Isoäitien juurilla - Pohjois-Kurun paikallishistoriapäivä Itä-Aureessa

Itä-Aure, Länsi-Aure, Riuttanen, Kallio ja Luode olivat pitkään minulle vain Kurun pohjoisosan kyliä muiden kylien joukossa. Kylien läpi on ajettu Virroille, Kihniölle ja Parkanoon. Rasimäen koululla leireiltiin ja alueella tiesin asuvan muutamia koulukavereita. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden nuorisotoimistossa töissä ja silloin kierrettiin kyläkouluilla elokuvia näyttämässä ja pelikerhoja pitämässä. Tyhjälän lavalla oli jonkun kerran tanssit ja 1970-luvulla eri kouluilla nuorille suunnattuja tapahtumia, joihin oli muualta Kurusta linja-autokuljetus. Seitsemisessä olen retkeillyt usein ja kauniita maisemia ihaillut ohikulkiessa, mutta taloista ja paikannimistä en tiennyt oikein mitään ja kirkonmäellekin menin vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ilman sukututkimusharrastusta ja kotiseudun historiasta kiinnostumista tilanne olisikin varmaan jatkunut tällaisena, mutta muutamat esiäitini veivät minut synnyinalueelleen. Heidän pohjois-kurulaisten juuriensa ansiosta aloin kiinnostua alueen taloista ja historiasta.  Ja niin kuin tässä harrastuksessa helposti käy, yhteyksiä alkoi löytyä muihinkin sukuhaaroihin ja ajanmyötä yhä useampi paikka sai merkityksen suvun historiassa esivanhempien ja heidän sisarustensa synnyin-, asuin- ja työpaikkoina. Nämä kylät eivät enää ole vain kyliä kylien joukossa, vaan niillä on merkitys omassa kurulaisessa historiassani.

Pohjois-Kurun kylien yhteinen Taistelijan talo-yhdistys järjesti viikko ennen juhannusta toistamiseen Itä-Aureessa JussiMatissa paikallishistoriapäivän ja ilokseni pääsin tänä vuonna päivään osallistumaan. FM Marjo Heikkilä luennoi ja opasti muisti- ja perimätiedon keräämisestä. Luennon lomassa osallistujat kertoilivat omia kuulemiaan tarinoita alueen ihmisiin, taloihin ja historiaan liittyen. Esillä oli aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja valokuvia sekä yhden osallistujan hieno arvokas rahakokoelma. Vapaamuotoiseen jutteluun, kyseleyyn ja muisteluun muiden kanssa jäi aikaa ja tämä olikin hyvän luennon ohella päivän parasta antia. Oli hieno kuulla muiden tarinoita ja tavata muita alueen historiasta kiinnostuneita ja myös samoja sukuja tutkivia sukututkijoita. Monen kanssa ollaan serkkuja sukupolvien takaa, muutamien kanssa useammankin sukuhaaran kautta.

Ajelin tapahtumaan Kurusta Kallionkylän kautta. Mutkitteleva ylä- ja alamäkiä täynnä oleva tie Riuttasten kautta tarjosi palan kaunista kurulaista maisemaa. Matkanvarrella tienviitoissa vilahtaneet nimet yhdistyivät sukututkimukseeni ja mielikuvituksessa saattoi ajatella entisajan ihmisiä teillä kulkemassa. Kaunis ja idyllinen oli tien varressa myös Riuttasten maitolaituri, josta on tainnut koosta päätellen lähteä maailmalle monen talon maidot. Maailmalle ovat aikaan lähteneet alueelta myös monet ihmiset, joiden kautta pohjois-kurulaisia juuria levittäytyy ympäri Suomea ja ulkomaita. Paikallishistoriapäivässä oli mukava nähdä vireä, aktiivinen kylätoiminta ja kuulla juurilleen palanneista niin pysyvistä- kuin kesäasukkaista.

Riuttaskorven Hytöseltä lähti vuonna 1855 Greta Leena (Helena Margareta) Jeremiantytär (1831-1900) Petäjälamminkylään Kantojärvelle ja avioitui tuolloin marraskuussa Kantojärven torpan vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1830-1864) kanssa. Vajaan yhdeksän vuoden kuluttua Johan kuoli keuhkotautiin ja melko tarkkaan kymmenen vuotta ensimmäisestä avioliitosta Greta Leena vihittiin uudelleen 12.11.1865 melkein naapurista Ruoveden Siikalahden Siukolasta tulleen Emanuel Markuksenpoika Siukolan (1845-1929) kanssa. Greta Leenan isosisko Ulrika Jeremiantytär oli Kantojärvellä piikana 1861-1867 ja  pikkusiskoVilhelmiina Jeremiantytär vuoden 1868 jälkeen. Greta Leenan lasten Matin, Antin, Amandan ja Hermannin isovanhemmat Jeremias Juhonpoika Hytönen/Vihola (1791-1876) ja Liisa Tuomaantytär Hytönen/Luomajärvi (1793-1865) olivat useamman sukupolven takaa pohjois-kurulaisia. Liisan Brita-äidin vanhemmat olivat Heikki Iisakinpoika ja Riitta Tuomaantytär Luomajärveltä. Jeremian isän  Juho Matinpojan (1752-1824) juuret ovat Viholassa ja äidin Maria Olavintytär Lyran   (1752-1836)  sukujuuria on mm. Kovasella ja Hännisellä. Greta Leenan puolison Johan Kantojärven isoäidin Juliana Hjeltin juuret ovat myös Pohjois-Kurussa. Hänen isänsä Matti Joosepinpoika Kovetun (1722-1787) vanhemmat ovat Jooseppi Matinpoika (1699-1753) Luomajärveltä ja Anna (Annika) Tuomaantytär (1699-1773) Pusulta.

Julianan juurien etsimisessä sain pitkän etsinnän jälkeen apua samaa aluetta ja sukua tutkivalta sukututkijaystävältä, Pirjolta. Pirjon niinkuin "Viholan serkun"  Ritvan kanssa paikallishistoriapäivässä tapasimmekin ja näin alueelta maailmalle lähteneet juuret kohtasivat siellä, mistä joskus maailmalle oli lähdetty. Osasivatko Luomajärven tai Viholan sisarukset aikoinaan ajatella, että kahden kolmen sadan vuoden päästä heidän jälkeläisensä Lempäälästä, Sastamalasta ja Ikaalisista halaavat toisiaan heidän synnyinseudullaan etsiessään sitä elämää ja niitä paikkoja, missä he syntyivät, elivät ja jälkeläiset maailmalle lähtivät. Paikallishistoriapäivässä oli kanssani myös Mervi, Greta Leenan pojantyttärenpojantyttärentytär, joka perheensä kanssa on hankkinut kesämökin tuolta esiäitinsä synnyinseuduilta ja palannut näin näille juurilleen.

Isoisoisoisoäitini Anna Stina Juhontytär Taivaljärvi (s.1828) on myös kotoisin Riuttasilta. Hän on edellä mainitun Greta Leena Kantojärven serkku. Heidän isänsä Jeremias ja Juho ovat veljeksiä. Greta Leenan pojanpojanpoika Antti Kantojärvi ja Anna Stinan pojantyttärentytär Eeva Mäkelä menivät aikanaan kesällä 1939 naimisiin, perustivat perheen ja ovat siis pappani ja mummuni. Anna Stinan poika, isoisoisoisäni Ananias Aalto syntyi Taivaljärvellä ja hänen kumminsa ovat Anna Stina-äidin veli Antti Taivaljärvi ja vaimo Gretha Gabrielintytär. Ananiaksen vanhin lapsi Lyydia Aleksandra, isoisoäitini  syntyi 1891 Riuttaskorven Suutarilassa, mutta myöhemmin perhe muutti muualle. Ananiaksen vaimo oli Aleksandra Zefaniuksentytär Olkitaipaleen kylästä Rajamäestä, mutta naimisiin mennessä hän oli piikana Riuttaskorven Mäkelässä.

Neljäs pohjois-kurulainen mummuni sukupolvien takaa on isoisoisoisoisomummuni Maria Liisa Yrjöntytär Sormunen (1784-1869). Maria-mummun isä Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) on kotoisin Aurejärven Sormuselta. Yrjön äidin Brita Jaakontyttären (1718-1803) isä on Kovaselta. Maria Liisan tytär Maria Kallentytär (1818-1895) ja puolisonsa Kustaa Matinpoika Kylmäniemi (1818-1881) ovat äitini mummun Hilja Sabina Karran os. Nieminen (1897-1977) isovanhemmat. Näitä kaikkia isomummujeni synnyinpaikkoja olen alueen kartoista ja alueella kulkiessa etsinyt. Vielä on etsittävää ja opettelemista alueen talojen ja paikkojen hahmottamisessa, mutta paikallishistoriapäivän jälkeen olen taas monessa asiassa viisaampi.

Päivän lopuksi oli opastettu hautausmaakierros Aurejärven hautausmaalla, joka otettiin käyttöön vuonna 1924, joten ihan läheisiä näiden mainittujen esiäitieni sukulaisia ei hautausmaalta löydy, mutta näiden sukujen jäseniä 1800-luvun puolivälistä 1900- ja 2000-luvuille kyllä. 

Marjo Heikkilä esittelee hautausmaan vanhimpia hautamuistomerkkejä.

Hautausmaan vanhin säilynyt hautamuistomerkki  on
vaahteran alla 30-vuotiaana kuolleen Ruusa Jytilän (1894-1924) hautakivi. Perimätiedon mukaan juuri tuolta Jytilästä hautausmaalle tuotiin vaahteroita, jotka ovat tunnusomaista hautausmaan kasvistossa. Ruusa Jytilän hautamuistomerkin vieressä on samoihin aikoihin haudatun vauvana kuolleen Rauni Niemen hautamuistomerkki (1924-1924), kiven päällä seisova rautaristi.Muistitiedon mukaan heitä  ennen on hautausmaahan ensimmäisenä haudattu Marjamäen perheen kastamaton lapsi.Nykyisenä ikaalislaisena kiinnostava hautausmaalla on myös vuonna 1953 paljastettu sankarivainajien muistomerkki, sillä sen on suunnitellut ikaalilaissyntyinen yliarkkitehti Bertel Strömmer.

Juho Leonard Taivaljärven ja vaimonsa Lyydian hauta on yksi monista hautausmaalla olevista Taivaljärvien haudoista. Juho Leonard on isoisoäitini Lyydia Aleksandra Mäkelän os. Aalto pikkuserkku. Juho Leonardin isä Ananias Taivaljärvi oli isoisoisopappani Ananias Aallon serkku sekä hänen kummiensa Antin  ja Grethan poika. Juhon veljenpojan Kalle Järvelän perheen hauta on myös tällä hautausmaalla ja mainittiin opastetulla kierroksella, sillä Kallen vaimo Elli Järvelä (1922-2001) sai vuonna 1994 korkeimman äideille annettavan tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Samaan isoisoisoisomummuni Anna Stina Taivaljärven sukuun kuuluu myös Ananias ja Agneta Saarijärven hauta. Ananias Saarijärven äiti on Anna Stinan sisar Vilhelmiina Juhontytär Taivaljärvi. Ananias Saarijärvi, Ananias Aalto ja Ananias Taivaljärvi olivat serkuksia. Ananias - nimen lisäksi suvusta löytyy paljon Antteja. Ananias Saarijärvenkin poika oli Antti ja hänen perheensä hauta löytyy myös Aurejärven hautausmaalta.



Marjo Heikkilän haudoista kertomat tarinat innostivat myös paikallishistoriapäivään osallistuneet muistelemaan ja kierroksen aikana kuultiinkin monta mielenkiintoista tarinaa alueen ihmisistä ja tapahtumista menneiltä ajoilta - sekä iloisia että surullisia.  Aurejärven kirkkoon ja hautausmaahan voi tutustua tarkemmin Taistelijan talo-yhdistyksen julkaisemasta Aurejärven kirkko ja hautausmaa-kirjasta. Marjo Heikkilän opastama hautausmaakierros löytyy yhdistyksen kotisivuilta, mistä löytyy paljon myös muuta alueen kyliin, historiaan ja tapahtumiin liittyvää tietoa. 

