Lauri Viita (1916-1965)

Lauri Viita (kuva Wikipediasta)

Runoilija, kirjailija Lauri Viita (1916-1965) on tullut minulle ensimmäisiä kertoja tutuksi nuorena, todennäköisesti ylä-aste tai lukioikäisenä, kun koulussa on luettu hänen runoteoksiaan ja romaanejaan kuten esimerkiksi Betonimylläri, Kukunor tai Moreeni. Ylioppilaaksi päästyäni 1980-luvun puolessa välissä ollessani töissä Kurun kunnalla kävimme kunnan työntekijöiden kanssa katsomassa Tampereen teatterissa tuon hänen oma elämänkerrallisen työläisperheen elämästä kertovan teoksen Moreeni. Tai ehkäpä ihan ensimmäinen tietoisuus Lauri Viidasta tuli kun lapsuudessani vierailimme Tampereella isäni serkun Heikin perheen luona ja ulkoilimme Pispalan maisemissa, missä sijaitsee Lauri Viidan lapsuudenkoti, joka on vuodesta 1977 alkaen toiminut Lauri Viita-seuran ylläpitämänä museona.  Lauri Viitaan törmää Tampereella  yllättäen myös esimerkiksi Hotelli Ilveksen huonetapeteissa sekä Aleksis Kiven kadun kivikirjastossa, jossa on katuun upotettuja graniittilaattoja, joissa lukee suomalaisten kirjailijoiden tekstejä ja muutamassa niissä on myös Lauri Viidan teksti. Yksi niistä on kokoelmasta Suutarikin, suuri viisas, vuodelta 1961 ja se on julkaistu myös teoksessa Kootut runot, 1994:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan satelliitti lennä.

Lauri Viidan hauta

Lauri Viita syntyi Emil ja Alfhild Viidan seitsenlapsisen perheen nuorimmaisena Pirkkalan pitäjässä Pispalan kylässä joulukuussa 1916. Myöhemminhän Pispala on liitetty Tampereen kaupunkiin. Sodan jälkeen hän julkaisi ensimmäisen kirjansa. Kirjoittamisen hän aloitti jo rintamalla ollessaan. Sota-aika ja työläisperheen elämä, mutta varmasti myös sairastamansa skitsofrenian vuoksi Kellokosken sairaalassa vietetty aika ovat vaikuttaneet hänen ajatuksiinsa kirjoittaessaan. Lauri Viita kuoli tapaturmaisesti, kun häntä kuljettanut taksi törmäsi maantiellä rattijuopon ajamaan kuorma-autoon 1965 juuri joulun alla.  Lauri Viidan hauta ja muistomerkki on Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla.

Sittemmin olen törmännyt Lauri Viitaan sukututkimuksessa. Lauri Viita ja äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki (1892-1973) ovat viidennen sukupolven serkkuja. Laurin isä Emil Viita ja Emman isä Santeri Mäki ovat edellisen sukupolven serkkuja. Yhteinen esi-isä minulla ja Lauri Viidalla on noin 1696 Ruotsissa syntynyt ja vuonna 1721 Suomeen tullut sotilas Jonas Ingemarsson Frisk, joka asettui asumaan Virroille ja perusti siellä perheen Keuruulta kotoisin olleen Brita Simontyttären kanssa. Minun sukuni jatkuu heistä heidän poikansa Ingemarin kautta ja Lauri Viidan heidän Maria tyttärensä kautta.  Lauri Viidan isä Emil on syntynyt Virroilla, mutta muutti Tampereelle vuonna 1891 ennen perheen perustamistaan. 1950-luvun alussa Ruoveden Muroleessa asuneilla on muistoja Lauri Viidasta myös siltä ajalta kun hän hetken asui siellä puolisonsa runoilija, kirjailija Aila Meriluodon ja tyttärensä kanssa.

Liedenpohja

Liedenpohja on Virtain kylä noin 20 kilometriä Virroilta Alavudelle päin Toisveden rannalla. Suunnilleen saman verran on matkaa Alavudelle.  Liedenpohjassa nimen historiasta kerrotaan, että kylä on saanut nimensä ensimmäisten  asukkaiden tullessa soutaen lahdenperään. Edellä kulkenut oli sitten löytänyt erämiesten vanhan leiripaikan ja tulisijan ja tokaissut toisille, että tässä on lieden pohja. Tästä tulijat ajattelivat että paikalla on ennenkin ollut ihmisiä ja päättivät jäädä sinne. Ja näin oli paikka saanut nimeksi Liedenpohja.

