Pääsiäisliukuja Pohjois-Ruotsissa 1951

Maaliskuussa pääsiäisen aikaan 1951 Antti-pappani serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) vietti talvilomaa upeissa Pohjois-Ruotsin maisemissa. Hän matkusti sinne junalla kotikaupungistaan Helsingistä yhdessä ystäviensä kanssa. Äiti Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) sai matkalta monta postikorttia, joiden kuvat ja tekstit sisältyvät tähän kirjoitukseen kertomaan Aunen tunnelmista matkaltaan.

Abisko 19.3.1951

 "Rakas äiti! Täällä sitä nyt ollaan lähellä Norjan rajaa. Ensi yön vietämme teltassa niinkuin kaikki muutkin. Luonto täällä on aivan ihmeellinen. Terveisiä kaikille! Aune"

Aune tunturimaisemissa.

Abiskossa telttamajoituksessa.

Abisko 20.3.1951

"Äiti rakas! Vietin ihanan yön teltassa. En yhtään palellut, vaikka täällä on kova pakkanen ja revontulet leimuavat. Lähdemme kohta päiväksi tällaiselle tunturin laelle, jonka näet kortissa. Lähetän sinulle useamman kortin, toisille en mitään, kerro vain terveiset. Meitä on täällä 113 suomalaista. Aune"

Aune ystävänsä kanssa hiihtoretkellä Abiskon upeissa maisemissa.

Björkliden 21.3.1951

"Nyt olen näin upeassa hotellissa valtavien tunturien keskellä. Tänne oli puolen tunnin junamatka meidän majoituspaikasta. Ilma on ihana ja minä olen kamalan huono hiihtäjä. Täällä on niin ihanaa, että en olisi osannut uneksiakaan. Huomenna menemme Narvikiin. Terveisiä kaikille! Aune"

Narvik 22.3.1951

"Rakas äiti! Nyt olen täällä Narvikissa. Junamatka tänne oli aivan ihmeellinen. Oli kovin ikävää kun emme tietäneet, että kaupat ovat tänään kiinni kun huomenna on pitkäperjantai. Ilmat ovat olleet mitä suurenmoisimmat. Säästä nämä kortit, pidän ne matkamuistoina. Toivottavasti sinulla on siellä kaikki hyvin. Terveisiä kaikille! Aune"

 

Björkliden pitkäperjantai 1951

"Äiti rakas! Lähetän tässä sinulle kuvan siitä hissistä, joka nostaa hiihtäjät 1000 metrin korkeuteen sukset jalassa. Takana näet niitä valtavia tuntureita, joita täällä on joka puolella. Eilinen Norjan matkamme oli suurenmoinen. Huomenna menemme käymään Kiirunassa. Meillä oli tänä aamuna teltalla aamuhartaus, koska on pitkäperjantai. Olen kotona tiistaina 13.55 saapuvalla junalla. Toivottavasti sinä voit hyvin. Minä voin erinomaisesti. Hauskaa pääsiäistä ja terveisiä kaikille! Aune"

Kiiruna 24.3.1951

"Äiti rakas! Tämä taitaa olla viimeinen kortti minkä lähetän sinulle tältä matkalta. Olen nyt Kiiruna nimisessä kaupungissa ostamassa sinulle tuliaisia. Tässä on kuva kaupungista valaistuna. Terveisiä kaikille! Aune"

Matkoillaan Aune nautti ystäviensä seuran lisäksi myös tutustumisesta paikallisiin ihmisiin.

Valokuvat, matkoilta lähetetyt postikortit ja erilaiset pääsyliput yms. Aune säilöi huolella tehtyihin matkamuistoalbumeihinsa.

"Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on." - Marjastusaikaan elokuussa 1943

Tähän aikaan vuodesta elo- ja syyskuussa metsissä riittää liikkujia. Monen harrastuksiin kun kuuluu marjastus. Moni kerää niitä itselleen ja läheisilleen, mutta moni myös myyntiin. Viime vuosina on totuttu teiden varsilla näkemään myös ulkomaalaisia kerääjiä pakettiautoineen. Metsää ja marjoja onneksi riittää. Tänä vuonna erityisen hyvin. Mustikat alkaa olla jo poimittu ja puolukka-aika on käsillä. Sieniä, lakkoja, metsämansikoita ja vadelmia on kerätty samalla. Marjastuksesta olen kirjoittanut aiemminkin, sillä omassa perheessä ja suvussamme sillä on tärkeä sija vapaa-ajan harrastuksena, luonnossa liikkumisena ja talven ravinnon varastointina. Marjoja on aina kerätty itse ja joukon ahkerimmat ovat huolehtineet myös muiden marjavarastojen täydentymisestä talvea varten. 

Metsämansikkapaikka sukupolvelta toiselle.

Omat marjani löytyvät Kurusta ja Ruovedeltä tutuista maisemista. Samoissa  metsissä on sukumme
marjastanut vuosikymmeniä ja samojen järvien, polkujen ja kallioiden varrelle on ennenkin laillani muualle muuttaneet palanneet marjoja keräämään. Marjat olivat tärkeä lisäravinto jo silloin kun 1800-luvun alussa ensimmäiset kantojärviläiset tuolle mäelle torppaan asettuivat. Tuon torpan paikalla ja pihakalliolla kasvoi lapsuudessani paljon metsämansikoita, joita me lapset kävimme heinänkorsiin ja kuppeihin keräämässä. Kallion reuna oli lapsille merkkinä mihin asti saimme pihapiiristä mennä. Nyt alue on metsittynyt ja torpan peruskivien kohdalta kerätään nykyään mustikoita. Metsämansikoita löytyy onneksi pihapiirin läheltä edelleen runsain mitoin. Lähialueen metsäjärvet ovat ympäristöineen tarjonneet hyviä marjastusmaita monille alueen asukkaille ja niiden rannoilta omassa lapsuudessani myös Aune-mummuni ja Kalle-pappani keräsivät valtavia määriä marjoja myydäkseen niitä eteenpäin mm. Tammelantorilla.

