Luodeksen Kaisa

Eilen kirjoitin virtolaisista esivanhemmistani Johanista ja Kaisasta. Johanin suvun jäljille en vielä yrityksistä huolimatta päässyt, mutta Kaisan juuret ja suku ovat vahvasti Virroilla. Kaisa syntyi 10.10.1774 Virroilla Vermaksessa ja kastetiedossa hänen nimensä on Catharina, mutta kaikissa rippikirjoissa hänet mainitaan kasteen jälkeen Kaisana. Kaisa eli 84-vuotiaaksi. Hän oli seitsemän sisaruksen joukossa vanhin ja eli koko elämänsä kotipaikallaan ensin  lapsena Vermaksessa ja sitten perheensä kanssa vanhempiensa ja sisarensa perheen isännöimässä Luodelahdessa. Suvun merkitys on varmasti ollut Kaisalle tärkeä ja yhteiselo näkyy myös myöhempien sukupolvien elämässä, sillä sukulaiset ovat olleet kummeina toistensa lapsille ja fyysisesti kodit ovat olleet lähellä toisiaan. Kaisalla oli myös oma Kaisa-tytär, mutta hänen elämän kulkua en vielä ole seurannut. Kaisan vanhemmat olivat Erkki Yrjönpoika (1752 - 1807) ja Maria Yrjöntytär (1747-1822). Maria Yrjöntytär oli kotoisin Virtain Korosta, joka oli hänen äitinsä Liisan kotitila ja isä Yrjö Matinpoika oli tullut Koroon vävyksi Virtain Siekkiseltä.

Kaisan kaste 20.10.1774

Tämän Virroilla Luodelahdessa asuneen Bertisen perheen esikoiset olivat  toukokuussa 1798 syntyneet kaksostytöt Maria ja Regina. Tytöt saivat viettää yhteistä lapsuutta viisi vuotta, kunnes Regina katosi metsään huhtikuussa 1803. Merkinnöistä päätellen tyttö löydettiin liian myöhään ja hänet haudattiin  toukokuun 1803 lopulla. Tuolloin perheessä oli kaksostyttöjen lisäksi jo kolme vuotias Lovisa ja juuri maaliskuussa syntynyt veli Gabriel. Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä tytöt Lisa vuonna 1805, Kaisa vuonna 1808 ja Justina vuonna 1813 sekä poika Aaron vuonna 1817. Vanhimmat lapset eivät Aaronin syntyessä enää kotona asuneet. Justina sisar kuoli viisi vuotiaana punataudin seurauksena.

Maria, toinen Kaisan ja Johanin kaksostytöistä on omaa sukuhaaraani jatkava isoäiti. Maria syntyi 11. toukokuuta 1798 Virroilla Luodelahdessa. Hän ja kaksoissisarensa Regina kastettiin 17.5.1798 ja heidän kummeinaan olivat leskirouva Anna Catharina Långhjelm, Liisa Antintytär Marttiselta ja Peter Johaninpoika Korteniemestä.  Maria häviää rippikirjoissa lapsuusperheensä luota 12-vuotiaana. Vielä on kesken hänen kulkunsa seuraaminen, mutta ennen vihkimistään hän on ollut piikana ainakin Korolla ja Härkösellä, missä myös tuleva puoliso on ollut tuolloin renkinä. Maria vihittiin 9.2.1823 virtolaisen Abraham Lammin kanssa. Saman vuoden toukokuussa syntyi perheen esikoinen Johannes. Esikoispojan kummeina oli Marian serkku Justina Abramintytär  Luodelahdesta puolisonsa Gabrielin kanssa.