Liedenpohjassa on erään hiekkakankaan keskellä syvä rotko, hiekkahauta nimeltään Ilmarisen hauta.  Mäen ja Vasaman 1955 toimittamassa kirjassa Kotiseutuni Pirkkalanpohja kerrotaan, että Kalevalasta tunnettu Seppo Ilmarinen oli kerran halunnut kääntää Liedenpohjasta Näsijärveen lähteneen laskujoen virtaussuuntaa pohjoisesta etelään ja pyytänyt avukseen jättiläisen nimeltään Ilma-Isto.  Ilmarisen käskystä Ilma-Isto oli sitten kerran seissyt Toisveden rannalla lapio olalla aikoen kaivaa kanavan Toisvedestä Kukkolampeen yhdistääkseen Lapuanjoen vesistön Toisveteen ja Näsijärven vesistöreittiin. Mittaillessaan tätä kannasta hän pisteli välillä kuoppia maahan. Rasin nevan kohdalla hän oli nostanut koko lapiollisen ja näin oli syntynyt neva. Puolivälissä Maanselän kannasta hän pisti lapiollaan kaksi täyttä pistoa, mutta kolmannella pistolla lapio katkesi. Jättiläinen suuttui ja jätti kanavan kaivamisen kesken. Jäljelle jäi hiekkahauta, jota siis Ilmarisen haudaksi kutsutaan ja tarinaa tänäkin päivänä Liedenpohjassa kerrotaan.

Liedenpohja liittyy omaan sukuuni äitini mummun Emma Rantasen (1892 - 1973) os. Mäki kautta. 1700-luvun puolivälissä asettui Kangasalla syntynyt sotilas Joseph Skrifvare (1737 - 1801) Virroille Liedenpohjaan ja meni naimisiin virtolaisen Helena Matintyttären (1729 - 1806) kanssa. Liedenpohjan Kallialassa asuneet esivanhempani Joseph ja Helena Skrifvare saivat viisi lasta. Vanhin poika Simon jäi isännöimään Kallialaa ja tyttäristä nuorin, esiäitini Regina (1769 - 1844) meni naimisiin Johan Johaninpojan (1761 - 1838) kanssa. Heidän kotinsa oli Vaskivedellä Lähdeahossa. Reginalla ja Johanilla oli kahdeksan lasta, joista nuorimmat olivat kaksoset Erik ja Ulriika. Ulriika kuoli kotonaan naimattomana 48-vuotiaana, mutta Erik (1809 - 1861) avioitui Virtain Havangalta kotoisin olleen Joonas Ingemarinpoika Friskin ( 1755 - 1834) tyttären Walborgin (1800-1874) kanssa ja heidän sukunsa jatkuu tyttärensä Liisan pojan Santeri Mäen kautta aina nykypäivään saakka. Santerilla ja vaimollaan Idalla oli kahdeksan lasta; Emma, Ida, Aleksi, Seena, Antti, Impi, Hilja ja Heikki, joiden kautta sukua on tänä päivänä ympäri Suomea, mutta edelleen myös Vaskivedellä Virroilla.

Suomenmaan hintaa piilottamassa

Virroilla kuten myös alussa mainitsemassani Kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan Virtain Liedenpohjaan liittyvää toistakin tarinaa. Perimätiedon mukaan Suomen sodan aikaan vuonna 1808 ruotsalaiset sotapäälliköt myivät Viaporin linnan venäläisille suuresta kultamäärästä. Näitä linnan lunnaita lähdettiin kuljettamaan hevosilla Pohjanmaan kautta Ruotsiin, mutta Virroilla takaa-ajavat suomalaiset saavuttivat tämän "Suomen hinnan" kuljettajat. Nämä hätääntyivät ja ajoivat vanhalta sotatieltä sivuun ja hautasivat kulta-arkun Maanselän kannaksella Ylä-Liedenpohjan talon maalla lähelle Ilmarisen hautaa. Tätä tukee myös se, että Virtain puolella oli nähty kulta-arkku kahden  hevosen vetämillä kärryillä, mutta Alavudella Sapsalammin kohdilla arkkua ei enää kyydissä ollut. Tätä  kulta-arkkua etsitään Liedenpohjassa edelleen, joten taidanpa ensi kesänä esivanhempieni jalanjälkiä etsiessä etsiä myös kyseistä kulta-arkkua, Suomenmaan hintaa.

