Kipusimme, kapusimme Kurun kirkon torniin

"Kipusivat kapusivat kirkontorniin, lumireput selässä ja lumisäkit vyössä....."  lorua lukiessa muistui mieleen, kun alkusyksyn retkellämme itse kipusimme Kurun kirkon torniin. Vanhat jyrkät portaat kohti korkean tornin huippua sujuivat kaiteista ja portaista kiinni pitäen silloin hiukan alle 3-vuotiaalta retkikaveriltanikin. Mukana oli myös hiukan yli seitsemänkymppinen isäni ja tornissa tapasimme hänen lapsuuden- ja nuoruuden ajan koulukaverinsa Erkinkin. Ylöjärven seurakunnan kappalainen Johannes Riuttala oli tornissa toivottamassa meidät ja muut uteliaat tervetulleiksi. Montaa torniin ei luonnollisesti kerralla mahtunut ja vaikka ylös noustiin ripeästi niin alastulo olikin monelle jännittävämpää ja hitaampaa.



Kurun nykyinen kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 30.päivä 1781 ja nimettiin tuolloin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon on suunnitellut Matti Åkerblom ja rakentamista johti hänen sisarenpoikansa Matti Åkergren. Paikalla aiemmin ollut  kirkko  ehti olla käytössä vain hetken. Se valmistui 1778, mutta tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa 20. heinäkuuta 1779. Tätä ennen Kurussa on ollut 1600-luvulla rakennettu saarnahuone. Tarkkaa aikaa ei tiedetä, mutta säilyneenä on tietoja, että 1681 sen kattoa on tervattu. Ahtaaksi ja huonokuntoiseksi käynyt saarnahuone purettiin 1778 ennen uuden rakentamista. Kurun kirkosta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut mm. heinäkuussa 2011 kirkon täyttäessä 230-vuotta.

Kellotapuli liittyy kirkkoon kiinteästi ja alimmalle kellotasolle pääsee nousemaan kirkon eteisestä alkavia portaita pitkin. Kellotason päällä on barokki- ja renessanssityylinen ulospäin muotouva naurista muistuttava väliosa ja ylinnä sipulikupoli. Samanlainen kellotapuli on myös Kuoreveden kirkossa. Sen on Matti Åkerblom rakentanut muutama vuosi aiemmin kuin suunnitteli Kurun kirkon. Kellotasoa korkeammalle ei tornissa pääse nousemaan. Jyrkkiä ja vielä loppua kohti jyrkkeneviä, mutta tukevia portaita pitkin on kellonsoittaja saanut tähän kellotorniin nousta. Nykyisin soitto tapahtuu sähköisesti, joten niin useasti ei torniin tarvitse työntekijöidenkään nousta kuin ennen lukkarit ja suntiot tekivät. Kirkontilikirjojen perusteella yksi Kurun lukkareista on ollut esiisäni Kalle Yrjönpoika Ståhlberg (1735-1811). Hän on hoitanut tuota tehtävää 1764-1765, joten hän on ollut tehtävässä vanhan saarnahuoneen aikaan ja näin ollen säästynyt näiden portaiden nousulta. Eikä taida nykyinen vahtimestarikaan, serkkuni Anne, nykyisen suntion kanssa työkseen kirkontornissa käydä.  Jyhkeät vanhat hirret ja laudat, kellot ja tornin ikkunoiden ovet loivat entisajan tunnelmaa, jonka kyllä rikkoivat uudet laudat ja kaiteet, joita tietysti turvallisuuden takia on ollut torniin pakko nykyajan käyttöä ja kävijöitä varten rakentaa. Ikkunoista näki kauas kohti Mässäkänmäkeä, keskustaa ja Niemikylää - kauas kauniiseen kurulaiseen maisemaan.

 




Kellotapulissa on kaksi kelloa. Ensimmäinen on hankittu Ruotsin vallan aikana ja toinen Venäjän vallan aikana. Pienempi ja vanhempi kello on hankittu vuonna 1782 Tukholmasta. Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981 - kirjassa kerrotaan tuon kellon maksaneen 1817 riksiä (vanha ruotsalainen rahayksikkö, riikintaaleri). Raha kelloon saatiin kirkonkassasta ja seurakuntalaisilta. Kellossa on  ylä- ja alareunoissa nauhamaista koristelua ja kyljessä teksti:

"Curu Capell Kyrkia
Catso me culimme haenestae Epratasa
me olemme sen loinet metzaen kedoilla
Me tahdomme haenen asuinsioins mennae
Ia cumarta haenen astinlaudan edesae PS:132 v.6.7
Kyrko: Lars Forselius
Capell: Mag. And. Indrenius
Guten af  G:S:Meyer i Stockholm 1782." 