Kaksostyttöjen Marian ja Reginan kaste 17.5.1798

Marian puoliso Abraham oli syntynyt tammikuussa 1796 Virroilla Puntasen Lammilla. Hänen vanhempansa olivat Juho Juhonpoika Lammi ja Liisa Matintytär. Maria ja Abraham asuivat Härkösellä kunnes muuttivat 1830-luvun alussa Hintalaan. Härkösellä syntyivät myös tytär Elisabet ja poika, isoisoisoisoisäni Alexander lokakuussa 1828. Tyttäret Hedvig, Ida Maria, Charlotta ja Maria syntyivätkin sitten Hintalassa, missä Maria ja Abraham asuivat kuolemaansa asti. Molemmat kuolivat nälkävuonna 1868 kuumeen seurauksena, Abraham toukuussa ja Maria kesäkuussa.Viimeisissä rippikirja merkinnöissä Abraham mainitaan heikkonäköisenä ja Maria yksisilmäisenä. Mielenkiintoista olisi tietää mitä tämä Marian kohdalla tarkoittaa. Oliko hän esimerkiksi menettänyt silmänsä tai sokeutunut  jonkun tapaturman seurauksena?

Marian ja Abrahamin kolmas lapsi, isoisoisoisoisäni Alexander Abrahaminpoika  vihittiin syksyllä 1855 Wierikolta kotoisin olleen Liisa Erkintyttären kanssa. Heille syntyi Virtain Vaskivedellä Korkeemäessä viisi lasta;  Hedvig, Tobias, Erik, Santeri (Aleksanteri) ja Elina. Vaikeana nälkävuoden 1868 keväänä sairastui vanhempiensa tavoin  myös Aleksanteri ja kuoli kuumeen seurauksena huhtikuun alussa kaksi viikkoa ennen isäänsä. Aleksanteri oli tuolloin 39-vuotias. Nuorimmista lapsista Elina oli tuolloin alle kaksi vuotias  ja Santeri vajaa viisi vuotias. Erik, keskimmäinen lapsista oli kuollut aiemmin vuonna 1863 kaksi vuotiaana kovan yskän seurauksena. Muutama vuosi Aleksanterin kuoleman jälkeen Liisa vihittiin toiseen avioliittoon ja tästä liitosta perheeseen syntyi vielä neljä tytärtä; Senna Maria, Liisa Vilhelmiina, Siina ja Hilda Karoliina.

Emma Karoliinan kaste 12.1.1892. Kummeina Antti ja Karoliina Kauppila.

Aleksanterin ja Liisan lapsista Santeri, kastetiedon mukaan isänsä tavoin Aleksanteri, perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa. Heidät vihittiin kevättalvella 1891 ja Virtain Vaskivedellä Kautussa syntyi tammikuussa 1892 heidän esikoisyttärensä Emma Karoliina. Emma muutti Ruovedelle ja perusti siellä perheen Mikko Rantasen kanssa. Emmalle (1892-1973) ja Mikolle (1891-1972) syntyi Ruovedellä kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Yksi heistä on mummuni Aune Inkeri (1928-2015) ja yksi heistä isotätini Kaisa (1916-1990), nimeltään sama kuin tämän tarinan sukuketjun aloittanut isoäiti. Sitä Emma-mummu ei varmasti nimeä antaessaan tiennyt, mutta näin tiivistyy tarina Virroilta Herraskylästä Luodeksen Kaisasta virtolaisten sukupolvien kautta Ruovedelle Muroleen Viitasaareen syntyneeseen Kaisa Mariaan tai vielä lähemmäksi nykypäivään 1990-luvulla Kurussa syntyneeseen Emma-mummun Hilja-sisaren (1905-1982) pojantyttärentyttäreen eli Luodeksen Kaisan tyttärenpojanpojantyttärenpojantyttärentyttäreen Kaisaan. Väliä näiden Kaisojen syntymällä on hiukan yli 220 vuotta.