Albertiina

Tänään on isoisoisomummuni Albertiinan syntymäpäivä. Hän syntyi 171 vuotta sitten vuonna 1843 Kurussa Haukkamaalla Juho Juhonpoika Liesmäen  ja Anna Stina Juhontytär Petäjäniemen neljäntenä lapsena. Isosisko Vilhelmiina oli kuollut kolme vuotiaana kaksi vuotta  ennen Albertiinan syntymää. Isoveli Matti oli tuolloin 6-vuotias ja isosisko Maria  2½-vuotias. Albertiinan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa; Emanuel ja Abel. Albertiinan kastoi Kurussa Isak Salenius ja hän kummeinaan olivat Matti Heikinpoika Leppämäki puolisonsa Ester Matintyttären kanssa sekä Anna Johanintytär Vänninmaja. Anna oli Esterin veljen tytär. Tämän Albertiina-mummun kummiuden lisäksi Matti ja Ester Leppämäki ovat toisessa sukuhaarassa isoisoisoisovanhempiani, sillä heidän tyttärensä Anna Eveliinan poika Iivari Mäkelä on isäni pappa.

Albertiinan kaste Kurussa 16.4.1843

Albertiina pääsi ripille 15-vuotiaana Kurussa vuonna 1858 ja syksyllä 1861 hän muutti Ruoveden Visuvedelle Karralle. Samana vuonna 18-vuotiaana hänet vihittiin joulukuun 26.päivä Manu Karran (1839-1897) kanssa Ruoveden kirkossa. Manu oli kastetiedon mukaan virallisesti Emanuel ja muutaman vuoden Albertiinaa vanhempi. Albertiina asui Manun kanssa Karralla ja he saivat yhdeksän lasta. Neljä poikaa ja viisi tyttöä. Perheen lapsista olen kirjoittanut aiemmin tarinassa Lasten kohtaloista. Pojista vain isoisoisäni Eetu eli aikuisikään, sillä Matti, Manu ja Manni kuolivat kaikki pikkulapsina.Myös tytöistä kaksi kuoli lapsina. Muista tyttäristä Serafia ja Matilda tyttäret jäivät Ruovedelle, Emilian tie vei Oriveden kautta Kotkaan. Isoisoisäni Eetu Karra muutti Kuruun ja hän perusti perheen Kurun Karjulankylässä Hilja Sabina Niemisen kanssa.

Albertiinan ja Manun vihkiminen Ruovedellä 26.12.1861

Albertiina jäi leskeksi 54-vuotiaana Manun kuoltua vuonna 1897 halvauksen seurauksena. Albertiina eli itse vielä yli kolmekymmentä vuotta Ruovedellä Visuvedellä. Hän kuoli kevättalvella 1931 hiukan ennen 88-vuotis syntymäpäiväänsä. Albertiina on haudattu Ruovedelle, mutta hautapaikka ei ole nykypolvilla tiedossa. Ruovedellä on hänen tyttärensä Serafia Tammisen os. Karra  hauta ja Kurussa poikansa Eetu Karran hauta.

Kun olin lapsi, Kalle-pappani, Albertiinan pojanpoika lauloi minulle usein lauluja ja yksi niistä oli nykyään nimellä Mummin luona tunnettu lastenlaulu, jonka minä opin tuntemaan nimellä Järveltä kuuluu airon kolke. Pappa kertoi oppineensa laulun lapsena. Hän oli 9-vuotias Albertiina-mummunsa kuollessa. Itsekin olen tuota laulua laulanut omille lapsilleni ja nyt lapsenlapselle. Onkohan tuota laulua jo Albertiina laulanut. Tänään tämän J.P. Hannikaisen säveltämän ja sanoittaman laulun yhteyteen voi liittää tarinan Albertiina-mummusta.

Järveltä kuuluu airon kolke,
ken siellä mahtaa soutaa?
Varmaan pappa joka meitä
mummin luokse noutaa.

Mummin luona on lysti olla,
siellä on hauskaa monta.
Viilipiimää syödä saamme
aivan verratonta.

Sitten me käymme poimimassa
mäeltä mansikoita.
Evääksemme mummi antaa
rieskaleipää, voita.

Illan tullen palataan
ja tuokkoset täynnä paistaa.
Kylläpä mummin mansikkamaito
mainiolta maistaa. 

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Maria-mummu ja Matti

Talvella 1863 79-vuotias Maria-mummu auttoi Kurussa Kylmäniemen torpassa talvisena helmikuun päivänä tyttärenpoikansa synnytyksessä, poika syntyi heikkona ja hänelle jouduttiin antamaan heti synnyttyä hätäkaste. Matiksi kastettu poika onneksi selvisi, kasvoi, varttui ja perusti aikanaan perheen, joka sukupolvesta toiseen jatkuessaan päätyy minuun; Matista Hiljaan, Hiljasta Kalleen, Kallesta Eilaan, Eilasta minuun ja nyt pojanpoikaani Joonakseen. Hilja-tyttären kautta jälkeläisinä Matista seuraavassa sukupolvessa on Karroja, mutta lisäksi myös Olga-tyttären kautta Taivalmäkiä ja poikien kautta Niemisiä.

Tuo Maria-mummu eli Maria Liisa Yrjöntytär (1784-1869) syntyi itse keväällä 1784 Kurussa Aurejärvellä Sormusella Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) ja Maria Heikintytär (1763-1795) Sormusen esikoisena. Maria Liisa oli vain 11-vuotias äitinsä kuoltua pikkuveljenkin ollessa vielä vauvaikäinen. Isä meni uudelleen naimisiin ja perheeseen syntyi lisää sisaruksia. Kaikkiaan Maria Liisalla oli yksitoista nuorempaa sisarusta, mutta heistä nuorimmat syntyivät Maria Liisan jo muutettua pois kotoa.

Maria Liisa oli 19-vuotias kun hänet vihittiin Kurussa 28-vuotiaan Kalle Kallenpoika Ståhlbergin (1775-1831) kanssa. Kalle oli Kalle Yrjönpoika (1735-1811) ja Elisabet Henrikintytär (1738-1806) Ståhlbergin poika Kurun Karjulankylästä. Vihittäessä ja esikoisen Emilian syntyessä Maria Liisa ja Kalle  asuivat Keihäsjärvellä, mutta pian he kuitenkin saivat asuttavakseen Keihäsjärven Jokelan torpan, missä he asuivat torppareina vuoteen 1829 saakka. Jokelasta Maria Liisa ja Kalle lapsineen muuttivat Petäjälamminkylään Ylä-Paappaselle Isoniemeen torppareiksi. Kallen kuoltua Maria Liisa ja poika Antti perheineen palasivat Jokelaan, missä Maria Liisa asui kuolemaansa saakka.

Maria Liisan ja Kallen tytär Maria (1818-1895), jota Maria-mummu oli siis synnytyksessä auttamassa, syntyi maaliskuussa 1818 Keihäsjärven Jokelassa. 25-vuotiaana Maria vihittiin samanikäisen Kustaa Matinpojan (1818-1881) kanssa. Kustaa oli tuolloin renkinä Kurussa Karjulankylässä Tyrkkölässä ja Maria piikana Hainarilla. Kurun silloinen pappi Isak Salenius vihki hääparin tapaninpäivänä 26.joulukuuta 1843 Kurun kirkossa. Kustaa oli syntynyt samana keväänä kuin Maria Kurussa Paappasella Savelan torpassa vanhempinaan Matti Yrjönpoika (1771-1820) Koski ja Walborg Martintytär Leppälä (1778-1838). Myös Kustaa ja Maria asuivat Savelassa, mutta muuttivat sieltä Trappulan kautta torppareiksi Kylmäniemeen. Talven 1862-1863 Maria ja Kustaa odottivat yhdeksättä lastaan ja helmikuun lopulla 1863 heille syntyi Kylmäniemessä juuri tuo Matti-poika, jonka synnytykseen ja tyttärensä avuksi Maria-mummu oli Keihäsjärven Jokelasta tullut. Mummun avustuksella heikkona syntynyt Matti-poika hätäkastettiin kotona Kylmäniemessä, mutta kaste uudistettiin kahden päivän kuluttua Kurun kappalaisen apulaisena tuolloin olleen Magnus Edvard Alanderin toimesta. Matin kummeina olivat Vehkakoskelta Ulla ja hänen poikansa Elis Antinpoika. Maria-mummu eli vielä viisi vuotta Matin syntymän jälkeen, joten hänkin ehti Matin varttumista seurata ja iloita pojan selviytymisestä.

Matti Kustaanpojan kaste 24.2.1863

Mummuna on mukava olla

Minusta tuli eilen mummu. Samana päivänä tasan 44 vuotta sitten minusta tuli isosisko. Äidin kertoman mukaan olin siitä erittäin ylpeä. En muista tuntuiko tuo ylpeys kaksivuotiaan sydämessä yhtä pakahduttavalta onnen tunteelta kuin mummous tuntuu nyt, mutta näillä molemmilla rooleilla on äidin roolin lisäksi erityisen tärkeä merkitys elämässäni. Samanlainen erityinen merkitys on ollut elämässäni myös omilla mummuillani.

Toinen omista mummuistani, Aune-mummu, elää edelleen, joten meitä on nyt viisi sukupolvea yhtä aikaa tätä sukuhaaraa. Aune-mummu on minulle rakas, vaikka emme niin usein nykyään näekään. Lapsuudessa kävin mummulassa usein ja olihan siellä hyvänä leikkikaverina myös samaa ikää oleva enoni. Viime kesänä istuimme mummun kanssa hänen asuntonsa pihassa penkillä, söimme hyvällä omallatunnolla suklaata ja joimme kahvia. Mummu muistaa vielä paljon tarinoita entisajasta, joten tämän sukututkimusharrastuksen puitteissa ja vähän ohi senkin olen kuullut monta tarinaa ja yhdessä olemme muistelleet. Mummuni ei ole koskaan minua mistään valinnoista moittinut, vaikka kyllä lapsena muistan hänen monista asioista lasten leikeissä kieltäneenkin - niinkuin varmaan silloin aihetta olikin ja olisi niitä varmasti aikuisenakin ollut, mutta hän on aina ymmärtänyt ratkaisuni ja osoittanut ettei elämä vastoinkäymisiin lopu. Lapsuudessani mummu kävi kodin ulkopuolella töissä ja muistan miten enoni kanssa usein oltiin häntä mummulan tiehaarassa vastassa, kun odoteltiin häntä töistä. Loma-aikaan mummu marjasti paljon - torimyyntiin asti, mutta jäi häneltä hetkiä yhdessä oloonkin. Mummun kanssa otin nuorena tyttönä mummulan portailla aurinkoa eikä ollut pakko ryhtyä mihinkään työhön, vaikka sitäkin olisi ollut. Pappa siitä taisi meitä muistutella, mutta emme me välittäneet.

Minä ja Eeva-mummuni 1967 talvella

Eeva-mummuni kuoli kun olin kaksivuotias. Hänellä on silti ollut merkityksellinen rooli elämässäni, sillä hänellä on ollut tärkeä merkitys Kantojärvellä emäntänä, vaimona, äitinä ja mummuna. Hänen jälkensä näkyy tänäkin päivänä niin sydämissä kuin muistoissa ja hyviksi havaituissa toimintatavoissa, joista ainakin itse eniten kuulen siitä, että Eeva-mummullakaan ei koskaan jäänyt tiskit pöydälle, vaikka työtä talossa oli silloin paljon paljon enemmän kuin meillä nyt. Ahkera mummu olikin. Öljylyhdyn valossa hän lähti aamuisin navetalle ja palasi sieltä hoitamaan kotia ja laittamaan perheelle ruokaa. Valokuvista, vanhempieni ja sukulaisten tarinoista sekä esimerkiksi äitini anopiltaan saamista kirjeistä 1960-luvulla tiedän hänen olleen lämmin ja perhettään rakastava vaimo,äiti, mummu ja anoppi. Kodissa oli tilaa myös sukulaislapsille kuten Kantojärvellä aiempienkin sukupolvien aikana oli ollut tapana, että varsinkin kesäisin talonväki lisääntyi kesänviettoon tulleista sukulaisista.