Tekstissä mainittu Lars Forselius oli tuolloin Ruoveden emäseurakunnan kirkkoherra ja Andreas Indrenius Kurun kappalainen.


Vuonna 1820 kellotapuliin päätettiin hankkia toinen kello

Nygårdin kartanon omistajan Nils Idmanin ehdotuksesta. Hän myös toimitti kellon Pietarista Tampereelle, mistä kurulaiset hakivat kellon tapuliin. Kurulaiset maksoivat Idmanille kellon rahalla, työllä ja puutavaralla. Rahamaksu oli varallisuudesta ja asemasta riippuen 25 kopeekasta 2 ruplaan. Talot, uudisasukkaat ja torpat toimittivat lisäksi Idmanille Karjulanlahteen kolme rakennushirttä tai kolme parrua varallisuudesta riippuen. Hirsien ja parrujen piti olla tietyn mittaisia. Köyhiä ja vanhuksia lukuunottamatta kaikkien piti myös tehdä kaksi työpäivää Nygårdin kartanoon. Tuolloin ovat siis isovanhempanikin sukupolvien takaa perheineen eri puolilta Kurua ahertaneet saadakseen kellon osaltaan maksetuksi. Kantojärveltä Johan Gabrielinpoika Hjelt ja vaimonsa Juliana Matintytär, Mäkelästä Taavetti Matinpoika ja juuri tuolloin vihitty toinen vaimonsa Anna Joosepintytär, Kylmäniemet, Juho ja Anna Taipaleesta ja monet muut antoivat oman panoksensa kellon maksuun.

Maksuehdot eivät olleet helpot ja Kurun kirkon vaihelta - kirjassa kerrotaankin, että kelloa alettiin naapuripitäjiä myöten nimittää pettukelloksi. Apilanlehti- ja enkelikuvioilla koristeltu kello asennettiin paikoilleen 1821. Vuonna 1880 kelloon tuli halkeama, kun kelloa oli soitettu keisarinna Maria Aleksandrownan muistolle joka päivä kaksi viikkoa. Kellon korjausta selviteltiin, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet minkäänlaisiin korjauksiin ennen kuin kello olisi palasina. Lienee heillä ollut muistissa työ kellon maksamiseksi Idmanille. Niinpä kello korjautettiin vasta vuonna 1935.Tuolloin se valettiin Kokkolassa uudelleen. Koristeet jäivät uuden pinnan alle ja kellosta tuli 49 kiloa painavampi. Kellossa lukee nyt: "Uudelleen valanut Velj. Friis Oy Kokkola PS 84." Kellotapuliin kello nostettiin vuonna 1936.

Kirkon rakentamisen aikaan kirkontorni kohosi ylväänä yli muun maiseman ja moni kulkija maitse ja vesitse saattoi suunnistaa määränpäähänsä sen mukaan. Nykyään maisemassa kohoaa muitakin korkeita rakennuksia, mutta edelleen kirkko neljästä suunnasta tullessa toimii hyvänä maamerkkinä kulkijoille. Vilkkaat tiet, nopeat autot ja kiireiset aikataulut vaan jättävät helposti kirkontorninkin tämän päivän kulkijalta piiloon. Kirkonkellot kutsuvat edelleen jumalanpalvelukseen, kertovat kuolinviestin ja joskus voi kuulla iltakellojenkin soinnin. Kelloja soitettiin meidän retkipäivänäkin, mutta silloin olimme jo pihamaalla. Eipä olisi soittoa vieressä voinut kuunnellakaan.

