Luodeksen Kaisa

Eilen kirjoitin virtolaisista esivanhemmistani Johanista ja Kaisasta. Johanin suvun jäljille en vielä yrityksistä huolimatta päässyt, mutta Kaisan juuret ja suku ovat vahvasti Virroilla. Kaisa syntyi 10.10.1774 Virroilla Vermaksessa ja kastetiedossa hänen nimensä on Catharina, mutta kaikissa rippikirjoissa hänet mainitaan kasteen jälkeen Kaisana. Kaisa eli 84-vuotiaaksi. Hän oli seitsemän sisaruksen joukossa vanhin ja eli koko elämänsä kotipaikallaan ensin  lapsena Vermaksessa ja sitten perheensä kanssa vanhempiensa ja sisarensa perheen isännöimässä Luodelahdessa. Suvun merkitys on varmasti ollut Kaisalle tärkeä ja yhteiselo näkyy myös myöhempien sukupolvien elämässä, sillä sukulaiset ovat olleet kummeina toistensa lapsille ja fyysisesti kodit ovat olleet lähellä toisiaan. Kaisalla oli myös oma Kaisa-tytär, mutta hänen elämän kulkua en vielä ole seurannut. Kaisan vanhemmat olivat Erkki Yrjönpoika (1752 - 1807) ja Maria Yrjöntytär (1747-1822). Maria Yrjöntytär oli kotoisin Virtain Korosta, joka oli hänen äitinsä Liisan kotitila ja isä Yrjö Matinpoika oli tullut Koroon vävyksi Virtain Siekkiseltä.

Kaisan kaste 20.10.1774

Tämän Virroilla Luodelahdessa asuneen Bertisen perheen esikoiset olivat  toukokuussa 1798 syntyneet kaksostytöt Maria ja Regina. Tytöt saivat viettää yhteistä lapsuutta viisi vuotta, kunnes Regina katosi metsään huhtikuussa 1803. Merkinnöistä päätellen tyttö löydettiin liian myöhään ja hänet haudattiin  toukokuun 1803 lopulla. Tuolloin perheessä oli kaksostyttöjen lisäksi jo kolme vuotias Lovisa ja juuri maaliskuussa syntynyt veli Gabriel. Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä tytöt Lisa vuonna 1805, Kaisa vuonna 1808 ja Justina vuonna 1813 sekä poika Aaron vuonna 1817. Vanhimmat lapset eivät Aaronin syntyessä enää kotona asuneet. Justina sisar kuoli viisi vuotiaana punataudin seurauksena.

Maria, toinen Kaisan ja Johanin kaksostytöistä on omaa sukuhaaraani jatkava isoäiti. Maria syntyi 11. toukokuuta 1798 Virroilla Luodelahdessa. Hän ja kaksoissisarensa Regina kastettiin 17.5.1798 ja heidän kummeinaan olivat leskirouva Anna Catharina Långhjelm, Liisa Antintytär Marttiselta ja Peter Johaninpoika Korteniemestä.  Maria häviää rippikirjoissa lapsuusperheensä luota 12-vuotiaana. Vielä on kesken hänen kulkunsa seuraaminen, mutta ennen vihkimistään hän on ollut piikana ainakin Korolla ja Härkösellä, missä myös tuleva puoliso on ollut tuolloin renkinä. Maria vihittiin 9.2.1823 virtolaisen Abraham Lammin kanssa. Saman vuoden toukokuussa syntyi perheen esikoinen Johannes. Esikoispojan kummeina oli Marian serkku Justina Abramintytär  Luodelahdesta puolisonsa Gabrielin kanssa.

Kaksostyttöjen Marian ja Reginan kaste 17.5.1798

Marian puoliso Abraham oli syntynyt tammikuussa 1796 Virroilla Puntasen Lammilla. Hänen vanhempansa olivat Juho Juhonpoika Lammi ja Liisa Matintytär. Maria ja Abraham asuivat Härkösellä kunnes muuttivat 1830-luvun alussa Hintalaan. Härkösellä syntyivät myös tytär Elisabet ja poika, isoisoisoisoisäni Alexander lokakuussa 1828. Tyttäret Hedvig, Ida Maria, Charlotta ja Maria syntyivätkin sitten Hintalassa, missä Maria ja Abraham asuivat kuolemaansa asti. Molemmat kuolivat nälkävuonna 1868 kuumeen seurauksena, Abraham toukuussa ja Maria kesäkuussa.Viimeisissä rippikirja merkinnöissä Abraham mainitaan heikkonäköisenä ja Maria yksisilmäisenä. Mielenkiintoista olisi tietää mitä tämä Marian kohdalla tarkoittaa. Oliko hän esimerkiksi menettänyt silmänsä tai sokeutunut  jonkun tapaturman seurauksena?