Bertisen perhe

Bertisen perhe, yhdet esivanhempani asuivat 1700-1800-luvulla Virroilla. Perheen elämä ja äidin juuret ovat vahvasti siellä, mutta perheen isän kerrotaan syntyneen Oulussa. Viime päivät ja monet hetket aikaisemminkin olen  etsinyt  ja selannut Oulun ja lähialueen kirkonkirjoja ja muita lähteitä, mutta tuloksetta. Isoisoisoisoisoisoisäni Johan Olofinpoika syntyi 1. helmikuuta 1776, Virtain rippikirjan merkinnän mukaan Oulussa. Hänet vihittiin 23.12.1797 Virroilla isoisoisoisoisoisoäitini Caisa Erkintyttären  (1774-1858) kanssa. Tuon vihkimisen jälkeen olen onnistunut seuraamaan perheen jälkiä tähän päivään saakka esikoistyttären Marian myötä, mutta vielä on työtä muiden lasten ja erityisesti Johanin vanhempien ja synnyinkodin osalta. Kirkonkirjojen ja sotilasasiakirjojen lisäksi olen selaillut erilaisia hakupalveluita internetissä ja kysellyt vinkkejä muilta harrastajilta, mutta vielä en ole Virtain Herrasta kauemmaksi päässyt.

Vihittäessä Johan on ollut renkinä Hietalassa. Vihkimisen kerrotaan tapahtuneen Långhjelmin kodissa. Caisa oli tuolloin jo neljännellä kuulla raskaana ja  Karl Fredrik Långhjelm oli Virtain kappalaisena vuosina 1797-1809, joten varmasti hän on parin vihkinyt omassa kodissaan. Vihkimistä edeltävien muutamien vuosien  kirkonkirjat puuttuvat Virroilta, joten taakse päin ei sitä kautta pääse. Seuraavana vuonna 1798 toukokuussa Johanille ja Caisalle syntyvät kaksostytöt Maria ja Regina ja tuolloin perhe on jo Luodelahdessa Caisan vanhempien luona. Tuolla Johanille ilmestyy kirkonkirjoihin mukaan sukunimi Bertinen, jota hän käyttää kuolemaansa saakka. Bertinen ja Bertunen nimisiä näyttää Oulun seudulla tuolloin asuneen, joten olen etsinyt Johanin lapsuudenkotia myös sillä perusteella. Tosin varmuutta ei ole oliko tuo sukunimi hänellä jo Virroille tullessa, ottiko hän sen käyttöön ihan uutena nimenä vai oliko se hänen sotilasnimensä. Asuinpaikkaan ja Caisan perheeseen tuo nimi ei kuitenkaan liity. Johan ja Caisa asuivat koko ikänsä Virtain Herrasella Luodeniemessä, missä Caisan vanhempien jälkeen isäntäparina olivat Caisan sisar Maria puolisonsa Abram Simonpojan kanssa. Johan kuoli vanhuuteen huhtikuussa 1856 ja Caisa lokakuussa 1858. Caisan kuolintiedoissa hänet mainitaan sotilaan leskenä, joten senkin perusteella olen yrittänyt Johania myös sotilasasiakirjoista etsiä.

Johanin ja Caisan vihkiminen Virroilla 23.12.1797

Kaksostyttöjen lisäksi perheeseen syntyi kuusi muuta lasta; Lovisa  v.1800, Gabriel v.1803, Lisa v.1805, Caisa v.1808, Justina v.1813 ja Aaron v.1817. Lapsista kaksi kuoli lapsena. Justina viisi vuotiaana punatautiin ja Regina juuri viisi vuotta täyttämisensä aikaan onnettomuuden seurauksena. Tyttö katosi huhtikuussa 1803 metsään eikä selvinnyt eksymisestään, sillä  toukokuulta hänestä löytyy hautausmerkintä. Reginan katoamisen aikaan perheeseen oli juuri syntynyt neljäs lapsi, Gabriel. Lisa tytär (1805-1892) vihittiin keväällä 1834 Virtain Lahdenperältä kotoisin olleen Heikki Reginanpojan kanssa ja toinen kaksosista Maria (1798-1868) perustaa perheen Abraham Juhonpoika Lammin (1796-1868) kanssa. Maria ja Abraham  asuivat myöhemmin Vaskivedellä Hintalassa ja heidän Alexander (1828-1868) pojastaan suku jatkuu omassa sukuhaarassani. Alexander Abrahaminpojan yksi pojista oli myös Alexander isänsä mukaan, mutta käytti nimeä Santeri. Hän perusti perheen Iita Maria Palosen kanssa ja he asuivat koko ikänsä Virtain Vaskivedellä Santerin synnyinseudulla. Santeri ja Iita Mäki olivat äitini mummun Emma Rantasen (1892-1973) vanhemmat.