Kirkontornista alaspäin laskeutuessa huomasimme myös portaikon reunalla olevia yksityiskohtia. Vuosien saatossa sinne kerääntyneitä kuten kyltti "Älä sylje lattialle", vanhoja puisia työkaluja ja puisia tauluja. Näimme me merkkejä tornin ja portaikon muistakin kävijöistä; linnuista ja hiiristä. Kurun kirkon vaiheilta - kirjassa on myös mielenkiintoisia tarinoita kurulaisten kansauskosta. Vanhan perimätiedon mukaan kirkossa uskottiin olevan haltija nainen, jonka mukaan kansa oli nimittänyt kirkkoa Helenan kirkoksi. Erään tarinan mukaan ihmisasumusten tontut hankittiin aikoinaan kirkosta kiertämällä kirkko vastapäivään kolmena kuukautena torstaiyönä kunkin kuun puolivälissä ja viimeisenä yönä tonttu haettiin kirkosta. Tämä tonttu sitten varjeli kotia onnettomuuksilta. Portaikossa koetimme kurkata hämäriin nurkkiin ja tasanteille, mutta merkkiäkään emme Helenasta tai tontuista päässeet näkemään. Ehkä tuo kaunis aurinkoinen syyskuun sunnuntai monen uteliaan torniin nousijan joukossa ei ollut otollinen heidän näkemiseen. Mutta nyt tiedämme miltä näyttää tornissa, minne yleensä vain katse tähyilee.

Tapaamisessa syntyy tarinoita

Kantojärviläisiä 2012

Mikä voisi olla sukututkijalle ja suvun historian harrastajalle mieltä lämmittävämpää kuin lähes 70 myös suvusta kiinnostunutta sukulaista kokoontuneena 200 vuotta suvun elämään kuuluneessa paikassa, jonka esivanhempamme ovat asuttavaksi ja elettäväksi raivanneet ja rakentaneet. Tähän tarjoutui minulle mahdollisuus menneenä viikonloppuna Ylöjärven Kurussa Kantojärvellä ja voin vain lämpimästi kiittää kaikkia tapahtuman järjestelijöitä ja mukana olleita antoisasta, kannustavasta ja mukavasta viikonlopusta. Paikalla tapahtumassa oli vuonna  1811 Kurun Paappasen talon Kantojärven torppaan asettuneiden Johan ja Juliana Hjeltin jälkeläisiä eri puolelta Suomea.

Sukututkimusmateriaali ja vanhat valokuvat virittivät muistoja ja tarinoita. Eri sukupolvet muistelivat paikkaa ja ihmisiä eri tavoin. Toinen muistaa miten Antto kävi hevosella tekemässä taksvärkkiä jään yli Tampereella ja toinen miten hevosella vietiin maitotonkkia tienvarteen tai perunoita pellolta kuoppaan. Yksi muistaa miesten pötkötelleen keittiön penkillä juuri siinä missä penkki edelleen on ja toinen muistaa papan istumassa keinussa. Moni muistaa äidin ja mummun ahertamassa navetalla ja monelle rakas muisto on talossa apuna olleet tädit, sedät ja muut sukulaiset, joita varsinkin kesällä taloon asettui. Toisille paikka on muistoissa koti, toisille mummula, toisille papan, mummun tai vanhemman synnyinkoti, toisille suvun kesänviettopaikka.Niin monta tarinaa löytyy kuin on muistelijaakin.

Oopo, Petteri, voitiinu ja muuta vanhaa

Kaksi asiaa kuitenkin yhdisti monia erilaisiakin muistoja ja tarinoita. Kaikessa muistelussa välittyi kiintymys kotiin, perheeseen ja sukuun. Lisäksi lähes kaikkiin muistoihin liittyi työ, jota tehtiin paljon. Kantojärven ohella muisteltiin ja puhuttiin myös niistä paikoista, joihin Kantojärveltä oli lähdetty. Perheen tärkeys ja työ näyttelivät tärkeää osaa kaikissa näissäkin paikoissa. Vuonna 1859 Kantojärveltä lähteneen Hermannin tytär Tilda muistetaan ahkerana ja työteliäänä emäntänä. Hänen jälkeläisensä kertoivat talossa ja kylässä puhutun, että kun Taipaleen Tilda laittaa illalla hameensa henkariin, sen helmat heiluu vielä aamullakin. Niin Tilda Kurussa Taipaleessa, Hulda Teiskossa Iivanassa ja emännät Kantojärvellä ovat joutuneet tekemään paljon työtä.