Marian ja Abrahamin kolmas lapsi, isoisoisoisoisäni Alexander Abrahaminpoika  vihittiin syksyllä 1855 Wierikolta kotoisin olleen Liisa Erkintyttären kanssa. Heille syntyi Virtain Vaskivedellä Korkeemäessä viisi lasta;  Hedvig, Tobias, Erik, Santeri (Aleksanteri) ja Elina. Vaikeana nälkävuoden 1868 keväänä sairastui vanhempiensa tavoin  myös Aleksanteri ja kuoli kuumeen seurauksena huhtikuun alussa kaksi viikkoa ennen isäänsä. Aleksanteri oli tuolloin 39-vuotias. Nuorimmista lapsista Elina oli tuolloin alle kaksi vuotias  ja Santeri vajaa viisi vuotias. Erik, keskimmäinen lapsista oli kuollut aiemmin vuonna 1863 kaksi vuotiaana kovan yskän seurauksena. Muutama vuosi Aleksanterin kuoleman jälkeen Liisa vihittiin toiseen avioliittoon ja tästä liitosta perheeseen syntyi vielä neljä tytärtä; Senna Maria, Liisa Vilhelmiina, Siina ja Hilda Karoliina.

Emma Karoliinan kaste 12.1.1892. Kummeina Antti ja Karoliina Kauppila.

Aleksanterin ja Liisan lapsista Santeri, kastetiedon mukaan isänsä tavoin Aleksanteri, perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa. Heidät vihittiin kevättalvella 1891 ja Virtain Vaskivedellä Kautussa syntyi tammikuussa 1892 heidän esikoisyttärensä Emma Karoliina. Emma muutti Ruovedelle ja perusti siellä perheen Mikko Rantasen kanssa. Emmalle (1892-1973) ja Mikolle (1891-1972) syntyi Ruovedellä kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Yksi heistä on mummuni Aune Inkeri (1928-2015) ja yksi heistä isotätini Kaisa (1916-1990), nimeltään sama kuin tämän tarinan sukuketjun aloittanut isoäiti. Sitä Emma-mummu ei varmasti nimeä antaessaan tiennyt, mutta näin tiivistyy tarina Virroilta Herraskylästä Luodeksen Kaisasta virtolaisten sukupolvien kautta Ruovedelle Muroleen Viitasaareen syntyneeseen Kaisa Mariaan tai vielä lähemmäksi nykypäivään 1990-luvulla Kurussa syntyneeseen Emma-mummun Hilja-sisaren (1905-1982) pojantyttärentyttäreen eli Luodeksen Kaisan tyttärenpojanpojantyttärenpojantyttärentyttäreen Kaisaan. Väliä näiden Kaisojen syntymällä on hiukan yli 220 vuotta.

Bertisen perhe

Bertisen perhe, yhdet esivanhempani asuivat 1700-1800-luvulla Virroilla. Perheen elämä ja äidin juuret ovat vahvasti siellä, mutta perheen isän kerrotaan syntyneen Oulussa. Viime päivät ja monet hetket aikaisemminkin olen  etsinyt  ja selannut Oulun ja lähialueen kirkonkirjoja ja muita lähteitä, mutta tuloksetta. Isoisoisoisoisoisoisäni Johan Olofinpoika syntyi 1. helmikuuta 1776, Virtain rippikirjan merkinnän mukaan Oulussa. Hänet vihittiin 23.12.1797 Virroilla isoisoisoisoisoisoäitini Caisa Erkintyttären  (1774-1858) kanssa. Tuon vihkimisen jälkeen olen onnistunut seuraamaan perheen jälkiä tähän päivään saakka esikoistyttären Marian myötä, mutta vielä on työtä muiden lasten ja erityisesti Johanin vanhempien ja synnyinkodin osalta. Kirkonkirjojen ja sotilasasiakirjojen lisäksi olen selaillut erilaisia hakupalveluita internetissä ja kysellyt vinkkejä muilta harrastajilta, mutta vielä en ole Virtain Herrasta kauemmaksi päässyt.

Vihittäessä Johan on ollut renkinä Hietalassa. Vihkimisen kerrotaan tapahtuneen Långhjelmin kodissa. Caisa oli tuolloin jo neljännellä kuulla raskaana ja  Karl Fredrik Långhjelm oli Virtain kappalaisena vuosina 1797-1809, joten varmasti hän on parin vihkinyt omassa kodissaan. Vihkimistä edeltävien muutamien vuosien  kirkonkirjat puuttuvat Virroilta, joten taakse päin ei sitä kautta pääse. Seuraavana vuonna 1798 toukokuussa Johanille ja Caisalle syntyvät kaksostytöt Maria ja Regina ja tuolloin perhe on jo Luodelahdessa Caisan vanhempien luona. Tuolla Johanille ilmestyy kirkonkirjoihin mukaan sukunimi Bertinen, jota hän käyttää kuolemaansa saakka. Bertinen ja Bertunen nimisiä näyttää Oulun seudulla tuolloin asuneen, joten olen etsinyt Johanin lapsuudenkotia myös sillä perusteella. Tosin varmuutta ei ole oliko tuo sukunimi hänellä jo Virroille tullessa, ottiko hän sen käyttöön ihan uutena nimenä vai oliko se hänen sotilasnimensä. Asuinpaikkaan ja Caisan perheeseen tuo nimi ei kuitenkaan liity. Johan ja Caisa asuivat koko ikänsä Virtain Herrasella Luodeniemessä, missä Caisan vanhempien jälkeen isäntäparina olivat Caisan sisar Maria puolisonsa Abram Simonpojan kanssa. Johan kuoli vanhuuteen huhtikuussa 1856 ja Caisa lokakuussa 1858. Caisan kuolintiedoissa hänet mainitaan sotilaan leskenä, joten senkin perusteella olen yrittänyt Johania myös sotilasasiakirjoista etsiä.