Noituutta ja kummittelua

Marko Nenosen ja Timo Kervisen kirja Synninpalkka on kuolema -Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla innosti selvittämään lisää aiemmista lähteistä löydettyjä tietoja kotiseudulla ja suvussakin esiintyneestä noituudesta. Tosin juuri niiden vuoksi kyseisen kirjan olin käsiini hankkinutkin. Vanhoista käräjäkirjoista löytyy myös merkintöjä noituudesta syytetyistä. Suomessa viimeinen noitana roviolla poltettu oli vuonna 1643 Antti Lieroinen, mutta muuten noituudesta syytettiin ja rankaistiin vielä 1700-luvullakin.

Antti Lieroinen oli kotoisin Savosta ja myös hänen isänsä tunnettiin noitana. Lieroinen eli aikuisiässä 1600-luvun alussa Keuruulla ja sittemmin Virtain Jäähdyspohjassa vaimonsa Kirsti Vihoittaren, lastensa ja isänsä kanssa. Lieroinen tuomittiin Ruoveden käräjillä mestattavaksi ja poltettavaksi roviolla kolmesta eri rikoksesta: taposta, huoruudesta ja noituudesta. Hänet vietiin Ruoveden lisäksi myös Hämeenkyröön käräjille, missä häntä syytettiin kolmesta Hämeenkyrössä tapahtuneesta kuolemantapauksesta ja tuomittiin mestattavaksi ja poltettavaksi taposta ja noituudesta. Lieroinen kuljetettiin Hämeenkyröstä Turun linnaan vankilaan ja lopulta hänen tapaustaan käsiteltiin Turun hovioikeudessa, joka tuomitsi Lieroisen kuolemaan noituudella surmaamisesta, huoruudesta ja murhapoltosta. Hovioikeus oli kiinnostunut Lieroisen apunaan käyttämästä hengestä eikä uskonut Lieroisen vakuutusta siitä, että henki oli peräisin Jumalasta. Turusta Lieroinen kuljetettiin Ruovedelle ja poltettiin siellä Lieransaaressa.

Antti Lieroisen nimi tulee esiin myös oman sukuni tutkimuksessa mennessäni  äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen (1897 - 1977) sukua hänen isänsä Matti Kustaanpojan kautta itsestäni  yksitoista sukupolvea taaksepäin. Tuolloin 1600-luvulla neljä vuotta ennen Antti Lieroisen kuolemaa esi-isäni Yrjö Mikonpoika Brask oli joutunut riitaan Antti Lieroisen kanssa ja hänen kerrotaan kuolleen Lieroisen noituuden seurauksena. Myös Ruoveden käräjillä Lieroista syytettiin siitä, että hän oli noitunut Yrjö Braskin hengiltä. Esi-isäni  Yrjö Brask oli erimielisyydessä uhannut keriä Lieroisen tukan, jolloin tämä oli uhannut, että hän ei eläisi kauan ja että hän ei saisi hyvää loppua. Näin tapahtuikin Yrjö Braskin kävellessä itse virittämäänsä automaattiseen karhunpyydykseen sillä seurauksella, että sai surmansa oman varsijousensa nuolen lävistämänä. Kansansuussa kulkenut tarina kertoo myös, että tämä 1612 - 1630 Virtain Hauhuulla Raskin isäntänä ollut sotamies, rumpali ja piipari Yrjö Mikonpoika ei noituuden vuoksi saanut kuolemassa rauhaa vaan jäi Hauhuulle kummittelemaan. 