Sipilän tädit

Neljä tätiäni 1800-luvulta ovat olleet tällä viikolla mielenkiintoni kohteina. Olen kyllä heidän olemassa olostaan tiennyt jo kauan, mutta kaikkien heidän elämän vaiheidensa seuraaminen ei sitten ole käynytkään käden käänteessä. Vaikein heistä on ollut isoisotätini Amalia, jonka etsimiseen olen pyytänyt ja saanut apua muiltakin sukututkijoilta, mutta silti etsintä jatkuu.

Amalia Antintytär syntyi Ruovedellä huhtikuun 19.päivä vuonna 1847. Perhe asui tuolloin Visuvedellä Visukankaalla, mistä he muuttivat Visudeden Sipilän ja Pourun kautta vuonna 1862 Pihlajalahdelle Hakajärven Rantalaan.  Hänen isänsä Antti Sipinpoika (1820-1904) oli kotoisin Ruovedeltä Sipilästä ja äiti Maija Stiina Juhontytär (1812-1888) Virroilta. Amalian kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin Ruovedellä kirkkoherran apulaisena toiminut Gabriel Benedict Hildeen ja kummeina olivat torppari Heikki Salomoninpoika Visukangas ja vaimonsa Leena Erkintytär sekä Peskalta renki Wilhelm Gabrielinpoika ja piika Brita Matintytär.  Amalian syntyessä perheessä oli jo kaksi vuotta vanhempi isoveli Salomon, jota myös Saluksi kutsuttiin. Amalian ollessa 7-vuotias perheeseen syntyi Heikki, josta myöhemmin tuli pikkuveljensä, isoisoisäni kasvatti-isä. Amalian äiti kuoli vuonna 1888 ja isä Antti meni uudelleen naimisiin siitä muutaman vuoden kuluttua 70-vuotiaana itseään huomattavasti nuoremman ja Amaliaakin kymmenen vuotta nuoremman Maria Liisan (1857-1927) kanssa keväällä 1890. Tästä liitosta perheeseen syntyi Pihlajalahdella Hakajärven Rantalassa Amalialle kaksi veljeä lisää; Mikko vuonna 1891 ja Santeri vuonna 1895. Mikko on isoisoisäni ja 44 vuotta Amalia sisartaan nuorempi.

Amalia oli 27-vuotias kun hänet vihittiin keväällä 1874 Orivedeltä kotoisin olleen Juho Herman Kallenpojan kanssa. Tuolloin Amalia oli piikana Pihlajalahdella Hietalassa ja Hermanniksi sekä Manniksi kutsuttu puoliso renkinä Tyrnillä. 17- vuotiaana vuonna 1864 Amalia lähti kotoaan Rantalasta Tampereelle puuvillatehtaalle töihin. Vielä on edessä Tampereen ajan selvittely, mutta vuonna 1870 Amalia oli jo Ruovedellä takaisin. Ensin Nenosen Kivijärvellä piikana ja sitten Hakajärvellä, missä myös tuleva puoliso Hermanni oli renkinä. Pariskunta on kulkenut työn perässä ja muuttanut paljon sekä yhdessä että erikseen. Vuonna 1876 Mannia on kehoitettu elämään sovussa ja yhdessä vaimonsa kanssa ja Amalia on myöhemminkin hakenut miestään muualta kotiin. Vuonna 1879 he muuttivat Hämeenkyröön, mutta jo seuraavana vuonna takaisin Ruovedelle. Amalia ja Juho Herman ovat vielä vuonna 1884 Ruovedellä, mutta sitten huhtikuussa heidät on merkitty sekä rippikirjassa että muuttokirjassa muuttaneen Orivedelle. Sieltä heitä ei kuitenkaan ole löytynyt. Lapsia heille ei ole tuohon vuoteen 1884 mennessä tullut. Amalia oli tuolloin 37-vuotias. Aikuisiällä Amalia on käyttänyt myös sukunimeä Mäkinen, mutta Ruovedeltä pois muutettaessa pariskunnalla ei sukunimeä ole eikä pysyvää paikkaa mistä muuttavat, mutta viimeisimmäksi heidät on kirjattu Hakajärvelle Rantalaan. Amalian ja Mannin etsintä siis jatkuu Ruoveden, Oriveden ja muiden paikkakuntien arkistoista. Ehkä urakoin läpi Tampereen rippikirjoista tuolta ajalta myös puuvillatehtaan työntekijät.