Johanin ja Caisan vihkiminen Virroilla 23.12.1797

Kaksostyttöjen lisäksi perheeseen syntyi kuusi muuta lasta; Lovisa  v.1800, Gabriel v.1803, Lisa v.1805, Caisa v.1808, Justina v.1813 ja Aaron v.1817. Lapsista kaksi kuoli lapsena. Justina viisi vuotiaana punatautiin ja Regina juuri viisi vuotta täyttämisensä aikaan onnettomuuden seurauksena. Tyttö katosi huhtikuussa 1803 metsään eikä selvinnyt eksymisestään, sillä  toukokuulta hänestä löytyy hautausmerkintä. Reginan katoamisen aikaan perheeseen oli juuri syntynyt neljäs lapsi, Gabriel. Lisa tytär (1805-1892) vihittiin keväällä 1834 Virtain Lahdenperältä kotoisin olleen Heikki Reginanpojan kanssa ja toinen kaksosista Maria (1798-1868) perustaa perheen Abraham Juhonpoika Lammin (1796-1868) kanssa. Maria ja Abraham  asuivat myöhemmin Vaskivedellä Hintalassa ja heidän Alexander (1828-1868) pojastaan suku jatkuu omassa sukuhaarassani. Alexander Abrahaminpojan yksi pojista oli myös Alexander isänsä mukaan, mutta käytti nimeä Santeri. Hän perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa ja he asuivat koko ikänsä Virtain Vaskivedellä Santerin synnyinseudulla. Santeri ja Iita Mäki olivat äitini mummun Emma Rantasen (1892-1973) vanhemmat.

Juuria Huittisista

Virtain Pirttijärven Liisan ansiota on, että viime aikoina olen kaivanut esiin Ruoveden,Virtain, Kurun ja niiden naapurikuntien kirkonkirjojen sijaan Huittisten ja nyt myös Vampulan kirkonkirjoja. 1600-1700-luvuilla esivanhempani ovat pääsääntöisesti hämäläisiä, mutta Liisan elämän polun ansiosta niihin sekoittuu myös satakuntalaisuus. Liisa nimittäin lähti vuonna 1804 22-vuotiaana piiaksi Huittisiin, tapasi siellä puolisonsa Tuomaksen ja palasi hänen kanssaan takaisin Virroille. Aune-mummuni ja hänen mummunsa Iita Mäen os. Palosen kautta sukuni juontaa juurensa Virroilta Tuomaksen myötä siis Huittisiin ja sieltä hänen äitinsä suvun kautta Vampulaan. Nykyäänhän nämä ovat yhtä ja samaa kaupunkia, kun Vampula liittyi vuoden 2009 alussa Huittisiin.

Tuomaksen vanhemmat olivat Johan Markuksenpoika (1753 - 1825) ja Kristiina Johanintytär (1759 - 1793). Tuomaksen isän vanhempia en vielä ole löytänyt, vaikka olen selannut läpi niin Huittisten kuin lähikuntienkin kirkonkirjoja, mutta toivon tiedon jonakin päivänä löytyvän. Vielä en myöskään tiedä oliko isä alunperin Huittisista vai muualta sinne tullut. Tuomaksen ja hänen kahden isosiskonsa syntyessä perhe asui Huittisissa Korkeakosken Hurrilla. Siellä Juhalan torpassa isä Johan jatkoi elämäänsä myös sen jälkeen kun Tuomaksen äiti Kristiina kuoli vuonna 1793 Tuomaksen ollessa kolme vuotias. Isä Johan Markuksenpoika avioitui muutaman vuoden päästä uudelleen ja perheeseen syntyi vielä nuorempiakin lapsia. Hurrilla perhe asui vielä silloin kun Tuomaksen isä Johan kuoli marraskuussa 1825. Tuolloinhan Tuomas oli jo Virroilla Liisan puolisona ja viiden lapsen isänä.

Tuomaksen äiti Kristiina Johanintytär oli vain 34-vuotias kuollessaan. Hän oli syntynyt Huittisissa Suttilan kylässä Sutin talossa syksyllä 1759 Johan Tuomaksenpojan (1714-1775) ja Maria Bertilintyttären (s.1722) kuopuksena. Sama talo oli myös Kristiinan isän synnyinkoti, missä asuivat myös Kristiinan isovanhemmat Tuomas ja Karin. Kristiinan äiti Maria oli kotoisin Vampulasta. Hän oli syntynyt vanhempiensa Bertil Henrikinpojan (1695-1777) ja Valborg Göstantyttären (1699- 1776) esikoisena heinäkuussa 1722 Sallilassa Kupiaisen talossa, mihin isä Bertil oli tullut Vampulan Mellosta ja äiti Valborg Vampulan Tokarasta.Vampulassa Maria vihittiin vuonna 1744 huittislaisen Johan Tuomaksenpojan kanssa ja hän muutti miehensä kanssa Suttilaan.

Johan Thomasson ja Maria Bertilsdotter vihitään Vampulassa 25.3.1744.