Näille samoille tutuille kotiseudun marjamaille suuntasi monet vuodet myös Antti-pappani (1918-1976) serkku Aune (1908-1986). Antti-pappan isä Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Aunen äiti Olga Kärkäs (1886-1976) olivat sisarukset. Aune asui Helsingissä, mutta kävi joka kesä yksin tai yhdessä äitinsä Olgan kanssa Kurussa Kantojärvellä. Elokuussa 1943 Aune tuli Kuruun yksin äidin jäädessä Helsinkiin töihin. Aunen kirjoittamasta päiväkirjasta näkee, että matkan tärkeä tarkoitus oli juuri marjojen kerääminen talven varalle. Hän matkusti ensin junalla Tampereelle. Vietti sitten lepopäivän Ylöjärvellä Vahannassa Lahtisella tavaten Aina-tätiään (1881-1965), Anton ja Olgan sisarta sekä serkkujaan perheineen. Lepopäivän jälkeen hän matkasi laivalla Mustalahdesta Muroleeseen, mistä serkkunsa Antti haki hänet hevosella Kantojärvelle. 

Päiväkirjassaan Aune kirjoittaa tuolloin elokuussa 1943:

Elokuu 19 pv 1943

Ylöjärvellä. Nyt olen siis jo näin pitkällä. Matkat ovat ikäviä nykyään kun täytyy ajaa jumpsuttaa niin hitaissa junissa. Sainpahan matkaseuraa kun junassa oli eräs vanha tuttava työväennäyttämöltä. Istuimme melkein koko matkan ravintolavaunussa ja verestimme vanhoja muistoja.

Elokuu 20 pv 1943

Tämän vuorokauden minkä olen täällä viettänyt olen syönyt aivan ylen määrin. Tunnen itseni aivan keräksi. Ensin Liisan luona, sitten Ailin ja lopuksi Liisin luona. Jos koko kymmenen vuorokautta syön näin ylettömästi täytyy minun saada pian isommat vaatteet. Ihmisen on sittenkin parempi olla hiukan vähemmällä!

Elokuu 21 pv 1943

Olen vaihtanut majaa. Olen nyt Kurussa. Tämä oli mukava vaihto, ei tarvinnut olla kuin tunti Tampereella niin pääsin lähtemään eteenpäin. Laivassa oli niin paljon väkeä, aivan kuin reunat olisivat pullistuneet ulospäin. Antti oli rannassa vastassa hevosen kanssa. Se oli kivaa, ei tarvinnut kävellä. Täällä joutuu kyllä heti metsän lumoihin.

Elokuu 22 pv 1943

Tein ensimmäisen marjareissun Eevan kanssa. Kyllä täällä on aivan valtavasti marjoja. Mäet aivan punaisenaan. Illalla kiertelin yksin sienikoppa käsivarrella. Käyn mielummin yksin metsässä, saan katsella ja kuunnella tarpeekseni. Kaikki on silloin paljon kauniimpaa ja niin rauhoittavaa. Maailma kaikkine kiireineen on jäänyt.

Elokuu 23 pv 1943

Puolukkasatoa Lähdekorven kalliolla vuosi sitten.

Yksin marjassa Lähdekorvan kalliolla. Kuinka kaunista ja rauhallista täällä onkaan. Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on. Ennätän kyllä saada tarpeeksi marjoja. Kun alkoi sataa, istuin kuusen juurella. Alhaalla oleva koivikko peittyi aivan kuin hunnun taa. Aivan kuin pala jostakin lyrillisestä runosta.

Elokuu 24 pv 1943

Aamupäivän istuin karviaismarjapensaissa ja noukin ne tyhjiksi. Nyt on käteni täynnä niiden piikkejä ja sääreni nokosien polttamat. Tämä on Väinön vimeinen lomapäivä. Aamulla hän lähtee Kannakselle. Olen majoittunut olkilatoon. Siellä on niin ihana maata sateen rapistaessa kattoa ja tuulen heiluttaessa olkia. Nautin siitä niin etten tahdo malttaa nukkua kun jään kuuntelemaan sitä.

Elokuu 25 pv 1943

Olin sienessä Lehmusjärven tien varrella. Hirvi säikäytti minut aivan pahan päiväisesti kun tuli niin lähelle ja mylväisi. Saimillakin olisi minulle asioita, mutta en jaksa täällä syventyä mihinkään muuhun kuin metsään. On niin paljon polkuja joita kaikkia pitkin pitäisi ennättää kulkea. Jaksan vaeltaa täällä tuntikausia loputtomiin.

Elokuu 26 pv 1943

Olin aamupäivän kaurapellolla. Sitten lähdin taas kiertelemään metsiä korini kanssa. Tulin vanhalle Lähdekorven talon paikalle. Pellot oli istutettu metsää täyteen. Se oli kasvanut niin tiiviiksi ettei edes heinä päässyt niiden alla kasvamaan. Oli omituisen kolkkoa kävellä näitä sarkoja pitkin, joissa ei nyt vilja lainehtinut vaan tiivis kuusikko kasvoi. Niin häviää ihmisen työ. 

Elokuu 27 pv 1943

Nyt olen hankiinut 100 litraa puolukoita. Se saa riittää. Tulee olemaan täysi työ niiden kuljettamisessa. Sienestää vielä täytyy. Täällä on vallan tavattomasti metsälintuja. Niitä pyrähtelee lentoon yhtä mittaa kun liikkuu metsässä. On sääli, että metsästäjät alkavat kohta hätyyttämään niitä. Silloin on metsän rauha mennyt. Joitakin keltaisia lehtiä putoilee jo koivuista. Syksy tulee.

Elokuu 28 pv 1943

Minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että täytyy lausua Oskalon poika täällä metsässä. Säikähdin melkein omaa ääntäni. Seisoin korkealla harjulla. Alapuolellani oli metsälampi. Kuinka voimakkaasti ääneni kaikuikaan tuolla korkealla. On ihmeellistä lausua yksin metsässä, jossa kilometriä lähempänä ei ole ainoatakaan ihmistä. Ainoastaan pelästyneet linnut lentelee. 

