Säästöpankinranta

Isäni kummitädit Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi (1886-1976) ja Aune Kärkäs (1908-1986) asuivat Helsingissä Säästöpankinrannassa. Kadun ja paikan nimellä ei ole mitään tekemistä pankin kanssa, vaikka niin luulisi. Siltasaaressa Pitkänsillanranta 17:n kohdalla sijaitsi nimittäin 1800-luvulla helsinkiläisten suosima Emilieburg niminen ravintola. Yliopiston siirryttyä Turun palon jälkeen Helsinkiin ravintolasta tuli myös ylioppilaiden ja yliopistolaisten suosikkipaikka. Asiakkaiden kulutettua siellä ahkerasti markkojaan alettiin puhua, että kaupunkilaisten rahat päätyivät sinne ja näin ravintolasta tuli kansan suussa Sparbanken, Säästöpankki ja ravintolan lähellä kulkenut katu sai nimekseen Säästöpankinranta. 

Sparbankenin eli Emilieburg ravintolan Siltasaareen perusti ruotsalaisyntyinen Catharina "Cajsa" Wahllund (1771-1843), joka oli aiemmin perustanut Turkuun Seurahuoneen ja majatalon Helsinkiin kauppias Sunnin taloon Aleksanterinkadun ja Sofiankadun kulmaan. Catharina Wahllund perusti myös Töölönlahden rannalle Seurapuistoon eli myöhemmin hänen mukaansa nimettyyn Kaisaniemen puistoon pienen kioskin, joka pian laajeni niin, että vuonna 1839 Wahllund perusti paikalle Helsingin vanhimman edelleen toimivan ravintolan eli ravintola Kaisaniemen.

Tuolloin 1800-luvulla Siltasaari oli Kaisaniemen ja Hakaniemen välisessä salmessa sijainnut saari, joka oli yhdistetty silloilla sekä Kaisaniemen että Hakaniemen suuntaan. Niemien välinen salmi täytettiin 1890-luvulla nykyisen Hakaniemen torin kohdalta ja näin Siltasaari menetti  saarimaisuutensa ja toinen silloista jäi pois käytöstä. Jäljelle jäänyt Pitkäsilta yhdistää Siltasaaren Kaisaniemeen. Teollistumisesta ja asukasmäärän kasvusta 1800-luvun lopulla alkanut alueen muutos ja rakentaminen jatkuivat vielä pitkälle 1900-luvullekin. Olgan ja Aunen muutettua Säästöpankinrantaan oli 1960- ja 1970-luvuilla alueella edelleen rakennustöitä. Minä muistan Aunen luona vieraillessa jo rannan kauniit kivetykset ja rantapuiston, mutta tämän tekstin kuvissa vuodelta 1960 Olga 74-vuotiaana ulkoilee rannan rakennustöiden keskellä.

Tanhuvaarassa 1928

Tanhuvaaran kurssilaisia 1928

Heinäkuussa 1928 Antti-pappani serkku ja isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) osallistui Tanhuvaarassa järjestetylle voimistelu- ja rytmiikkakurssille. Voimisteluharrastus vei nuoren helsinkiläisnaisen kesän parhaimpaan aikaan Tanhuvaaran kauniisiin maisemiin. Aune oli tuolloin 20-vuotias. Viereisessä kuvassa Aune takana keskellä ikkunan alla seisomassa.

Tanhuvaaran halli 1928

Tanhuvaaran liikuntaopisto toimi tuolloin Pappilanniemessä silloisen Viipurin alueella Viipurinlahden rannalla. Voimistelu-, rytmiikka- ja kansantanssikursseja ehdittiin järjestää Tanhuvaarassa sen toiminnan alusta vuodesta 1919 aina vuoteen 1939 saakka, jolloin sota katkaisi toiminnan. Keväällä 1940 opiston rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Nykyisellä paikalla Savonlinnassa toiminta alkoi uudelleen vuonna 1950.

Voimistelutunti Tanhuvaarassa 1928. Ylemmässä kuvassa näkyy halli, missä tämä "voimistelusali" luonnon helmassa oli.

Aunen valokuva-albumissa on Tanhuvaaran kurssilta paljon kuvia, joista välittyy henkeäsalpaavan kaunis luonto, liikunnan ja yhdessä olon ilo sekä naisvoimistelun  kauneus. Kuvia nyt katsoessa en yhtään ihmettele, että kuvat olivat niiden joukossa, joita Aune vielä vanhoilla päivilläänkin meille nuorille esitteli.

