Pääsiäisliukuja Pohjois-Ruotsissa 1951

Maaliskuussa pääsiäisen aikaan 1951 Antti-pappani serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) vietti talvilomaa upeissa Pohjois-Ruotsin maisemissa. Hän matkusti sinne junalla kotikaupungistaan Helsingistä yhdessä ystäviensä kanssa. Äiti Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) sai matkalta monta postikorttia, joiden kuvat ja tekstit sisältyvät tähän kirjoitukseen kertomaan Aunen tunnelmista matkaltaan.

Abisko 19.3.1951

 "Rakas äiti! Täällä sitä nyt ollaan lähellä Norjan rajaa. Ensi yön vietämme teltassa niinkuin kaikki muutkin. Luonto täällä on aivan ihmeellinen. Terveisiä kaikille! Aune"

Aune tunturimaisemissa.

Abiskossa telttamajoituksessa.

Abisko 20.3.1951

"Äiti rakas! Vietin ihanan yön teltassa. En yhtään palellut, vaikka täällä on kova pakkanen ja revontulet leimuavat. Lähdemme kohta päiväksi tällaiselle tunturin laelle, jonka näet kortissa. Lähetän sinulle useamman kortin, toisille en mitään, kerro vain terveiset. Meitä on täällä 113 suomalaista. Aune"

Aune ystävänsä kanssa hiihtoretkellä Abiskon upeissa maisemissa.

Björkliden 21.3.1951

"Nyt olen näin upeassa hotellissa valtavien tunturien keskellä. Tänne oli puolen tunnin junamatka meidän majoituspaikasta. Ilma on ihana ja minä olen kamalan huono hiihtäjä. Täällä on niin ihanaa, että en olisi osannut uneksiakaan. Huomenna menemme Narvikiin. Terveisiä kaikille! Aune"

Narvik 22.3.1951

"Rakas äiti! Nyt olen täällä Narvikissa. Junamatka tänne oli aivan ihmeellinen. Oli kovin ikävää kun emme tietäneet, että kaupat ovat tänään kiinni kun huomenna on pitkäperjantai. Ilmat ovat olleet mitä suurenmoisimmat. Säästä nämä kortit, pidän ne matkamuistoina. Toivottavasti sinulla on siellä kaikki hyvin. Terveisiä kaikille! Aune"

 

Björkliden pitkäperjantai 1951

"Äiti rakas! Lähetän tässä sinulle kuvan siitä hissistä, joka nostaa hiihtäjät 1000 metrin korkeuteen sukset jalassa. Takana näet niitä valtavia tuntureita, joita täällä on joka puolella. Eilinen Norjan matkamme oli suurenmoinen. Huomenna menemme käymään Kiirunassa. Meillä oli tänä aamuna teltalla aamuhartaus, koska on pitkäperjantai. Olen kotona tiistaina 13.55 saapuvalla junalla. Toivottavasti sinä voit hyvin. Minä voin erinomaisesti. Hauskaa pääsiäistä ja terveisiä kaikille! Aune"

Kiiruna 24.3.1951

"Äiti rakas! Tämä taitaa olla viimeinen kortti minkä lähetän sinulle tältä matkalta. Olen nyt Kiiruna nimisessä kaupungissa ostamassa sinulle tuliaisia. Tässä on kuva kaupungista valaistuna. Terveisiä kaikille! Aune"

Matkoillaan Aune nautti ystäviensä seuran lisäksi myös tutustumisesta paikallisiin ihmisiin.

Valokuvat, matkoilta lähetetyt postikortit ja erilaiset pääsyliput yms. Aune säilöi huolella tehtyihin matkamuistoalbumeihinsa.

Mummun kakkuresepti

Vietin tässä jokin aika sitten  syntymäpäiviä ja sisarentyttäreni, kummityttöni Anni yllätti minut elämänsä ensimmäisellä taatelikakulla. Hän oli leiponut sen isomummunsa reseptillä, joka meillä on tallessa mummun itse kirjoittamana. Taatelikakku ja syntymäpäivät saivat meidät muistelemaan menneitä ja mukien sijaan joimme kahvitkin vanhoista kahvikupeista.

Nykyään tulee harvoin leivottua kuivakakkua, mutta lapsuuden juhliin ja erityisesti joulun ajan kahvihetkiin liittyy muisto kuivakakuista ja juuri taatelikakusta tuoksuineen. 1980-luvun lopulla syntyneen Anninkin muistoissa taatelikakku on osa mummulan muistoja. Itse muistan äidin kaapissa taatelipaketit ja taatelin tuoksun juhlien aikaan. Kantojärvellä keittiön kaapin ovessa on ollut nastalla kiinni tuo kakkuresepti niin kauan kuin muistan eli todennäköisesti sen on siihen kiinnittänyt Eeva-mummu sen kirjoitettuaan. Hän kuoli syksyllä 1968, joten kauan ehti resepti paikallaan odottaa leipojaa. Jälkipolville reseptin tekee arvokkaaksi se, että sen on mummu itse kirjoittanut. Nyt resepti koristaa kehystettynä sisareni keittiötä Tampereella.
 
Vuoden vaihteessa 1966 -1967 melkein viisikymmentä vuotta sitten Kantojärvellä kahviteltiin myös kuivakakku pöydässä. Kuvassa kahvipöydän ääressä Antti- pappani, setäni Pentti, serkkuni Pauli, äitini Eila ja Eeva-mummu sylissään minä. Mummuni Eeva Vuokko Esteri Mäkelä syntyi heinäkuussa 1918 Kurussa ja tuli Kantojärvelle pappani Antti Henrik Kantojärven (1912-1976) puolisoksi ja Kantojärven emännäksi 1939. Eeva-mummu kuoli Kurussa marraskuussa 1968 50-vuotiaana eli tuossa kuvassa hän on suunnilleen sen ikäinen kuin itse olen nyt.
 

Kipusimme, kapusimme Kurun kirkon torniin

"Kipusivat kapusivat kirkontorniin, lumireput selässä ja lumisäkit vyössä....."  lorua lukiessa muistui mieleen, kun alkusyksyn retkellämme itse kipusimme Kurun kirkon torniin. Vanhat jyrkät portaat kohti korkean tornin huippua sujuivat kaiteista ja portaista kiinni pitäen silloin hiukan alle 3-vuotiaalta retkikaveriltanikin. Mukana oli myös hiukan yli seitsemänkymppinen isäni ja tornissa tapasimme hänen lapsuuden- ja nuoruuden ajan koulukaverinsa Erkinkin. Ylöjärven seurakunnan kappalainen Johannes Riuttala oli tornissa toivottamassa meidät ja muut uteliaat tervetulleiksi. Montaa torniin ei luonnollisesti kerralla mahtunut ja vaikka ylös noustiin ripeästi niin alastulo olikin monelle jännittävämpää ja hitaampaa.



Kurun nykyinen kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 30.päivä 1781 ja nimettiin tuolloin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon on suunnitellut Matti Åkerblom ja rakentamista johti hänen sisarenpoikansa Matti Åkergren. Paikalla aiemmin ollut  kirkko  ehti olla käytössä vain hetken. Se valmistui 1778, mutta tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa 20. heinäkuuta 1779. Tätä ennen Kurussa on ollut 1600-luvulla rakennettu saarnahuone. Tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta säilyneenä on tietoja, että 1681 sen kattoa on tervattu. Ahtaaksi ja huonokuntoiseksi käynyt saarnahuone purettiin 1778 ennen uuden rakentamista. Kurun kirkosta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut mm. heinäkuussa 2011 kirkon täyttäessä 230-vuotta.