Serkusten yhteisistä hetkistä oli paljon muistoja useammassakin sukupolvessa. Niihinkin liittyi muistot aikuisten työnteosta, vaikka aikansa on lasten leikeilläkin ollut. Joku muisti miten talossa asuneet lapset ja kaupungista kesänviettoon tulleet lapset aluksi ujostelivat toisiaan, mutta tutustuttua yhteiset leikit veivät mukanaan. Myös lapset ovat aina osallistuneet työhön. Tehdystä työstä oli palkintona hevoskärryn kyytiin pääsy ja jopa lupa ohjastaa. Keksivätpä kerran serkukset leikkiä pirtissä kukkakauppaa aikuisten ollessa perunannostossa. Kumma kyllä lasten itsensä ihastelema luonnonkukilla ja vesiastioilla täytetty  pirtti ei pellolta palanneita aikuisia ilahduttanut.

Suvun vanhimpiin kuuluva, kokoontumisessa mukana ollut Rauha Hietamäki os. Kantojärvi viihdytti joukossa olleita lapsia ja myös aikuisia runonlausunnallaan. Kantojärvi on Rauhan isän Lahjan synnyinkoti. Suvun naiset ovat harrastaneet runoja enempikin. Rauhan serkut Aune Kärkäs ja Eva Kukkola harrastivat nuorena runoja. Aune kertoo päiväkirjassaan, miten he kesälomalla Evan kanssa Iivanassa saunan vinttihuoneessa lausuivat runoja ja Helsingistä Teiskoon lomanviettoon tullut Aune oli esitellyt uusia kuulemiaan runoja ja saamiaan runokirjoja. Runokirjoja löytyy Evan jäljiltä Iivanassa edelleen. Päiväkirjassaan Aune arvioi itse olevansa parempi lausuja kuin Eva, koska oli Helsingissä ottanut lausuntatunteja. Heidän paremmuuttaan emme pääse enää arviomaan, mutta Rauha oli loistava lausuja ja eläytyjä, joten jos edesmenneet serkut ovat olleet yhtäänkään yhtä hyviä, on suvussamme ollut upeita lausujia useampia.

Viivin kukat

Tapaamisessa nuorimmat osallistujat olivat 2½ kuukauden ikäinen Venla Helena Ojala ja 8 kuukauden ikäinen Peppi Sofia Soilikki Kantojärvi. Tapaamisessa nimitimme meidän kaikkien mummuksi pian 78-vuotiaan edellä mainitun Rauha Hietamäen, sillä hänen lähellään meillä kaikilla oli oma paikkamme. Suvun vanhin, 87-vuotias Viivi Takkula os. Kantojärvi lähetti Ruotsin Fagerstasta terveiset suvulle kukkasin ja sanoin.Kukat asetimme pöydälle Kantojärvellä, joka on myös Viivin isän Lahjan synnyinkoti.

Sukututkijalle tapaaminen antoi potkua ja lisäsi motivaatiota tekeillä olevan kirjaprojektin kanssa, sillä on kannustavaa ja mieltä lämmittävää huomata tekevänsä jotakin myös muille eikä vain itselleen. Tapaamisen jälkeen moni sukulainen tuli tutummaksi, monta valokuvaa sai elämän ja monta tarinaa jäi mieleen. Menneen ajan rinnalla oli ihana kuulla myös mitä suvulle kuuluu tänä päivänä. Tänäänhän syntyy ne tarinat, joita seuraaville sukututkijoille kerrotaan. Tutkittavaa ja etsittävää jäi silti vielä paljon menneestäkin ja vanhojen askarruttavien asioiden rinnalle nousi uusiakin tutkimuskohteita. Vuonna 1821 syntyneen Matiaksen kohtalo on selvittämättä, Rauhan kuvassa ollut kaunis tyttö on mysteeri, löytyykö jostain kuvaa Matista Edlan viereen ja monta monta muuta, mutta nyt kiitän kuulemistani tarinoista, joista syntyy monta sivua tarinaa kansien väliin välitettäväksi seuraaville sukupolville.