Yhdeksän sukupolvea sitten mummuni Aunen isoisän Santeri Mäen isoäidin Valborg Joonaksentyttären (1800 - 1874) sukuhaaran kautta on esiäitini Brita Simontytär (1698-1764), joka  oli kotoisin Keuruun Könttäriltä. Naimisiin mentyään hän asui puolisonsa Jonas Ingemarsson Friskin kanssa Virroilla. Brita oli useamman kerran käräjillä varkauksien ja kaupanteossa tekemiensä huijausten vuoksi. Näihin liittyi usein epäselvyyttä Britan ja asianosaisen välillä eikä Britan kiivas ja viekas luonne helpottanut hänen tilannettaan ihmisten silmissä, vaan häntä syytettiin rikkeidensä ohella myös noituudesta, johon ei kuitenkaan todisteita löytynyt. Käräjäkirjojen mukaan myös Britan ja Jonaksen jälkeläiset ovat helposti ajautuneet luonteensa vuoksi erilaisiin tapahtumiin ja luonteen lisäksi suvussa kulkenut punatukkaisuus on helposti aiheuttanut ihmisiltä lausahduksia noituudesta erimielisyyksien yhteydessä. Vaikka Nenosen ja Kervisen kirjan mukaan noidille ei voida osoittaa mitään tiettyä ihmistyyppiä, niin silti vielä tänäkin päivänä elävä suvun vanhin sukupolvi muistaa omia vanhempiaan tai sukulaisiaan niin moititun. Tänä päivänä ei tarvitse tässä kulttuurissa pelätä syytöstä noituudesta, mutta toki näillä samoilla piirteillä voi muita diagnooseja saada vai selitänkö vaan omat erikoisuuteni perityllä luonteella, noituudella tai peräti kummittelulla.

Elämän tarinoita kirjoista

Sukututkimusharrastus on vaikuttanut myös lukemisharrastukseen. Romaanit ovat vaihtuneet sukukirjoihin ja historiateoksiin. Tosin romaaniaikakautenakin ahmin historiallisia romaaneja ja elämänkertomuksia, mutta nyt suunta kirjastossa on lähes aina suoraan historiaosastolle sukututkimusta, paikallista ja Suomen historiaa käsittelevien kirjojen hyllyille.Sotakirjoja en ennen lukenut ollenkaan, mutta nyt viime vuosina olen lukenut niitäkin vaikka kuinka. Sotakirjoihin syntyi erilainen mielenkiinto kun sukututkimusharrastuksen myötä alkoi nähdä ja kuvitella omia isovanhempiaan ja muita sukulaisia kirjojen tapahtumien keskelle.Samalla voi hahmottaa itselleen sen aikaista elämää. Sodat eläneet isovanhemmat ovat jo kuolleet, mutta tuttavapiirin ja työn kautta voin onneksi kuulla kirjojen lisäksi tarinoita ja kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat nuo ajat eläneet.

Pappani Kalle oli sotavankina Neuvostoliitossa. Ei hän kokemuksistaan puhunut eikä siitä häneltä kyselty. Nyt kysyisin, mutta se ei enää ole mahdollista. Onneksi tuosta ajasta on kirjoitettu kirjoja ja papan kanssa samassa joukko-osastossa sekä samalla vankileirillä olleita on kirjoissa haastateltu, joten papankin elämää siellä voi niiden kautta mielessään kuvitella. Heinäkuussa 1944 alkanut vankeus päättyi marraskuussa 1944 ja sen jälkeen Kurun Karjulankylään saapui vain 22-vuotias Kalle, jolla oli eliniäksi sisällään kokemus ja muisto, josta tuohon aikaan ei puhuttu. Vankeusaikaan ja sitä edeltäviin aikoihin olen perehtynyt sota-arkiston dokumenttien avulla, mutta myös kirjat ovat antaneet tietoa taisteluista ja vankeusajasta ja -paikoista. Antoisimmat näistä on itselleni olleet  sotavankimatrikkelin sisältävä Teuvo Alavan, Dmitri Frolovin ja Reijo Nikkilän kirjoittama Rukiver!-suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa ja Timo Malmin Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944.

Sotavankeudesta kertovien kirjojen lukemisen lisäksi suosittelen mielenkiinnosta luettavaksi myös tänä vuonna ilmestynyttä Jouko Halmekosken Orjamarkkinat-huutolaislasten kohtaloita Suomessa. Kirjassa on 25 huutolaislapsen tarinaa. Kunnan elätettäväksi joutuneet lapset huutokaupattiin muiden perheiden hoidettaviksi tietyksi ajaksi kerrallaan. Halvimman hinnan tarjonnut sai lapsen, joten lasten kohtelu ei välttämättä aina ollut kovin hyvää ja olihan itse kauppatilanne lapselle varmasti kovin pelottava ja nöyryyttävä kokemus. Huutolaiskäytännön kieltävä laki tuli voimaan vuonna 1922, mutta vielä 1930-luvullakin tiedetään lapsia kaupatun. Äitini pappa Mikko oli 1800-1900-lukujen vaihteessa huutolaislapsi, mutta hänelle kävi lopulta hyvin ja hän pääsi velipuolensa, isänsä aiemmasta avioliitosta syntyneen Heikin ja tämän vaimon luokse ja eli täysin hyväksyttynä perheenjäsenenä heidän kanssaan aikuisuuteen saakka. Köyhyys ja huutolaisuusaika jättivät Mikkoonkin jälkensä ja lisäsivät sisua, jolla hän myöhemmin perheensä elätti ja sen eteen työtä teki. Mikon iloinen luonne ja huumorintaju auttoivat varmasti raskaiden asioiden käsittelyssä.