Kellotapuli liittyy kirkkoon kiinteästi ja alimmalle kellotasolle pääsee nousemaan kirkon eteisestä alkavia portaita pitkin. Kellotason päällä on barokki- ja renessanssityylinen ulospäin muotouva naurista muistuttava väliosa ja ylinnä sipulikupoli. Samanlainen kellotapuli on myös Kuoreveden kirkossa. Sen on Matti Åkerblom rakentanut muutama vuosi aiemmin kuin suunnitteli Kurun kirkon. Kellotasoa korkeammalle ei tornissa pääse nousemaan. Jyrkkiä ja vielä loppua kohti jyrkkeneviä, mutta tukevia portaita pitkin on kellonsoittaja saanut tähän kellotorniin nousta. Nykyisin soitto tapahtuu sähköisesti, joten niin useasti ei torniin tarvitse työntekijöidenkään nousta kuin ennen lukkarit ja suntiot tekivät. Kirkontilikirjojen perusteella yksi Kurun lukkareista on ollut esiisäni Kalle Yrjönpoika Ståhlberg (1735-1811). Hän on hoitanut tuota tehtävää 1764-1765, joten hän on ollut tehtävässä vanhan saarnahuoneen aikaan ja näin ollen säästynyt näiden portaiden nousulta. Eikä taida nykyinen vahtimestarikaan, serkkuni Anne, nykyisen suntion kanssa työkseen kirkontornissa käydä.  Jyhkeät vanhat hirret ja laudat, kellot ja tornin ikkunoiden ovet loivat entisajan tunnelmaa, jonka kyllä rikkoivat uudet laudat ja kaiteet, joita tietysti turvallisuuden takia on ollut torniin pakko nykyajan käyttöä ja kävijöitä varten rakentaa. Ikkunoista näki kauas kohti Mässäkänmäkeä, keskustaa ja Niemikylää - kauas kauniiseen kurulaiseen maisemaan.

 




Kellotapulissa on kaksi kelloa. Ensimmäinen on hankittu Ruotsin vallan aikana ja toinen Venäjän vallan aikana. Pienempi ja vanhempi kello on hankittu vuonna 1782 Tukholmasta. Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981 - kirjassa kerrotaan tuon kellon maksaneen 1817 riksiä (vanha ruotsalainen rahayksikkö, riikintaaleri). Raha kelloon saatiin kirkonkassasta ja seurakuntalaisilta. Kellossa on  ylä- ja alareunoissa nauhamaista koristelua ja kyljessä teksti:

"Curu Capell Kyrkia
Catso me culimme haenestae Epratasa
me olemme sen loinet metzaen kedoilla
Me tahdomme haenen asuinsioins mennae
Ia cumarta haenen astinlaudan edesae PS:132 v.6.7
Kyrko: Lars Forselius
Capell: Mag. And. Indrenius
Guten af  G:S:Meyer i Stockholm 1782." 

Tekstissä mainittu Lars Forselius oli tuolloin Ruoveden emäseurakunnan kirkkoherra ja Andreas Indrenius Kurun kappalainen.


Vuonna 1820 kellotapuliin päätettiin hankkia toinen kello

Nygårdin kartanon omistajan Nils Idmanin ehdotuksesta. Hän myös toimitti kellon Pietarista Tampereelle, mistä kurulaiset hakivat kellon tapuliin. Kurulaiset maksoivat Idmanille kellon rahalla, työllä ja puutavaralla. Rahamaksu oli varallisuudesta ja asemasta riippuen 25 kopeekasta 2 ruplaan. Talot, uudisasukkaat ja torpat toimittivat lisäksi Idmanille Karjulanlahteen kolme rakennushirttä tai kolme parrua varallisuudesta riippuen. Hirsien ja parrujen piti olla tietyn mittaisia. Köyhiä ja vanhuksia lukuunottamatta kaikkien piti myös tehdä kaksi työpäivää Nygårdin kartanoon. Tuolloin ovat siis isovanhempanikin sukupolvien takaa perheineen eri puolilta Kurua ahertaneet saadakseen kellon osaltaan maksetuksi. Kantojärveltä Johan Gabrielinpoika Hjelt ja vaimonsa Juliana Matintytär, Mäkelästä Taavetti Matinpoika ja juuri tuolloin vihitty toinen vaimonsa Anna Joosepintytär, Kylmäniemet, Juho ja Anna Taipaleesta ja monet muut antoivat oman panoksensa kellon maksuun.

Maksuehdot eivät olleet helpot ja Kurun kirkon vaihelta - kirjassa kerrotaankin, että kelloa alettiin naapuripitäjiä myöten nimittää pettukelloksi. Apilanlehti- ja enkelikuvioilla koristeltu kello asennettiin paikoilleen 1821. Vuonna 1880 kelloon tuli halkeama, kun kelloa oli soitettu keisarinna Maria Aleksandrownan muistolle joka päivä kaksi viikkoa. Kellon korjausta selviteltiin, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet minkäänlaisiin korjauksiin ennen kuin kello olisi palasina. Lienee heillä ollut muistissa työ kellon maksamiseksi Idmanille. Niinpä kello korjautettiin vasta vuonna 1935.Tuolloin se valettiin Kokkolassa uudelleen. Koristeet jäivät uuden pinnan alle ja kellosta tuli 49 kiloa painavampi. Kellossa lukee nyt: "Uudelleen valanut Velj. Friis Oy Kokkola PS 84." Kellotapuliin kello nostettiin vuonna 1936.

Kirkon rakentamisen aikaan kirkontorni kohosi ylväänä yli muun maiseman ja moni kulkija maitse ja vesitse saattoi suunnistaa määränpäähänsä sen mukaan. Nykyään maisemassa kohoaa muitakin korkeita rakennuksia, mutta edelleen kirkko neljästä suunnasta tullessa toimii hyvänä maamerkkinä kulkijoille. Vilkkaat tiet, nopeat autot ja kiireiset aikataulut vaan jättävät helposti kirkontorninkin tämän päivän kulkijalta piiloon. Kirkonkellot kutsuvat edelleen jumalanpalvelukseen, kertovat kuolinviestin ja joskus voi kuulla iltakellojenkin soinnin. Kelloja soitettiin meidän retkipäivänäkin, mutta silloin olimme jo pihamaalla. Eipä olisi soittoa vieressä voinut kuunnellakaan.

Kirkontornista alaspäin laskeutuessa huomasimme myös portaikon reunalla olevia yksityiskohtia. Vuosien saatossa sinne kerääntyneitä kuten kyltti "Älä sylje lattialle", vanhoja puisia työkaluja ja puisia tauluja. Näimme me merkkejä tornin ja portaikon muistakin kävijöistä; linnuista ja hiiristä. Kurun kirkon vaiheilta - kirjassa on myös mielenkiintoisia tarinoita kurulaisten kansauskosta. Vanhan perimätiedon mukaan kirkossa uskottiin olevan haltija nainen, jonka mukaan kansa oli nimittänyt kirkkoa Helenan kirkoksi. Erään tarinan mukaan ihmisasumusten tontut hankittiin aikoinaan kirkosta kiertämällä kirkko vastapäivään kolmena kuukautena torstaiyönä kunkin kuun puolivälissä ja viimeisenä yönä tonttu haettiin kirkosta. Tämä tonttu sitten varjeli kotia onnettomuuksilta. Portaikossa koetimme kurkata hämäriin nurkkiin ja tasanteille, mutta merkkiäkään emme Helenasta tai tontuista päässeet näkemään. Ehkä tuo kaunis aurinkoinen syyskuun sunnuntai monen uteliaan torniin nousijan joukossa ei ollut otollinen heidän näkemiseen. Mutta nyt tiedämme miltä näyttää tornissa, minne yleensä vain katse tähyilee.

"Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on." - Marjastusaikaan elokuussa 1943

Tähän aikaan vuodesta elo- ja syyskuussa metsissä riittää liikkujia. Monen harrastuksiin kun kuuluu marjastus. Moni kerää niitä itselleen ja läheisilleen, mutta moni myös myyntiin. Viime vuosina on totuttu teiden varsilla näkemään myös ulkomaalaisia kerääjiä pakettiautoineen. Metsää ja marjoja onneksi riittää. Tänä vuonna erityisen hyvin. Mustikat alkaa olla jo poimittu ja puolukka-aika on käsillä. Sieniä, lakkoja, metsämansikoita ja vadelmia on kerätty samalla. Marjastuksesta olen kirjoittanut aiemminkin, sillä omassa perheessä ja suvussamme sillä on tärkeä sija vapaa-ajan harrastuksena, luonnossa liikkumisena ja talven ravinnon varastointina. Marjoja on aina kerätty itse ja joukon ahkerimmat ovat huolehtineet myös muiden marjavarastojen täydentymisestä talvea varten. 

Metsämansikkapaikka sukupolvelta toiselle.