Kolme muuta tätiä ovat samaa Sipilän sukua eli Amalian tätejä ja minun isoisoisotätejä. He ovat Amalian Antti isän sisaruksia ja heidän vanhempansa ovat Sigfrid Yrjönpoika ja Anna Henrikintytär Ruoveden Visuvedeltä. Heistä ensin vuonna 1805 syntynyt  Maria kuoli 3-vuotiaana vuonna 1808. Tuona samana Marian kuolin vuotena syntyi kesällä Justina ja seitsemän vuoden kuluttua keväällä 1815 pikkusisko, joka sai kuolleen sisaren tavoin nimekseen Maria. Viisi vuotta tästä eteenpäin kesällä 1820 syntyi perheeseen poika, Amalian ja Mikon isä, isoisoisoisäni Antti.

Marian mukana olen kulkenut Sipilästä Ritoniemeen ja Haukkamaalle Salmijärvelle, missä Maria on puolisonsa Mikon ja lastensa Loviisan, Karoliinan, Emanuelin ja Kallen kanssa asustanut.  Maria ja häntä viisi vuotta nuorempi Mikko vihittiin keväällä 1846. Edellisenä jouluna kolme kuukautta aiemmin Maria oli saanut Loviisa tyttären, joka kastetiedoissa on merkitty aviottomaksi. Myöhemmin kyllä rippikirjoissa Loviisankin patronyyminä on muiden lasten tavoin Mikontytär. Mikko kuoli Salmijärvellä pöhöön alkusyksystä 1857 ja Maria jäi yksin lasten kanssa. Lapset olivat tuolloin 12-, 9-, 6- ja 1-vuotiaat. Marian poika Emanuel lähti 15-vuotiaana rengiksi Storminiemen Kukolle ja kuoli siellä kaksi vuotta myöhemmin keväällä 1868. Saman vuoden kesällä kuoli Marian tytär Karoliina 20-vuotiaana. Perhe eli köyhänä ja jo aikaisemmin Karoliina oli rippikirjassa merkitty sairaalloiseksi. Tuolloin vuonna 1868 elettiin raskaita kylmiä nälkävuosia, joten nuoret ovat varmasti kuolleet sen ja köyhien olojen aiheuttamiin ongelmiin. Vanhin tytär Loviisa oli jo aiemmin lähtenyt kotoa Visuvedelle Alastaloon piiaksi ja perustanut perheen siellä tapaamansa Epra Reetanpojan kanssa. Tuolloin sisarusten kuollessa Loviisalla oli kaksi vuotias Edvard poika. Marian nuorin poika Kalle lähti Salmijärveltä 1870. Maria jäi yksin Salmijärvelle ja eli siellä elämänsä loppuun asti. Hän kuoli joulun alla 1894 oltuaan leskenä 37 vuotta.

Marian isosisko, isoisoisotätini Justina jää asumaan aluksi Sipilään ja hänet vihitään Abraham Tuomaanpojan kanssa. Heinäkuussa 1838 heille syntyy esikoinen, tytär Justiina, mutta samana syksynä Abraham kuolee keuhkokuumeen seurauksena. Miehensä kuoleman jälkeen Justina lähtee tyttärensä kanssa muualle, ilmeisesti kuitenkin Ruoveden rajojen sisäpuolelle, koska poismuutto merkintää ei löydy.