Elokuu 29 pv 1943

Yöllä alkoi sade. Se rapisteli ladon kattoa ja heilutteli olkia ympärilläni. Olin illalla saunassa. Yritin suojata itseni hyvin lyhteillä että en vilustuis kun tulin suoraan saunasta tänne. Kuinka nautinkaan tämmöisitä öistä. Pilkkosen pimeää. Tuulen ja sateen kohina korvissa. En ole lukenut tällä viikolla lehden lehteä enkä kuunnellut radiota niin etten tiedä mitään maailman menosta. Ihana rauha.

Elokuu 30 pvä 1943

Kotona. Kuinka kaunis kotini onkaan. Olen siihen vallan ihastunut oltuani muutamia päiviä poissa. Nyt on tehtävä ahkeraan kotona töitä marjojen ja muiden tuliaisten kanssa. Illalla menen jo Monttuun yövuoroon. Menen Ellen kanssa samaa matkaa. Hän on ollut Montussa sodan alusta asti.

Tuolloin elokuussa 1943 Kantojärvellä elivät isovanhempani Antti ja Eeva (os.Mäkelä 1918-1968) Kantojärvi sekä heidän hiukan alle 4- ja 2-vuotiaat poikansa Pekka ja Esko. Antti-papan Anna-äiti (os.Uotila 1885-1943) oli kuollut aiemmin kesällä.  Aune itse oli tuolloin 35-vuotias. Voin kuvitella miten hän on nauttinut maaseudun rauhasta ja luonnosta. Päiväkirjassa mainittu Oskalon poika on lapista kotoisin olleen Arvi Järventauksen kirjoittama, joten voisin kuvitella sen olleen henkensä puolesta juuri sopiva tuolla kurulaisessa maisemassa lausuttavaksi. Ei siis ihme, että Aunelle tuli juuri se tuolla metsässä mieleen. Kotiinpäin mennessä mukana olleista marja-ja sienilaatikoista hän ei valita, vaikka toteaakin päiväkirjassaan kerätyssä määrässä olevan täysi työ viedä kotiin. Sata litraa marjoja ja sienet päälle - helpolta ei nykyihmisen ajatuksissakaan matka niiden kanssa vaikuta. Muuta matkatavaraa on ehkä sitten kuitenkin ollut nykyajan tarpeita ajatellen vähän.

Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula

"Kävin hakemassa muuraimia ja löysin Pahalammin. Ihmeellinen suojärvi metsän keskellä. Sen ympäristö oli aivan keltaisenaan lakkoja. Ei tuulen henkäystäkään päässyt järven pinnalle. Se näytti aivan kuolleelta mustalta silmältä suon keskellä. Kuoleman lammeksi minä sen ristisin. Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula. Oma henkäyskin kuuluu. En uskaltais mennä uimaan tuohon järveen. Kuoleman järvi."

Näin kirjoitti Aune päiväkirjassaan 31. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Hän oli tuolloin viettämässä kesää Kurussa äitinsä lapsuuden kodissa Kantojärvellä. Aune (1908-1986) ja äitinsä Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) olivat tulleet Kuruun jo kesäkuun lopulla, sillä talossa tarvittiin apua niin talon töissä kuin lasten hoidossa. Miehet olivat rintamalla ja tuolloin kesällä Kantojärvellä olisi ilman kesävieraita ollut vain Eeva-mummuni kolmen pienen pojan kanssa ja poikien täti, Antti-pappani sisar Saimi pienen tyttärensä kanssa. Olga oli Antin ja Saimin Antto-isän sisar. Helsingistä tulleiden Olgan ja Aunen lisäksi talon töihin saatiin apua muiltakin sukulaisilta ja ystäviltä lähitaloista.

Aune kulki paljon Kantojärven lähialueen metsissä. Pahalammille Aune on varmaan tullut Pikku-Kantojärven reunasta ohi Niinimäen kulkien tuttuja polkuja  Vehka- ja Lehmusjärvien ohi ja löytänyt sitten Pahalammin. Pahalammista solisee pieni puro kohti Vehkajärveä, joten voisin kuvitella Aunen tulleen tuota reittiä. Lähellä kulki aikanaan myös hevostie, jota pitkin vedettiin hevosella puita Kantojärveltä kohti Näsijärveä. Niinimäen ja Lintuharjun väki on varmasti tuolloin kulkenut samoja reittejä.


Vehkajärvellä ja Lehmusjärvellä olen itsekin lapsena käynyt kalassa ja niiden rannoilla marjassa, mutta Pahalammille menin nyt ensi kerran. Isäni oli minun ja siskontyttöni oppaana, joten löysimme paikan helposti. Aunen päiväkirjan tekstin muistaen yritimme kuulostella tuntisimmeko lammen rannalla kuten Aune. Kuljimme puron vartta puiden katveessa. Puusto varjosti kulkemamme reitin kyllä melko aavemaiseksi, mutta metsästä paljastui aurinkoinen soinen ranta ja pieni metsälampi. Tupasvillat kukkivat ja lammen toinen ranta näytti vehreältä vihreine suokasveineen. Toinen puoli olikin kuivaa vanhaa metsää, osa puista pystyssä, osa kaatuneena ja taustalla kiveä ja kalliota. Juuri niin vaihtelevaa kuin luonto tuolla alueella onkin. Hienoa koskematonta luontoa. Ja niin hiljaista. Pienikin rasahdus sai hiukan säpsähtämään. En ihmettele, että Aune kirjoitti, että oma henkäyskin kuuluu. Minustakin tuntui, että linnutkaan eivät tuolla laulaneet. Lampi näytti syvältä ja mustalta. Rannalla mietitytti, että suo imaisee mukaansa veden syvyyksiin. Jos veden pinnassa ei olisi pieni tuulen vire näkynyt, voisi lampea kuvitella Aunen sanoin kuoleman järveksi, mutta ehkä tuon veden väreilyn ansiosta ja kauniin luonnon vuoksi siellä ei ollut kuitenkaan paha olla. Päin vastoin. Uimaan en kyllä minäkään sinne olisi mennyt, mutta kaunista oli se hiljaisuus, pysähtyneisyys ja koskemattomuus eli Aunen sanoin omituinen outo tunnelma.