Äitini mummut Emma ja Hilja elivät vielä minun lapsuudessani. Emma-mummua kävimme katsomassa Ruovedellä Muroleessa saaressa, missä hän asui ja Hilja-mummun luona vierailimme Tampereella Marjatan sairaalassa. Äidilläni, kuten muillakin heidän lapsenlapsillaan on paljon lämpimiä muistoja heistä. Isäni mummuista Anna ehti kuolla vuotta ennen isäni syntymää, mutta Lyyli-mummu eli vielä isän käydessä Kantojärveltä Karjulankylänkoulua. Tuo Mäkelän mummula oli sopivasti koulumatkan varrella, joten isä sisaruksineen poikkesi usein koulumatkalla mummun luona. Lyyli-mummu kävi myös paljon Kantojärvellä apuna talontöissä ja lastenhoidossa.

Tämän mummouden aiheuttaman onnen tunteen johdosta harmaat hiukset, kasvojen rypyt, lisäkilot, roikkuvat tissit ja jopa muutamat elämän murheet menettävät merkityksen. Mummuna on mukava olla ja alla olevan runon sanoin odotan yhteisiä hetkiä juuri syntyneen rakkaan pojanpoikani kanssa:

Käsi kädessä kuljetaan,
tämä on hyvä hetki.
Käsi kädessä kuljetaan,
aurinkoinen ja tuulinen retki.
Maailmanmenoa yhdessä ihmetellään,
jokainen puu, pensas ja jopa pellon multa.
Käsi kädessä kuljetaan,

mummu ja mummun kulta. 

Ruoveden Yläjärveltä Kurun Karjulankylään

Johan Johaninpoika (1813-1859) ja Leena Gabrielintytär (1815-1889) vihittiin 31.3.1838 Ruovedellä Leenan ollessa viimeisillään raskaana. Esikoinen Matti syntyi Ruoveden Yläjärvellä pian tämän jälkeen 9.4.1838. Matille syntyi seuraavina vuosina seitsemän nuorempaa sisarusta, joista osa kuoli jo pieninä lapsina. Matin syntymän jälkeen perhe muutti Pajulahteen Kortekseen ja sieltä Mustajärvelle Juurakkoniemeen. Juurakossa syntyivät nuorimmat lapset, mutta siellä myös perheen isä Johan kuoli kivitautiin (virtsakivitauti) 46-vuotiaana vuonna 1859.

Perheen nuorimmat lapset olivat tuolloin vielä alle kymmenvuotiaita, mutta esikoinen Matti oli jo parikymppinen ja tavannut vaimonsa Maria Heikintyttären, joka oli kotoisin Ruoveden Pöntykseltä. Maria oli ollut muutaman vuoden Kurussa piikana ja palasi nyt Ruovedelle vuonna 1860 Matin vaimoksi Juurakkoon. Juurakossa Matille (1838-1877) ja Marialle (1840-1903) syntyi vain kaksi kuukautta elänyt Elviira tytär. 

Elviiran kuoleman jälkeen Leena, nuoremmat lapset ja Matin perhe muuttivat Hanhoon Majaniemeen Leveelahden torppaan, missä Matti Johaninpojalle ja Maria Heikintyttärelle syntyi Emma-tytär. Emman syntymän jälkeen Matti ja Maria muuttivat Kuruun Pyydysmäkeen Saariahon torppaan, mutta Matti työskenteli myöhemmin Kurussa myös Keihäsjärven Saarijärvellä muonarenkinä. Matti kuoli vain 39-vuotiaana vuonna 1877 vatsanpolttoihin. Matin äiti, leskeksi jäänyt Leena jatkoi tuolloin elämää Ruovedellä kulkien töissä talosta taloon. Viimeisimmät vuodet hän vietti Syvingissä Ala-Korpulassa, missä hän 74-vuotiaana kuoli vuonna 1889.

Olga, Miina ja Hilja

Sekä Johan ja Leena että Matti ja Maria ovat esivanhempiani äitini suvun puolelta. Matille ja Marialle syntyi  Kuruun muutettuaan Emman lisäksi neljä lasta. Lapsista toiseksi nuorin, Kalle-pappani mummu, Hilma Maria oli Matti-isän kuollessa viisi vuotias. Hilma meni naimisiin Kurun Kylmäniemestä kotoisin olleen Matti Kustaanpojan kanssa ja heille syntyi kuusi lasta; v.1892 Onni Johannes, v.1894 Lauri Edvard, v.1897 Hilja Sabina, v.1900 Olga Maria, v.1903 Kalle Eerik ja  v.1906 Yrjö Artturi. Perheen perustettuaan Hilma ja Matti ottivat käyttöön sukunimen Nieminen, jota myös pojat perheineen käyttivät. Hilja meni naimisiin Eetu Karran kanssa ja Olga Iivari Taivalmäen kanssa. Viereisessä kuvassa ovat Olga Taivalmäki, Lauri Niemisen vaimo Miina (os. Huumo) ja Hilja Karra. Pojista Onni kuoli kahdeksan kuukauden iässä, Kallen lapsista suku ei jatkunut seuraavaan sukupolveen ja Yrjöllä ei ollut lapsia. Olgan, Laurin ja Hiljan kautta sukua jatkuu nykypäivään eri puolilla Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Sukututkimuspäivä Ikaalisissa

Suur-Ikaalisten sukututkijat järjestivät jo perinteekseen muodostuneen sukututkimuspäivän tänään Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksella. Päivän teemana oli siirtolaisuus ja aiheesta olikin puhumassa siirtolaisinstituutin edustaja, omissa tutkimuksissaan siirtolaisasiakirjoja käyttänyt sukututkija sekä paikalliseen Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen perehtynyt henkilö. Luentojen lisäksi katseltavana oli siirtolaisinstituutin materiaalia ja kirjallisuutta aiheesta.

Celtic-laiva, jolla Olga ja Aune matkasivat New Yorkiin 1909

Siirtolaisuuteen ja siihen liittyviin asiakirjoihin olen itse tutustunut omien sukulaisteni muuttoja tutkiessa. Isäni papan Antto Kantojärven sisar Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi lähti tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan 7.7.1909 22-vuotiaana. Puoliso Matti Kärkäs oli mennyt jo aiemmin. Perillä New Yorkissa Olga ja vuoden vanha Aune- tytär olivat 25.7.1909. Laiva oli nimeltään Celtic. Se lähti Helsingistä, pysähtyi Liverpoolissa ja saapui New Yorkiin Island of Ellisiin. Matkustajaluettelossa numeroilla 15 ja 16 merkittyjen Olgan ja Aunen Amerikan määränpääksi ja oleskelupaikaksi on merkittu englanniksi puoliso ja isä Matti Kärkäs sekä osoite Brooklyniin New Yorkiin. Olga ja Aune eivät Amerikassa kauaan viihtyneet vaan palasivat seuraavana vuonna kotiin Helsinkiin.  Anton ja Olgan veli Lahja Kantojärvi lähti 1920-luvun lopulla töihin Canadaan, mutta perheen jäätyä Sieviin, myös hän palasi 1930-luvun alussa Suomeen oltuaan kuitenkin useamman vuoden töissä Canadan metsissä. Myös Anton, Lahjan ja Olgan serkku Janne Hoikkala lähti Amerikkaan 1890-luvun lopulla. Hän tiettävästi jäi sinne ja edelleen teen työtä tuon perheen löytämiseksi sieltä. Minnesotassa, mihin Janne aikanaan saapui, asuu paljon Hoikkala - nimisiä, joten toivon yhteyden sukuun vielä löytyvän. Kalle-pappani sisar Anni Äyräntö os. Karra muutti myös Amerikkaan 1900-luvun puolivälissä ja hän perheineen asustaa siellä edelleen. Suvun jäsenten etsintään Amerikasta olen saanut hyvin apua siirtolaisinstituutista, joka palvelee myös internetin välityksellä ja jonka kautta olen löytänyt linkkejä, joiden kautta etsiä sukulaisia. Amerikan siirtolaisten lisäksi olen etsinyt sukua myös Ruotsista ja Tanskasta.

Tapahtumassa oli aiempaa vähemmän näytteilleasettajia, joten tilaa vapaamuotoiselle keskustelulle aulatilassa oli runsaasti. Mukava anti tällaisille tapahtumille onkin se, että tapaa muita harrastajia, kuulee muiden kokemuksia, saa vinkkejä omaan tutkimukseen ja joskus jopa tapaa yllättäen ihmisiä, joiden kanssa sukujuuret kohtaavat jossakin kohtaa menneisyyttä. Näin kävi tänäänkin ja puhuessamme päädyimme moniin yhteisiin, tällä kertaa virtolaisiin nimiin. Näillä keskusteluilla on se innostava puoli, että ne saavat palaamaan perheisiin ja taloihin, joita ei välttämättä hetkeen ole tutkinut. Tänäänkin on ollut pakko kaivaa tuon keskustelun pohjalta esiin Virtain rippikirjoja ja oman sukututkimusohjelman tietoja etsien yhteyksiä eri perheiden välillä. Äitini mummun Emma Rantasen os.Mäki sukuhan on vahvasti virtolaista, mutta löytyy sieltä myös sekä äitini että isäni puolelta muitakin Ruoveden ja Kurun puolelta Virroille lähteneitä sukuhaaroja.

Nuijamiesten muistomerkki Ilmajoella kortin kuvaamana

Jaakko Ilkan sukuseuran esittelypöytä kiinnosti minua siksi, että lasteni sukujuuret isänsä puolelta juontavat Ilmajoelle ja lähiympäristöön. Lasteni isän setä Veikko Hakala on aikanaan 1980-luvulla sukua tutkinut ja se helpottaa tiedon hakemista lasteni sen puolen sukujuurista. Jaakko Ilkan Sukusanomista n:ro 6 löysin myös Aila Yli-Hakolan poimintoja Ikaalisten historiasta, mikä puolestaan saa kaivelemaan Ikaalisten historiateoksia ja Veikonkin tekemää sukututkimusta taas kerran esille. Lehtien, sukuseuran pinssin, korun ja postimerkkien joukossa oli myös sukuseuran myymä Ilkan monumenttia kuvaava postikortti, joka on kuva Alexander Paischeffin maalaamasta Valistuksen opetustaulusta vuodelta 1924.

Luentojen lomassa Mauri Rönni kertoi kevenneyksenä muistojaan entisaikojen elämästä. Osassa tarinoissa Mauri oli elänyt itsekin mukana, mutta osa arvokkaista tarinoista oli kuultua aiemmilta sukupolvilta. Tunnen Maurin tarinointitaidon ennestään eikä hän tuottanut pettymystä nytkään. Lasten pituushyppykisat ja kanankuolintodistus jäivät minulle tarinoina mieleen monen muun tarinan joukossa. Nämä tarinat perheen arjesta, kylän tapahtumista ja entisajan elämästä tuovat sukututkimusta elävämmäksi, mutta antavat ne meille nykypäivän ihmisille paljon opettavaistakin tietoa menneistä ajoista. Päivän ajatuksena näiden tarinoiden lisäksi jäi mieleen ihmisten kohtaamisen tärkeys. Vaikka sukututkimusta voi harrastaa tunti toisensa jälkeen yksin tietokoneen parissa, virastoissa tai kirjastoissa, tärkeää on ihmisten kohtaaminen ja näiden tarinoiden eläminen yhdessä.