Voimistelijat Viipurinlahden rannalla 1928

Tanhuvaara 1928

Pyynikki 1928

Yleensä Aune vietti kesiä äitinsä Olgan kanssa sukulaisten luona Kurussa, Ylöjärvellä, Teiskossa tai Sievissä. Heinäkuussa 1928 Olga oli kesänvietossa ilman Aunea. 16.7.1928 Olga on lähettänyt Aunelle postikortin osoitteella Viipuri, Tanhuavaaran kurssit. Kortissa Olga-äiti ihmettelee kun Aunelta ei ole tullut korttia, kertoo olevansa Ylöjärvellä Aina-sisaren luona ja lähtevänsä sieltä lähipäivinä Teiskoon Hulda-sisaren luo. Olga pyytää kortissa Aunea kirjoittamaan Teiskoon ja toivoo Aunen säilyttävän kauniin kortin, joka kuvaa Pyynikin maisemia, missä Olga edellisviikolla oli vieraillut. Hyvin on Aune kortin säilyttänyt, koska mekin sitä nyt 84 vuoden jälkeen saamme ihailla.

Viuhkan sivuilta v.1946

Viuhka - lehdessä kirjoitettiin vuonna 1946 sähköisestä toveruudesta naisten ja miesten kesken. Edellisessä numerossa oli ollut kirjoitus työpaikkojen sähköisestä tunnelmasta, jos siellä on sekä naisia että miehiä. Naisten työnteko ja vapaa-ajan harrastaminen kodin ulkopuolella, tasa-arvo, äänioikeus sekä kouluttautuminen olivat tuolloin korostetun tärkeitä naisten keskuudessa, joten vastauksena aiempaan kirjoitukseen haluttiin tässä numerossa korostaa,että työkavereita ja ystäviä voidaan sukupuolesta huolimatta olla eikä sähköistä ilmapiiriä naisten puolelta ole ja, että miehet edelleen liikaa pitävät naisia sukupuoliolentoina. Lehtijutussa pohditaan miten mies helpommin kääntää asian työssä sukupuoleen liittyväksi, vaikka nainen esittäisi asiansa täysin asiallisesti ja sukupuolettomasti. Esille kirjoituksessa nousee myös naisten ja miesten erot hallita tilannetta, jos sähköisyyttä tilanteessa ilmeneekin. Toisaalta lehden kirjoitus tuo esiin myös suomalaisen naisen naisellisuuden ja epänaisellisuuden ja pohtii onko se epänaiselllisuus juuri tämän sähköisyyden hallitsemista. Naisten sähkön säännöstelyyn viitataan jutussa kevennykseksi myös Runebergin sanoin:  

          "Lie tuntenut sa joskus, ihmisten,
            kun kuljit joukoss´ elon tantereella,
            Kuink´ outo voima, pakko sisäinen,
            toist´ ihmistä voi toiseen taivutella;
            näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
           vaan et voi virkkaa miks´ niin ihastut."

Vahvistukseksi kirjoitukseensa toimittaja oli haastatellut miesten parissa työskenteleviä naisia ja isäni kummitäti ja pappani Antin serkku helsinkiläinen Aune Kärkäs (1908 - 1986) oli myös päässyt lehteen.

Ote Viuhka-lehdestä 6/1946:

Viuhka-lehden kuva Aunesta 1946

"Rouva Aune Kärkäs, joka konttorityöhön kyllästyneenä vaihtoi kirjoituskoneensa turkisleikkaajan veitseen (viisas ja ennakkoluuloton tyttö!) ei myöskään myönnä yleensä tuntevansa miehisiä tovereitaan kohtaan muuta kuin kemiallisen puhdasta toveruutta. "Ja mikäli olen huomannut, saan esim. nuorempien työtovereitteni taholta (turkisleikkaajien ammattikunta on toistaiseksi miesvoittoinen) osakseni sitä samaa. Vanhemmat miesturkkurit taas näyttävät pitävän meitä naisia vähän niinkuin tunkeilijoina ja näkisivät meidät  mieluummin neula kuin veitsi kädessä. Mutta tätäkään suhtautumistapaa, niin naisellisuudestamme muistuttavaa kuin se onkin, voi tuskin pitää enempää sähköisenä kuin sähköistävänäkään." Mikä oli todistettava."