Hearty Greetings

Joulukorttitarinoiden kahdeksannen joulukortin juuret juontavat valtameren taakse Amerikkaan. Ensimmäinen marraskuuta 1911 Chicagossa leimattiin joulukortti, joka toi jouluterveiset isältä tyttärelle Helsinkiin. Isä Matti Kärkäs oli mennyt Amerikkaan keväällä 1909, muu perhe samana vuonna heinäkuussa. Kärkkään perhe oli ensin New Yorkissa, sitten Pittsburghissa ja kortista voisi päätellä isän matkanneen sieltä Chicagoon, sillä työ teatterissa kuljetti häntä paljon pois kotoa. Matti-isä nimittäin jäi Amerikkaan kun vaimonsa Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi (1886-1976) ja tyttärensä Aune (1908-1986) palasivat Pittsburghista takaisin Suomeen vuonna 1910 eli vuosi taaksepäin tämän kortin lähettämisestä. Joulukortti on B.B. London & New Yorkin kustantama sarjaa X250 ja painettu Saksassa, kuten suurin osa tuon ajan joulukorteista oli. Saksasta Amerikkaan myyntiin lähtenyt kortti päätyi Matti-isän ostoksiin joulun alla ja matkasi takaisin Eurooppaan Matin tyttärelle Aunelle osoitteeseen Vladimirinkatu 52, Helsinki, Finland, Europe. Olga ja Aune olivat Suomeen tultuaan muuttaneet tähän osoitteeseen, jota ei sillä nimellä Helsingin kartasta enää löydykään.1800-luvulla Venäjän vallan aikana monet kadut olivat saaneet nimiään keisarillisen perheen mukaan ja Suomen itsenäistyttyä esimerkiksi juuri Pyhän Vladimirin ritarikunnan mukaan nimetty Vladimirinkatu muutettiin Kalevankaduksi. Aunen 3-vuotiaana saama joulukortti ja isän omakätisesti kirjoittama tervehdys; "Hauskaa joulua pikku-Aunelle, voi kiltisti ja terveisiä papalta" säilyi läpi Aunen elämän tärkeiden ja rakkaiden muistojen joukossa, missä se edelleen säilyy yhtenä kauniina joulumuistona suvun historiassa.

Säästöpankinranta

Isäni kummitädit Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi (1886-1976) ja Aune Kärkäs (1908-1986) asuivat Helsingissä Säästöpankinrannassa. Kadun ja paikan nimellä ei ole mitään tekemistä pankin kanssa, vaikka niin luulisi. Siltasaaressa Pitkänsillanranta 17:n kohdalla sijaitsi nimittäin 1800-luvulla helsinkiläisten suosima Emilieburg niminen ravintola. Yliopiston siirryttyä Turun palon jälkeen Helsinkiin ravintolasta tuli myös ylioppilaiden ja yliopistolaisten suosikkipaikka. Asiakkaiden kulutettua siellä ahkerasti markkojaan alettiin puhua, että kaupunkilaisten rahat päätyivät sinne ja näin ravintolasta tuli kansan suussa Sparbanken, Säästöpankki ja ravintolan lähellä kulkenut katu sai nimekseen Säästöpankinranta. 

Sparbankenin eli Emilieburg ravintolan Siltasaareen perusti ruotsalaisyntyinen Catharina "Cajsa" Wahllund (1771-1843), joka oli aiemmin perustanut Turkuun Seurahuoneen ja majatalon Helsinkiin kauppias Sunnin taloon Aleksanterinkadun ja Sofiankadun kulmaan. Catharina Wahllund perusti myös Töölönlahden rannalle Seurapuistoon eli myöhemmin hänen mukaansa nimettyyn Kaisaniemen puistoon pienen kioskin, joka pian laajeni niin, että vuonna 1839 Wahllund perusti paikalle Helsingin vanhimman edelleen toimivan ravintolan eli ravintola Kaisaniemen.

Tuolloin 1800-luvulla Siltasaari oli Kaisaniemen ja Hakaniemen välisessä salmessa sijainnut saari, joka oli yhdistetty silloilla sekä Kaisaniemen että Hakaniemen suuntaan. Niemien välinen salmi täytettiin 1890-luvulla nykyisen Hakaniemen torin kohdalta ja näin Siltasaari menetti  saarimaisuutensa ja toinen silloista jäi pois käytöstä. Jäljelle jäänyt Pitkäsilta yhdistää Siltasaaren Kaisaniemeen. Teollistumisesta ja asukasmäärän kasvusta 1800-luvun lopulla alkanut alueen muutos ja rakentaminen jatkuivat vielä pitkälle 1900-luvullekin. Olgan ja Aunen muutettua Säästöpankinrantaan oli 1960- ja 1970-luvuilla alueella edelleen rakennustöitä. Minä muistan Aunen luona vieraillessa jo rannan kauniit kivetykset ja rantapuiston, mutta tämän tekstin kuvissa vuodelta 1960 Olga 74-vuotiaana ulkoilee rannan rakennustöiden keskellä.

Tanhuvaarassa 1928

Tanhuvaaran kurssilaisia 1928

Heinäkuussa 1928 Antti-pappani serkku ja isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) osallistui Tanhuvaarassa järjestetylle voimistelu- ja rytmiikkakurssille. Voimisteluharrastus vei nuoren helsinkiläisnaisen kesän parhaimpaan aikaan Tanhuvaaran kauniisiin maisemiin. Aune oli tuolloin 20-vuotias. Viereisessä kuvassa Aune takana keskellä ikkunan alla seisomassa.