Kurulainen Veli Salin on kirjoittanut Kansalaissodan taisteluista ja tapahtumista Kurussa kirjan Kahden rintaman keskellä. Punaisten ja valkoisten taistelujen keskellä Kurun kirkonkylän ja Karjulankylän alueella eli ja asui paljon omia sukulaisiani sekä äidin että isän puolelta. Mummuni Eeva syntyi Kosken talossa kesällä 1918 ja Koskella asui tuolloin hänen vanhempiensa Iivari ja Lyyli Mäkelän lisäksi muutakin Mäkelän sukua. Millaista onkaan suvun elämä ollut tuolloin Lyyli-äidin odottaessa esikoistaan. Koskenmäen tapahtumien ohella kirjassa on mm.Esteri Karjulan muistelmia kouluikäisen tytön silmin mm. Nygårdin,nykyisen Palhoniemen kohdalla sattuneista tapahtumista. Kirjan kuvat asiaan liittyvistä asiakirjoista elävöittävät kirjaa.

Tuula Ahosen ja Hanna Pellon kirjoittamista kirjoista olenkin jo aiemmin kirjoittanut. Tuula Ahosen kirjassa Karstulan Vahangan Ahosen suku itselleni mielenkiintoisinta olivat tiedot Johan Friskistä ja jälkeläisistä, mutta kirjassa on myös elävästi kuvattu sen ajan ihmisten elämää ja arkea suvun ihmisten kautta. Hanna Pellon Lukkarin lapset on lämminhenkinen yhden suvun tarina kirjeenvaihdon kautta. Osmo Asosen kirjassa Pitäjän räätäli Johan Ahlstedt´n sukuhistoriaa on kuvien kera paljon mielenkiintoista luettavaa niin kyseisen suvun kuin Tampereen lähialueen historiasta ja elämästä. Johan Ahlstedt´n pojan Alexanderin vaimo Amanda oli kotoisin Kurun Kantojärveltä, joten kirjassa on tietoa myös heidän elämästään meille nykyisille kantojärveläisille. Kirja on antoisa luettava myös yhteiskunnan kehittymisen ja ihmisten yritteliäisyyden kuvaamisen vuoksi, vaikka varsinaisesti tietty suku ei kiinnostaisi. Urho Riihikosken Parkkuu muistoissani kertoo Kurun Parkkuun historiasta monipuolisesti ja selkeästi sanoin ja kuvin. Uolevi Nojosen kirjat puolestaan liittyvät mm.Virtain Vaskiveden ja Nojosten sukuhistoriaan, minne juureni äidinäidinäidin puolelta ulottuvat. Uolevi Nojonen on kirjoittanut myös kurulaisesta kauppiaasta Antti Toikkosesta, jonka lapsuuden koti on Lähdekorven torppa, joka on sijainnut lähellä Kantojärveä ja jonka jälkiä on vielä Kantojärventien varressa nähtävissä. Kantojärveltäkin mm. Markus Johaninpoika Hjelt oli 1860-1880-luvuilla useita vuosia Lähdekorvella renkinä.

Kirjastoista olen  löytänyt  lisäksi monia muita mielenkiintoisia kirjoja ja  useiden sukujen sukuselvityksiä luetteloineen ja tarinoineen. Ja kun omat sukuhaarat näyttävät voimakkaasti pysyvät Kuru, Ruovesi, Virrat, Mänttä, Teisko, Ylöjärvi- alueilla niin monista näistä löytyy omiin sukuhaaroihin kuuluvia sukuja ja perheitä. Kuvat ja elävät tarinat sukuselvitysten ohella tekevät kirjoista mielenkiintoisia luettavia myös sukuihin kuulumattomille. Kirjoissa perheiden elämät kuvaavat sen aikaista elämää tietyllä alueella, joten samoja piirteitä on varmasti ollut omienkin sukujen perheiden elämässä. Kirkonkirjojen ja muiden erilaisten asiakirjojen tutkimisen lisäksi kirjat elävöittävät sukututkimusta, antavat tietoa ja luovat mielikuvia sukujentarinoiden etsimiseen. Kirkonkirjoissa näkyvät kuolemat, ripitykset yms. näkee toisessa valossa kun tietää mitä alueella, maassa ja yhteiskunnassa kulloinkin on tapahtunut. Tieto yhteiskunnan ilmiöistä ja kehityksestä, moraalikäsityksestä, kunkin ajan arvomaailmasta, uskontojen vaikutuksista, kulkutaudeista ja sairauksista, sodista jne. auttavat ymmärtämään miksi tiettyinä aikoina on toimittu tietyllä tavalla.