Lehdessä on turkisleikkaajana toimineen Aunen lisäksi haastateltu mainospäällikkö Sirkku Junttua, näyttelijätär Aino-Inkeri Notkolaa ja toimittaja Tuulikki Tenhoa. Viuhka oli vuonna 1945 perustettu naistenlehti, jonka tunnuslauseena  oli ”pirteä, valpas ja ennakkoluuloton kuin nykyajan nainen". Lehti ilmestyi 1960-luvulle saakka ja sisälsi paljon muotiin, kauneuteen ja sisustamiseen, mutta myös ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä asioita naisten näkökulmasta.

Kirja-aarteita

Kirjahyllyyni on vuosien saatossa kertynyt useita vanhoja kirjoja, jotka kertovat Suomen kaupungeista ja asuinalueista entisaikaan. Monien uudempien ja vanhempien historiaa käsittelevien kirjojen joukossa on muutamia, joiden tekstejä ja kuvia olen selaillut yhä uudelleen ja uudelleen tutkiessani erilaisia sekä sukuni, kotiseutuni että koko Suomen asioita ja tapahtumia tai kun muuten vaan olen halunnut uppoutua kirjojen tarinoihin.

Tampereen Keskustorilta

Isältäni olen saanut kirjan, jonka hän on on saanut 29.11.1959 kummeiltaan Aune ja Olga Kärkkäältä ripille pääsyn muistoksi. Kirja  on Tampere-seuran julkaisema Tampereen seudun kuvia vuodelta 1948. Kirjassa on sanoin ja kuvin esitelty Tamperetta ja ympäristökuntia. Kuvassa  kirjassa oleva Aarne Pietisen ottama kuva Tampereen Keskustorilta ja siinä näkyvät Vanha kirkko, kirjastotalo ja teatteri. Edustalla näkyvät linja-autot, kurulaisittain onnikat kiinnostivat minua jo lapsena kun sisareni kanssa kirjaa katselimme. En tiedä, onko kuvassa Artturi Tiuran linja-autoa, mutta mielessämme kuvittelimme niiden niitä olevan, koska ne Kurusta Tampereelle ajoivat ja sekä äitini että mummuni olivat olleet kyseisen liikennöitsijän työntekijöinä 1960-1970- luvuilla, äiti rahastajana ja mummu siivoojana.

Palokuntaa Helsingissä 1860-luvulla

Asmo Alhon ja Uljas Rauanheimon kirja Helsinki ennen meitä vuodelta 1947 kiehtoo minua kuvituksensa puolesta. Kirjassa on laaja valikoima valokuvia Helsingistä 1850-luvulta 1800-luvun lopulle ja jokaiseen kuvaan on selitys paikan asujista, tapahtumista tai merkityksestä sen ajan elämässä. Kirjan kuvissa esitellään monipuolisesti eri kaupungin osien rakennuksia ja elämää. Mielenkiintoista on katsoa miten esimerkiksi vielä 1890-luvulla on Uspenskin katetraalin vieressä ollut kylä täynnä luhistumaisillaan olevia mökkejä ja tupia, joita merimiehet olivat kotiin jääville perheilleen rakentaneet, osan jo 1700-luvulla. Kuvassa palomiehet kiiruhtamassa 1860-luvulla Kruunuhaan paloasemalta kohti palopaikkaa. Hevosvetoisilla vaunuillaan palokuntalaiset kiiruhtivat palopaikalle ja torven puhalluksesta kaupunkilaiset tiesivät tehdä tietä palomiehille. Voi vain kuvitella miten varsinkin pikkupojat ovat torven kuullessaan kiiruhtaneet kadun varteen juoksemaan nähdäkseen tämän hevosvaunun kiireisen menon ja mahdollisen tulipalon.