Omat marjani löytyvät Kurusta ja Ruovedeltä tutuista maisemista. Samoissa  metsissä on sukumme
marjastanut vuosikymmeniä ja samojen järvien, polkujen ja kallioiden varrelle on ennenkin laillani muualle muuttaneet palanneet marjoja keräämään. Marjat olivat tärkeä lisäravinto jo silloin kun 1800-luvun alussa ensimmäiset kantojärviläiset tuolle mäelle torppaan asettuivat. Tuon torpan paikalla ja pihakalliolla kasvoi lapsuudessani paljon metsämansikoita, joita me lapset kävimme heinänkorsiin ja kuppeihin keräämässä. Kallion reuna oli lapsille merkkinä mihin asti saimme pihapiiristä mennä. Nyt alue on metsittynyt ja torpan peruskivien kohdalta kerätään nykyään mustikoita. Metsämansikoita löytyy onneksi pihapiirin läheltä edelleen runsain mitoin. Lähialueen metsäjärvet ovat ympäristöineen tarjonneet hyviä marjastusmaita monille alueen asukkaille ja niiden rannoilta omassa lapsuudessani myös Aune-mummuni ja Kalle-pappani keräsivät valtavia määriä marjoja myydäkseen niitä eteenpäin mm. Tammelantorilla.

Näille samoille tutuille kotiseudun marjamaille suuntasi monet vuodet myös Antti-pappani (1918-1976) serkku Aune (1908-1986). Antti-pappan isä Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Aunen äiti Olga Kärkäs (1886-1976) olivat sisarukset. Aune asui Helsingissä, mutta kävi joka kesä yksin tai yhdessä äitinsä Olgan kanssa Kurussa Kantojärvellä. Elokuussa 1943 Aune tuli Kuruun yksin äidin jäädessä Helsinkiin töihin. Aunen kirjoittamasta päiväkirjasta näkee, että matkan tärkeä tarkoitus oli juuri marjojen kerääminen talven varalle. Hän matkusti ensin junalla Tampereelle. Vietti sitten lepopäivän Ylöjärvellä Vahannassa Lahtisella tavaten Aina-tätiään (1881-1965), Anton ja Olgan sisarta sekä serkkujaan perheineen. Lepopäivän jälkeen hän matkasi laivalla Mustalahdesta Muroleeseen, mistä serkkunsa Antti haki hänet hevosella Kantojärvelle. 

Päiväkirjassaan Aune kirjoittaa tuolloin elokuussa 1943:

Elokuu 19 pv 1943

Ylöjärvellä. Nyt olen siis jo näin pitkällä. Matkat ovat ikäviä nykyään kun täytyy ajaa jumpsuttaa niin hitaissa junissa. Sainpahan matkaseuraa kun junassa oli eräs vanha tuttava työväennäyttämöltä. Istuimme melkein koko matkan ravintolavaunussa ja verestimme vanhoja muistoja.

Elokuu 20 pv 1943

Tämän vuorokauden minkä olen täällä viettänyt olen syönyt aivan ylen määrin. Tunnen itseni aivan keräksi. Ensin Liisan luona, sitten Ailin ja lopuksi Liisin luona. Jos koko kymmenen vuorokautta syön näin ylettömästi täytyy minun saada pian isommat vaatteet. Ihmisen on sittenkin parempi olla hiukan vähemmällä!

Elokuu 21 pv 1943

Olen vaihtanut majaa. Olen nyt Kurussa. Tämä oli mukava vaihto, ei tarvinnut olla kuin tunti Tampereella niin pääsin lähtemään eteenpäin. Laivassa oli niin paljon väkeä, aivan kuin reunat olisivat pullistuneet ulospäin. Antti oli rannassa vastassa hevosen kanssa. Se oli kivaa, ei tarvinnut kävellä. Täällä joutuu kyllä heti metsän lumoihin.

Elokuu 22 pv 1943

Tein ensimmäisen marjareissun Eevan kanssa. Kyllä täällä on aivan valtavasti marjoja. Mäet aivan punaisenaan. Illalla kiertelin yksin sienikoppa käsivarrella. Käyn mielummin yksin metsässä, saan katsella ja kuunnella tarpeekseni. Kaikki on silloin paljon kauniimpaa ja niin rauhoittavaa. Maailma kaikkine kiireineen on jäänyt.

Elokuu 23 pv 1943

Puolukkasatoa Lähdekorven kalliolla vuosi sitten.

Yksin marjassa Lähdekorvan kalliolla. Kuinka kaunista ja rauhallista täällä onkaan. Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on. Ennätän kyllä saada tarpeeksi marjoja. Kun alkoi sataa, istuin kuusen juurella. Alhaalla oleva koivikko peittyi aivan kuin hunnun taa. Aivan kuin pala jostakin lyrillisestä runosta.

Elokuu 24 pv 1943

Aamupäivän istuin karviaismarjapensaissa ja noukin ne tyhjiksi. Nyt on käteni täynnä niiden piikkejä ja sääreni nokosien polttamat. Tämä on Väinön vimeinen lomapäivä. Aamulla hän lähtee Kannakselle. Olen majoittunut olkilatoon. Siellä on niin ihana maata sateen rapistaessa kattoa ja tuulen heiluttaessa olkia. Nautin siitä niin etten tahdo malttaa nukkua kun jään kuuntelemaan sitä.

Elokuu 25 pv 1943

Olin sienessä Lehmusjärven tien varrella. Hirvi säikäytti minut aivan pahan päiväisesti kun tuli niin lähelle ja mylväisi. Saimillakin olisi minulle asioita, mutta en jaksa täällä syventyä mihinkään muuhun kuin metsään. On niin paljon polkuja joita kaikkia pitkin pitäisi ennättää kulkea. Jaksan vaeltaa täällä tuntikausia loputtomiin.

Elokuu 26 pv 1943

Olin aamupäivän kaurapellolla. Sitten lähdin taas kiertelemään metsiä korini kanssa. Tulin vanhalle Lähdekorven talon paikalle. Pellot oli istutettu metsää täyteen. Se oli kasvanut niin tiiviiksi ettei edes heinä päässyt niiden alla kasvamaan. Oli omituisen kolkkoa kävellä näitä sarkoja pitkin, joissa ei nyt vilja lainehtinut vaan tiivis kuusikko kasvoi. Niin häviää ihmisen työ. 

Elokuu 27 pv 1943

Nyt olen hankiinut 100 litraa puolukoita. Se saa riittää. Tulee olemaan täysi työ niiden kuljettamisessa. Sienestää vielä täytyy. Täällä on vallan tavattomasti metsälintuja. Niitä pyrähtelee lentoon yhtä mittaa kun liikkuu metsässä. On sääli, että metsästäjät alkavat kohta hätyyttämään niitä. Silloin on metsän rauha mennyt. Joitakin keltaisia lehtiä putoilee jo koivuista. Syksy tulee.

Elokuu 28 pv 1943

Minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että täytyy lausua Oskalon poika täällä metsässä. Säikähdin melkein omaa ääntäni. Seisoin korkealla harjulla. Alapuolellani oli metsälampi. Kuinka voimakkaasti ääneni kaikuikaan tuolla korkealla. On ihmeellistä lausua yksin metsässä, jossa kilometriä lähempänä ei ole ainoatakaan ihmistä. Ainoastaan pelästyneet linnut lentelee. 

Elokuu 29 pv 1943

Yöllä alkoi sade. Se rapisteli ladon kattoa ja heilutteli olkia ympärilläni. Olin illalla saunassa. Yritin suojata itseni hyvin lyhteillä että en vilustuis kun tulin suoraan saunasta tänne. Kuinka nautinkaan tämmöisitä öistä. Pilkkosen pimeää. Tuulen ja sateen kohina korvissa. En ole lukenut tällä viikolla lehden lehteä enkä kuunnellut radiota niin etten tiedä mitään maailman menosta. Ihana rauha.

Elokuu 30 pvä 1943

Kotona. Kuinka kaunis kotini onkaan. Olen siihen vallan ihastunut oltuani muutamia päiviä poissa. Nyt on tehtävä ahkeraan kotona töitä marjojen ja muiden tuliaisten kanssa. Illalla menen jo Monttuun yövuoroon. Menen Ellen kanssa samaa matkaa. Hän on ollut Montussa sodan alusta asti.

Tuolloin elokuussa 1943 Kantojärvellä elivät isovanhempani Antti ja Eeva (os.Mäkelä 1918-1968) Kantojärvi sekä heidän hiukan alle 4- ja 2-vuotiaat poikansa Pekka ja Esko. Antti-papan Anna-äiti (os.Uotila 1885-1943) oli kuollut aiemmin kesällä.  Aune itse oli tuolloin 35-vuotias. Voin kuvitella miten hän on nauttinut maaseudun rauhasta ja luonnosta. Päiväkirjassa mainittu Oskalon poika on lapista kotoisin olleen Arvi Järventauksen kirjoittama, joten voisin kuvitella sen olleen henkensä puolesta juuri sopiva tuolla kurulaisessa maisemassa lausuttavaksi. Ei siis ihme, että Aunelle tuli juuri se tuolla metsässä mieleen. Kotiinpäin mennessä mukana olleista marja-ja sienilaatikoista hän ei valita, vaikka toteaakin päiväkirjassaan kerätyssä määrässä olevan täysi työ viedä kotiin. Sata litraa marjoja ja sienet päälle - helpolta ei nykyihmisen ajatuksissakaan matka niiden kanssa vaikuta. Muuta matkatavaraa on ehkä sitten kuitenkin ollut nykyajan tarpeita ajatellen vähän.