Johanin ja Marian Christina-tytär  syntyy 21.10.1759 Huittisissa

Ruovesi, Virrat ja Kuru alueeella taloista lähteneiden sukulaisten elämän seuraaminen niin eteen- kuin taaksepäin helpottuu sillä, että tietää mitä taloja naapureissa oli, mitkä kylät olivat lähekkäin, missä sukua asui ja mitkä talot työllistivät paljon piikoja ja renkejä. Ja kun on selannut tuttuja rippikirjoja läpi monen suvun kanssa alkaa taloissa asuneet ihmiset jäädä mieleen. Nyt Huittisten ja Vampulan kirkonkirjoja selatessa joutuu raapimaan päätä, puremaan huulta ja välillä manaamaankin, kun etsintä ei etene. Talojen ja paikkojen nimet ovat outoja, joten myös tekstin lukeminen hankaloituu, kun epäselvästä tekstistä ei osaa arvata heti mitä se voisi tarkoittaa. Ja välillä tuntuu kuin satakuntalaisilla papeilla tai kirjureilla olisi epäselvempi käsialakin, mutta varmasti suurin vika on omissa silmissä ja harjoituksen puutteessa vanhan tekstin ja ruotsin kielen lukemisen suhteen. Löytämisen ilon lisäksi oppimisen ja hoksaamisen ilo auttaa jatkamaan mielenkiintoista etsintää, joten uskon puuttuvatkin tiedot vielä jonain päivänä löytäväni. Eikä taida ensi kesänä Huittinen olla vain ohikulkupaikka, sillä toivon samoilla sanoilla kuin tarina Huittisten tuhansia vuosia vanhasta hirvenpäästä alkaa; "Vuos tuhanten menneiden aikojen taa minä tahtoisin kurkistaa ja nähdä minkä näköistä oli ensimmäisen perheen väki...".

Sukututkimuspäivä Ikaalisissa

Suur-Ikaalisten sukututkijat järjestivät jo perinteekseen muodostuneen sukututkimuspäivän tänään Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksella. Päivän teemana oli siirtolaisuus ja aiheesta olikin puhumassa siirtolaisinstituutin edustaja, omissa tutkimuksissaan siirtolaisasiakirjoja käyttänyt sukututkija sekä paikalliseen Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen perehtynyt henkilö. Luentojen lisäksi katseltavana oli siirtolaisinstituutin materiaalia ja kirjallisuutta aiheesta.

Celtic-laiva, jolla Olga ja Aune matkasivat New Yorkiin 1909

Siirtolaisuuteen ja siihen liittyviin asiakirjoihin olen itse tutustunut omien sukulaisteni muuttoja tutkiessa. Isäni papan Antto Kantojärven sisar Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi lähti tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan 7.7.1909 22-vuotiaana. Puoliso Matti Kärkäs oli mennyt jo aiemmin. Perillä New Yorkissa Olga ja vuoden vanha Aune- tytär olivat 25.7.1909. Laiva oli nimeltään Celtic. Se lähti Helsingistä, pysähtyi Liverpoolissa ja saapui New Yorkiin Island of Ellisiin. Matkustajaluettelossa numeroilla 15 ja 16 merkittyjen Olgan ja Aunen Amerikan määränpääksi ja oleskelupaikaksi on merkittu englanniksi puoliso ja isä Matti Kärkäs sekä osoite Brooklyniin New Yorkiin. Olga ja Aune eivät Amerikassa kauaan viihtyneet vaan palasivat seuraavana vuonna kotiin Helsinkiin.  Anton ja Olgan veli Lahja Kantojärvi lähti 1920-luvun lopulla töihin Canadaan, mutta perheen jäätyä Sieviin, myös hän palasi 1930-luvun alussa Suomeen oltuaan kuitenkin useamman vuoden töissä Canadan metsissä. Myös Anton, Lahjan ja Olgan serkku Janne Hoikkala lähti Amerikkaan 1890-luvun lopulla. Hän tiettävästi jäi sinne ja edelleen teen työtä tuon perheen löytämiseksi sieltä. Minnesotassa, mihin Janne aikanaan saapui, asuu paljon Hoikkala - nimisiä, joten toivon yhteyden sukuun vielä löytyvän. Kalle-pappani sisar Anni Äyräntö os. Karra muutti myös Amerikkaan 1900-luvun puolivälissä ja hän perheineen asustaa siellä edelleen. Suvun jäsenten etsintään Amerikasta olen saanut hyvin apua siirtolaisinstituutista, joka palvelee myös internetin välityksellä ja jonka kautta olen löytänyt linkkejä, joiden kautta etsiä sukulaisia. Amerikan siirtolaisten lisäksi olen etsinyt sukua myös Ruotsista ja Tanskasta.

Tapahtumassa oli aiempaa vähemmän näytteilleasettajia, joten tilaa vapaamuotoiselle keskustelulle aulatilassa oli runsaasti. Mukava anti tällaisille tapahtumille onkin se, että tapaa muita harrastajia, kuulee muiden kokemuksia, saa vinkkejä omaan tutkimukseen ja joskus jopa tapaa yllättäen ihmisiä, joiden kanssa sukujuuret kohtaavat jossakin kohtaa menneisyyttä. Näin kävi tänäänkin ja puhuessamme päädyimme moniin yhteisiin, tällä kertaa virtolaisiin nimiin. Näillä keskusteluilla on se innostava puoli, että ne saavat palaamaan perheisiin ja taloihin, joita ei välttämättä hetkeen ole tutkinut. Tänäänkin on ollut pakko kaivaa tuon keskustelun pohjalta esiin Virtain rippikirjoja ja oman sukututkimusohjelman tietoja etsien yhteyksiä eri perheiden välillä. Äitini mummun Emma Rantasen os.Mäki sukuhan on vahvasti virtolaista, mutta löytyy sieltä myös sekä äitini että isäni puolelta muitakin Ruoveden ja Kurun puolelta Virroille lähteneitä sukuhaaroja.