Hautausmaakäynnin ajatuksia Virroilta

Virtain siunauskappeli

Kesän aikana olen taas käynyt useammalla hautausmaalla sekä viemässä kukkia että hiljentymässä läheisten haudoilla, mutta myös mielenkiinnosta kotiseudun ja suvun historiaa ja kulttuuria kohtaan. Yhden käynnin kohteena olivat Virtain hautausmaat. Olen käynyt Virroilla usein, jopa asunut siellä yhden kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen sisareni alivuokralaisena hänen opiskellessa siellä, mutta hautausmailla en muista käyneeni. Virtain keskustan tuntumassa on vuonna 1774 valmistunut kirkonrakentaja Antti Hakolan johdolla rakennettu kirkko ja kirkon ympärillä vuonna 1702 käyttöön otettu vanha hautausmaa, jonka rinnalla on myös vuonna 1965 käyttöön otettu laajennusosa. Muutaman kilometrin päässä kirkosta ja Virtain keskustasta Siekkisessä on uusi vuonna 1902 käyttöön otettu hautausmaa. Uudella hautausmaalla on jugendtyylinen siunauskappeli, jonka on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström, joka on kuuluisan tälläkin alueella paljon maisemia ja elämää valokuvanneen valokuvaaja I.K.Inhan veli.

Uudella hautausmaalla on isäni tädin, vuonna 2000 Virroilla 91-vuotiaana kuolleen Taimi Sisko Petäjän os. Kantojärvi hauta. Samassa haudassa ovat haudattuina kahdeksan vuotta aiemmin kuollut Taimin puoliso Lauri sekä heidän Helsingissä kuollut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu poikansa Toivo. Taimi syntyi Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä vuonna 1909 Antto ja Anna Kantojärven seitsemästä lapsesta kolmanneksi vanhimpana. Hänen kummejaan olivat isänsä Anton setä Antti Hoikkala ent. Kantojärvi ja Manta Hoikkala. Taimilla on viisi lasta, joista kaksi on kuollut. Pirkanmaalla ja Uudellamaalla asuu hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, lapsenlapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsenlapsiakin, joita on jo kaksi, Rosa ja Eveliina.

Äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki syntyi vuonna 1892 Virroilla Vaskivedellä ja siellä asui hänen sisariaan sekä vanhempansa. Etsimisestä huolimatta en löytänyt Emman vanhempien, Aune-mummuni isovanhempien Santeri ja Iita Mäen hautoja, mutta Emma-mummun sisarten Hiljan ja Seenan löysin. Emma itsehän on haudattu Ruovedelle. Siskoista Hilja Siviä Leppämäki os. Mäki kuoli 77-vuotiaana vuonna 1982. Hän asui ikänsä Virroilla Vaskivedellä. Hänen kanssaan samassa haudassa on aiemmin kuollut puoliso Onni sekä heidän neljän kuukauden iässä kuollut poikavauvansa Simo.

Seena Maria Rantanen os. Mäki kuoli 75-vuotiaana neljä vuotta ennen puolisoaan, joka on haudattu samaan hautaan. Seenan puoliso Ansse kuoli 83-vuotiaana 23.1.1979 Virtain vanhainkodin tulipalossa Jäähdyspohjassa. Palo on yksi Suomen tuhoisimmista laitospaloista. Siinä kuoli Anssen lisäksi 26 muuta vanhainkodin asukasta. Virtain vanhainkodissa oli tuolloin alkuvuodesta 1979 vanhuksia 69, joista suurin osa pystyi pelastautumaan omin avuin tai hoitajien ja pelastusmiehistön avulla, mutta näitä sairasosastolla vuodepotilaina olleita liikuntakyvyttömiä asukkaita ei onnistuttu saamaan turvaan, vaan he kaikki 27 paloivat vuoteisiinsa. Palon uhrit haudattiin yhtä aikaa neljässä eri paikoissa eri puolilla Virtain kaupunkia. Palaneen vanhainkodin paikalla lähellä Virrat-Ruovesi maantietä on vuonna 1989 paljastettu muistomerkki tulipalossa kuolleiden muistoksi.

Olgan ja Iivarin hauta

Virroilla on myös Kalle - pappani tädin Olga Maria Taivalmäen os. Nieminen hauta. Olga Maria Taivalmäki ja äitini mummu Hilja Sabina Karra olivat sisaruksia. Olga Maria kuoli 75-vuotiaana vuonna 1976 kaksi vuotta ennen puolisoaan Iivari Taivalmäkeä. Olga syntyi Kurussa Hilma ja Matti Niemisen kuusilapsiseen perheeseen. Hilja-sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi ja lisäksi tytöillä oli kaksi heitä vanhempaa sekä kaksi nuorempaa veljeä. Olga muutti naimisiin mentyään Virroille Vaskivedelle ja asui siellä koko aikuisikänsä Iivari puolisonsa kanssa. Olgan ja Iivarin haudan vierellä on haudattuna myös heidän perillisiään.

Virroilla on hautausmaat myös Killinkoskella ja Liedenpohjassa. Nämä hautausmaat on otettu käyttöön 1900-luvun puolen välin paikkeilla ja Liedenpohjan kirkko hautausmaan vierellä on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on rakennettu 1961 vanhasta koulusta. Virtain kirkon vierellä sijaitsevalla vanhalla hautausmaalla voi varsinkin kesäaikaan kulkea todellisessa hiljaisuudessa, sillä puut ja pensaat kätkevät suojiinsa kuin omaan maailmaansa runsaasti vanhoja hautoja ja hautamuistomerkkejä. Äitini puolen sukujuuria on runsaasti Virroilla, joten kivistä löytyi paljon yhteyksiä tutkimiini perheisiin kuten esimerkiksi Kauppila, Nojonen, Herranen, Palonen, Härkönen ja monta monta muuta. Virtain seurakunnan rippikirjoista tutuksi tuleet perheet saavat tarinaansa eloa myös hautausmailta, sillä pappien merkintojen lisäksi haudat ja omaisten perheenjäsenilleen pystyttämät hautakivet ja hautamuistomerkit näyttävät kirjoissa mainittujen ihmisten todella eläneen vahvistaen samalla sukujen historiaa tutkivan mielikuvaa suvun jäsenistä.

Karjulankosken maisemissa

Kuva: Lusto/Jukka Valtasen kokoelmat/kuvaaja

Aikanaan uitettiin tukkeja Kurussa Karjulanjokeakin pitkin Näsijärveen. Osa tukeista tuli Haukkajoelta asti.Tukit kulkivat virtauksen mukana ja tukkilaiset ohjasivat kekseillään rannasta tukkeja eteenpäin yrittäen estää tukkisumia tai purkivat niitä mikäli niitä johonkin joen kohtaan ehti syntyä. Karjulankosken padon luona tukit laskettiin uittoruuheen, jota pitkin ne kulkivat Näsijärveen. Uittoruuhen alapäässä oli myös Karjulankosken voimala. Nyt saa Karjulanjoen rantaa patikoida luonnon rauhassa. Matkalla voi tavata muita retkeilijöitä, kalastajia ja melojia kanoottinensa. Karjulankosken padolla on rauhallista., ei merkkiäkään siitä ajasta kun vielä 1950-luvullakin tukkimiehet ohjasivat padon yläsuulla tukkeja uittoruuheen ja pikkupojat seurasivat sillan pielessä uteliaina miesten työtä ja tukkien kulkua ruuhta pitkin. Oheinen kuva kertoo näkymää 1950-luvulta padolta päin tukkien kulkiessa uittoruuhea pitkin kohti Näsijärveä. Kuva on museoviraston kokoelmista ja se on myös internetissä nähtävissä. Jukka Valtasen kuvia Karjulankosken uitosta on nähtävillä myös Lustossa Suomen Metsämuseossa.
            

Karjulankoski  2012

Karjulankoski pauhaa keväällä 2012

Kävin muutama päivä sitten kävelemässä joen vartta pitkin. Keväinen luonto on kauneimmillaan ja Karjulakoski kohisi ja pauhasi valtoimenaan. Tukkimiehiä kekseineen eikä virran mukana kulkevia tukkeja näkynyt. Ei myöskään melojia. Pidemmällä kuulimme linnunlaulun ja puheemme, mutta Karjulankoskelle tullessa koski pauhasi niin, ettei puhetta tahtonut kuulla. Vesi oli joessa nyt korkealla ja koski kuohusi voimakkaasti. Uittoruuhta eikä aikanaan sen vieressä ollutta voimalaitoksen vedenjohtoputkea enää ole. Niistä muistuttaa vain betoniset tukipaalut koskessa. Äitini täti, pappani Kaarlo/Kalle Karran (1922-1986) sisar Laura Tikka (1917-2008) asui perheensä kanssa lähellä Karjulanjokea ja -koskea. Kielloista huolimatta houkutus vei lapsia joskus joen rantaan ja äitini muisteli, että serkkujensa kanssa olisivat kivillä joen rannassa tasapainoilleet. Muistan minäkin kun sama Laura-täti vietti syntymäpäiviään 1970-luvulla ja me sukulaislapset kahvipöydän ääressä istumiseen kyllästyttyämme kuljimme lähiympäristössä. Ei paljon tarvinnut houkutella, että menimme padon yli menevälle sillalle heittelemään kiviä veteen ja kosken alajuoksulla tasapainoilimme rantakivillä. Silloin koski ei kuohunut niin kuin nyt retkeilessämme ja vesi oli matalemmalla, mutta hirvittää nuo askeleet silti jälkikäteen. Pojat Jouni, Jarmo ja Tapani taisivat vanhempina meitä nuorempia hiukan sillalla ja kivillä pelotellakin pudottamisella, mutta ei se meitä muita silti estänyt tälle kielletylle alueelle menemästä.

Väinö Kantojärvi, Erkki Toivonen ja Toivo Kantojärvi 1939

Karjulankosken yli kulkee maantie Kurusta Ruovedelle. Sillan kupeessa asui 1880-luvulta 1920-luvulle saakka isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) eno räätäli Josua Markuksenpoika Siukonen (1849-1923) vaimonsa Hilma Adolfina Kallentytär os. Polviander (1843-1916) kanssa. Myös heidän poikansa, Edlan serkku Otto Maurits Siukonen (1877-1946) asui ja teki tuolla paikalla räätälin työtä 1900-luvun alussa. En tiedä onko sukulaisia ollut tukkimiehenä työssä Karjulanjoella, mutta vieressä olevassa kuvassa Antti-pappani veljet Väinö Matias (1919-1984) ja Toivo Aleksi (1916-1980) Kantojärvi ovat Erkki Toivosen kanssa vuonna 1939 Karjulansillan kohdalla silta- ja tietyömaalla, johon liittynee myös Karjulankosken alajuoksulla olleen sähkövoimalan uudistaminen. Karjulankosken maisema on minulle tuttu lapsuudesta saakka ja yksi tärkeistä Kuruun liittyvistä maisemista, sillä Karjulankylässä asumisen lisäksi myös molemmat mummulani ovat olleet tuolla suunnalla. Karjulankoski on tullut siltaa pitkin ylitettyä lukemattomia kertoja autolla, pyörällä tai kävellen ja usein veden kuohuja ja kosken pauhetta on varsinkin keväisin pysähdyttävä kuuntelemaan ja katselemaan. Myös opastein merkityt ulkoilureitit ovat kulkemisen arvoisia.

Sään armoilla

Tuntuu, että kevät ja lämpimät ilmat antavat tänä vuonna odottaa itseään oikein kunnolla. Vähäiset aurinkoiset päivät ovat olleet vielä tuulisia ja koleita ja useina päivinä on satanut. Kevään ensimmäiset kukat kyllä jo kukkivat ja puissa on lehden alkuja, mutta maa on märkää ja ilma on kostea ja kolea. Toivottavasti kesästä tulee lämmin ja sateita vain sopivasti. Näin toivoi varmasti entisaikojenkin ihmiset, joille elämä oli vielä enempi säästä kiinni kuin nykyisin. Esimerkiksi on liikuttavaa lukea Aaltion kirjoituksesta vuodelta 1955 Kotiseutumme Pirkkalanpohja-kirjasta miten tuolloin on muisteltu vajaan sata vuotta aiemmin eläneiden ihmisten kertomuksia huonosäisistä vuosista ja kuvailtu kiitollista riemua aikaisin tulleesta lämpimästä keväästä. Näin oli esimerkiksi keväällä 1868, jolloin myös kesä oli lämmin ja kaunis ja ihmiset saivat korjata pelloiltaan ja kaskiltaan aittoihinsa suuren sadon. Takana oli ollut useampien vuosien kylmät ja sateiset kesät ja pitkät talvet, jotka olivat kohtalokkaasti vaikuttaneet tuon ajan ihmisten elämään. 