Carl Herman Matinpoika Mattila 1834-1860

Isoisoisoisoisäni Kalle Hermanni - Carl Herman Matinpoika Mattila syntyi Teiskossa Leppälahden Mattilassa heinäkuussa 1834  vanhempiensa Matti (1805-1887) ja Ulrika (1812-1892) Mattilan esikoisena. Perheeseen syntyi myöhemmin vielä kaksi tyttöä Maria v.1838 (myöh.Yli-Rantala) ja Ulrika v.1841 (myöh. Iso-Tahlo) sekä kolme poikaa Matti v.1845, Manu v.1847 (myöh. Uusi-Piuhari) ja Juha v.1851). Kalle Hermannin kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin vuonna 1834 Teiskossa kappalaisen apulaisena toiminut Lars Johan Aejmelaeus. Kummeina olivat Matti  Matinpoika ja Maria Joosepintytär Leppälahden Karvaselta, Kuljun isäntä Johan Antinpoika ja vaimonsa Maria Matintytär sekä Mattilasta Jooseppi Matinpoika vaimonsa Greta Matintyttären kanssa. Kummeina olleiden Karvasen Matin ja Marian oma poika, tällöin jo aikuinen, oli myös nimeltään Carl Herman.Liekö sillä ollut vaikutusta nimen valintaan. Samana päivänä Teiskossa kastettiin Kalle Hermannia kaksi päivää vanhempi tyttövauva Kaitalahdesta Johannaksi.

Carl Hermannin kastemerkintä 14.7.1834

Puoliso Karoliina Wilhelmiina Yrjöntytär (s.1836) muutti Mattilaan vuonna 1856 Uusi-Piuharista. Olen useampaankin kertaan yrittänyt etsiä Kallen ja Karoliinan vihkiaikaa, mutta tuloksetta. Kun Karoliina ensimmäisen kerran on rippikirjassa merkittynä Mattilassa, on Carl Hermannin kohdalla merkintä elokuun 1856 vihkimisestä. Vihittyjen luettelosta en heitä kuitenkaan ole löytänyt.

Kalle ja Karoliina saivat kolme lasta. Vanhin, isoisoisoäitini Ida Maria syntyi joulukuussa 1856, tuona mahdollisena vihkivuotena ja Karoliinan Mattilaan muuttovuotena. Vajaat kaksi vuotta myöhemmin syksyllä 1858 syntyi poika Carl Alfred, joka kuoli  neljä vuotiaana keväällä 1863. Kolmas lapsi, Hilda Gustaava syntyi alkusyksystä 1860. Perhe asui ja lapset syntyivät Mattilassa.

Kallen ja Karoliinan avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Kalle hukkui marraskuussa 1860 vain 26-vuotiaana. Onkohan vene kaatunut ja kylmä vesi koitunut Kallen kohtaloksi vai ovatko marraskuun heikot jäät johtaneet jäihin putoamiseen ja sitä kautta hukkumiseen? Sattuiko hukkuminen omassa rannassa vai kauempana järvellä? Näihin ei vastausta ole, mutta Kallen ruumis on kuitenkin järvestä löydetty ja hänet on voitu jo 18.päivä marraskuuta haudata. Esikoinen Ida Maria oli tuolloin kuukauden vajaa  neljä vuotta, Carl Alfred juuri täyttänyt kaksi vuotta ja Hilda Gustaava vain muutaman kuukauden ikäinen. Karoliina oli miehensä kuollessa 24-vuotias. Hän jäi Mattilaan lasten ja Kallen vanhempien kanssa, mutta vuonna 1870 hän avioitui Ruovedeltä Sarvanasta kotoisin olevan Kalle Heikinpojan kanssa ja perheeseen syntyi vielä viisi lasta; Aleksandra, Karl Erik, Miina Gunilla, Frans Matias ja Emanuel. Uuden perheen kanssa Karoliina muutti Mattilasta ensin Leppälahden Karvaselle ja sitten Kaitalahteen Toltaan Loukkulahteen. Tuolloin 14-vuotias Ida Maria ja 10-vuotias Hilda Gustaava jäivät synnyinkotiinsa Mattilaan. Carl Alfredhan oli kuollut kaksi ja puoli vuotta isänsä kuoleman jälkeen.

Carl Herman haudattiin 18.11.1860.

Kalle Hermannin ja Karoliinan tyttäristä vanhin Ida Maria (1856-1928) avioitui kurulaisen Kalle Henrik Yrjönpoika Haapasen (1858-1929) kanssa 1877. Perhe asui Teiskossa Pengonpohjassa, joka nykyään on Ylöjärveä ja käyttivät sukunimeä Uotila. Ida ja Kalle saivat seitsemän lasta; Kaarle Jaakko myöh. Keskinen (1878-1954), Heikki Uotila (1881-1942), Ida myöh. Rantala (1882-1963), Anna Maria myöh. Kantojärvi(1885-1943), Hilma Josefiina myöh. Yli-Hankala (1887-1958), Aleksiina myöh. Nieminen (1889-1969) ja Miina Amanda (1892-). Lapsista Anna Maria Kantojärvi on isäni mummu.

Nuorempi sisaruksista Hilda Gustaava (1860-1933) muutti kotoaan Ikaalisten Juhtimäkeen Sydänlammin torppaan. Hänet vihittiin marraskuussa 1879 aiemmin Sydänlammille vävyksi tulleen ja leskeksi jääneen Ikaalisten Liitiältä kotoisin olleen Taavetti Maurits Matinpojan (1846-1915) kanssa. Taavetilla oli lapsia jo ensimmäisen puolisonsa kanssa ja Hildan kanssa he saivat kaksitoista lasta; Iida Sydänlammi (1880-1964), Kaarle Sydänlammi (1882-), Hilda Maria myöh.Kässälä (1884-), Hulda Ulrika myöh.Loimala (1885-), Arvo Maurits Sydänlammi (1887-1952), Hilma Josefiina (1889-), Lempi Ellen myöh. Hankala (1892-), Helmi Lyydia myöh.Lehtonen (1894-1967), Olga Johanna Sydänlammi (1896-1906), Aili Dagmar (1898-) ja Linnea Emilia myöh. Grönlund (1901-). Hildalle oli lisäksi syntynyt  vielä Teiskossa ollessa avioton tytär Ida vuonna 1878, mutta pieni tyttö kuoli vajaan vuoden ikäisenä alkuvuodesta 1879.

Kalle Hermannin omasta lyhyestä elämästä huolimatta hänen kaksi tytärtään ovat jatkaneet sukua näihin päiviin saakka ja edelleen suurin osa heistä taitaa asua lähellä Kallen synnyinseutua. Omasta sukututkimuksestani laskin jälkeläisiä olevan 166 ja ylikin, sillä kaikki nykypäivän suvun jäsenet eivät minulla ole tiedossa.  Eilen tapasin Ikaalisten torilla yhden sukulaisen, jonka äiti Kaarina oli Antti-pappani pikkuserkku. Minä olen Ida Marian jälkeläinen ja hän Hilda Gustaavan. Puhuimme suvun yhteisistä piirteistä, joita kumpikin tunnistimme. Olisipa mukava tietää osuiko niistä jokin Kalle Hermanniinkin.