Tanhuvaaran halli 1928

Tanhuvaaran liikuntaopisto toimi tuolloin Pappilanniemessä silloisen Viipurin alueella Viipurinlahden rannalla. Voimistelu-, rytmiikka- ja kansantanssikursseja ehdittiin järjestää Tanhuvaarassa sen toiminnan alusta vuodesta 1919 aina vuoteen 1939 saakka, jolloin sota katkaisi toiminnan. Keväällä 1940 opiston rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Nykyisellä paikalla Savonlinnassa toiminta alkoi uudelleen vuonna 1950.

Voimistelutunti Tanhuvaarassa 1928. Ylemmässä kuvassa näkyy halli, missä tämä "voimistelusali" luonnon helmassa oli.

Aunen valokuva-albumissa on Tanhuvaaran kurssilta paljon kuvia, joista välittyy henkeäsalpaavan kaunis luonto, liikunnan ja yhdessä olon ilo sekä naisvoimistelun  kauneus. Kuvia nyt katsoessa en yhtään ihmettele, että kuvat olivat niiden joukossa, joita Aune vielä vanhoilla päivilläänkin meille nuorille esitteli.

Voimistelijat Viipurinlahden rannalla 1928

Tanhuvaara 1928

Pyynikki 1928

Yleensä Aune vietti kesiä äitinsä Olgan kanssa sukulaisten luona Kurussa, Ylöjärvellä, Teiskossa tai Sievissä. Heinäkuussa 1928 Olga oli kesänvietossa ilman Aunea. 16.7.1928 Olga on lähettänyt Aunelle postikortin osoitteella Viipuri, Tanhuavaaran kurssit. Kortissa Olga-äiti ihmettelee kun Aunelta ei ole tullut korttia, kertoo olevansa Ylöjärvellä Aina-sisaren luona ja lähtevänsä sieltä lähipäivinä Teiskoon Hulda-sisaren luo. Olga pyytää kortissa Aunea kirjoittamaan Teiskoon ja toivoo Aunen säilyttävän kauniin kortin, joka kuvaa Pyynikin maisemia, missä Olga edellisviikolla oli vieraillut. Hyvin on Aune kortin säilyttänyt, koska mekin sitä nyt 84 vuoden jälkeen saamme ihailla.

Tapaamisessa syntyy tarinoita

Kantojärviläisiä 2012

Mikä voisi olla sukututkijalle ja suvun historian harrastajalle mieltä lämmittävämpää kuin lähes 70 myös suvusta kiinnostunutta sukulaista kokoontuneena 200 vuotta suvun elämään kuuluneessa paikassa, jonka esivanhempamme ovat asuttavaksi ja elettäväksi raivanneet ja rakentaneet. Tähän tarjoutui minulle mahdollisuus menneenä viikonloppuna Ylöjärven Kurussa Kantojärvellä ja voin vain lämpimästi kiittää kaikkia tapahtuman järjestelijöitä ja mukana olleita antoisasta, kannustavasta ja mukavasta viikonlopusta. Paikalla tapahtumassa oli vuonna  1811 Kurun Paappasen talon Kantojärven torppaan asettuneiden Johan ja Juliana Hjeltin jälkeläisiä eri puolelta Suomea.

Sukututkimusmateriaali ja vanhat valokuvat virittivät muistoja ja tarinoita. Eri sukupolvet muistelivat paikkaa ja ihmisiä eri tavoin. Toinen muistaa miten Antto kävi hevosella tekemässä taksvärkkiä jään yli Tampereella ja toinen miten hevosella vietiin maitotonkkia tienvarteen tai perunoita pellolta kuoppaan. Yksi muistaa miesten pötkötelleen keittiön penkillä juuri siinä missä penkki edelleen on ja toinen muistaa papan istumassa keinussa. Moni muistaa äidin ja mummun ahertamassa navetalla ja monelle rakas muisto on talossa apuna olleet tädit, sedät ja muut sukulaiset, joita varsinkin kesällä taloon asettui. Toisille paikka on muistoissa koti, toisille mummula, toisille papan, mummun tai vanhemman synnyinkoti, toisille suvun kesänviettopaikka.Niin monta tarinaa löytyy kuin on muistelijaakin.

Oopo, Petteri, voitiinu ja muuta vanhaa

Kaksi asiaa kuitenkin yhdisti monia erilaisiakin muistoja ja tarinoita. Kaikessa muistelussa välittyi kiintymys kotiin, perheeseen ja sukuun. Lisäksi lähes kaikkiin muistoihin liittyi työ, jota tehtiin paljon. Kantojärven ohella muisteltiin ja puhuttiin myös niistä paikoista, joihin Kantojärveltä oli lähdetty. Perheen tärkeys ja työ näyttelivät tärkeää osaa kaikissa näissäkin paikoissa. Vuonna 1859 Kantojärveltä lähteneen Hermannin tytär Tilda muistetaan ahkerana ja työteliäänä emäntänä. Hänen jälkeläisensä kertoivat talossa ja kylässä puhutun, että kun Taipaleen Tilda laittaa illalla hameensa henkariin, sen helmat heiluu vielä aamullakin. Niin Tilda Kurussa Taipaleessa, Hulda Teiskossa Iivanassa ja emännät Kantojärvellä ovat joutuneet tekemään paljon työtä.

Serkusten yhteisistä hetkistä oli paljon muistoja useammassakin sukupolvessa. Niihinkin liittyi muistot aikuisten työnteosta, vaikka aikansa on lasten leikeilläkin ollut. Joku muisti miten talossa asuneet lapset ja kaupungista kesänviettoon tulleet lapset aluksi ujostelivat toisiaan, mutta tutustuttua yhteiset leikit veivät mukanaan. Myös lapset ovat aina osallistuneet työhön. Tehdystä työstä oli palkintona hevoskärryn kyytiin pääsy ja jopa lupa ohjastaa. Keksivätpä kerran serkukset leikkiä pirtissä kukkakauppaa aikuisten ollessa perunannostossa. Kumma kyllä lasten itsensä ihastelema luonnonkukilla ja vesiastioilla täytetty  pirtti ei pellolta palanneita aikuisia ilahduttanut.