Pisara ruotsalaista verta, kiivas luonne ja punainen tukka

Jonas Frisk syntyi 1696 Ruotsissa Gistadissa ja kuoli 1784 Virroilla, missä hän asui Suomeen tultuaan perheensä kanssa. Hänen puolisonsa oli Brita Simontytär ja heillä oli viisi lasta; Ingemar, Jonas, Maria, Sigrid ja Kirsti. Oma sukuhaarani alkaa Jonaksen ja Britan pojasta Ingemar Friskistä, joka toimi Virroilla pitäjänräätälinä, meni naimisiin Walborg Matintyttären kanssa ja heille syntyi 11 lasta. Olen Jonas Friskin jälkeläinen 10. sukupolvessa. Ennen minua ovat Ingemar Frisk (1728 - 1796), Jonas Frisk/Havanka (1755 - 1834), Walborg Havanka/Wierikko (1800 - 1874), Elisabet Wierikko/Korkeemäki (1832 -x), Santeri Mäki (1863 - x), Emma Rantanen (1892 - 1973), Aune Karra  ja Eila Kantojärvi. Nämä kaikki esivanhempani ovat asuneet Virroilla kunnes Emma muutti Ruovedelle 1900-luvun alkupuolella ja Aune 1950-luvulla pappani ja äitini kanssa Kuruun äidin ollessa muutaman vuoden ikäinen.

Jonas Frisk löytyy Porin läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusrullasta v.1728. Hän oli yksi niistä ruotsalaisista länsigöötanmaan kolmikasrykmentin sotilaista, joita tuolloin siirrettiin Porin rykmenttiin täydentämään Suomen sotajoukkoja. Jonas Frisk palveli Ruoveden komppaniassa ja hän sai ylennyksen korpraaliksi 11.10.1721. Länsigöötanmaalta tulleita sotilaita kutsuttiin myös väskööteiksi ja iso osa heistä jäi Jonas Friskin tapaan alueelle asumaan ja tuomaan pisaran ruotsalaista verta alueen väestöön.
 
Etsiessäni tietoja esi-isästäni Jonas Ingemarsson Friskistä (1696 - 1784) löysin toisen sukututkijan vinkin perusteella Tuula Saarisen kirjoittaman kirjan Karstulan Vahangan Ahosten suku.  Hän on Jonas ja Brita Friskin jälkeläisiä Kirsti tyttären kautta. Tuula Saarinen on  esitellyt kirjassaan mielenkiintoisesti Friskien perhettä sekä omaa sukuaan ja tuo esiin myös paljon tietoa kunkin ajan ihmisten elämästä. Kuvat elävöittävät kirjaa, jonka tarinat ja sukutaulut ovat muutenkin elävästi kirjoitettu. Hauska ja osuva kommentti kirjassa on viittaus sukutarinoiden perusteella  Jonas Friskin kiivasluonteisuuteen ja suvun punatukkaisuuteen. Tuula Saarinen kertoo näiden piirteiden kulkeneen Kirstin kautta hänen sukuhaarassaan nykypäivään asti. Aivan samoin voisivat tänä päivänä sanoa Kirstin veljen, oman esi-isäni Ingemar Friskin jälkeläiset näistä luonteen piirteistä ja punatukkaisuudesta, jotka voi tässäkin sukuhaarassa nykyäänkin havaita. Saarisen kirjan lisäksi Friskien sekä Jonaksen että puolisonsa Britan kiivasluonteisuudesta saa viitteitä Ruoveden ja Keuruun käräjäpöytäkirjoista mm. vuosilta 1722 - 1746 ja joiden tutkimista on helpottanut Matti J. Kankaanpään toimittama  kirja kyseisistä käräjäpöytäkirjoista.