Helsingissä Punavuorenkadun lapsia

1980-luvulla sain isäni kummitädiltä Aunelta 1977 painetun Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin toimittaman kirjan Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita, joka perustuu Helsingin Sanomissa vuosina 1967-1970 julkaistuun kirjoitussarjaan Helsingin korttelit kertovat. Kirjan esitellyistä kortteleista itselleni kiinnostavin on Riekko, kortteli 114, koska juuri tuolla alueella Punavuorenkadulla Aunekin asui äitinsä Olga Kärkkään kanssa. Viereisessä kuvassa Punavuorenkatu 14:n lapsia 1920-luvulla ilmeisesti Aunen itsensä kuvaamana, kuva siis ei ole kyseisestä kirjasta. 1800-luvun lopulla Riekon kortteli oli venäläisten suosiossa ja monet asukkaista olivat venäläisiä kauppiaita, joista useimmat myös omistivat taloja kuten juuri tuon Punavuorenkatu 14:n omisti kauppias F.Golovatscheff.

Turun Pyhän Aleksandran kirkko Pentti Koivikon piirtämänä.

Myös Turun Sanomat on julkaissut vastaavanlaista kertomussarjaa, josta Harri Kalpa on koonnut kirjat Muuttuva kaupunki Turku eilen ja tänään I ja II sekä yhdessä vielä Pentti Koivikon kanssa kolmannen samannimisen osan. Turun Sanomissa kertomussarja julkaistiin 1960-luvulla ja kyseiset kirjat 1976 ja 1977. Kertomusten ohella kirjoissa on sekä valokuvia että Pentti Koivikon piirtämiä kuvia Turusta. Ohessa kirjasarjan kolmannessa osassa oleva Pentti Koivikon piirros Pyhän Aleksandran kirkosta vuodelta 1976. Turun Kauppatorin laidalla sijaitseva kirkko on Turun ortodoksisen seurakunnan pääkirkko.Kirkko rakennettiinNikolai I:n 5. tammikuuta 1838 antamasta määräyksestä arkkitehti C.L. Engelin piirrustusten pohjalta. Kirkko vihittiin käyttöön 2. syyskuuta 1846 ja se omistettiin keisari Diocletianuksen puolisolle Aleksandralle, joka oli julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty ja kärsi sen vuoksi marttyyrikuoleman 23. huhtikuuta 303. Myös rakennusmääräyksen antajan puoliso oli nimeltään Aleksandra, joten myös se saattaa olla vaikuttanut kirkon nimeen. Minulla on ollut ilo olla mukana yhdessä tässä Turun Pyhän Aleksandran kirkossa pidettävässä kristinoppikoulun päätösliturgiassa, ehtoollisjumalanpalveluksessa kun ystäväperheeni Nina tytär suoritti kristinoppikoulun vuonna 2006.

Vielä yksi tällainen mainittava  oma aarteeni on Yrjö Kokon kirja Neljän tuulen tie vuodelta 1947. Kirjassa on Yrjö Kokon tarinoita ja itse ottamia valokuvia ihmisistä ja eläimistä Lapin matkoillaan 1940-luvun alussa. Vilho Kokko kuvasi ihmisiä arjen elämässä ja työssä tuoden esiin myös Lapin luonnon. Kirjan tarinat ovat totta, mutta niitä lukiessa voi melkein kuvitella lukevansa satuja Lapin ihmisten elämästä sopusoinnussa luonnon ja eläinten kanssa. Kuvan tyttö ja koira kirjan tarinasta Lasten ristiretki.

Etsimisen vaiva ja löytämisen ilo

Olen selannut läpi lukuisia kertoja Kurun, Ruoveden, Virtain, Teiskon ja Ylöjärven kirkonkirjoja ja muita asiakirjoja. Niin monia, että jotkut sivuista muistan ulkoa. Olen etsinyt, opetellut tulkitsemaan vanhaa kirjoitusta, kääntänyt ruotsista suomeksi, yhdistellyt tietoja ja tulkinnut. Vaihtelua ovat tuoneet muiden kuntien kirkonkirjat mm.Tampereelta, Ikaalisista, Hämeenkyröstä, Mäntästä, Keuruulta ja Helsingistä. Olen lukenut kirjoja, katsellut valokuvia, kiertänyt hautausmaita ja haastatellut sukulaisia. Tällä työllä jotkut sukujen jäsenet löytyvät helposti ja heidän elämänpolkuaan on helppo seurata, mutta joidenkin jalanjäljille ei meinaa päästä ollenkaan ja toisia ei näytä yhden tiedon jälkeen löytyvän mistään. Kirkonkirjojen tiedot ovat joskus puutteellisia tai puuttuvat kokonaan ja asioiden muistajia ei enää ole. Silti tässä harrastuksessa mukavaa on juuri se etsiminen ja sen jälkeen löytäminen. Miten iloiseksi voi tullakaan pienenkin tiedon murusen löytymisestä tai pienestä oivalluksesta kun yhdistää jonkun asian suvun perheiden välillä tai tapahtumissa.