Suvun vanhimpiin kuuluva, kokoontumisessa mukana ollut Rauha Hietamäki os. Kantojärvi viihdytti joukossa olleita lapsia ja myös aikuisia runonlausunnallaan. Kantojärvi on Rauhan isän Lahjan synnyinkoti. Suvun naiset ovat harrastaneet runoja enempikin. Rauhan serkut Aune Kärkäs ja Eva Kukkola harrastivat nuorena runoja. Aune kertoo päiväkirjassaan, miten he kesälomalla Evan kanssa Iivanassa saunan vinttihuoneessa lausuivat runoja ja Helsingistä Teiskoon lomanviettoon tullut Aune oli esitellyt uusia kuulemiaan runoja ja saamiaan runokirjoja. Runokirjoja löytyy Evan jäljiltä Iivanassa edelleen. Päiväkirjassaan Aune arvioi itse olevansa parempi lausuja kuin Eva, koska oli Helsingissä ottanut lausuntatunteja. Heidän paremmuuttaan emme pääse enää arviomaan, mutta Rauha oli loistava lausuja ja eläytyjä, joten jos edesmenneet serkut ovat olleet yhtäänkään yhtä hyviä, on suvussamme ollut upeita lausujia useampia.

Viivin kukat

Tapaamisessa nuorimmat osallistujat olivat 2½ kuukauden ikäinen Venla Helena Ojala ja 8 kuukauden ikäinen Peppi Sofia Soilikki Kantojärvi. Tapaamisessa nimitimme meidän kaikkien mummuksi pian 78-vuotiaan edellä mainitun Rauha Hietamäen, sillä hänen lähellään meillä kaikilla oli oma paikkamme. Suvun vanhin, 87-vuotias Viivi Takkula os. Kantojärvi lähetti Ruotsin Fagerstasta terveiset suvulle kukkasin ja sanoin.Kukat asetimme pöydälle Kantojärvellä, joka on myös Viivin isän Lahjan synnyinkoti.

Sukututkijalle tapaaminen antoi potkua ja lisäsi motivaatiota tekeillä olevan kirjaprojektin kanssa, sillä on kannustavaa ja mieltä lämmittävää huomata tekevänsä jotakin myös muille eikä vain itselleen. Tapaamisen jälkeen moni sukulainen tuli tutummaksi, monta valokuvaa sai elämän ja monta tarinaa jäi mieleen. Menneen ajan rinnalla oli ihana kuulla myös mitä suvulle kuuluu tänä päivänä. Tänäänhän syntyy ne tarinat, joita seuraaville sukututkijoille kerrotaan. Tutkittavaa ja etsittävää jäi silti vielä paljon menneestäkin ja vanhojen askarruttavien asioiden rinnalle nousi uusiakin tutkimuskohteita. Vuonna 1821 syntyneen Matiaksen kohtalo on selvittämättä, Rauhan kuvassa ollut kaunis tyttö on mysteeri, löytyykö jostain kuvaa Matista Edlan viereen ja monta monta muuta, mutta nyt kiitän kuulemistani tarinoista, joista syntyy monta sivua tarinaa kansien väliin välitettäväksi seuraaville sukupolville.

Viuhkan sivuilta v.1946

Viuhka - lehdessä kirjoitettiin vuonna 1946 sähköisestä toveruudesta naisten ja miesten kesken. Edellisessä numerossa oli ollut kirjoitus työpaikkojen sähköisestä tunnelmasta, jos siellä on sekä naisia että miehiä. Naisten työnteko ja vapaa-ajan harrastaminen kodin ulkopuolella, tasa-arvo, äänioikeus sekä kouluttautuminen olivat tuolloin korostetun tärkeitä naisten keskuudessa, joten vastauksena aiempaan kirjoitukseen haluttiin tässä numerossa korostaa,että työkavereita ja ystäviä voidaan sukupuolesta huolimatta olla eikä sähköistä ilmapiiriä naisten puolelta ole ja, että miehet edelleen liikaa pitävät naisia sukupuoliolentoina. Lehtijutussa pohditaan miten mies helpommin kääntää asian työssä sukupuoleen liittyväksi, vaikka nainen esittäisi asiansa täysin asiallisesti ja sukupuolettomasti. Esille kirjoituksessa nousee myös naisten ja miesten erot hallita tilannetta, jos sähköisyyttä tilanteessa ilmeneekin. Toisaalta lehden kirjoitus tuo esiin myös suomalaisen naisen naisellisuuden ja epänaisellisuuden ja pohtii onko se epänaiselllisuus juuri tämän sähköisyyden hallitsemista. Naisten sähkön säännöstelyyn viitataan jutussa kevennykseksi myös Runebergin sanoin:  

          "Lie tuntenut sa joskus, ihmisten,
            kun kuljit joukoss´ elon tantereella,
            Kuink´ outo voima, pakko sisäinen,
            toist´ ihmistä voi toiseen taivutella;
            näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
           vaan et voi virkkaa miks´ niin ihastut."

Vahvistukseksi kirjoitukseensa toimittaja oli haastatellut miesten parissa työskenteleviä naisia ja isäni kummitäti ja pappani Antin serkku helsinkiläinen Aune Kärkäs (1908 - 1986) oli myös päässyt lehteen.

Ote Viuhka-lehdestä 6/1946:

Viuhka-lehden kuva Aunesta 1946

"Rouva Aune Kärkäs, joka konttorityöhön kyllästyneenä vaihtoi kirjoituskoneensa turkisleikkaajan veitseen (viisas ja ennakkoluuloton tyttö!) ei myöskään myönnä yleensä tuntevansa miehisiä tovereitaan kohtaan muuta kuin kemiallisen puhdasta toveruutta. "Ja mikäli olen huomannut, saan esim. nuorempien työtovereitteni taholta (turkisleikkaajien ammattikunta on toistaiseksi miesvoittoinen) osakseni sitä samaa. Vanhemmat miesturkkurit taas näyttävät pitävän meitä naisia vähän niinkuin tunkeilijoina ja näkisivät meidät  mieluummin neula kuin veitsi kädessä. Mutta tätäkään suhtautumistapaa, niin naisellisuudestamme muistuttavaa kuin se onkin, voi tuskin pitää enempää sähköisenä kuin sähköistävänäkään." Mikä oli todistettava."