Erkki Laitisen toimittaman Kurun historian mukaan Kurua kohtasi kato huonojen sääolosuhteiden vuoksi vuosina 1862,1863,1865,1866 ja 1867. Pahimmillaan tällä alueella kato oli vuonna 1867 ja se koitteli silloin eniten myös sen takia, että takana oli jo katovuosia, pulaa siemenviljasta ja kärsimystä nälästä, minkä vuoksi ihmisten tilanne oli jo valmiiksi huono kestää uusi katokausi. Vuodet 1867-1868 olivatkin alueella katojen ja nälän vuoksi myös suuria  kuolonvuosia. Jo syksyllä 1865 halla oli tullut aikaisin ja vuonna 1866 kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin. Perunat ja juurekset mätänivät peltoon ja huonot sääolosuhteet vaikeuttivat myös syysviljan kasvua. Talvi oli pitkä ja ankara. Runsas lumi ja kova pakkanen eristivät taloja ja kyliä toisistaan vaikeuttaen ihmisten kulkemista. Kevättalvella 1867 oli pakkasia ja lumisateita. Mäen ja Vasaman toimittamassa kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan, että 1867 toukokuun 9.päivänä raivosi Keski-Suomessa noin 16 tuntia kestänyt lumipyry. Pelloilla, joilla tavallisesti tehtiin tuohon aikaan toukotöitä, oli nyt paksut kinokset lunta aina 25.päivään toukokuuta saakka. Suur-Ruoveden järvialueen järvistä monet olivat jäässä melkein juhannukseen saakka. Suurella Keurusselällä ajettiin hevosella vielä kesäkuun 16.päivänä ja Näsijärvestäkin jäät lähtivät tuolloin vasta kesäkuun 17.päivä. Jäiden ja lumien sulettua ei tuona kesänä silti kauaa saatu lämmöstä nauttia, sillä juhannuksen jälkeen alkoivat taas kylmät ja sateiset säät. Heinäsato jäi heikoksi ja syyskuun halla tuhosi viljasatoa aiheuttaen jälleen nälkää talveksi. Syksyllä kuolleisuus lisääntyi heikon ja puuttellisen ravinnon vuoksi, mutta vasta talvella 1868 se nousi huippuunsa. Ihmiset eivät kuolleet ainoastaan nälkään vaan myös sairauksiin ja kulkutauteihin, joita ruuan puutteesta, heikosta ravinnosta, huonosta yleiskunnosta, kylmästä, kosteudesta ja vedosta sekä ruuan ja työn perässä kulkijoista heille aiheutui. Näiden vuoksi kuolleisuus oli tuonna vuonna myöhemminkin vielä korkea, vaikka vihdoin ihmiset saivat onneksi riemuita säiden muututtua parempaan.

Kurussa kuoli vuonna 1867 103 henkeä ja  vuonna 1868 210 henkeä. Suurin osa nälkävuonna 1868 Kurussa kuolleista haudattiin Kurun vanhalle hautausmaalle, mutta suuren kuolleisuuden vuoksi hautapaikoista ei ehditty pitää lukua, joten useimmat haudatuista jäivät ilman hautakiveä tai muistomerkkiä.Yksi näistä Kurun vanhalle hautausmaalle 1868 haudatuista ja ilman hautakiveä jääneistä on esi-isäni Johan Johaninpoika Kantojärvi, joka kuoli 66-vuotiaana helmikuussa 1868 lavantautiin Kurun Kantojärvellä. Myös esiäitini Anna Lena Matintytär Rajamäki Aallon suvun puolelta kuoli Kurussa kuumeen seurauksena lokakuussa 1867. Monella muullakin paikkakunnalla toimittiin samoin, sillä tautien leviämisen vuoksi kuolleet oli saatava haudattua nopeasti. Kuvassa Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla sijaitseva yhteinen muistomerkki kuolonvuosina 1867-1868 kuolleille. Kivessä teksti: "Katovuosina 1867-1868 kuolleiden hauta, Herra sinä kuolletat, mutta sinä teet jälleen eläväksi."   Ruovedellä kuolleisuus oli Kurua suurempi. Se oli Turun ja Porin läänin puoleiselta osaltaan koko valtakunnan kuolintilastossa nälkävuosina viidentenä ja Hämeen lääniin kuuluvalta osaltaan kymmenentenä. Ruovedeltä esivanhempani Matti ja Heta Karra kuolivat molemmat noina vuosina kuumeen seurauksena. Matti  Matinpoika Karra kuoli lokakuussa 1868 59-vuotiaana ja vaimonsa Heta Erkintytär Karra toukokuussa 1967  54-vuotiaana.

Nälkävuosien koettelemukset koituivat usein lasten ja vanhusten kohtaloksi, sillä heidän yleiskuntonsa saattoi muutenkin tuona aikana olla heikompi kuin työikäisten. Monissa perheissä kulkutaudit ja sairaudet saattoivat viedä mukanan useampia perheenjäseniä, sillä kun suurella joukolla asuttiin pienissäkin tiloissa monta sukupolvea yhdessä taudit pääsivät helposti leviämään. Omissa suvuissani nälkävuosina kuolleet ovat olleet perheen vanhimpia, vaikkakaan eivät vielä nykyihmisen silmin kovin vanhoja, eikä samoista perheistä ole monia kuollut. Onneksi perheissä on lapsia selvinnyt näiden vuosien yli ja esimerkiksi juuri noina vuosina syntyneet Herman Kurun Kantojärvellä, Serafiina Ruovedellä Karralla ja Eriika Ruovedellä Siukolassa ovat selviytyneet vastasyntyneinä raskaista vuosista ja eläneet aikuisikään saakka.

Huonot sääolosuhteet ovat vaikuttaneet ihmisten elämään, asuinoloihin, elantoon ja ravitsemukseen. Näinä vuosina näkyy miten paljon ihmiset olivat riippuvaisia säästä ja omavaraisuudestaan ruuan suhteen. Toisaalta näillä koettelemuksilla oli se vaikutus, että muihin kotitaloustuotteisiin alettiin kiinnittämään huomiota. Viljan ja ravinnon saamiseksi alettiin valmistaa ja kaupata kattopäreitä, verkkoja, koppia, kaappeja, saaveja, karvatumppuja, pellavakankaita, pitovaatteita, puukonteriä, hevosenkenkiä, kauhoja ynnä muita kotiteollisuustuotteita, minkä seurauksena käsityöläisyys ja kaupankäynti lisääntyivät. Varmasti myös maanviljelyssä alettiin kiinnittää huomiota sään arvaamattomuuteen ja katovuosien jälkeen maatalouskin tehostui.Kyllähän me edelleenkin säästä olemme riippuvaisia niin maataloudessa kuin monen muunkin elinkeinon alueella, mutta selviämme kylmästä ja koleasta keväästä huolimatta  hengissä eikä nälkä tai sairastelukierre uhkaa meitä kuten esivanhempiamme.  Sään harmittelun sijasta pitäisi kai nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Silti vähän harmittaa tomaatin- ja basilikantaimeni, jotka selvästi kärsivät koleasta ja harmaasta keväästä.

Marjastusta

Otin eilen pakastimesta viimeiset mustikat. Tein mustikkapiirakkaa. Mustikkapiirakan ja -kiisselin ohella meidän perheen ehdoton mustikkaherkku on mustikkamaito, joka varsinkin tuoreista mustikoista tehtynä kuuluu olennaisena osana loppukesän tunnelmiin ja herkkuihin. Ennenhän sitä sai vain kesällä, mutta nykyään pakastimien ansiosta siitä voi nauttia myös talvella, vaikka eihän se sama ole kuin niistä juuri poimituista marjoista. Lapsena keräsin itse  mustikoita kuppiin sen verran, että jäi maidolle tila. Samoin tekivät omat lapseni pieninä. Lähimetsästä oli helppo ja nopea käydä keräämässä jugurttimukillinen marjoja, lorauttaa maitoa sekaan ja nauttia kesän herkku pihakeinussa tai viltin päällä varjossa. Nykyään ahkerin kerääjä perheessämme on isäni. Nuorisokin odottaa mustikoita Kurun tuliaisina papan keräämänä ja kotoisa näky loppukesästä on mustikkamaitoa lusikoiva Aku Ankkaa lukeva lomaileva nuori mies. Nuorten muutettua kotoa pois tuo näky on entistä mieluisampi ja muistoja herättävämpi.

Marjastajat 1972

Marjastus on yksi sukuni perinteistä. Marjoja on kerätty ja säilötty ravinnoksi itselle, mutta myös myyntiin. Lapsena muistan miten Aune-mummu ja Kalle-pappa keräsivät mustikoita monia ämpärillisiä ja mummulan pihalla mustikan värjäämin sormin perkasivat niitä. Marjat menivät tuolloin myyntiin eikä niistä meille vieressä kinuaville lapsille montaa marjaa annettu. Tammelan torilla Tampereella mummun mustikat päätyivät kaupunkilaisten astioihin ja me lapset tyydyimme keräämään marjat omiin kippoihimme. Vanhempieni keräämät marjat päätyivät meille kotiin ja saimme nauttia hilloista, mehuista, kiisseleistä ja marjapuuroista.Vaikka marjoja saa nykyään kätevästi kaupasta ja marjojen myyjiltä, suvussani kerätään syksyisin edelleen marjoja säilöön. Ravinnon- ja vitamiiniensaannin ohella tärkeänä pidetään myös ulkoilua ja luonnossa liikkumista.

Marjastajat papan kanssa 1992

Mustikoiden ohella kesän herkkuihin kuuluvat vadelmat, lakat eli muuramet ja metsämansikat. Syksymmällä talteen kerätään puolukoita marjapuuroa ja hilloja varten. Metsämansikoita kerättiin aina pitkään heinänkorteen ja muuramia alueen useiden soisten järvien rannoilta. Marjastamassa oltiin usein myös isommalla porukalla. Kantojärvellä miesten tehdessä metsä- ja peltotöitä, naiset kävivät marjassa. Muistan myös useampia kertoja isäni tädin Saimin ja hänen ystävänsä naapurissamme asuneen Inkan olleen meidän mukana vadelmassa. Me lapset keräsimme tietyn sovitun määrän marjoja ja jos emme jaksaneet niin kauaa kuin aikuiset, niin leikimme lähistöllä tai istuimme kivien ja kantojen päällä juttelemassa ja napostelemassa keräämiämme marjoja. Sisareni ja serkkujeni kanssa pyöräilimme usein hakkuuaukeille, missä oli tuoreita vattupusikkoa ja söimme suoraan puskista suihimme ihanat vadelmat.Montakohan vattumatoakin tuli syötyä kun marjat oli kiire ehtiä saada suuhun ennen vierellä kerännyttä pikkusiskoa. Kyllä me marjoja myös pieniin astioihin kerättiin, sillä kun mustikat ja muuramet sekoitti hilloksi sai niistä hyvän herkun. Kuppiin marjoja, raikasta maitoa ja halutessa hiukan sokeria - helppo kesäinen herkku.