Viime päivinä olen taas kerran, ties monettako kertaa, yrittänyt löytää Matti Johaninpoika Hjeltiä, joka syntyi kirkonkirjojen mukaan  huhtikuun 9.päivä 1821 ja olisi näin ollen ollut ensimmäinen Kurussa Paappasen Kantojärven torpassa syntynyt, sillä isommat sisarukset Johan ja Maria olivat syntyneet Ruoveden Tokosen Salmilla. Tuohon aikaan perhe oli kylläkin vielä kirjattu nimellä Hjelt. Matista löytyy vain kastemerkintä 5.toukokuuta, mutta muuten häntä ei rippikirjoista löydy. Onko Matti kuollut kohta kasteen jälkeen ja kuolintieto olisi jäänyt merkitsemättä vai onko kirjattu kastemerkintä virhe. Vastausta en ole löytänyt ja voi olla etten löydäkään. Matin syntyessä Juliana-äiti olisi ollut jo 56-vuotias ja isommat sisarukset 20- ja 15-vuotiaat.

Matti (Matthias) Johaninpojan kastemerkintä Kurun kastekirjassa

Joskus tuntien ja monien rippikirjojen katselemisen jälkeen on itse teksteille niin sokea ettei huomaa tai löydä etsittyä tietoa ja silloin on ihana kun saa muilta sukututkijoilta apua etsinnässä tai tekstien tulkinnoissa. Esimerkiksi Suomen Sukututkimusseura ja Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ylläpitävät kotisivuillaan sukututkijoille tarkoitettuja keskustelupalstoja, joiden kautta voi saada apua, keskustella ja auttaa muita. Tämä yhteistyö ja yhteydenpito tuo myös vaihtelua yksin työpöydän ääressä puurtamiseen. Tätä kautta sain apua viimeksi tänä syksynä kun kyllästyin yksin etsimään ja selaamaan uudelleen ja uudelleen kirkonkirjoja löytääkseni isäni mummun Lyyli Mäkelän äidin Aleksandra Aallon (os. Rajamäki) äidin Anna Lena Matintyttären lapsuuden perheen. Olen erittäin iloinen ja kiitollinen avusta, jonka avulla löysin perheen Ylöjärveltä Teivaalasta ja sitä kautta Hämeenkyröstä. Anna Lena oli muuttanut Ylöjärveltä Teiskoon pikkupiiaksi ja tapasi siellä tulevan puolisonsa kurulaisen Zefanias Johaninpojan ja yhdessä he muuttivat Kuruun vuonna 1845 Olkitaipaleenkylään Taipaleen Rajamäen torppaan, missä myös Aleksandra sisaruksineen syntyi.

Hilja Kantojärvi 1883 - 1914.

Matti ja Edla Kantojärven lapsista Hiljan tarina on vielä kesken. Hänestä tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin äsken mainituista ja juuri sain Helsingin seurakuntien keskusrekisteristä hänen kuolintietonsa. Hiljasta on merkintä rippikirjoissa ja hänestä on säilynyt valokuvia. Hilja Alina Matintytär  Kantojärvi muutti Kurun Kantojärveltä Tampereelle 16-vuotiaana lokakuussa 1899. Hän oli Matti ja Edla Kantojärven seitsenlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Hän syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärven talossa marraskuun 30.päivänä 1883. Häntä ennen olivat syntyneet v. 1879 Antto Emil ja v.1881 Aina Wilhelmiina. Hiljan jälkeen perheeseen syntyivät vielä Olga Maria v. 1886, Hulda Maria v. 1889, Lahja Matinpoika v.1892 ja Elsa v.1895. Hiljan sisarentyttären Aunen päiväkirjamerkinnöissä Hiljan kerrotaan 1900-luvun alussa asuneen Helsingissä ja hankkineen elatuksensa palvelijana. Helsingin kirkonkirjoista Hiljasta löytyy vain kuolinaika ja hautapaikka, joten ilmeisesti hän oli muualla kirjoilla. Toistaiseksi tietoja muutoista, työstä ja perheestä ei ole löytynyt. Kuollessaan hän käytti nimeä Kantojärvi, joten ilmeisesti perhettä ei ollut. Päiväkirjamerkintöjen perusteella Hilja ja sisarensa Olga olivat läheiset ja Aune kertoo Hiljan auttaneen heitä Amerikasta paluun jälkeen. Hilja on kuollut 17.1.1914 30-vuotiaana Helsingissä ja hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.