Kantojärven sukua koolle

Johan ja Juliana Hjelt tulivat vuonna 1811 Ruovedeltä Kuruun torppareiksi ja saivat asuttavakseen tuolloin vielä nimettömän torpan. Heidän aikanaan torppa sai nimen Kantojärvi ja siitä alkaen on elämä Kantojärvellä jatkunut ja sieltä siirtynyt ympäri Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolelle mm. Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Saksaan. 200-vuotisen kantojärviläisen historian juhlistamiseksi, toisiamme tavataksemme ja toisiimme tutustuaksemme olemme muutaman sukulaisen kanssa järjestelleet sukutapaamista loppukesälle.  Tapaamiseen olemme eri tavoin kutsuneet sukua, joiden juuret ovat Kurun Kantojärvellä. Moniin on yhteyttä saatu, moniin toivomme vielä ennen tapaamista yhteyden saavamme itse tai jonkun muun sukulaisen kautta, mutta valitettavasti kaikkia taitaa olla mahdoton löytääkään. Tapaamiseen ovat kuitenkin tervetulleita kaikki, jotka sukuun kuuluvat ja jos ei kutsu tällä kertaa löydä perille, toivotaan, että yhteyksiä syntyy ja seuraavalla kerralla joukko on kasvanut. Kurussa Lammasniemessä ja Kantojärvellä on tarkoitus tutustua suvun historiaan sekä sukututkimuksen kautta että  käymällä paikoissa, jotka sukuun liittyvät. Tarinoiden kerääjä toivoo tietysti kuulevansa myös uusia tarinoita. Tärkeä osa ohjelmaa on kuitenkin yhdessä ololla ja tapahtuman varsinaisen sisällön ja ohjelman rakentavat osallistujat itse paikanpäällä. Sekä Lammasniemi että Kantojärvi tarjoavat tähän vapaamuotoiseen yhdessä oloon hyvät mahdollisuudet. 

Johan Gabrielinpoika (1771-1843) ja Juliana Matintytär (1765-1843) Hjeltin lapsista suku jatkui vain vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1801-1868) kautta, sillä sisar Maria (1806-1859) eli Kantojärvellä perheettömänä ja veljestä Matiaksesta ei vieläkään ole löytynyt kuin kastetieto, joten vielä ei tarkkaa tietoa ole mitä Matiakselle on tapahtunut tai miksi hänestä vain tuo kastemerkintä löytyy. Johan Kantojärvellä oli yhteensä kymmenen lasta, joista yksi Ikaalisten Juhtimäen Peuraniemestä kotoisin olleen Justina Simontyttären  (1798-1832) kanssa ja yhdeksän Maria Mikontyttären (1810-1884) kanssa. Näistä poikien Johanin, Hermannin ja Kustaan kautta jatkuu suku nykypäivään, muut lapset kuolivat lapsuudessa tai nuoruudessa ja aikuiseksi eläneen Vilhelmiina -tyttären lapset Selma ja Tyyne kuolivat lapsina punatautiin. 

Johan Kantojärvi (1830-1864) oli Kantojärven torpan kolmas isäntä ja hänellä oli Kurun Riuttaskorven Hytöseltä kotoisin olleen Greta Leena Jeremiantyttären (1831-1900) kanssa kolme lasta, joista poikien Matti Kantojärven (1857-1895) ja Antti Hoikkalan (1859-1932) kautta elämä jatkuu tähän päivään. Amanda (1862-1936) tyttären ainoa lapsi Elsa kuoli 3-vuotiaana. Hermanni eli aikuisena nimillä Hildén ja Lehtimäki (1840-1875) ja hän ehti saada yhden tyttären ennen nuorena sattunutta kuolemaansa. Matilda -tyttären kautta suku on jatkunut Kurussa Parkkuun Taipaleessa. Kustaalla oli kahdeksan lasta, joista ainakin osaa elää tänä päivänä Kantonen - nimellä eri puolilla Suomea.

Antti Johaninpoika Kantojärvi otti nimekseen Hoikkala muutettuaan kotoaan Ruovedelle synnyinkotinsa lähellä olevalle tilalle. Hänellä ja vaimollaan Mantalla oli yksitoista lasta; Sulo, Ida, Fanni, Antti, Janne, Lyydi, Manta, Elsa, Emma, Impi ja Nestori. Antin ja Mantan jälkeläisiä asuu  eri puolella Suomea sekä Yhdysvalloissa. Matti Kantojärvellä ja Ruoveden Siukolasta kotoisin olleella Edla-vaimolla oli seitsemän lasta; Antto, Aina, Hilja, Hulda, Olga, Lahja ja Elsa. Heidän jälkeläisiään asuu eripuolilla Suomea ja Ruotsia sekä Saksassa. Nuorin jälkeläisistä taitaa tällä hetkellä olla pian kahden kuukauden ikäinen Anton pojanpojantyttärentytär Venla Helena Ojala ja vanhimmat Ainan poika Jorma Lahtinen ja Lahjan poika Onni Kantojärvi sekä tyttäret Rauha Hietamäki ja Viivi Takkula.