Metsien, hakkuuaukeiden, soiden ja niittyjen tarjoamien marjojen lisäksi tärkeänä osana loppukesään kuuluu myös pihapiirissä kasvatettavien viinimarjojen ja karviaisten kerääminen. Varsinaista sadonkorjuuta ennen ovat lapset aina saaneet syödä marjoja pensaista niin paljon kuin jaksavat ja varsinkin mustat viinimarjat ja karviaiset tekevät kauppansa suoraan pensaasta. Maistuvat ne aikuisillekin ja käyhän se meidän Veeti-koirakin niitä syömässä kun huomaa emännän ja isännänkin niillä herkuttelevan. Marjasadon ja ahkerien isovanhempien ansiosta saamme talvisin nauttia samojen pensaiden marjoja mehuksi keitettynä. Pakkaspäivinä ulkoilun jälkeen tai flunssaisena lämmin viinimarjamehu onkin parasta mahdollista juotavaa.

Isäni mummu Anna Kantojärvi (1879-1934) os.Uotila kasvatti ahkerasti viinimarjoja Kantojärvellä ja omaan tarpeeseen tulleiden marjojen lisäksi häneltä myös käytiin niitä ostamassa. Mummulassa Karjulankylässä Karralla  pappani Kalle (1922-1986) vaali mansikkamaataan tarkasti. Me lapset emme saaneet mennä mansikkamaalle keskenämme, mutta pappa kyllä antoi meille marjoja käydessämme ja muistan hänen niitä kotiimmekin tuoneen ja saimme niitä kupillisen tuoreina syödä ennen kuin äiti teki niistä hilloa. Vähän isompina saimme ottaa sovitun määrän mansikoita suoraan penkistä kunhan samalla hoidimme mansikkamaata sovitusti. Marjastus on harrastus monella sukulaisella ja juuri sain tuliaisiksi Luhalahdesta isän serkulta Salmelta herkullista kurpitsapuolukkahilloa ja serkkuni Minnan 5-vuotiaat kaksoset Saara ja Eetu ovat ahkeria metsässä kulkijoita. Niin siirtyvät tavat sukupolvelta seuraavalle.

Aikanaan on Kantojärveltä lähtenyt marjoja kesävieraiden mukana kaupunkiin saakka. Kantojärvellä syntynyt ja aikuisena Helsinkiin muuttanut isäni papan Anton sisar Olga (1886-1976) vieraili joka kesä synnyinkodissaan ja vei mukanaan  marjoja hilloja ja mehuja varten. 1940-luvulla Aune-tyttären päiväkirjoissa on monina kesinä mainintoja miten he pakkasivat marjoja laatikoihin ja kuinka ne kuljetettiin ensin laivalla Muroleesta Tampereelle ja sitten junalla Tampereelta Helsinkiin. Nykyihmisestä se tuntuu aika vaivalloiselta, mutta tuolloin se oli  luontevaa ja asiaan kuuluvaa ja päiväkirjamerkintöjen mukaan loman jälkeiset päivät Helsingissä kuluivat mehuja ja hilloja keittäessä. Pääsen siis varsin helpolla kun tänä päivänä saan kuljettaa poimitut marjat autonperässä kotiin, puhumattakaan siitä, että suurimmaksi osaksi saan vanhempieni ansiosta marjani valmiiksi kerättyinä, perattuina ja jopa mehustettuina suoraan kotiini.

Murheena tulirokko

Lasten yleisiä kuolinsyitä 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin olivat rokot. Isorokkoon oli jo 1700-luvulla kehitetty rokote, jota Suomessakin alettiin käyttää 1800-luvun puolivälissä ja sen avulla isorokko saatiin hallintaan, mutta tuhka- ja tulirokko äityivät tietyin välein epidemioiksi asti. Mm. vuonna 1891 kuoli rokkoihin Kurussa 41 lasta ja vuonna 1903 57 lasta. Kurun historia 1867-1918 kirjassa Erkki Laitinen siteeraa 14.11.1891 ilmestyneen Aamulehden kirjoitusta:

 "Tulirokko raivoaa kunnassamme kauhealla vauhdilla, temmaten tuonen tuville seurakuntalaisiamme ja erityisesti lapsia. Niinpä eräältä suutariltakin kutsui kuolo luoksensa kolme pienokaista aivan vähän ajan kululla. Ja harva se perhe, missä ei sairaita olisi ja kuolon enkeli kulkisi. Piirilääkäri Printz kävi tutustumassa tilanteeseen erityisesti Riuttaskorven perällä, missä tauti otti ensimmäiset uhrinsa. Pellit hän määräsi auki pidettäväksi yöt ja päivät niissä paikoissa, joissa oireita ilmenee, ettei huone liian kuuma vaan vilpoisa.Sairas eri huoneeseen, hänelle eri hoitaja, ei äiti.Ei pitäisi käydä kylässä paikoissa, joissa on sairaita."

Omien sukujeni historiassa on myös näinä vuosina kuollut useita lapsia. Nämä kuolleet lapset ovat kuolleet juuri nimen omaan tulirokkoon, joten oletan näiden mainittujen vuosien epidemioiden liittyneen juuri tulirokkoon, kuten Aamulehden kirjoituskin viittaa. Lehden kirjoituksen mukaan ensimmäiset rokkoon kuolleet olivat Riuttaskorvessa. Juuri tuolloin marraskuussa 1891 piirilääkärin vierailun aikaan Riuttaskorven Taivaljärvellä Ananias ja Aleksandra Taivaljärven perheessä sairastettiin tulirokkoa ja siihen oli juuri ensimmäiset kuolleet. Ananias Taivaljärvi (s.1851) on mummuni Eeva Kantojärven (os.Mäkelä) isoisän Ananias Aallon (1865-1950) serkku. Näiden serkusten vanhemmat Antti (s.1826) ja Anna Stina (s.1828)  olivat sisarukset Riuttaskorven Taivaljärveltä. Anna Stina on Ananias Aallon äiti.

Ananias ja Aleksandra Taivaljärvellä oli yhdeksän lasta, joista nuorin Amanda oli syntynyt juuri keväällä 1891. Seitsemän kuukauden ikäinen Amanda Aliina oli ensimmäinen tulirokkoon kuollut tässä perheessä. Ensimmäinen rokkoon sairastunut hän ei perheessä varmaankaan ollut, vaan epäonnekseen oli vielä niin pieni, että ei rokon oireita kestänyt. 2½-vuotias isosisko Aleksandra kuoli rokkoon viikkoa myöhemmin ja sisarukset haudattiin yhdessä. Tämän jälkeen vielä marraskuun lopussa ja joukuun aikana tulirokkoon kuolivat perheessa 12 - vuotias Aimo, 8-vuotias Emma ja 6-vuotias Matti. Kaikkiaan siis viisi lasta. Voisi kuvitella, että piirilääkäri Prinz on Riuttaskorvessa käydessään käynyt Taivaljärven perhettäkin tapaamassa.

Vuonna 1903 tulirokkoon kuolleiden joukossa oli myös Kurun Keihäsjärvenkylän Kanerva-ahon torpan kolme lasta. Emanuel ja Maria Kanerva-aholla oli tuolloin viisi lasta. Tulirokko koitteli perhettä 1903 keväällä, joilloin viiden päivän sisään huhtikuun lopussa kuolivat taudin väsyttäminä 9-vuotias Tyyne, 7-vuotias Wiljo ja 1½-vuotias Yrjö. Vanhemmat hautasivat lapsensa yhtä aikaa 10.5.1903. Tämän vuoden 1903 jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Nämä lapset olivat äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen serkkuja, sillä Emanuel Matinpoika (s.1865) oli Hiljan äidin Hilma Matintyttären (s.1872) veli. Emanuelin vaimo Maria Manuntytär (s.1867) on syntynyt Kurun Petäjälammilla Nimettömän torpassa ja hänen äitinsä Anna Karolina (s.1828) oli jo aiemmin mainitun Ananias Aallon täti. Ananiaksen isä Karl Henrik (s.1831) ja Anna Karolina olivat sisaruksia. He olivat myös isäni papan Iivari Mäkelän isän Kalle Antinpoika Mäkelän (1825 - 1902) pikkuserkkuja. Iivaristahan muuten tuli sitten myöhemmin Ananias Aallon vävy.

Aamulehdessä mainitut piirilääkärin ohjeet huoneen tuuletuksesta ja lapsen hoitajasta olivat esimerkki siitä miten perheitä eristämisellä ja hygienialla ohjattiin estämään rokkojen leviämistä. Tulirokon jälkitauteina esiintyi mm. kurkkupaiseita, märkiviä imusolmukkeita, keuhkokuumetta, luumätää sekä sydänlihaksen ja -läppien vaurioita, joten jos lapsi muuten olisi rokon kestänyt, niin jälkitauteihin sairastuminen saattoi koitua kohtalokkaammaksi kuin itse rokko.Rokkojen ja jälkitautien oireita yritettiin helpottaa tuolloin myös esimerkiksi saunalla, viinalla, tervavedellä ja tervasta jalostetulla pikiöljyllä. Tervaa käytettiin niin ihon kuin haavojen hoitoon, mutta veteen sekoitettuna myös yskään. Vaikka osalle taudit koituivat kuolemaksi, osa sai näistä apua taudin taltuttamiseen. Se mikä osuus esimerkiksi juuri tulirokosta selviytymiseen näillä oli, on nykyihmistä epäilyttävää, mutta silloin ihmiset niin uskoivat. Pappani Kallen serkku Elli Rantanen os.Nieminen kertoi, miten hänen lapsuudessaan tervavettä käytettiin yskänlääkkeenä. Pullo oli tietyssä paikassa ja siitä käytiin tarpeen mukaan hörppäämässä lääkettä yskän helpottamiseksi. Kukaan ei edes ajatellut miten vaikutti se, että kaikki yskäiset ja nuhaiset hörppi samasta pullon suusta. Vanhat kansankonstit koettiin kuitenkin hyviksi ja niistä apuakin saatiin, joten turhasta ei tule sanonta "mikäli sauna, viina ja terva ei auta, on tauti kuolemaksi".

Henriika ja Manu

Jälleen kerran selailin läpi Erkki Laitisen kirjoittamaa Kurun historia 1867-1918 teosta. Tutkimuksen eri vaiheissa tätä ja muita vastaavia teoksia tulee katseltua aina uudelleen, aina hiukan eri silmin ja eri kerroilla tulee kiinnittäneeksi huomiota eri asioihin.Nyt silmiini osuivat Väestönkehitys - luvussa avioliitonsolmimisiän kohdalla Henriika ja Manu. Erkki Laitinen kertoo kirjassa normaalin 20-30 ikävuoden välissä solmitun yleisimmin avioliittoja, mutta mainitsee hyvinkin iäkkäiden naimisiin menosta esimerkkinä 80-vuotiaan Kotamäen Manu-vaarin ja 46-vuotiaan Henriika Kustaantyttären, jossa huomio kiinnittyy myös ikäeroon. Pariskunta kiinnitti huomioni, koska olen juuri hiljattain tutustunut heihin kirkonkirjojen kautta tutkiessani äitini mummun Hilja Karran os.Nieminen (1897 - 1977) sukua. Henriika Kustaantytär on Hilja-mummun täti eli isoisoisoisäni Matti Kustaanpoika Niemisen ent.Kylmäniemen sisar.

Henriika Kustaantytär syntyi keväällä 1852 Kustaa Matinpojan (1818 - 1881) ja Maria Kallentyttären (1818 - 1895) viidentenä lapsena heidän asuessa Kurun Petäjälamminkylässä Ala-Paappasen Savelassa. Savelasta perhe jatkoi saman kylän Trappulan kautta Karjulankylään Kylmäniemeen, missä kaksi nuorinta lasta syntyi mukaan lukien isoisoisoisäni Matin syntymä vuonna 1863 ja missä sisar Maria jatkoi emäntänä muiden sisarusten lähdettyä maailmalle. Kaikkiaan perheessä oli kymmenen lasta, joista kuitenkin puolet kuoli lapsena. Aikuisuuteen selviytyivät Henriikan lisäksi sisarista Anna ja Maria sekä veljistä Adolf ja Matti. Henriikalla oli kaksi aviotonta lasta, joista Johan kuoli kuukauden ikäisenä, mutta Impi-tytär varttui äitinsä hoidossa ja avioitui vuonna 1900 Kalle Ahosen kanssa.