Justiinan ja veljen tyttärensä Amalian elämänvaiheiden etsiminen ja tutkiminen jatkuu siis vielä. Olen etsinyt heitä arkistojen piiloista aiemminkin ja jättänyt heidät välillä rauhaan, mutta taas kerran etsinyt ja etsinyt, selannut ja selannut. Voi olla, että jälleen on pidettävä taukoa heidän kanssaan ja palattava sitten myöhemmin heihin uudelleen. Toivon joskus nämä isoisoisoisovanhempieni jälkeläiset saavani kasaan. Sipillä oli nämä kolme tyttöä ja poika Antti, joka siis on isoisoisoisäni. Hänen poikiensa Salun, Mikon ja Santerin juuret jatkuvat tähän päivään ja varmasti vielä näiden tätienikin jäljet löytyvät - enemmin tai myöhemmin.

Marian kaste 1.9.1805 Ruovesi. Ensimmäisenä kummina mainittu Seppälän isäntä Matts Jöransson/Matti Yrjönpoika  on Marian setä.

Justinan kaste 26.7.1808 Ruovesi

Amalian kaste 21.4.1847 Ruovesi.

Retkeilyä suvun jalan jäljillä

Yhdistimme äitini kanssa  ulkoilun, luonnon, kulttuurin, yhdessä olon ja sukututkimuksen retkeilemällä Ruoveden Pihlajalahdella esivanhempiemme asumilla alueilla. Tällä kertaa valitsimme reitiksemme Hakajärven, Helvettijärven, Hauk-Kieringan ja Nenos-Kieringan ympäristöt. Nykytekniikan eli puhelimen tarjoaman karttapalvelun ansiosta uskalsimme suunnistaa noilla pikkuteillä pelkäämättä eksymistä, sillä taloja ja muita ihmisiä ei juurikaan näkynyt.  Hämäläisen maiseman vaihtelevuus lumosi ja lumoaa kertatoisensa jälkeen aina uudelleen. Ylämäkiä ja alamäkiä, mutkia, kiviä ja kallioita, peltoja, järviä ja suota. Taloja, autioita ja asuttuja, harvakseltaan. Synkän, korkean metsän ja melkeinpä pystysuoraan nousevan tai laskevan kalliomaiseman jälkeen on hieno laskeutua järven rantaan tai peltojen reunaan, missä maisema on taas toisenlaista, avaraa ja valoisaa. Jotenkin se on niin tuttua ja kotoista eikä siihen kyllästy ollenkaan. Tiet mutkittelevat tuossa maisemassa ja kun nykyinen Kuru-Ruovesitie tuntuu oikaistuna tosi suoralta siihen verrattuna mitä se oli omassa nuoruudessani niin vielä suoremmaksi sen tekee havainto siitä missä maantie on mutkitellut kauan ennen minun kulkujani.

Reittimme varrelle osui äitini papan  Mikko Rantasen (1891-1972) syntymäpaikka Hakajärven Rantalassa. Hänen isänsä Antti Sipinpoika Rantala ent. Sipilä (1820-1904) oli asettunut Rantalaan jo 1840-luvun lopulla ensimmäisen vaimonsa Maija Stiina Juhontyttären (1812 - 1888) ja lastensa, Mikon sisarpuolien Salun, Amalian ja Heikin kanssa. Maija Stiinan kuoltua vuonna 1888 Antti jatkoi elämää Rantalassa ja keväällä 1890 hänet vihittiin uuteen avioliittoon Mikon äidin Maria Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Isoisoisoisäni Antti kuoli Rantalassa helmikuussa 1904 vanhuuden uuvuttamana. Maria Liisa asui Rantalassa vielä miehensä kuoltua muutaman vuoden kunnes  vuonna 1906 muutti Ikaalisiin uuden puolisonsa kanssa. Nyt kulkemamme alue jäi juuri ja juuri ulkopuolelle kansallispuistoalueen, missä Helvetinkolun läheisyydessä on ollut Antin synnyin- ja lapsuudenkoti Sipilä. Tuolla kulkiessamme mietimme millainen maisema on Antin ja Maria Liisan aikaan ollut ja mitä reittejä he ovat kulkeneet. Maria Liisa oli lähtenyt varmasti Rantalasta suoraan Kuruntielle ja sieltä Ikaalisiin, mutta Antin kulkureitiksi mietimme matkallamme kulkemiamme ja näkemiämme polkuja ja teitä Kivi-Kieringan ja Haukkajoen suunnasta. Tuolta sydänmaalta oli matkaa Ruoveden keskustaan ja matkaa kuljettiin tuolloin kävellen ja talvella suksilla. Matka on varmasti pidentynyt kallioiden ja mäkien rinteitä laskevien, nousevien ja kiemurtelevien polkujen vuoksi, vaikka matkat ei muuten pitkät olisi olleetkaan. Pitkien järvien päissä kerrotaan olleen veneitä, jolloin matka nopeutui kun pääsi veneellä järven päästä päähän. Hauk-Kieringan päässä olikin rantaan unohtunut vanha vene - lieko entisajan kulkijan tai kalastajan.