Sukulaisia perheineen näistä Kantojärven sukuhaaroista toivomme tapaavamme elokuussa. Jos joku tunnistaa itsensä sukuun kuuluvaksi tästä bloggauksesta eikä ole kuullut tapaamisesta, niin minuun voi olla yhteydessä tässä blogissa olevan sähköpostin kautta niin tapaamiseen kuin muutenkin sukuun liittyvissä asioissa.
                                                                                    

Tapaamisen järjestelijät Liisa, Satu, Anne ja Minna Kantojärven rannalla 2010.

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi 1840-1875

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi (1840-1875) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä elokuussa 1840. Isä Juholla oli yksi poika Johan ensimmäisestä avioliitostaan, mutta ensimmäisen vaimon Justinan kuoltua hän meni naimisiin  Hermannin äidin Marian kanssa. Heille oli ennen Hermannia syntynyt poika ja kaksosina tyttö ja poika, mutta kaikki nämä kolme sisarusta kuolivat ennen Hermannin syntymää pikku lapsina.Myöhemmin Hermannille ja Johanille syntyi viisi nuorempaa sisarusta, joista kolme eli aikuisikään saakka. Hermannin vanhin veli jäi asumaan Kantojärven torppaa, joten muut pojat lähtivät muualle töihin.

Hermanni muutti kotoa pois 19-vuotiaana vuonna 1859. Hän oli ensin muutaman vuoden Ruovedellä taloissa renkinä, mutta meni sitten yhdessä 1860-luvun alussa nuoremman veljensä Markuksen kanssa töihin Kuruun Vaakaniemeen Toikolle, missä isäntänä oli naapurissa Lähdekorvella syntynyt Antti Toikkonen. Kantojärvellä ja Antti Toikkosen lapsuudenkodilla on ollut välimatkaa vain noin kilometri. Toikolla Hermanni käytti nimeä Hildén ja Markus vanhempiensa entistä nimeä Hjelt, vaikka perhe kotona oli jo Kantojärviä. Markus on rippikirjoissa merkitty mieleltään vajaaksi, joten hänelle on varmasti ollut tärkeää, että veli Hermanni on ollut hänen kanssaan samassa paikassa. Markus palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin kotipaikalle ja asettui asumaan ja työskentelemään juuri tuonne Lähdekorpeen.

Toikolla ollessa Hermanni tapasi puolisonsa Karoliinan. Karoliina Amanda Antintytär on joissakin kirkonkirjoissa merkitty Karoliinaksi ja joissakin Amandaksi. Vihkitiedoissa ja Karoliinan muuttotiedoissa hän on Amanda, mutta Kurun puolella Karoliina. Ilmeisesti hän on sitten kuitenkin käyttänyt tuota Karoliina nimeä puheessaan. Pari on vihitty Tampereella 24.6. 1869 ja sen jälkeen Karoliina on muuttanut myös Toikolle.Toikolla ollessa Hermannille ja Karoliinalle syntyi Matilda, Tildaksi kutsuttu tytär 7.10.1869. Tildan ollessa nelivuotias perhe muutti Teiskoon Hatanpään Lehtimäen torppaan. Hermanni ei itsellisen torpparin elämästä kauaa päässyt nauttimaan, sillä muutaman vuoden kuluttua tästä hän kuoli nuorena vain muutama kuukausi ennen 35-vuotissyntymäpäiväänsä.  Nuorena leskeksi jäänyt Karoliina meni uudelleen naimisiin. Tytär Tilda tapasi aikuistuttuaan kurulaisen Edvard, Eetu Taipaleen, meni tämän kanssa naimisiin ja hänestä tuli Kurun Olkitaipaleen kylässä olevan Taipaleen talon emäntä. Hermanni Juhonpoika Kantojärven (myöh.Hildén ja Lehtimäki) suku jatkuu siis edelleen Kurun Parkkuussa. Hermanni oli myös veljenpoikansa Matti Kantojärven kummisetä.