Tänään olen taas kerran selannut läpi Ruoveden rippikirjoja etsiäkseni  isoisoisovanhempieni Manu ja Albertina Karran tyttärien eli äitini papan Eetun sisarten elämää lapsuuskodista lähdön jälkeen. Yksi heistä näyttää johdattavan minut Orivedelle. Etsiminen siis jatkuu tällä kertaa sieltä. Se vaatinee taas kerran aikaa, kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa, mutta löytämisen ilo saa jatkamaan.

Olga ja Matti

Olga ja Matti 1907

Olga Maria Kärkäs os. Kantojärvi  (1886 - 1976) lähti kotoaan Kurun Kantojärveltä 14-vuotiaana piikomaan Tampereelle. Vieraiden perheiden lisäksi hän oli siellä myös tätinsä Amanda Ahlstedtin luona. Amanda olisi leskeksi jäätyään toivonut Olgaa jäämää luokseen asumaan, mutta tuolloin 1900-luvun alussa nuori Olga halusi muuta. Hän oli tavannut teatterialalla toimivan Matin ja tahtoi tämän luokse Helsinkiin. Tädin ja muun suvun houkuttelusta huolimatta voimakastahtoinen nuori nainen halusi rakkautensa perässä maailmalle. Niinpä Olga muutti Tampereelta Helsinkiin 1904 18-vuotiaana. Olga ja Matti Kärkäs vihittiin heinäkuussa 1907 ja seuraavana kesänä heille syntyi tytär Aune.

Aune 1908 ennen Amerikkaan lähtöä

Tuolloin 1900-luvun alussa monia suomalaisia kiinnosti Amerikan tarjoamat mahdollisuudet ja myös Matille tarjoutui mahdollisuus lähteä työn perässä New Yorkiin. Matin laiva lähti Helsingistä keväällä 1909. Olga ja 1-vuotias Aune-tyttö lähtivät isä-Matin perässä heinäkuussa. Olga itse oli tuolloin 22-vuotias. Laivamatka Helsingistä alkoi 7.7.1909. Liverpoolissa äiti ja tytär vaihtoivat laivaa matkaten kohti New Yorkia ollen siellä perillä 25.7.1909. Voi vain kuvitella millaista on ollut viettää 18 päivää laivassa pienen lapsen kanssa kesän kuumimpaan aikaan. Markustajakortissa äidin ja tyttären matkan kohteena näkyy Brooklyn New York/Matti Kärkäs.

Kärkkään perhe vietti yhteistä aikaa New Yorkissa vuoden verran, mutta sitten Olgalle iski koti-ikävä. Matti oli paljon poissa perheen luota ja Olga ikävöi perhettään. Niinpä seuraavana vuonna 1910 Olga matkasi raskaan laivamatkan tyttärensä kanssa takaisin kotisuomeen. Alussa oli ollut ajatus, että myös Matti tulee perässä, mutta välimatka ja elämä kuljetti pariskunnan erilleen eikä Matti koskaan palannut Suomeen takaisin. Uutta perhettä kumpikaan ei kuitenkaan enää perustanut. Matti jatkoi elämäänsä New Yorkissa ja Olga Aunen kanssa Helsingissä. Yhteys jatkui jonkin aikaa kirjein ja valokuvin, mutta vähitellen myös ne jäivät. 

Aunen säilyttämissä muistoissa on isän New Yorkista lähettämä kortti vuodelta 1912.