Isoäitien juurilla - Pohjois-Kurun paikallishistoriapäivä Itä-Aureessa

Itä-Aure, Länsi-Aure, Riuttanen, Kallio ja Luode olivat pitkään minulle vain Kurun pohjoisosan kyliä muiden kylien joukossa. Kylien läpi on ajettu Virroille, Kihniölle ja Parkanoon. Rasimäen koululla leireiltiin ja alueella tiesin asuvan muutamia koulukavereita. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden nuorisotoimistossa töissä ja silloin kierrettiin kyläkouluilla elokuvia näyttämässä ja pelikerhoja pitämässä. Tyhjälän lavalla oli jonkun kerran tanssit ja 1970-luvulla eri kouluilla nuorille suunnattuja tapahtumia, joihin oli muualta Kurusta linja-autokuljetus. Seitsemisessä olen retkeillyt usein ja kauniita maisemia ihaillut ohikulkiessa, mutta taloista ja paikannimistä en tiennyt oikein mitään ja kirkonmäellekin menin vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ilman sukututkimusharrastusta ja kotiseudun historiasta kiinnostumista tilanne olisikin varmaan jatkunut tällaisena, mutta muutamat esiäitini veivät minut synnyinalueelleen. Heidän pohjois-kurulaisten juuriensa ansiosta aloin kiinnostua alueen taloista ja historiasta.  Ja niin kuin tässä harrastuksessa helposti käy, yhteyksiä alkoi löytyä muihinkin sukuhaaroihin ja ajanmyötä yhä useampi paikka sai merkityksen suvun historiassa esivanhempien ja heidän sisarustensa synnyin-, asuin- ja työpaikkoina. Nämä kylät eivät enää ole vain kyliä kylien joukossa, vaan niillä on merkitys omassa kurulaisessa historiassani.

Pohjois-Kurun kylien yhteinen Taistelijan talo-yhdistys järjesti viikko ennen juhannusta toistamiseen Itä-Aureessa JussiMatissa paikallishistoriapäivän ja ilokseni pääsin tänä vuonna päivään osallistumaan. FM Marjo Heikkilä luennoi ja opasti muisti- ja perimätiedon keräämisestä. Luennon lomassa osallistujat kertoilivat omia kuulemiaan tarinoita alueen ihmisiin, taloihin ja historiaan liittyen. Esillä oli aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja valokuvia sekä yhden osallistujan hieno arvokas rahakokoelma. Vapaamuotoiseen jutteluun, kyseleyyn ja muisteluun muiden kanssa jäi aikaa ja tämä olikin hyvän luennon ohella päivän parasta antia. Oli hieno kuulla muiden tarinoita ja tavata muita alueen historiasta kiinnostuneita ja myös samoja sukuja tutkivia sukututkijoita. Monen kanssa ollaan serkkuja sukupolvien takaa, muutamien kanssa useammankin sukuhaaran kautta.

Ajelin tapahtumaan Kurusta Kallionkylän kautta. Mutkitteleva ylä- ja alamäkiä täynnä oleva tie Riuttasten kautta tarjosi palan kaunista kurulaista maisemaa. Matkanvarrella tienviitoissa vilahtaneet nimet yhdistyivät sukututkimukseeni ja mielikuvituksessa saattoi ajatella entisajan ihmisiä teillä kulkemassa. Kaunis ja idyllinen oli tien varressa myös Riuttasten maitolaituri, josta on tainnut koosta päätellen lähteä maailmalle monen talon maidot. Maailmalle ovat aikaan lähteneet alueelta myös monet ihmiset, joiden kautta pohjois-kurulaisia juuria levittäytyy ympäri Suomea ja ulkomaita. Paikallishistoriapäivässä oli mukava nähdä vireä, aktiivinen kylätoiminta ja kuulla juurilleen palanneista niin pysyvistä- kuin kesäasukkaista.

Riuttaskorven Hytöseltä lähti vuonna 1855 Greta Leena (Helena Margareta) Jeremiantytär (1831-1900) Petäjälamminkylään Kantojärvelle ja avioitui tuolloin marraskuussa Kantojärven torpan vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1830-1864) kanssa. Vajaan yhdeksän vuoden kuluttua Johan kuoli keuhkotautiin ja melko tarkkaan kymmenen vuotta ensimmäisestä avioliitosta Greta Leena vihittiin uudelleen 12.11.1865 melkein naapurista Ruoveden Siikalahden Siukolasta tulleen Emanuel Markuksenpoika Siukolan (1845-1929) kanssa. Greta Leenan isosisko Ulrika Jeremiantytär oli Kantojärvellä piikana 1861-1867 ja  pikkusiskoVilhelmiina Jeremiantytär vuoden 1868 jälkeen. Greta Leenan lasten Matin, Antin, Amandan ja Hermannin isovanhemmat Jeremias Juhonpoika Hytönen/Vihola (1791-1876) ja Liisa Tuomaantytär Hytönen/Luomajärvi (1793-1865) olivat useamman sukupolven takaa pohjois-kurulaisia. Liisan Brita-äidin vanhemmat olivat Heikki Iisakinpoika ja Riitta Tuomaantytär Luomajärveltä. Jeremian isän  Juho Matinpojan (1752-1824) juuret ovat Viholassa ja äidin Maria Olavintytär Lyran   (1752-1836)  sukujuuria on mm. Kovasella ja Hännisellä. Greta Leenan puolison Johan Kantojärven isoäidin Juliana Hjeltin juuret ovat myös Pohjois-Kurussa. Hänen isänsä Matti Joosepinpoika Kovetun (1722-1787) vanhemmat ovat Jooseppi Matinpoika (1699-1753) Luomajärveltä ja Anna (Annika) Tuomaantytär (1699-1773) Pusulta.

Julianan juurien etsimisessä sain pitkän etsinnän jälkeen apua samaa aluetta ja sukua tutkivalta sukututkijaystävältä, Pirjolta. Pirjon niinkuin "Viholan serkun"  Ritvan kanssa paikallishistoriapäivässä tapasimmekin ja näin alueelta maailmalle lähteneet juuret kohtasivat siellä, mistä joskus maailmalle oli lähdetty. Osasivatko Luomajärven tai Viholan sisarukset aikoinaan ajatella, että kahden kolmen sadan vuoden päästä heidän jälkeläisensä Lempäälästä, Sastamalasta ja Ikaalisista halaavat toisiaan heidän synnyinseudullaan etsiessään sitä elämää ja niitä paikkoja, missä he syntyivät, elivät ja jälkeläiset maailmalle lähtivät. Paikallishistoriapäivässä oli kanssani myös Mervi, Greta Leenan pojantyttärenpojantyttärentytär, joka perheensä kanssa on hankkinut kesämökin tuolta esiäitinsä synnyinseuduilta ja palannut näin näille juurilleen.

Isoisoisoisoäitini Anna Stina Juhontytär Taivaljärvi (s.1828) on myös kotoisin Riuttasilta. Hän on edellä mainitun Greta Leena Kantojärven serkku. Heidän isänsä Jeremias ja Juho ovat veljeksiä. Greta Leenan pojanpojanpoika Antti Kantojärvi ja Anna Stinan pojantyttärentytär Eeva Mäkelä menivät aikanaan kesällä 1939 naimisiin, perustivat perheen ja ovat siis pappani ja mummuni. Anna Stinan poika, isoisoisoisäni Ananias Aalto syntyi Taivaljärvellä ja hänen kumminsa ovat Anna Stina-äidin veli Antti Taivaljärvi ja vaimo Gretha Gabrielintytär. Ananiaksen vanhin lapsi Lyydia Aleksandra, isoisoäitini  syntyi 1891 Riuttaskorven Suutarilassa, mutta myöhemmin perhe muutti muualle. Ananiaksen vaimo oli Aleksandra Zefaniuksentytär Olkitaipaleen kylästä Rajamäestä, mutta naimisiin mennessä hän oli piikana Riuttaskorven Mäkelässä.

Neljäs pohjois-kurulainen mummuni sukupolvien takaa on isoisoisoisoisomummuni Maria Liisa Yrjöntytär Sormunen (1784-1869). Maria-mummun isä Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) on kotoisin Aurejärven Sormuselta. Yrjön äidin Brita Jaakontyttären (1718-1803) isä on Kovaselta. Maria Liisan tytär Maria Kallentytär (1818-1895) ja puolisonsa Kustaa Matinpoika Kylmäniemi (1818-1881) ovat äitini mummun Hilja Sabina Karran os. Nieminen (1897-1977) isovanhemmat. Näitä kaikkia isomummujeni synnyinpaikkoja olen alueen kartoista ja alueella kulkiessa etsinyt. Vielä on etsittävää ja opettelemista alueen talojen ja paikkojen hahmottamisessa, mutta paikallishistoriapäivän jälkeen olen taas monessa asiassa viisaampi.

Päivän lopuksi oli opastettu hautausmaakierros Aurejärven hautausmaalla, joka otettiin käyttöön vuonna 1924, joten ihan läheisiä näiden mainittujen esiäitieni sukulaisia ei hautausmaalta löydy, mutta näiden sukujen jäseniä 1800-luvun puolivälistä 1900- ja 2000-luvuille kyllä. 