Nuijamiesten muistomerkki Ilmajoella kortin kuvaamana

Jaakko Ilkan sukuseuran esittelypöytä kiinnosti minua siksi, että lasteni sukujuuret isänsä puolelta juontavat Ilmajoelle ja lähiympäristöön. Lasteni isän setä Veikko Hakala on aikanaan 1980-luvulla sukua tutkinut ja se helpottaa tiedon hakemista lasteni sen puolen sukujuurista. Jaakko Ilkan Sukusanomista n:ro 6 löysin myös Aila Yli-Hakolan poimintoja Ikaalisten historiasta, mikä puolestaan saa kaivelemaan Ikaalisten historiateoksia ja Veikonkin tekemää sukututkimusta taas kerran esille. Lehtien, sukuseuran pinssin, korun ja postimerkkien joukossa oli myös sukuseuran myymä Ilkan monumenttia kuvaava postikortti, joka on kuva Alexander Paischeffin maalaamasta Valistuksen opetustaulusta vuodelta 1924.

Luentojen lomassa Mauri Rönni kertoi kevenneyksenä muistojaan entisaikojen elämästä. Osassa tarinoissa Mauri oli elänyt itsekin mukana, mutta osa arvokkaista tarinoista oli kuultua aiemmilta sukupolvilta. Tunnen Maurin tarinointitaidon ennestään eikä hän tuottanut pettymystä nytkään. Lasten pituushyppykisat ja kanankuolintodistus jäivät minulle tarinoina mieleen monen muun tarinan joukossa. Nämä tarinat perheen arjesta, kylän tapahtumista ja entisajan elämästä tuovat sukututkimusta elävämmäksi, mutta antavat ne meille nykypäivän ihmisille paljon opettavaistakin tietoa menneistä ajoista. Päivän ajatuksena näiden tarinoiden lisäksi jäi mieleen ihmisten kohtaamisen tärkeys. Vaikka sukututkimusta voi harrastaa tunti toisensa jälkeen yksin tietokoneen parissa, virastoissa tai kirjastoissa, tärkeää on ihmisten kohtaaminen ja näiden tarinoiden eläminen yhdessä.

Hautausmaakäynnin ajatuksia Virroilta

Virtain siunauskappeli

Kesän aikana olen taas käynyt useammalla hautausmaalla sekä viemässä kukkia että hiljentymässä läheisten haudoilla, mutta myös mielenkiinnosta kotiseudun ja suvun historiaa ja kulttuuria kohtaan. Yhden käynnin kohteena olivat Virtain hautausmaat. Olen käynyt Virroilla usein, jopa asunut siellä yhden kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen sisareni alivuokralaisena hänen opiskellessa siellä, mutta hautausmailla en muista käyneeni. Virtain keskustan tuntumassa on vuonna 1774 valmistunut kirkonrakentaja Antti Hakolan johdolla rakennettu kirkko ja kirkon ympärillä vuonna 1702 käyttöön otettu vanha hautausmaa, jonka rinnalla on myös vuonna 1965 käyttöön otettu laajennusosa. Muutaman kilometrin päässä kirkosta ja Virtain keskustasta Siekkisessä on uusi vuonna 1902 käyttöön otettu hautausmaa. Uudella hautausmaalla on jugendtyylinen siunauskappeli, jonka on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström, joka on kuuluisan tälläkin alueella paljon maisemia ja elämää valokuvanneen valokuvaaja I.K.Inhan veli.

Uudella hautausmaalla on isäni tädin, vuonna 2000 Virroilla 91-vuotiaana kuolleen Taimi Sisko Petäjän os. Kantojärvi hauta. Samassa haudassa ovat haudattuina kahdeksan vuotta aiemmin kuollut Taimin puoliso Lauri sekä heidän Helsingissä kuollut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu poikansa Toivo. Taimi syntyi Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä vuonna 1909 Antto ja Anna Kantojärven seitsemästä lapsesta kolmanneksi vanhimpana. Hänen kummejaan olivat isänsä Anton setä Antti Hoikkala ent. Kantojärvi ja Manta Hoikkala. Taimilla on viisi lasta, joista kaksi on kuollut. Pirkanmaalla ja Uudellamaalla asuu hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, lapsenlapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsenlapsiakin, joita on jo kaksi, Rosa ja Eveliina.

Äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki syntyi vuonna 1892 Virroilla Vaskivedellä ja siellä asui hänen sisariaan sekä vanhempansa. Etsimisestä huolimatta en löytänyt Emman vanhempien, Aune-mummuni isovanhempien Santeri ja Iita Mäen hautoja, mutta Emma-mummun sisarten Hiljan ja Seenan löysin. Emma itsehän on haudattu Ruovedelle. Siskoista Hilja Siviä Leppämäki os. Mäki kuoli 77-vuotiaana vuonna 1982. Hän asui ikänsä Virroilla Vaskivedellä. Hänen kanssaan samassa haudassa on aiemmin kuollut puoliso Onni sekä heidän neljän kuukauden iässä kuollut poikavauvansa Simo.