Lehdessä on turkisleikkaajana toimineen Aunen lisäksi haastateltu mainospäällikkö Sirkku Junttua, näyttelijätär Aino-Inkeri Notkolaa ja toimittaja Tuulikki Tenhoa. Viuhka oli vuonna 1945 perustettu naistenlehti, jonka tunnuslauseena  oli ”pirteä, valpas ja ennakkoluuloton kuin nykyajan nainen". Lehti ilmestyi 1960-luvulle saakka ja sisälsi paljon muotiin, kauneuteen ja sisustamiseen, mutta myös ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä asioita naisten näkökulmasta.

Päiväkirjan kertomaa 1955

Isäni kummitäti, pappani serkku Aune Kärkäs (1908 - 1986) kirjoitti päiväkirjaa nuoruudestaan aina kuolemaansa saakka. Meitä kumpaakin kiinnosti kirjat ja kirjoittaminen, joten usein sain häneltä muiden kirjojen ohella myös näitä vanhoja päiväkirjoja, joissa viitattiin tiettyihin asioihin niin perheessä kuin yhteiskunnassa. Lukioaikanani hän lähetti minulle lehtileikkeitä eri lehdistä liittyen maailmantapahtumiin tai politiikkaan. En tiedä osasinko arvostaa sitä tuolloin nuorena niin kuin nyt arvostan, mutta onneksi olen näitä saamiani kirjoituksia säästänyt. Mielenkiintoista on lukea hänen päiväkirjamerkinnöistään myös miten jo isäni lapsena sai näitä lehtiä lahjaksi ja tuliaisiksi. Lämmöllä luen myös seuraavaa erään päiväkirjan kesämuistoa Kantojärveltä isäni lapsuuden ajalta kesältä 1955.

"Heinäkuun aamuja äidin syntymäkodissa ei voita mikään. Ihana herätä linnunlauluun. Kauempaa pihalta kuuluu kyllä jo poikien äänet. Aino-tyttö paimentaa nuorimmaista. Kyllä voikin viidestä lapsesta ääntä lähteä. Äitikin on jo noussut ylös. Olimme eilen Saimin, Salmen ja Hillin kanssa Hopeavuorella, taisi ottaa äidin voimille. En malta nousta vielä ylös. Äiti tuli tänne jo aiemmin. Minä olin ensin Aina-tädin luona Ylöjärvellä ja tulin vasta sitten. Antti oli poikien ja Wekkulin kanssa tiehaarassa vastassa. Koira ja hevonen ovat Antille rakkaita, ei taitaisi serkku viihtyä Helsingissä meidän luona. Kaukolla on kesällä syntymäpäivä ja äidin kanssa  olemme kummeja. Toimme tuliaisina kaupungista hedelmiä ja lehtiä. Tallella oli vielä talvellakin lähettämämme lehdet. Väinö ja Toivo tulevat Tampereelta jonakin päivänä. Täällä näkee serkkuja. Työtä on täällä kovasti eikä ole sellaisia lomia kun äidillä ja minulla toimistosta. Hilli on luvannut viedä pojat tänään kalaan kunhan ovat ensin tehneet askareensa. Saa Eeva tehdä rauhassa töitä navetalla ja huushollissa. Menen mukaan. Lahtisellakin pojat kalastivat. Onneksi on järviä lähellä, toisin kuin Lahja-enon luona Sievissä. Tunnen kyllä itseni hiukan laiskaksi täällä, mutta miten nautinkaan tästä luonnosta. Sairastelujeni jälkeen olen nauttinut luonnosta vielä enempi kuin ennen. Keuhkojen parannuttua nautin jokaisesta raittiista hengen vedosta täällä. Kengätkin heitin aitan nurkkaan, miten ihana on tuntea ruoho paljaissa jaloissa kulkiessa näitä polkuja. Talvella lausuntaillassa mietin juuri tätä luontoa ja raitista ilmaa, jossa voi niin helposti hengittää. Arvosteluissa sanottiinkin kerran, että osasin eläytyä runon luontoaiheeseen syvällisesti. Täältä sen tunteen olen sisääni hengittänyt. Äiti tuli sisään valtavan päivänkakkarakimpun kanssa. Pojat kuulemma kaivavat jo matoja navetan takana. Toivottavasti saadaan saalista ja huomenna kalasoppaa."

Esko ja Kauko Hilli-tädin kanssa kalassa Lehmusjärvellä 1955

Olga ja Matti

Olga ja Matti 1907

Olga Maria Kärkäs os. Kantojärvi  (1886 - 1976) lähti kotoaan Kurun Kantojärveltä 14-vuotiaana piikomaan Tampereelle. Vieraiden perheiden lisäksi hän oli siellä myös tätinsä Amanda Ahlstedtin luona. Amanda olisi leskeksi jäätyään toivonut Olgaa jäämää luokseen asumaan, mutta tuolloin 1900-luvun alussa nuori Olga halusi muuta. Hän oli tavannut teatterialalla toimivan Matin ja tahtoi tämän luokse Helsinkiin. Tädin ja muun suvun houkuttelusta huolimatta voimakastahtoinen nuori nainen halusi rakkautensa perässä maailmalle. Niinpä Olga muutti Tampereelta Helsinkiin 1904 18-vuotiaana. Olga ja Matti Kärkäs vihittiin heinäkuussa 1907 ja seuraavana kesänä heille syntyi tytär Aune.