Henriika meni itseään 34-vuotta vanhemman Manun kanssa naimisiin heinäkuussa 1898. Naimisiinmenon jälkeen Henriika muutti Kylmäniemestä miehensä luo Kurun Riuttaskorvelle Kotamäen Kruunun  torppaan. Manu Erkinpojan ensimmäinen  vaimo oli kuollut vuotta aikaisemmin, joten hän siis oli ollut aikaisemminkin naimisissa. Henriikalle avioliitto oli ensimmäinen. Hän oli elänyt tyttärensä ja sisarustensa perheiden kanssa Kylmäniemessä. Manu kuoli vuonna 1902 neljän avioliittovuoden jälkeen vanhuuteen. Vielä en tiedä jäikö Henriika Kotamäkeen miehensä kuoleman jälkeen vai menikö hän esimerkiksi tyttärensä perheen luo asumaan.

Henriika ja Manu 25.7.1898 Kuru

Noituutta ja kummittelua

Marko Nenosen ja Timo Kervisen kirja Synninpalkka on kuolema -Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla innosti selvittämään lisää aiemmista lähteistä löydettyjä tietoja kotiseudulla ja suvussakin esiintyneestä noituudesta. Tosin juuri niiden vuoksi kyseisen kirjan olin käsiini hankkinutkin. Vanhoista käräjäkirjoista löytyy myös merkintöjä noituudesta syytetyistä. Suomessa viimeinen noitana roviolla poltettu oli vuonna 1643 Antti Lieroinen, mutta muuten noituudesta syytettiin ja rankaistiin vielä 1700-luvullakin.

Antti Lieroinen oli kotoisin Savosta ja myös hänen isänsä tunnettiin noitana. Lieroinen eli aikuisiässä 1600-luvun alussa Keuruulla ja sittemmin Virtain Jäähdyspohjassa vaimonsa Kirsti Vihoittaren, lastensa ja isänsä kanssa. Lieroinen tuomittiin Ruoveden käräjillä mestattavaksi ja poltettavaksi roviolla kolmesta eri rikoksesta: taposta, huoruudesta ja noituudesta. Hänet vietiin Ruoveden lisäksi myös Hämeenkyröön käräjille, missä häntä syytettiin kolmesta Hämeenkyrössä tapahtuneesta kuolemantapauksesta ja tuomittiin mestattavaksi ja poltettavaksi taposta ja noituudesta. Lieroinen kuljetettiin Hämeenkyröstä Turun linnaan vankilaan ja lopulta hänen tapaustaan käsiteltiin Turun hovioikeudessa, joka tuomitsi Lieroisen kuolemaan noituudella surmaamisesta, huoruudesta ja murhapoltosta. Hovioikeus oli kiinnostunut Lieroisen apunaan käyttämästä hengestä eikä uskonut Lieroisen vakuutusta siitä, että henki oli peräisin Jumalasta. Turusta Lieroinen kuljetettiin Ruovedelle ja poltettiin siellä Lieransaaressa.

Antti Lieroisen nimi tulee esiin myös oman sukuni tutkimuksessa mennessäni  äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen (1897 - 1977) sukua hänen isänsä Matti Kustaanpojan kautta itsestäni  yksitoista sukupolvea taaksepäin. Tuolloin 1600-luvulla neljä vuotta ennen Antti Lieroisen kuolemaa esi-isäni Yrjö Mikonpoika Brask oli joutunut riitaan Antti Lieroisen kanssa ja hänen kerrotaan kuolleen Lieroisen noituuden seurauksena. Myös Ruoveden käräjillä Lieroista syytettiin siitä, että hän oli noitunut Yrjö Braskin hengiltä. Esi-isäni  Yrjö Brask oli erimielisyydessä uhannut keriä Lieroisen tukan, jolloin tämä oli uhannut, että hän ei eläisi kauan ja että hän ei saisi hyvää loppua. Näin tapahtuikin Yrjö Braskin kävellessä itse virittämäänsä automaattiseen karhunpyydykseen sillä seurauksella, että sai surmansa oman varsijousensa nuolen lävistämänä. Kansansuussa kulkenut tarina kertoo myös, että tämä 1612 - 1630 Virtain Hauhuulla Raskin isäntänä ollut sotamies, rumpali ja piipari Yrjö Mikonpoika ei noituuden vuoksi saanut kuolemassa rauhaa vaan jäi Hauhuulle kummittelemaan. 

Yhdeksän sukupolvea sitten mummuni Aunen isoisän Santeri Mäen isoäidin Valborg Joonaksentyttären (1800 - 1874) sukuhaaran kautta on esiäitini Brita Simontytär (1698-1764), joka  oli kotoisin Keuruun Könttäriltä. Naimisiin mentyään hän asui puolisonsa Jonas Ingemarsson Friskin kanssa Virroilla. Brita oli useamman kerran käräjillä varkauksien ja kaupanteossa tekemiensä huijausten vuoksi. Näihin liittyi usein epäselvyyttä Britan ja asianosaisen välillä eikä Britan kiivas ja viekas luonne helpottanut hänen tilannettaan ihmisten silmissä, vaan häntä syytettiin rikkeidensä ohella myös noituudesta, johon ei kuitenkaan todisteita löytynyt. Käräjäkirjojen mukaan myös Britan ja Jonaksen jälkeläiset ovat helposti ajautuneet luonteensa vuoksi erilaisiin tapahtumiin ja luonteen lisäksi suvussa kulkenut punatukkaisuus on helposti aiheuttanut ihmisiltä lausahduksia noituudesta erimielisyyksien yhteydessä. Vaikka Nenosen ja Kervisen kirjan mukaan noidille ei voida osoittaa mitään tiettyä ihmistyyppiä, niin silti vielä tänäkin päivänä elävä suvun vanhin sukupolvi muistaa omia vanhempiaan tai sukulaisiaan niin moititun. Tänä päivänä ei tarvitse tässä kulttuurissa pelätä syytöstä noituudesta, mutta toki näillä samoilla piirteillä voi muita diagnooseja saada vai selitänkö vaan omat erikoisuuteni perityllä luonteella, noituudella tai peräti kummittelulla.

Suvulta peritty

Ihmisten elämässä, käyttäytymisessä ja asenteissa maailmaa kohtaan näkyvät tämän päivän ilmiöiden lisäksi monet asiat, joita suvuissa ja perheissä on menneinä vuosina läpikäyty. Olemme myös sitä mistä ja miten juuremme on rakennettu. Hyvistä tarinoista ja tulkinnoista kuulemme mielellämme ja kurjista asioista mielummin vaikenemme, vaikka molemmilla on tärkeä merkitys siihen mitä olemme - niin minä, perheeni, sukuni kuin ihmiset yleensäkin.  Perheissä on voitu vaieta  tietyistä sairauksista, sodan ajan kokemuksista, huutolaisajasta jne. Yhteiskunnan ilmiöiden ohella kannamme mukanamme myös ihan omia perintötekijöitä, jotka tekevät meistä ympäristön avulla juuri sen mitä olemme. Tietyt piirteet ihmisissä näkyvät yllättävänkin monen sukupolven läpi ja jopa 1700-luvun ihmisten kuvauksista voi löytää piirteitä sukulaisista ja omasta itsestä. Se millaisia olemme ja miten elämme vaikuttaa puolestaan siihen millainen tulevaisuus on.

Menneiden asioiden tunnistaminen auttaa myös oman itsen ymmärtämiseen. Tosin vaikka itse olen joitakin ärsyttäviä luonteenpiirteitä pyrkinyt poisoppimaan, jotta en siirtäisi niitä omille lapsilleni, niin silti huomaan, että he puhuvat tai toimivat joissakin asioissa yhtä ärsyttävästi kuin äitinsä ja toki välillä kuten isänsä. Tai kun olen ajatellut, etten ikinä ole tuollainen kun äitini tai isäni, niin silti kuulen lapsiltani, että kuulostat ihan mummulta tai papalta. Ärsyttävien piirteiden lisäksi on toki paljon periytyneitä asioita, joista olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kävelytyyli, seisoma-asento, ilmeet, puhetyyli, huumori, ruumiinrakenne, kasvojen piirteet, luonne ja tempperamentti ovat asioita, joita tunnistan omissa lapsissani, itsessäni ja muissa sukulaisissa. Lumen tultua maahan tunnistan taas, koska yksi lapsistani on käynyt kotona. Lapsena tunnistin näistä jäljistä äitini ja Kalle-papan. Yhden suvun punaiset hiukset ja toisen suvun tummuus, huumorin laatu, työhön suhtautuminen ja luonteen jurous tai kiivaus ovat asioita, jotka tulevat usein esiin sukulaisten kertomuksissa. Ja sekoittuupa tähän vielä havainnot siitäkin millaisia ovat hämäläiset tai suomalaiset.

Myös monet sairaudet kulkevat sukupolvesta toiseen mukanamme. Omissa suvuissani painottuvat sydän- ja verisuonisairaudet sekä reumasairaudet ja nivelrikko. Kirkonkirjoissa on muutamissa sukuhaaroissani huomioni kiinnittänyt heikkolahjaisuus, mielensairaus, huono näkö ja sokeus. Näön ja silmien hoito ei ennen ollut kuten nyt eikä silmälaseja ollut käytössä, joten huononäköisyys ja sokeuskin selittyvät osin sillä, mutta kyllä meitä silmälasipäisiä ja silmäsairauksia sairastavia löytyy suvuista useampi tänäkin päivänä. Määritelmät heikkolahjaisuudesta ja mielensairauksista ovat 1700- ja 1800-luvuilla olleet erilaisia kuin tänä päivänä ja myös hoitokeinot ovat olleet erilaisia, jos niitä kaikkiin oireisiin on ollutkaan. Onko tuolloin merkitty luku- ja kirjoitustaidoton heikkolahjaiseksi ja ongelmat olisivat kuitenkin olleet samoja kuin nykypäivän oppimis- ja toiminnanohjausvaikeuksissa olevilla on vai onko kyseessä muunlainen heikkolahjaisuus. Kahdessa sukuhaarassani kuitenkin on ollut 1900-luvun puolesta välistä tähän päivään asti lapsia, jotka ovat tuskailleet oppimisensa, keskittymisensa ja toiminnan ohjailunsa kanssa.

Suvuissa kulkevat mukana myös nimet. Suvuissani  usean sukupolven niminä ovat esiintyneet miesten nimistä Anders, Mats, Matthias ja Henrik eli Antti, Matti ja Heikki  sekä naisista Anna, Leena, Liisa, Kaisa, Maria ja Eeva. Kullakin aikakaudella nimissä näkyy myös sen hetken muotivirtaukset. "Kyllähän Satu nyt pienelle tytölle sopii, mutta ajatelkaa nyt miltä se kuulostaa vanhalla naisella", näin kommentoi Kalle-pappani  vanhemmilleni saatuani nimeni tammikuun alussa 1967 Messukylän kirkossa Tampereella. Pieni tyttö oli tyytyväinen nimeensä, niin on vanhempikin nainen ja uskon olevani vielä vanhanakin, mutta silloin nimi kalskahti papan korviin vain pienen lapsen nimelle. Niinhän se menee. Nykyäänkin jotkut lapset saavat perinteisiä ns. vanhoja nimiä, toiset uudenaikaisempia ja kansainvälisempiäkin nimiä. Omien lasteni nimissä on mukana niin minun kuin isänsä puolen suvun nimiä - Henrik, Matias, Mikael ja Antto. 