Seena Maria Rantanen os. Mäki kuoli 75-vuotiaana neljä vuotta ennen puolisoaan, joka on haudattu samaan hautaan. Seenan puoliso Ansse kuoli 83-vuotiaana 23.1.1979 Virtain vanhainkodin tulipalossa Jäähdyspohjassa. Palo on yksi Suomen tuhoisimmista laitospaloista. Siinä kuoli Anssen lisäksi 26 muuta vanhainkodin asukasta. Virtain vanhainkodissa oli tuolloin alkuvuodesta 1979 vanhuksia 69, joista suurin osa pystyi pelastautumaan omin avuin tai hoitajien ja pelastusmiehistön avulla, mutta näitä sairasosastolla vuodepotilaina olleita liikuntakyvyttömiä asukkaita ei onnistuttu saamaan turvaan, vaan he kaikki 27 paloivat vuoteisiinsa. Palon uhrit haudattiin yhtä aikaa neljässä eri paikoissa eri puolilla Virtain kaupunkia. Palaneen vanhainkodin paikalla lähellä Virrat-Ruovesi maantietä on vuonna 1989 paljastettu muistomerkki tulipalossa kuolleiden muistoksi.

Olgan ja Iivarin hauta

Virroilla on myös Kalle - pappani tädin Olga Maria Taivalmäen os. Nieminen hauta. Olga Maria Taivalmäki ja äitini mummu Hilja Sabina Karra olivat sisaruksia. Olga Maria kuoli 75-vuotiaana vuonna 1976 kaksi vuotta ennen puolisoaan Iivari Taivalmäkeä. Olga syntyi Kurussa Hilma ja Matti Niemisen kuusilapsiseen perheeseen. Hilja-sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi ja lisäksi tytöillä oli kaksi heitä vanhempaa sekä kaksi nuorempaa veljeä. Olga muutti naimisiin mentyään Virroille Vaskivedelle ja asui siellä koko aikuisikänsä Iivari puolisonsa kanssa. Olgan ja Iivarin haudan vierellä on haudattuna myös heidän perillisiään.

Virroilla on hautausmaat myös Killinkoskella ja Liedenpohjassa. Nämä hautausmaat on otettu käyttöön 1900-luvun puolen välin paikkeilla ja Liedenpohjan kirkko hautausmaan vierellä on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on rakennettu 1961 vanhasta koulusta. Virtain kirkon vierellä sijaitsevalla vanhalla hautausmaalla voi varsinkin kesäaikaan kulkea todellisessa hiljaisuudessa, sillä puut ja pensaat kätkevät suojiinsa kuin omaan maailmaansa runsaasti vanhoja hautoja ja hautamuistomerkkejä. Äitini puolen sukujuuria on runsaasti Virroilla, joten kivistä löytyi paljon yhteyksiä tutkimiini perheisiin kuten esimerkiksi Kauppila, Nojonen, Herranen, Palonen, Härkönen ja monta monta muuta. Virtain seurakunnan rippikirjoista tutuksi tuleet perheet saavat tarinaansa eloa myös hautausmailta, sillä pappien merkintojen lisäksi haudat ja omaisten perheenjäsenilleen pystyttämät hautakivet ja hautamuistomerkit näyttävät kirjoissa mainittujen ihmisten todella eläneen vahvistaen samalla sukujen historiaa tutkivan mielikuvaa suvun jäsenistä.

Kotiseutuni Pirkanmaa

Sukujuureni ovat suurimmaksi osaksi Pirkanmaalla, missä itsekin olen koko ikäni asunut. Vaikka omakohtaistakin kokemusta pirkanmaalaisuudesta minulla on, niin olen silti sukututkimuksen ohella koittanut tutustua siihen ympäristöön ja kulttuuriin, missä sukuni ovat eläneet, joten käteeni tarttuu helposti erilaisia aluetta kuvaavia kirjoja sen lisäksi mitä esimerkiksi internet tarjoaa alueen historiasta ja nykypäivästä kiinnostuneelle. Hiljattain osui kirjastossa silmiini Pirkanmaan maakuntaliiton 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vuosina julkaisema neljä osainen Pirkanmaan kotiseutusarja, joka käsittää neljä eri kirjaa aiheina Pirkanmaan luonto, taiteet, historia sekä ruoka-ja tapakulttuuri. Kaikki mukavia helppolukuisia käytännönläheisiä kirjoja ja vaikka eivät ihan uusinta tietoa tarjoa niin mielenkiintoista kuitenkin.

Pirkanmaasta on alueellisena käsitteenä alettu puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen, mutta kirjoissa on alueen historiaa tuotu esiin paljon kauempaa 1200-luvulta jatkuen 1900-luvun teollistumiseen ja yhteiskunnan kehittymiseen. Eränkäynnistä alkanut asutus ja elämä on kehittynyt peltoviljelyn ja maatalouden kautta kaupankäyntiin ja teollisuuteen. Torpissa ja taloissa ovat ihmiset sotienkin keskellä viljelleet, kasvattaneet eläimiä, tehneet kauppaa ja myöhemmin lähteneet työn ja kehityksen perässä kaupunkeihin. Talonpoikaisvaltainen alue teollistui, kaupallistui, kaupungistui ja kehittyi tehdas- ja kauppakaupunkiensa johdosta.