Marjo Heikkilä esittelee hautausmaan vanhimpia hautamuistomerkkejä.

Hautausmaan vanhin säilynyt hautamuistomerkki  on
vaahteran alla 30-vuotiaana kuolleen Ruusa Jytilän (1894-1924) hautakivi. Perimätiedon mukaan juuri tuolta Jytilästä hautausmaalle tuotiin vaahteroita, jotka ovat tunnusomaista hautausmaan kasvistossa. Ruusa Jytilän hautamuistomerkin vieressä on samoihin aikoihin haudatun vauvana kuolleen Rauni Niemen hautamuistomerkki (1924-1924), kiven päällä seisova rautaristi.Muistitiedon mukaan heitä  ennen on hautausmaahan ensimmäisenä haudattu Marjamäen perheen kastamaton lapsi.Nykyisenä ikaalislaisena kiinnostava hautausmaalla on myös vuonna 1953 paljastettu sankarivainajien muistomerkki, sillä sen on suunnitellut ikaalilaissyntyinen yliarkkitehti Bertel Strömmer.

Juho Leonard Taivaljärven ja vaimonsa Lyydian hauta on yksi monista hautausmaalla olevista Taivaljärvien haudoista. Juho Leonard on isoisoäitini Lyydia Aleksandra Mäkelän os. Aalto pikkuserkku. Juho Leonardin isä Ananias Taivaljärvi oli isoisoisopappani Ananias Aallon serkku sekä hänen kummiensa Antin  ja Grethan poika. Juhon veljenpojan Kalle Järvelän perheen hauta on myös tällä hautausmaalla ja mainittiin opastetulla kierroksella, sillä Kallen vaimo Elli Järvelä (1922-2001) sai vuonna 1994 korkeimman äideille annettavan tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Samaan isoisoisoisomummuni Anna Stina Taivaljärven sukuun kuuluu myös Ananias ja Agneta Saarijärven hauta. Ananias Saarijärven äiti on Anna Stinan sisar Vilhelmiina Juhontytär Taivaljärvi. Ananias Saarijärvi, Ananias Aalto ja Ananias Taivaljärvi olivat serkuksia. Ananias - nimen lisäksi suvusta löytyy paljon Antteja. Ananias Saarijärvenkin poika oli Antti ja hänen perheensä hauta löytyy myös Aurejärven hautausmaalta.



Marjo Heikkilän haudoista kertomat tarinat innostivat myös paikallishistoriapäivään osallistuneet muistelemaan ja kierroksen aikana kuultiinkin monta mielenkiintoista tarinaa alueen ihmisistä ja tapahtumista menneiltä ajoilta - sekä iloisia että surullisia.  Aurejärven kirkkoon ja hautausmaahan voi tutustua tarkemmin Taistelijan talo-yhdistyksen julkaisemasta Aurejärven kirkko ja hautausmaa-kirjasta. Marjo Heikkilän opastama hautausmaakierros löytyy yhdistyksen kotisivuilta, mistä löytyy paljon myös muuta alueen kyliin, historiaan ja tapahtumiin liittyvää tietoa. 

Aatu Siukola (1862-1881)

Isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) yhdeksän vuotta nuorempi veli Aatu syntyi kesäkuun 5.päivä vuonna 1881 Ruovedellä Siikalahdessa Siukolan torpassa. Aatu oli vanhempiensa Aatun ja Reetan yhdestätoista lapsesta kahdeksas. Aatun kastoi Ruoveden kirkon sakastissa Karl Johan Indrén. Kummeina olivat naapurista Hammolta Herman ja Riika.

Aatu kastettiin 8. kesäkuuta Ruovedellä.

Kuudesta pojasta Aatu ja perheen vanhin poika Eenok olivat ainoat aikuisikään asti eläneet pojat, mutta olivat kuollessaan silti vielä nuoria. Eenok 25-vuotias ja Aatu juuri edellisenä kesänä täyttänyt 19-vuotta. Isoisoisoisovanhempieni Aatu (Adolf Joakim) ja Reetta (Greta Lisa) Siukolan perheestä olen kirjoittanut aiemminkin ja pohtinut siinä Aatun kuolemaa, johon syynä siis oli hukkuminen 30.lokakuuta 1881.   

Aatu haudattiin 13.marraskuuta 1881 Ruovedellä.

Aatu haudattiin Ruovedellä marraskuun 13.päivä, kuten myös päivää myöhemmin hukkunut 66-vuotias Juha Tapaninpoika Vääristä Pilkotusta. Nyt sattumoisin reilut 130 vuotta myöhemmin historiallisen sanomalehtiarkiston lehtiä alueelta selaillessani osui silmiini kaksikin uutista Aatun kuolemaan liittyen.

Joulukuun 7.päivä 1881 Keski-Suomi lehti uutisoi sekä Aatun että Pilkotun torpan vaarin hukkumisesta.

Tampereen Sanomat 14.12.1881

Keski-Suomen uutisesta viikkoa myöhemmin Tampereen Sanomat kertoi Aatun lisäksi kahdesta muusta hukkumisesta. Aatu on siis tuo mainittu Siukolan torpan poika, mutta sopivaa Ylisen torpan poikaa en Ruovedeltä kirkonkirjoista etsien löytänyt. Sen sijaan Muroleessa Kaakkolammin Kustaan 10-vuotias Kustaa poika hukkui jäihin 27.marraskuuta ja 2.joulukuuta Storminiemen salmessa Ylä-Ajoksen piika Milia Samulintytär 22-vuotiaana. Neljä hukkumiskuolemaa samalla paikkakunnalla pienellä ajalla tuntuu suurelta, mutta tuohon aikaan jäät olivat nykyaikaan verrattuna huomattavasti yleisempi kulkureitti. Kun matkat teitä pitkin olivat pitkiä, on ymmärrettävää, että järvien jäitä haluttiin hyödyntää heti kun mahdollista, mutta surullista, että alkusyksyn heikot jäät ovat nämä kulkijat yllättäneet ja heidän kohtalokseen koituneet.

Isoisoisoisovanhempani joutuivat Aatun hukkumisen seurauksena hautaamaan kuudennen kerran lapsensa ja nyt viimeisen poikansa. Tuolloin syksyllä 1881 kotona Siukolassa asuivat vielä Aatun lisäksi nuoremmat sisaret Eeva 17-vuotta ja Eriika 15-vuotta. Isosisko Edla oli tuolloin jo Kantojärvellä emäntänä, Matti Kantojärven vaimona ja hiukan alle  2-vuotiaan Antto Emilin ja puolivuotiaan Aina Vilhelmiinan äitinä. Aatun hukkumisen ja hautaamisen välissä Eeva -sisko vihittiin 3.marraskuuta Kalle Osmon kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi seuraavan vuoden marraskuussa ja sai nimen Adolf, Aatu - kuten isoisänsä ja enonsa Aatu.

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Hermannin muistovirsi

       

"Se toivo juur´ ja ilo suur´myös ristin all´on mulla;
Taas kerran ma saan riemulla pois haudasta luo Isän iloon tulla."

Nämä sanat kätkeytyvät 36- vuotiaana Kurussa Kantojärvellä kuolleen isoisoisosetäni Hermannin (1867-1903) haudan ristiin. Hermannin hauta on Kurun vanhalla hautausmaalla ja hänestä olen aiemminkin kirjoittanut ylläolevasta linkistä löytyvän tekstin. Valurautaisessa ristissä on nimen sekä syntymä- ja kuolinaikojen alla teksti W.K. 500 v.11. Haudalla käydessäni olen miettinyt tuota tekstiä ja sen tarkoitusta. Hermannin elinajan sekä hänelle kuuluneen vielä tallella olevan  virsikirjan perusteella olen päätynyt siihen, että ristin lyhenne tarkoittaa tuosta vuoden 1886 virsikirjasta virttä 500 ja säkeistöä 11. Virsi liittyy kuolemaan ja se on nimeltään Kaikk´asiain luon Herrahan ja sen on tehnyt saksalainen teologi Johannes Pappus (1549 - 1610). Seuraavassa vuoden 1938 virsikirjassa tätä virttä ei enää ole.