Hauska olisi tietää mitä tuleva sukututkija muutaman sukupolven kuluttua suvusta kirjoittaa tai löytääkö nyt syntyneet suvun lapset itsestään vielä näitä samoja tapoja ja luonteenpiirteitä tai miten muutokset yhteiskunnassa näitä läpi sukupolvien kulkeneita tapoja ja piirteitä muokkaavat. Tänä vuonna sukuuni on tietojeni mukaan syntynyt kolme lasta - Niko Petro Kalevi, Eveliina Kaisu Anastasia ja "Soilikki" , joka on vielä vailla virallista nimeä. Kaikki lapset ovat Antto ja Anna Kantojärven perillisiä - Niko viidettä ja tytöt kuudetta sukupolvea. Nähtäväksi jää millaisia suvun piirteitä he mukanaan kuljettavat ja millaisiksi he suvun perintöä aikanaan muovaavat.

Suku voi olla toisille ja toisinaan paras tai pahin. Mutta se on ainoa eikä valittavissa. Kukaan meistä ei välty siltä, että jokin meissä muistuttaa jota kuta tai jotakin tehdään koska niin on aina tehty. Ja vaikka välttää noudattamasta näitä joskus rasittavia suvun tapoja tai piirteitä, niin jonain päivänä huomaa itsekin niin tehneensä. Varsinkin negatiivisissa asioissa kuulee helposti muistutettavan suvusta, mutta suku voi myös olla tuki ja turva. Kuka asiat mitenkäkin näkee. Sukututkimuksen myötä olen tutustunut moniin sukulaisiin, joista en ennen tiennyt mitään ja silti olemme löytäneet yhteisen sävelen nopeasti niin kuin aina olisi tunnettu ja usean kanssa olemme todenneet havainneemme perheissä ja sukuhaaroissa samoja asioita, vaikka yhteyksissä ei vuosiin jos koskaan ole oltu. Eräässä 1800-luvun alun asiakirjassa muuten mainitaan eräs sukulainen holtittomana, muutenkin erikoiseen sukuun kuuluvana, joten vikoja on, mutta olkoon vaan, suksi luistaa silti ja samassa kelkassa ollaan.

Tuhkarupuli

 "Tuhkarupulia lapsissa" tai  "Tuhkarupuli liikkuu lapsissa"  otsikot toistuvat usein 1800-luvun lehdissä.  Tuhkarupuli oli  tuolloin myös yleinen lasten kuolinsyy, mikä näkyy tutkimissanikin kirkonkirjoissa. Esimerkiksi Ruovedellä etsiessäni kuolinsyitä esivanhempieni perheen lasten lähekkäisille kuolemille syksyinä 1852 ja 1862 havaitsin monen erityisesti lapsen kuolleen tuhkarupuliin pienen ajan sisällä. 

Tuhkarupuli eli nykyisin tuhkarokko on viruksen aiheuttama tarttuva kuumetauti, johon liittyy ihottuman lisäksi nuhaa ja yskää. Se on nykyään Suomessa harvinainen, mutta viime vuosina sitä on vuosien tauon jälkeen täälläkin sairastettu, vaikka rokotukset tuhkarokkoa vastaan aloitettiin Suomessa 1974 ja 1980-luvulla  kolmoisrokotteen muodossa. Ennen rokotuksia tuhkarokko oli yleinen lastentauti ja moni vielä omastakin ikäluokastani on sen sairastanut. Tuhkarokon jälkitauteina esiintyvät mm. hengitysteiden bakteeri-infektio, keuhkokuume ja aivokuume, joiden vuoksi tuhkarokko on joskus ollut monelle sen saaneelle kohtalokas ja niiden vuoksi se on edelleenkin vakavasti otettava tauti. Nykyisin hoitomenetelmät, ravitsemus-, hygienia- ja asuinolojen parantuminen ovat helpottaneet sairastamista ja siitä parantumista, mutta vielä 1800-luvulla tuhkarokko oli yleinen lasten kuolinsyy.  Niukan ja yksipuolisen ravinnon vuoksi lasten terveys ei välttämättä ollut hyvä, asuinolot olivat ahtaita ja vetoisia, perheen jäsenet peseytyivät samoissa pesuvadeissa, hoitoon ei hakeuduttu eikä hoitoa kaikkeen ollutkaan, joten vaikka lapsi itse rokosta olisi selvinnyt niin vakavat jälkitaudit olivat lapsille ja huonokuntoisille kohtalokkaita, kun ne voivat sitä olla nykyisin hoidostakin huolimatta.

Ruoveden Visuvedellä Alastalon Karran töllissä asuvien Matti Matinpoika Karran (1809 - 1868) ja vaimonsa Heta Erkintyttären (1812 - 1867) perheen kuudesta lapsesta kolme kuoli tuhkarokkoon. Lasten ravitsemus, perheen asuinolot ja syksyn kylmenevät ilmat saattoivat vaikuttaa siihen, että pienen ja köyhän töllin lapset rokon myötä sairastuivat myös jälkitauteihin eivätkä näin kestäneet taudin oireita. Elokuussa 1852 sisaruksista 4-vuotias Josua ja 1-vuotias Helena kuolivat rokon seurauksena viikon välein. Tästä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi Karoliina, joka sitten 8-vuotiaana syksyllä 1862 kuoli myös tuhkarokon seurauksena. 

Ennen näitä lapsia perheessä oli kuollut 4-vuotias Matilda muun sairauden seurauksena. Lapsista vain kaksi; pojat Emanuel s. 1839 ja Johan s.1845 elivät aikuisikään saakka. Emanuel eli Manu on isoisoisoisäni ja hän jäi asumaan Karralle Kurun Haukkamaan Liesmäestä kotoisin olleen vaimonsa Albertiinan ja lapsiensa kanssa. Johan eli Juha oli renkinä veljensä torpassa ja myös asui siellä. Juhan kohdalla on rippikirjassa merkintä "kipeet silmät". Juha kuoli 30-vuotiaana perheettömänä v.1876  kuolintiedon mukaan rintatautiin eli ilmeisesti hänellä oli sydänsairaus.

Etsimisen vaiva ja löytämisen ilo

Olen selannut läpi lukuisia kertoja Kurun, Ruoveden, Virtain, Teiskon ja Ylöjärven kirkonkirjoja ja muita asiakirjoja. Niin monia, että jotkut sivuista muistan ulkoa. Olen etsinyt, opetellut tulkitsemaan vanhaa kirjoitusta, kääntänyt ruotsista suomeksi, yhdistellyt tietoja ja tulkinnut. Vaihtelua ovat tuoneet muiden kuntien kirkonkirjat mm.Tampereelta, Ikaalisista, Hämeenkyröstä, Mäntästä, Keuruulta ja Helsingistä. Olen lukenut kirjoja, katsellut valokuvia, kiertänyt hautausmaita ja haastatellut sukulaisia. Tällä työllä jotkut sukujen jäsenet löytyvät helposti ja heidän elämänpolkuaan on helppo seurata, mutta joidenkin jalanjäljille ei meinaa päästä ollenkaan ja toisia ei näytä yhden tiedon jälkeen löytyvän mistään. Kirkonkirjojen tiedot ovat joskus puutteellisia tai puuttuvat kokonaan ja asioiden muistajia ei enää ole. Silti tässä harrastuksessa mukavaa on juuri se etsiminen ja sen jälkeen löytäminen. Miten iloiseksi voi tullakaan pienenkin tiedon murusen löytymisestä tai pienestä oivalluksesta kun yhdistää jonkun asian suvun perheiden välillä tai tapahtumissa.

Viime päivinä olen taas kerran, ties monettako kertaa, yrittänyt löytää Matti Johaninpoika Hjeltiä, joka syntyi kirkonkirjojen mukaan  huhtikuun 9.päivä 1821 ja olisi näin ollen ollut ensimmäinen Kurussa Paappasen Kantojärven torpassa syntynyt, sillä isommat sisarukset Johan ja Maria olivat syntyneet Ruoveden Tokosen Salmilla. Tuohon aikaan perhe oli kylläkin vielä kirjattu nimellä Hjelt. Matista löytyy vain kastemerkintä 5.toukokuuta, mutta muuten häntä ei rippikirjoista löydy. Onko Matti kuollut kohta kasteen jälkeen ja kuolintieto olisi jäänyt merkitsemättä vai onko kirjattu kastemerkintä virhe. Vastausta en ole löytänyt ja voi olla etten löydäkään. Matin syntyessä Juliana-äiti olisi ollut jo 56-vuotias ja isommat sisarukset 20- ja 15-vuotiaat.

Matti (Matthias) Johaninpojan kastemerkintä Kurun kastekirjassa

Joskus tuntien ja monien rippikirjojen katselemisen jälkeen on itse teksteille niin sokea ettei huomaa tai löydä etsittyä tietoa ja silloin on ihana kun saa muilta sukututkijoilta apua etsinnässä tai tekstien tulkinnoissa. Esimerkiksi Suomen Sukututkimusseura ja Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ylläpitävät kotisivuillaan sukututkijoille tarkoitettuja keskustelupalstoja, joiden kautta voi saada apua, keskustella ja auttaa muita. Tämä yhteistyö ja yhteydenpito tuo myös vaihtelua yksin työpöydän ääressä puurtamiseen. Tätä kautta sain apua viimeksi tänä syksynä kun kyllästyin yksin etsimään ja selaamaan uudelleen ja uudelleen kirkonkirjoja löytääkseni isäni mummun Lyyli Mäkelän äidin Aleksandra Aallon (os. Rajamäki) äidin Anna Lena Matintyttären lapsuuden perheen. Olen erittäin iloinen ja kiitollinen avusta, jonka avulla löysin perheen Ylöjärveltä Teivaalasta ja sitä kautta Hämeenkyröstä. Anna Lena oli muuttanut Ylöjärveltä Teiskoon pikkupiiaksi ja tapasi siellä tulevan puolisonsa kurulaisen Zefanias Johaninpojan ja yhdessä he muuttivat Kuruun vuonna 1845 Olkitaipaleenkylään Taipaleen Rajamäen torppaan, missä myös Aleksandra sisaruksineen syntyi.

Hilja Kantojärvi 1883 - 1914.

Matti ja Edla Kantojärven lapsista Hiljan tarina on vielä kesken. Hänestä tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin äsken mainituista ja juuri sain Helsingin seurakuntien keskusrekisteristä hänen kuolintietonsa. Hiljasta on merkintä rippikirjoissa ja hänestä on säilynyt valokuvia. Hilja Alina Matintytär  Kantojärvi muutti Kurun Kantojärveltä Tampereelle 16-vuotiaana lokakuussa 1899. Hän oli Matti ja Edla Kantojärven seitsenlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Hän syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärven talossa marraskuun 30.päivänä 1883. Häntä ennen olivat syntyneet v. 1879 Antto Emil ja v.1881 Aina Wilhelmiina. Hiljan jälkeen perheeseen syntyivät vielä Olga Maria v. 1886, Hulda Maria v. 1889, Lahja Matinpoika v.1892 ja Elsa v.1895. Hiljan sisarentyttären Aunen päiväkirjamerkinnöissä Hiljan kerrotaan 1900-luvun alussa asuneen Helsingissä ja hankkineen elatuksensa palvelijana. Helsingin kirkonkirjoista Hiljasta löytyy vain kuolinaika ja hautapaikka, joten ilmeisesti hän oli muualla kirjoilla. Toistaiseksi tietoja muutoista, työstä ja perheestä ei ole löytynyt. Kuollessaan hän käytti nimeä Kantojärvi, joten ilmeisesti perhettä ei ollut. Päiväkirjamerkintöjen perusteella Hilja ja sisarensa Olga olivat läheiset ja Aune kertoo Hiljan auttaneen heitä Amerikasta paluun jälkeen. Hilja on kuollut 17.1.1914 30-vuotiaana Helsingissä ja hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.

Tänään olen taas kerran selannut läpi Ruoveden rippikirjoja etsiäkseni  isoisoisovanhempieni Manu ja Albertina Karran tyttärien eli äitini papan Eetun sisarten elämää lapsuuskodista lähdön jälkeen. Yksi heistä näyttää johdattavan minut Orivedelle. Etsiminen siis jatkuu tällä kertaa sieltä. Se vaatinee taas kerran aikaa, kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa, mutta löytämisen ilo saa jatkamaan.