Pallograniittia

Pirkanmaan Luonto-osasta mieleen jää maisemassa näkyvät kivet ja kalliot, joita on hyödynnetty ja hyödynnetään teollisuudessa monella Pirkanmaan paikkakunnalla edelleenkin. Kurussa on pitkät perinteet kivituotannossa ja moni sukulaisenikin on saanut elantonsa kiven parissa. Pallograniitti ja harmaa graniitti ovat ainutlaatuisia ja tunnettuja koko maailmassa mm. rakennuskivinä, paperikoneiden valssikivinä ja hautakivinä. Kurun Niemikylässä on louhittu kiveä 1800-luvulta alkaen.Viljakkala on ollut tunnettu malmivaroistaan jo 1700-luvulla. Haverin kaivos on siellä tuottanut malmia tuolta1700-luvun alusta alkaen aina 1960-luvulle saakka. Nykyään kaivauksista on muistona autio aidattu kaivosalue.

Näkymä Pispalanharjulta Pyhäjärvelle

Kallioiden lisäksi Pirkanmaan luonto muodostuu pelloista, metsistä, harjuista ja järvistä korkeuserojen vaihdellessa jatkuvasti pienelläkin alueella. Tämän johdosta alueella on myös koskia, joiden ansiosta mm. teollisuus on voinut maakunnassa kehittyä kuten esimerkiksi Hämeenkyrössä,Tampereella, Mänttässä ja Valkeakoskella. Vesi on myös mahdollistanut liikkumisen laajemmallakin alueella silloin kun teitä ei vielä niin ollut. Vaikka vesistöistä on ollut hyötyä niin toisaalta ihminen on myös muuttanut aikojen saatossa niitä. Koskien perkaus, kanavat ja veden juoksun säännöstely, mutta myös teollisuudesta aiheutunut vesien likaantuminen ovat vaikuttaneet vesistöihin haitallisesti. Mutta onneksi alueella on silti vielä rakentamattomiakin jokia ja koskia, jotta nykypäivän ihminen pääsee nauttimaan luonnosta sellaisenaan. Itse olen päässyt nauttimaan täällä Ikaalisissa Vääräjoen ja Jyllinjoen maisemista ja virtauksista sekä patikoiden rantoja että kanootista käsin vesitse.Molemmat joet laskevat Kyrösjärveen.

Alueen alkuperäisestä luonnosta pääsee nauttimaan myös useissa kansallispuistoissa  ja luonnonsuojelualueilla. Ympäristökeskus on koko maassa, myös Pirkanmaalla kartoittanut perinnemaisemia, joissa voi nähdä entisajan maisemaa laitumineen ja rakennuksineen. Pirkanmaalla tällaisia perinnemaisemia on yhdeksällä maatilalla. Lisätietoa näistä saa mm. ympäristökeskuksen internetsivuilta. Myös museovirasto on nimennyt valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, joita Pirkanmaan alueella on useita. Tällaisia ovat esimerkiksi nykyisellä kotipaikallani Ikaalisissa Vanhan kauppalan alue, kirkon seutu sekä Isö-Röyhiön kylä, Ruovedellä Pekkalan kartano, Mäntässä Mäntän tehtaiden alue ja monet muut, jotka ovat luetteloituna myös museoviraston sivuilla. Koskemattomasta aidosta puhtaasta luonnosta pääsee kotiseudullani nauttimaan näiden lisäksi myös monien muiden metsäpolkujen ja jokien varsilla sekä järvien rannoilla. Onneksi.

Kirjasarjan Ruoka- ja tapakulttuuri-osassa on esitelty arjen ja juhlapäivien viettotapoja, mutta mukana on paljon entisaikojen ruokaohjeita. Monista niistä tulee lapsuuskoti ja mummula mieleen. Suurin osa raaka-aineista saatiin omasta takaa ja kaikki mahdollinen hyödynnettiin. Kirjassa esitellään myös vuonna 1931 ilmestynyttä tamperelaisen W.Toiwosen  kustantamaa keittokirjaa, jossa on päiväkohtaisia ruokaehdotuksia ohjeineen ja mukana on vielä kustannusarviokin. Erään päivän ruokavinkkinä kirjassa on luusoppa ja lätyt sokurin, kräämin tai marjahillon kanssa. Ruoka-aineet, ruuanvalmistus ja niin arjen kuin juhlankin ruokalistat ovat jokaisen saavutettavissa oleva tapa säilyttää perinteitä ja siirtää niitä seuraaville sukupolville. Itse syön vielä talkkunaa, mutta lasteni valikoimaan se ei enää taida kuulua. Sen sijaan huomaan perunoista - ei jauhoista- tehdyn perunamuusin ja äidiltä opitun reseptin mukaan tehtyjen lihapullien, erilaisten marjoja sisältävien leivonnaisten ja juuri noiden lättyjen olevan niitä, joita seuraavakin sukupolvi kaipaa ja varmasti eteenpäin siirtää. Ja vaikka monessa ruuassa on käsintekemisestä siirrytty teolliseen valmistamiseen niin edelleen osa kotiseutuni perinteitä on itselleni ja varmasti monelle muullekin myös mustamakkara ja rievä.