Toikon renki Herman Johansson ja piika Amanda Karoliina Andersdr vihitään 24.6.1869 Tampereella.

Tilda-tytär syntyy 7.10.1869 Kurussa.

 Tildan serkun Matti Kantojärven pojanpojanpojantyttärienpojat Antto, Atso ja Mikko tutustumassa 1990-luvulla Kurussa Taipaleen tilalla lehmiin, joita heille niin laitumella kuin navetassa esitteli Tildan pojanpojanvaimo Hilkka.

Anna Leena Matintytär 1818 -1867

Mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äiti Anna Leena Matintytär (1818-1867) oli 11-vuotias lähtiessään kotoaan Ylöjärveltä pikkupiiaksi ja lapsenlikaksi Rekolaan, joka silloin oli Teiskoa, mutta nykyään Ylöjärveä. Rekolassa asustivat Anna Leenan tädit, Hedvig äidin sisaret Maria ja Johanna perheineen, joten sukulaisuus on varmasti vaikuttanut paikan valikoitumiseen. Rekolasta Anna Leena meni piiaksi Koveron kautta Pöllölään, missä hän tapasi tulevan puolisonsa kurulaisen Zefaniaksen. Vuonna 1845 pari muutti Kuruun Taipaleen Rajamäkeen Zefaniaksen synnyinseudulle ja saman vuoden jouluna heidät vihittiin. Anna Leenalle ja Zefaniakselle syntyi viisi lasta, neljä poikaa; Kalle, Johannes, Samuel ja Emmanuel sekä nuorimmaisena tytär Aleksandra, joka siis on isoisoisoäitini. Anna Leena kuoli 49-vuotiaana vuonna 1867 Aleksandran ollessa vain 2-vuotias. Kuolintiedoissa kuolinsyyksi on merkitty kuume.

Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyrön Pentinmaalta ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle. Isä Matti oli renkinä Teivaalan ja Lielahden kartanoissa sekä Lielehdessa Niemen tilalla. Ylöjärvellä perheeseen syntyi Anna Leenalle, Eevalle, Hedvig Loviisalle ja Johannalle veli Kalle ja sisar Wilhelmiina. Vuosi Kallen syntymän jälkeen Anna Leena muutti Rekolaan vuonna 1829. Tämän jälkeen muu perhe asui Ylöjärven Teivaalan lisäksi Lielahdessa silloisen Harjun puolella 1830-40-luvuilla ja tuona aikana perheeseen syntyivät vielä pikkuveljet Matti, Aukusti ja Juho.

Näyttää siltä, että vaikka Teivaala, Lielahti ja Niemi olivatkin lähellä toisiaan niin silti perheen kodinpaikka vaihtui isän töiden mukaan ja merkinnöistä voi päätellä perheen olleen köyhä ja asuneen sen mukaan, missä tilaa oli ja asumisluvan sai. Matti ja Hedvig varmistivat vanhimman tyttärensä elannon ja asumisen lähettämällä hänet töihin sukulaisperheeseen, sillä isän rengin palkka ei varmasti riittänyt koko perheen elättämiseen ja auttoihan tämä järjestely muunkin perheen tilanteeseen kun ruokittavana oli yksi vähempi ja saattoihan olla, että Anna Leenan työn avulla Rekolasta autettiin myös muuta perhettä. Järjestely ei kuitenkaan tehnyt Anna Leenan elämästä helppoa.11-vuotiaan elämä sukulaisperheessäkin oli kovaa työtä, johon varmasti kuului tuon ajan mukaisesti mm. lastenhoitoa, kotitöitä, eläintenhoitoa ja -paimentamista. Anna Leena oli Rekolassa kymmenen vuotta ennen siirtymistään piiaksi muualle, joten ajattelen hänen elämän olleen siellä sukulaisten parissa asemaansa nähden hyvää. Kurun Olkitaipaleessa Rajamäen torpassa Anna Leena ehti olla emäntänä reilun 20 vuotta.

Anna Leena ja Zefanias vihitty 28.12.1845 Kurussa