhat hirret ja laudat, kellot ja tornin ikkunoiden ovet loivat entisajan tunnelmaa, jonka kyllä rikkoivat uudet laudat ja kaiteet, joita tietysti turvallisuuden takia on ollut torniin pakko nykyajan käyttöä ja kävijöitä varten rakentaa. Ikkunoista näki kauas kohti Mässäkänmäkeä, keskustaa ja Niemikylää - kauas kauniiseen kurulaiseen maisemaan.

 




Kellotapulissa on kaksi kelloa. Ensimmäinen on hankittu Ruotsin vallan aikana ja toinen Venäjän vallan aikana. Pienempi ja vanhempi kello on hankittu vuonna 1782 Tukholmasta. Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981 - kirjassa kerrotaan tuon kellon maksaneen 1817 riksiä (vanha ruotsalainen rahayksikkö, riikintaaleri). Raha kelloon saatiin kirkonkassasta ja seurakuntalaisilta. Kellossa on  ylä- ja alareunoissa nauhamaista koristelua ja kyljessä teksti:

"Curu Capell Kyrkia
Catso me culimme haenestae Epratasa
me olemme sen loinet metzaen kedoilla
Me tahdomme haenen asuinsioins mennae
Ia cumarta haenen astinlaudan edesae PS:132 v.6.7
Kyrko: Lars Forselius
Capell: Mag. And. Indrenius
Guten af  G:S:Meyer i Stockholm 1782." 

Tekstissä mainittu Lars Forselius oli tuolloin Ruoveden emäseurakunnan kirkkoherra ja Andreas Indrenius Kurun kappalainen.


Vuonna 1820 kellotapuliin päätettiin hankkia toinen kello

Nygårdin kartanon omistajan Nils Idmanin ehdotuksesta. Hän myös toimitti kellon Pietarista Tampereelle, mistä kurulaiset hakivat kellon tapuliin. Kurulaiset maksoivat Idmanille kellon rahalla, työllä ja puutavaralla. Rahamaksu oli varallisuudesta ja asemasta riippuen 25 kopeekasta 2 ruplaan. Talot, uudisasukkaat ja torpat toimittivat lisäksi Idmanille Karjulanlahteen kolme rakennushirttä tai kolme parrua varallisuudesta riippuen. Hirsien ja parrujen piti olla tietyn mittaisia. Köyhiä ja vanhuksia lukuunottamatta kaikkien piti myös tehdä kaksi työpäivää Nygårdin kartanoon. Tuolloin ovat siis isovanhempanikin sukupolvien takaa perheineen eri puolilta Kurua ahertaneet saadakseen kellon osaltaan maksetuksi. Kantojärveltä Johan Gabrielinpoika Hjelt ja vaimonsa Juliana Matintytär, Mäkelästä Taavetti Matinpoika ja juuri tuolloin vihitty toinen vaimonsa Anna Joosepintytär, Kylmäniemet, Juho ja Anna Taipaleesta ja monet muut antoivat oman panoksensa kellon maksuun.

Maksuehdot eivät olleet helpot ja Kurun kirkon vaihelta - kirjassa kerrotaankin, että kelloa alettiin naapuripitäjiä myöten nimittää pettukelloksi. Apilanlehti- ja enkelikuvioilla koristeltu kello asennettiin paikoilleen 1821. Vuonna 1880 kelloon tuli halkeama, kun kelloa oli soitettu keisarinna Maria Aleksandrownan muistolle joka päivä kaksi viikkoa. Kellon korjausta selviteltiin, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet minkäänlaisiin korjauksiin ennen kuin kello olisi palasina. Lienee heillä ollut muistissa työ kellon maksamiseksi Idmanille. Niinpä kello korjautettiin vasta vuonna 1935.Tuolloin se valettiin Kokkolassa uudelleen. Koristeet jäivät uuden pinnan alle ja kellosta tuli 49 kiloa painavampi. Kellossa lukee nyt: "Uudelleen valanut Velj. Friis Oy Kokkola PS 84." Kellotapuliin kello nostettiin vuonna 1936.

Kirkon rakentamisen aikaan kirkontorni kohosi ylväänä yli muun maiseman ja moni kulkija maitse ja vesitse saattoi suunnistaa määränpäähänsä sen mukaan. Nykyään maisemassa kohoaa muitakin korkeita rakennuksia, mutta edelleen kirkko neljästä suunnasta tullessa toimii hyvänä maamerkkinä kulkijoille. Vilkkaat tiet, nopeat autot ja kiireiset aikataulut vaan jättävät helposti kirkontorninkin tämän päivän kulkijalta piiloon. Kirkonkellot kutsuvat edelleen jumalanpalvelukseen, kertovat kuolinviestin ja joskus voi kuulla iltakellojenkin soinnin. Kelloja soitettiin meidän retkipäivänäkin, mutta silloin olimme jo pihamaalla. Eipä olisi soittoa vieressä voinut kuunnellakaan.

Kirkontornista alaspäin laskeutuessa huomasimme myös portaikon reunalla olevia yksityiskohtia. Vuosien saatossa sinne kerääntyneitä kuten kyltti "Älä sylje lattialle", vanhoja puisia työkaluja ja puisia tauluja. Näimme me merkkejä tornin ja portaikon muistakin kävijöistä; linnuista ja hiiristä. Kurun kirkon vaiheilta - kirjassa on myös mielenkiintoisia tarinoita kurulaisten kansauskosta. Vanhan perimätiedon mukaan kirkossa uskottiin olevan haltija nainen, jonka mukaan kansa oli nimittänyt kirkkoa Helenan kirkoksi. Erään tarinan mukaan ihmisasumusten tontut hankittiin aikoinaan kirkosta kiertämällä kirkko vastapäivään kolmena kuukautena torstaiyönä kunkin kuun puolivälissä ja viimeisenä yönä tonttu haettiin kirkosta. Tämä tonttu sitten varjeli kotia onnettomuuksilta. Portaikossa koetimme kurkata hämäriin nurkkiin ja tasanteille, mutta merkkiäkään emme Helenasta tai tontuista päässeet näkemään. Ehkä tuo kaunis aurinkoinen syyskuun sunnuntai monen uteliaan torniin nousijan joukossa ei ollut otollinen heidän näkemiseen. Mutta nyt tiedämme miltä näyttää tornissa, minne yleensä vain katse tähyilee.