Hermannin virsikirjasta löytyy hänen nimikirjoituksensa ja myös muita hänen merkintöjään. Kirjan merkinnöistä ja ulkoasusta voi päätellä, että kirja virsineen on ollut paljon käytössä ja hänelle tärkeä. Perheetön Hermanni asui ikänsä Kantojärvellä vanhempiensa ja veljensä Matin perheen kanssa. En tiedä kuinka paljon Kantojärvellä tuolloin laulettiin, mutta mielessäni näen Hermannin penkin päässä virsiä laulamassa rakkaasta virsikirjastaan. Hermannin isä Emanuel (1845-1929) ja Matti-veljen (1857-1895) vaimo, Hermannin serkku Edla (1853-1921) olivat kotoisin Ruovedeltä Siukolasta, mistä oli kotoisin myös setänsä Hermanni Siukonen (1847-1921), jonka perheessä musiikilla on ollut tärkeä merkitys. Serkku Wilho Siukonen (1885-1941) on meille monelle tuttu laulukirjojensa ja säveltämänsä musiikin kautta.

Hermannin ristiin valitun virren säkeen uskon kertovan Hermannin uskonnollisuudesta ja elämän katsomuksesta, jota perhe tuolla ristiin merkityllä lauseella on halunnut tukea ja jolla on kuoleman kohdatessa lohduttauduttu. Lähimpänä omaisena on varmaan Hermannia ollut saattamassa oma isä ja samassa taloudessa asunut veljen perhe. Voisin ajatella ainakin Hermannin isän, veljen vaimon Edlan ja tuolloin Kantojärvellä isäntänä olleen 24-vuotiaan  isoisoisäni Anton olleen haudalla ja laulaneen tuon tärkeänä pidetyn virren Hermannin haudan äärellä. Ajatuksissani miellän virren Hermannin muistovirreksi. Virren neljästätoista säkeestä ristiin on valittu mielestäni yksi tuon virren parhaista ja lohduttavimmista säkeistä, johon voisin vielä lisätä viimeisen säkeen sanat; Sä viimeksi Vie sieluni Majoihis, näin viel' anon, Ett' iloissan' Siell' ainian Ma veisajan!.

Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula

"Kävin hakemassa muuraimia ja löysin Pahalammin. Ihmeellinen suojärvi metsän keskellä. Sen ympäristö oli aivan keltaisenaan lakkoja. Ei tuulen henkäystäkään päässyt järven pinnalle. Se näytti aivan kuolleelta mustalta silmältä suon keskellä. Kuoleman lammeksi minä sen ristisin. Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula. Oma henkäyskin kuuluu. En uskaltais mennä uimaan tuohon järveen. Kuoleman järvi."

Näin kirjoitti Aune päiväkirjassaan 31. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Hän oli tuolloin viettämässä kesää Kurussa äitinsä lapsuuden kodissa Kantojärvellä. Aune (1908-1986) ja äitinsä Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) olivat tulleet Kuruun jo kesäkuun lopulla, sillä talossa tarvittiin apua niin talon töissä kuin lasten hoidossa. Miehet olivat rintamalla ja tuolloin kesällä Kantojärvellä olisi ilman kesävieraita ollut vain Eeva-mummuni kolmen pienen pojan kanssa ja poikien täti, Antti-pappani sisar Saimi pienen tyttärensä kanssa. Olga oli Antin ja Saimin Antto-isän sisar. Helsingistä tulleiden Olgan ja Aunen lisäksi talon töihin saatiin apua muiltakin sukulaisilta ja ystäviltä lähitaloista.

Aune kulki paljon Kantojärven lähialueen metsissä. Pahalammille Aune on varmaan tullut Pikku-Kantojärven reunasta ohi Niinimäen kulkien tuttuja polkuja  Vehka- ja Lehmusjärvien ohi ja löytänyt sitten Pahalammin. Pahalammista solisee pieni puro kohti Vehkajärveä, joten voisin kuvitella Aunen tulleen tuota reittiä. Lähellä kulki aikanaan myös hevostie, jota pitkin vedettiin hevosella puita Kantojärveltä kohti Näsijärveä. Niinimäen ja Lintuharjun väki on varmasti tuolloin kulkenut samoja reittejä.


Vehkajärvellä ja Lehmusjärvellä olen itsekin lapsena käynyt kalassa ja niiden rannoilla marjassa, mutta Pahalammille menin nyt ensi kerran. Isäni oli minun ja siskontyttöni oppaana, joten löysimme paikan helposti. Aunen päiväkirjan tekstin muistaen yritimme kuulostella tuntisimmeko lammen rannalla kuten Aune. Kuljimme puron vartta puiden katveessa. Puusto varjosti kulkemamme reitin kyllä melko aavemaiseksi, mutta metsästä paljastui aurinkoinen soinen ranta ja pieni metsälampi. Tupasvillat kukkivat ja lammen toinen ranta näytti vehreältä vihreine suokasveineen. Toinen puoli olikin kuivaa vanhaa metsää, osa puista pystyssä, osa kaatuneena ja taustalla kiveä ja kalliota. Juuri niin vaihtelevaa kuin luonto tuolla alueella onkin. Hienoa koskematonta luontoa. Ja niin hiljaista. Pienikin rasahdus sai hiukan säpsähtämään. En ihmettele, että Aune kirjoitti, että oma henkäyskin kuuluu. Minustakin tuntui, että linnutkaan eivät tuolla laulaneet. Lampi näytti syvältä ja mustalta. Rannalla mietitytti, että suo imaisee mukaansa veden syvyyksiin. Jos veden pinnassa ei olisi pieni tuulen vire näkynyt, voisi lampea kuvitella Aunen sanoin kuoleman järveksi, mutta ehkä tuon veden väreilyn ansiosta ja kauniin luonnon vuoksi siellä ei ollut kuitenkaan paha olla. Päin vastoin. Uimaan en kyllä minäkään sinne olisi mennyt, mutta kaunista oli se hiljaisuus, pysähtyneisyys ja koskemattomuus eli Aunen sanoin omituinen outo tunnelma.

Vilhelmiina-täti (1847-1895)

Tätini Vilhelmiina viiden sukupolven takaa syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasen talon Kantojärven torpassa maaliskuussa 1847. Hänen vanhempansa olivat Johan Johaninpoika (1801-1868) ja Maria Mikontytär (1810-1884) Kantojärvi. Vilhelmiina oli kymmenlapsisen perheen ainoa aikuiseksi elänyt tyttö. Isän ensimmäisestä avioliitosta olivat veli Johan sekä Vilhelmiinan kanssa samasta sisarussarjasta veljet Kustaa, Hermanni ja Markus. Muut sisarukset olivat kuolleet pikkulapsina. Vilhelmiina kastettiin neljän päivän ikäisenä. Hänen kummejaan olivat isänsä Johanin serkku Joseph Josephinpoika ja tämän vaimo Anna Bertilintytär Ala-Paappaselta, tätinsä Maria Johanintytär Kantojärvi ja naapuritorpasta isä-Johanin pikkuserkku Antti Yrjönpoika Lähdekorpi, joka myöhemmin kauppias Antti Toikkosena tunnettiin. Heidän isovanhempansa; Johanin Walborg-mummu ja Antin Simo-vaari olivat sisarukset Paappaselta.  Vilhelmiina kastettiin Vilhelmiina nimellä, mutta nimi on puhekielessä vähitellen muuttunut Miinaksi.

Neljän päivän ikäisen Vilhelmiinan kastoi 14.3.1847 Kurussa Nils Jakob Juselius, joka toimi 1843-1847 Ruoveden seurakunnassa pitäjänapulaisena ja papin sijaisena. Kuru itsenäistyi Ruoveden seurakunnasta vuonna 1872.

Vilhelmiinan isoveljet olivat häntä, 17-, 7- ja 4- vuotta vanhempia, mutta varmasti hän lapsena sai poikien mukana olla lasten ja talon touhuissa. Pikkuveli Kustaa syntyi Vilhelmiinan ollessa 5-vuotias. Ennen Vilhelmiinan syntymää perheessä oli kuollut neljä lasta vauvaikäisinä ja Vilhelmiinankin jälkeen syntynyt pikkuveli Kalle eli vain muutamia viikkoja. Vanhin veli Johan jatkoi Kantojärven torpan isäntänä isänsä jälkeen ja hänen perheeseensä syntyi lapsia Vilhelmiinan ollessa 10-15-vuoden ikäinen, joten uskonpa, että Vilhelmiina sai olla myös lastenhoitoapuna aikuisten tehdessä muita töitä. 16-vuotiaana Vilhelmiina lähti kotoa Kantojärveltä piiaksi samalle kylälle läheiseen Lintuharjun torppaan. Lintuharjussa ollessa hän kävi rippikoulun, josta konfirmaatio oli  5.heinäkuuta 1863. Rippikirjoissa mainitaan Vilhelmiina heikkonäköiseksi jo 17-vuotiaana. Hänen äitinsä Mariahan sokeutui vanhemmiten kokonaan.