Maisemaltaan vaihteleva luonto on inspiroinut monia taiteen tekijöitä; kuvataiteilijoita, valokuvaajia, runoilijoita, kirjailijoita, musiikintekijöitä ja arkkitehtejä. Luonnon lisäksi myös alueen historia, sodat, talonpoikaiselämä ja erilaiset ihmistarinat ovat olleet taiteilijoiden inspiraatioiden lähteinä. Esimerkiksi Ellen Thesleff maalasi Ruoveden Muroletta, Werner Holmberg maalasi maisemiaVirroilta, Ruovedeltä ja Kurusta, Felix Frang maalasi Ikaalisisten maisemia, Into Konrad Inha valokuvasi maisemia Virroilla ja kuuluisimpia taitavat olla Akseli Gallén -Kallelan ikuistamat maalaukset alueen maisemista. Kirjallisuudessa tunnetuimpia alueen maisemaa ja elämää kuvaavia ovat varmasti F.E.Sillanpää ja J.L.Runeberg, mutta myös esimerkiksi Heikki Asunnan ja  Lauri Viidan teoksissa on kuvauksia alueen ihmisistä ja elämästä. Alueen kulttuuriin pääsee vuosittain tutustumaan monissa eri paikkakunnilla järjestettävissä kulttuuritapahtumissa. Mäntässä on vuosittain kuvataide esillä, Vammalassa Vanhan kirjallisuuden päivät, Tampereella Finlaysonin alueella on paljon nähtävää monien muiden kaupungin museoiden lisäksi. Felix Frangin maalauksia voi nähdä tulevana kesänä Ikaalisissa hänen muistokseen järjestetyssä näyttelyssä, kun kuvataiteilijan syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta tänä syksynä. Pirkanmaan maakuntalauluksi on vuonna 1995 nimetty Kesäpäivä Kangasalla ja mikäs sen paremmin luontoamme täällä kuvaisi kuin laulun sanat "...niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen....".

Hirvenhiihtäjät patsas, Kuru

J.L. Runebergin Kurun ja Ruoveden alueelle liitetty Hirvenhiihtäjät (1832) runoelma kuvaa kansanelämää talonpojista piikoihin, kerjäläisiin ja laukkuryssiin. Juonena on järkevä Pekan ja Kurun urhea Matin hirvenajo, mutta siihen liittyy myös Matin ja hehkeän Hennan kosiotarina. Kuvattujen henkilöiden ominaisuuksina Runeberg kuvaa alamaisuutta, nöyryyttä, vaatimattomuutta, työteliäisyyttä, omillaan toimeen tulemista, yhteisöllisyyttä ja isänmaallisuutta. Hirvenhiihtäjien ihmiset elävät levollisesti ja sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Piirteet kuvastanevat alueen ihmisten luonnetta ja sitä mitä arvostetaan ja pidetään tärkeänä, sillä teos nousee esiin juuri halutessa korostaa näiden asioiden tärkeyttä ja se koetaan tavallaan alueen ihmisiä yhdistävänä perinteenä. Kurussa on kirkon läheisyydessä Kosti Sartin suunnittelema Hirvenhiihtäjät patsas, joka on pystytetty Runebergin Kurun urhean Matin ja kotiseudun raivaajan muistolle 1956. Vuosittain myös valitaan Kuru-juhlien aikaan kotiseudun eteen työtä tehneet ja työssään arvostetut Kurun urhea Matti ja Heloposki Henna. Lähisukulaisistani nuo arvonimet ovat saaneet vuonna 2000 setäni Esko Kantojärvi ja vuonna 2008 serkkuni, Eskon tytär Anne Kantojärvi-Kapee. Kun tekstiä Hirvenhiihtäjistä lukee niin varsin levollisena ja onnellisena ihmisten elämä siinä vaikuttaakin, vaikka Pirkanmaan alueen historiaan paljon sotia, sairautta, köyhyyttä ja muita arkea ja elinympäristöjä horjuttavia asioita onkin sattunut. Kunpa tuo sama tasapaino, sopusointu ja levollisuus säilyisi nykyistenkin alueen asukkaiden elämässä, vaikka tämänkin päivän ihmistä monet huolet painavat.

"Iltainen oli syöty. Ja jäänyt myös oli torpan
pöytään loppuja vain, vähän kaljaa tuoppien pohjiin,
kantoja reikävän leivän ja muikkuja, myös perunoita.
Pirttikin lämpimän herttainen oli, luota kun lieden
hiillos räiskyessän tulen hehkua henki ja peitti
pilviin tupruaviin katon: vain pärepuut, reki vaivoin
nähtiin orsien päällä -ne saivat kuivua siellä.
Korkeuteen savu leijui, kun pimeän katon alle
loimua loi päre vain, siten ehtootoimia torpan
helpottain valollaan. Emännöiden ahkera Anna
itselleen sekä miehelleen pani sänkyä kuntoon.
Kattilan karstoja taas tytär huuhteli pois liki muurin
laulujakin hyräellen, ja reipas uuttera poika
varsoja hoiteli, kun tömisyttivät nuo oven luona,
jauhoja appeeseen lisäten lujan kaukalon täytti."

 (J.L.Runeberg,suom. Teivas Oksala,Hirvenhiihtäjät)