Kesäretki 1925

Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto perustettiin 4.10.1920 Helsingissä ja tunnetaan nykyisin nimellä Mannerheimin lastensuojeluliitto. Pappani Antti Kantojärven serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908 - 1986) eli elämänsä Helsingissä ja oli 17 - vuotias osallistuessaan Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Helsingin tyttökerhon Itä-Suomen kesäretkelle 27.6. - 2.7.1925. Tuolloin 20-luvun alussa Aune ja äitinsä Olga olivat muutenkin mukana lastensuojeluliiton toiminnassa. 1925 perustettiin Aunen äidin syntymäkunnassa Kurussakin oma paikallisosasto.

Viipurinlinnan tornissa 1925. Aune takana oikealla

Aune osallistui yhdistetylle opinto- ja virkitysretkelle yhdessä 23 muun helsinkiläistytön kanssa. Päiväkirjaansa Aune on kerännyt muistoja matkasta. Matkareitti oli Helsinki - Viipuri - Enso - Vallinkoski - Imatra - Tainionkoski - Vuoksenniska - Lappeenranta - Helsinki. Junamatka Helsingistä kohti Viipuria alkoi laululla "Suomi armas synnyinmaamme" virittäen matkalaisten mielen matkan aiheeseen. Makeistehdas Mella Oy oli lahjoittanut työille kilokaupalla makeisia matkan ajankuluksi. Viipurissa tytöt otti vastaan paikallisosasto Viipurin Huoltokeskus ja tytöt saivat osallistua Viipurin yleiseen raittiuskokoukseen, juhlaan ja kulkueeseen. Kulkueessa kerrotaan olleen tuhansia lapsia ja nuoria. Helsingin tytöillä oli mukana kulkueessa juliste, jossa luki "Reipas, raitis nuoriso on kansan turva." Aune kuvaa kulkuetta ja juhlaa ylistävin sanoin ja kertoo lausuneensa siellä myös raittiusaiheisen runon yhdessä toisen kerholaisen kanssa. Runot olivatkin Aunelle tärkeitä myöhemmässäkin elämässä sekä niiden lausujana että lukijana.

Enson tehtaalla 1925.

Viipurin raittiusjuhlan jälkeen matka jatkui kohti Enson tehtaita. Tytöt kertoivat tehtaalla Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnasta ja sen jälkeen saivat itse esittelyn paperitehtaasta. Tytöille oli näytetty selluloosan ja paperin valmistusta asteittain.Kiitoksena vierailustaan tytöt lauloivat tehtaan väelle laulun "Suloisessa Suomessa".

Vuoksella 1925. Tyttökolmikon keskellä Aune.

Enson vierailun jälkeen
tytöt matkasivat kolme kilometriä metsäreittiä Vuoksen partaalle, mistä Enson tehtaan järjestämät kaksi venettä soutajineen vei tytöt Vallinkoskelle. Veneiden edetessä aallokossa Aune kertoo tyttöjen nauraneen ja kiljahdelleen. Riemu muuttui välillä lauluiksi ja laulu raikui veneestä toiseen tyttöjen nauttiessa matkasta. Maisemat tekivät tyttöihin sellaisen vaikutuksen, että heistä tuntui kuin saduissakaan ei olisi ollut niin kaunista.

Siitolassa 1925.

 Retken jälkeen maistui eväät ja uni olkisilla Imatralla Siitolan koululla. Täältä matka jatkui autolla kohti Tainionkoskea ja sieltä Saimaan Höyrylaiva Oy:n Imatra I:llä kohti Lappeenrantaa. Lappeenrannassa tytöt kävivät sankaripatsaalla ja lauloivat historian tunneilla oppimiaan lauluja. Aune mainitsee laulun "Kaunis Karjala" ja kertoo miten mieliin muistui koulusta opit Ison- ja Pikkuvihan vaiheista Karjalan kunnailla.  Lappeenrannassa tytöt tutustuivat sotilaskotiyhdistykseen. Siellä heidät oli toivottanut tervetulleeksi kansanedustaja Siviä Ruotzi. Samalla tytöt pääsivät kertomaan myös lastensuojeluliiton toiminnasta. Sotilaskodin päivällisen jälkeen tytöt suuntasivat sotilaskonserttiin kylpylaitoksen kasinon puistoon. Retken loputtua tytöt ovat todenneet, että saivat nauttia ihanista maisemista ja kokemuksista, mutta samalla retki oli herättänyt heissä isänmaanrakkautta ja yhteistuntoa, joka oli myös Kenraali  Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnan yhtenä aatteena.