Lintuharjusta Vilhelmiina lähti seuraavana vuonna naapurikylään Karjulaan, ensin piiaksi Sammalistoon ja sitten Isokarjuun. Oltuaan siellä muutaman vuoden hän siirtyi Tyrkkölään ja sieltä Vähäkarjuun, missä hän oli piikana toisen tyttärensä syntymään saakka. Vilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta, jotka molemmat kuolivat lapsina punatautiin. Selma syntyi kesällä 1873 äidin ollessa piikana Tyrkkölässä ja Tyyne jouluaatonaattona 1886 Vähäkarjussa. Tytöt eivät siis eläneet Vilhelmiinan kanssa yhtä aikaa, vaan Selma 1873-1877 ja Tyyne Maria 1886-1890. Tuon ajan mukaan aviottomista lapsista rangaistiin, joten Vilhelmiinakin ripitettiin salavuoteudesta kummankin tyttären syntymän jälkeen. Toisen tyttären syntymän jälkeen Vilhelmiina on merkitty rippikirjoissa Karjulankylän löysäksi eli irtolaiseksi. Vilhelmiina kuoli huhtikuussa 1895 48-vuotiaana halvaantumisen seurauksena.

Ripitys salavuoteudesta elokuussa 1873 Selman syntymän jälkeen.

Mukava olisi tietää missä ja miten Vilhelmiina nuo irtolaisvuotensa eli ja itsensä elätti. Kaikki talot, joissa Vilhelmiina oli ollut piikana, sijaitsivat lähellä lapsuudenkotia Kantojärveä. Yhteyttä varmaan on pidetty kotiin ja naapuritaloihin, ja onhan samoissa taloissa ollut piikoina ja renkeinä useita tuon alueen miehiä ja naisia niin koti- kuin naapuritaloistakin. Yhteyksistä kertovat myös tyttärien kummit, sillä Selman yksi kummi oli Vilhelmiinan Johan-veljen vaimo Greta Lena Kantojärvi os. Hytönen. Tyynen kummit olivat Vilhelmiinan lapsuudenkodin naapurista Ruoveden puolelta Pihlajamäen torpparipariskunta Elis ja Maria.

Heikkonäköisyys on varmasti hankaloittanut hänen elämäänsä ja työntekoaan samoin kuin kahden aviottoman lapsen synnyttäminen. Lisäksi nämä ovat saattaneet vaikuttaa myös hänen kohteluunsa ihmisten taholta ja mahdollisuuteen saada työtä ja jatkaa elämää myös kauempana tältä tutulta alueelta. Raskaus ja lasten kasvatus köyhissä oloissa ei ole ollut helppoa ja elinympäristö on todennäköisesti vaikuttanut myös tyttöjen terveyteen ja sairastumiseen. Tyttöjen kohtalo, raskas ja epävarma elämä sekä elinolosuhteet jättivät jälkensä Vilhelmiinaan. Terveys ei välttämättä ole ollut hyvä ja uskon hänen yrittäneen olla urhea ja vahva eikä elimistö ole sitä kestänyt, vaan hän sydän- tai aivoinfarktin seurauksena halvaantui ja kuoli. Kuolinsyyksi on merkitty sen ajan tiedoilla vain halpaus, mutta omilla tiedoillani ajattelen sen tänä päivänä olevan näin. Kylä ihmisineen oli kuitenkin Vilhelmiinalle  tuttu ja sukua oli lähellä, joten haluan uskoa, että Vilhelmiina rankasta elämästään huolimatta jaksoi hyvin ja hänestä huolehdittiin.

Et ole yksin, meitä on siellä monta

Tätä tarinaa en ajatellut koskaan kirjoittavani, mutta jotkut tarinat syntyvät halusimme sitä tai emme. Tarina syntyi kun rakas poikani, kuopukseni  haudattiin 25. tammikuuta 2013 Kurussa suvulla jo olleeseen hautaan. Antto kuoli yllättäen 5.tammikuuta 2013. Hän päätti elämänsä itse. Hänen elämänsä on minulle lyhyydestään huolimatta kaunis pitkä tarina, jonka aika voi olla toisella kertaa, mutta nyt Antto on osa tätä tarinaa, joka kerrotaan kun kävellään läpi Kurun Tammikankaan hautausmaan.

Mäkelän hauta kesällä 2011.

Tuolla Tammikankaan hautausmaalla minulla on paljon hautoja sukutarinoineen.Yksi niistä on Mäkelän mummun ja papan hauta, johon on haudattu isäni mummu Lyydia Aleksandra Mäkelä os. Aalto (1891-1963) ja pappa Iivari Kallenpoika Mäkelä (1879-1947) sekä heidän poikansa, isäni eno, perheettömänä kuollut Paavo Mauno Iivari Mäkelä (1925-1987). Nyt tässä samassa haudassa lepää heidän kanssaan myös rakas poikani Antto Mikael Hannunpoika Hakala (1994-2013).

Kaksosten hautakivi

Haudalla on myös Lyydian ja Iivarin kaksosvauvojen hautakivi, mutta vauvojen hauta on alunperin ollut eri paikassa. Hautausmaan kunnostustöiden vuoksi vauvojen haudan kohta jäi niin uuden tien reunaan, että kivi otettiin talteen vanhempien haudalle. Kaksoset Eila ja Pentti Mäkelä ovat syntyneet ja kuolleet toukokuussa 1930. Kaksosten ja Paavon lisäksi Iivarilla ja Lyydialla oli tyttäret Eeva ja Sisko. Eeva-mummuni kuoli 50-vuotiaana vuonna 1968 Kurussa Kantojärvellä ja toinen tytär Sisko 89-vuotiaana viime kesänä Ruovedellä. Iivarin ja Lyydian elossa olevat jälkeläiset ovat Eeva-tyttären jälkeläisiä eli isäni, setieni ja tätini perheet. Eeva on haudattu Kurussa Kantojärven hautaan puolisonsa, pappani Antin kanssa ja Sisko miehensä kanssa Ruoveden hautausmaalle.

Tammikuu 2013

Pienenä vein tälle Mäkelän haudalle kukkia ja nyt aikuisena joulun aikaan kynttilän. Jostakin syystä olen ajatellut tuota hautaa viime vuosina usein ja vuosi sitten kun hyvä ystäväni Sari kuoli, aloin miettiä myös omaan kuolemaani liittyviä asioita. En tiedä miksi, mutta jo kesällä ajattelin, että tuo hauta voisi olla minunkin hautani. Kesän ajatukset muuttuivat vuoden vaihduttua todeksi, mutta itseni sijasta huomasin kysyväni paikkaa pojalleni. Vieressä on kyllä nyt myös paikka minulle. Iivari, Paavo ja Antto ovat päällekkäin. Lyydia vieressä. Puolessa välissä hautausmaan rinnettä oleva hauta on kauniilla paikalla. Haudalla seistessä näkee monille muillekin sukujeni haudoille; Kantojärvien, Karran, Mäkelöiden, Aaltojen, Niko-vauvan ja Anton kummitädin vanhemmatkin ovat melkein vieressä.

Iivari Mäkelä kuoli 68 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä joulukuussa 1947. Hänet haudattiin 4.tammikuuta 1948 eli päivää vaille 65 vuotta aiemmin kuin hänen tyttärenpojantyttärenpoikansa Antto kuoli 18 vuoden ja 2 kuukauden ikäisenä. Antto syntyi ja kuoli Ikaalisissa, mutta Kuru oli hänelle rakas lapsuuden ja nuoruuden paikka. Suku minun puolelta on vahvasti sieltä ja siellä oli myös meidän vanhempien ensimmäinen yhteinen koti ennen Tampereen kautta Ikaalisiin asettumista. Kurussa Antto viihtyi paljon vapaa-ajallaan ja sieltä hänellä oli paljon muistoja niin lapsuuden leikeistä kuin nuoruuden riennoista. Kurun hautausmaalla myös tunnen, että Antto ei ole yksin. Meitä on siellä monta. Kun kaunis ja lämmin siunaus Kurun kirkossa oli ohi ja Antto laskettu hautaan, tunsin hänen olevan kotona.