Aune 1908 ennen Amerikkaan lähtöä

Tuolloin 1900-luvun alussa monia suomalaisia kiinnosti Amerikan tarjoamat mahdollisuudet ja myös Matille tarjoutui mahdollisuus lähteä työn perässä New Yorkiin. Matin laiva lähti Helsingistä keväällä 1909. Olga ja 1-vuotias Aune-tyttö lähtivät isä-Matin perässä heinäkuussa. Olga itse oli tuolloin 22-vuotias. Laivamatka Helsingistä alkoi 7.7.1909. Liverpoolissa äiti ja tytär vaihtoivat laivaa matkaten kohti New Yorkia ollen siellä perillä 25.7.1909. Voi vain kuvitella millaista on ollut viettää 18 päivää laivassa pienen lapsen kanssa kesän kuumimpaan aikaan. Markustajakortissa äidin ja tyttären matkan kohteena näkyy Brooklyn New York/Matti Kärkäs.

Kärkkään perhe vietti yhteistä aikaa New Yorkissa vuoden verran, mutta sitten Olgalle iski koti-ikävä. Matti oli paljon poissa perheen luota ja Olga ikävöi perhettään. Niinpä seuraavana vuonna 1910 Olga matkasi raskaan laivamatkan tyttärensä kanssa takaisin kotisuomeen. Alussa oli ollut ajatus, että myös Matti tulee perässä, mutta välimatka ja elämä kuljetti pariskunnan erilleen eikä Matti koskaan palannut Suomeen takaisin. Uutta perhettä kumpikaan ei kuitenkaan enää perustanut. Matti jatkoi elämäänsä New Yorkissa ja Olga Aunen kanssa Helsingissä. Yhteys jatkui jonkin aikaa kirjein ja valokuvin, mutta vähitellen myös ne jäivät. 

Aunen säilyttämissä muistoissa on isän New Yorkista lähettämä kortti vuodelta 1912.

Kesäretki 1925

Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto perustettiin 4.10.1920 Helsingissä ja tunnetaan nykyisin nimellä Mannerheimin lastensuojeluliitto. Pappani Antti Kantojärven serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908 - 1986) eli elämänsä Helsingissä ja oli 17 - vuotias osallistuessaan Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Helsingin tyttökerhon Itä-Suomen kesäretkelle 27.6. - 2.7.1925. Tuolloin 20-luvun alussa Aune ja äitinsä Olga olivat muutenkin mukana lastensuojeluliiton toiminnassa. 1925 perustettiin Aunen äidin syntymäkunnassa Kurussakin oma paikallisosasto.

Viipurinlinnan tornissa 1925. Aune takana oikealla

Aune osallistui yhdistetylle opinto- ja virkitysretkelle yhdessä 23 muun helsinkiläistytön kanssa. Päiväkirjaansa Aune on kerännyt muistoja matkasta. Matkareitti oli Helsinki - Viipuri - Enso - Vallinkoski - Imatra - Tainionkoski - Vuoksenniska - Lappeenranta - Helsinki. Junamatka Helsingistä kohti Viipuria alkoi laululla "Suomi armas synnyinmaamme" virittäen matkalaisten mielen matkan aiheeseen. Makeistehdas Mella Oy oli lahjoittanut työille kilokaupalla makeisia matkan ajankuluksi. Viipurissa tytöt otti vastaan paikallisosasto Viipurin Huoltokeskus ja tytöt saivat osallistua Viipurin yleiseen raittiuskokoukseen, juhlaan ja kulkueeseen. Kulkueessa kerrotaan olleen tuhansia lapsia ja nuoria. Helsingin tytöillä oli mukana kulkueessa juliste, jossa luki "Reipas, raitis nuoriso on kansan turva." Aune kuvaa kulkuetta ja juhlaa ylistävin sanoin ja kertoo lausuneensa siellä myös raittiusaiheisen runon yhdessä toisen kerholaisen kanssa. Runot olivatkin Aunelle tärkeitä myöhemmässäkin elämässä sekä niiden lausujana että lukijana.

Enson tehtaalla 1925.

Viipurin raittiusjuhlan jälkeen matka jatkui kohti Enson tehtaita. Tytöt kertoivat tehtaalla Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnasta ja sen jälkeen saivat itse esittelyn paperitehtaasta. Tytöille oli näytetty selluloosan ja paperin valmistusta asteittain.Kiitoksena vierailustaan tytöt lauloivat tehtaan väelle laulun "Suloisessa Suomessa".

Vuoksella 1925. Tyttökolmikon keskellä Aune.

Enson vierailun jälkeen
tytöt matkasivat kolme kilometriä metsäreittiä Vuoksen partaalle, mistä Enson tehtaan järjestämät kaksi venettä soutajineen vei tytöt Vallinkoskelle. Veneiden edetessä aallokossa Aune kertoo tyttöjen nauraneen ja kiljahdelleen. Riemu muuttui välillä lauluiksi ja laulu raikui veneestä toiseen tyttöjen nauttiessa matkasta. Maisemat tekivät tyttöihin sellaisen vaikutuksen, että heistä tuntui kuin saduissakaan ei olisi ollut niin kaunista.

Siitolassa 1925.

 Retken jälkeen maistui eväät ja uni olkisilla Imatralla Siitolan koululla. Täältä matka jatkui autolla kohti Tainionkoskea ja sieltä Saimaan Höyrylaiva Oy:n Imatra I:llä kohti Lappeenrantaa. Lappeenrannassa tytöt kävivät sankaripatsaalla ja lauloivat historian tunneilla oppimiaan lauluja. Aune mainitsee laulun "Kaunis Karjala" ja kertoo miten mieliin muistui koulusta opit Ison- ja Pikkuvihan vaiheista Karjalan kunnailla.  Lappeenrannassa tytöt tutustuivat sotilaskotiyhdistykseen. Siellä heidät oli toivottanut tervetulleeksi kansanedustaja Siviä Ruotzi. Samalla tytöt pääsivät kertomaan myös lastensuojeluliiton toiminnasta. Sotilaskodin päivällisen jälkeen tytöt suuntasivat sotilaskonserttiin kylpylaitoksen kasinon puistoon. Retken loputtua tytöt ovat todenneet, että saivat nauttia ihanista maisemista ja kokemuksista, mutta samalla retki oli herättänyt heissä isänmaanrakkautta ja yhteistuntoa, joka oli myös Kenraali  Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnan yhtenä aatteena.