Vene odottaa kulkijaa Hauk-Kieringan rannalla

Hauk-Kierinka

Hauk-Kieringalta matka jatkui ja alavan, valoisan järvimaiseman jälkeen ympärillä oli hetken vain metsää ja nousevaa ja laskevaa mäkeä kallioineen. Ennen Pöntystä ihailimme pientä puroa, joka laskiessan kohti seuraavaa järveä Nenos-Kierinkaa solisi ja kohisi kuin pieni koski. Vanhasta rakennuksesta päätellen paikkalla on voinut olla joskus mylly tai jokin paja, joka on tuota pientä koskea hyödyntänyt. Samoihin aikoihin kun Sipilästä Antti on tullut Hakajärven Rantalaan on Heinolan Pöntyksen torpassa asunut perhe, jotka ovat myös esivanhempiani. Seppä ja torppari Vilhelmi Heikinpoika ja Hedda Yrjöntytär asettuivat asumaan Pöntykselle 1800-luvun alussa. Heidän vanhin tyttärensä isoisoisoisoisoäitini Hedda Vilhelmintytär (1813-1863) oli tuolloin noin kymmenvuotias. Perustettuaan perheen Hedda asui puolisonsa Henrik Johaninpojan kanssa ensin Pöntyksellä, missä heidän kuusi vanhinta lastaan syntyivät, mutta muuttivat sitten Liesmäkeen. Lapsista kolmanneksi vanhin Maria Heikintytär (1840-1903) on esiäitini, äitini isänäidin mummu. Maria muutti aikanaan Kuruun Pyydysmäen Saariahoon, missä Kalle-pappani mummu Hilma Maria Matintytär (myöh. Nieminen) syntyi vuonna 1872.

Karhun jälkiä muurahaispesässä ja puussa.

Pöntyksentiellä olemme monina kesinä kulkeneet Pihlajalahdelta päin ja jatkaneet matkaa Haukkajoentietä Haukanhiedalle uimaan, mutta nyt tulimme eri suunnasta ja jatkoimme tienhaaran ohi Pihlajalahden vanhalle  koululle ja Nenoselle, missä näimme kahden kurjen laskeutuvan auringossa loistavien apila- ja rypsipeltojen reunalle. Kurkien lisäksi näimme ja kuulimme lintujen laulua ja kalojen molskahduksia, mutta varmasti siellä oli myös niitä eläimiä, joita emme onneksi nähneet. Hauk-Kieringan rannalla tunsimme selvän eläimen hajun paikalle saapuessamme. Hetken oltuamme haju hävisi, mutta pienen pelon ajatuksen toi melkein vieressä ollut hajoitettu muurahaispesä ja sen vieressä raavittu puu. Itse karhu jäi näkemättä. Tuossa metsäisessä ja kallioisessa maastossa tuo soinen, raikas järven ranta tarjosi varmasti hyvät juoma- ja ruoka-apajat niin karhuille, hirville kuin muille metsän eläimille, joten olisi siellä hyvinkin jonkun niistä voinut tavata. Ei myöskään ihme, että noille metsästys- ja kalastusmaille ovat monet tiensä löytäneet aina 1500-luvulla Savosta tulleista esi-isistäni Nenosen veljeksistä alkaen.

Nenos-Kierinka

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Juuria Huittisista

Virtain Pirttijärven Liisan ansiota on, että viime aikoina olen kaivanut esiin Ruoveden,Virtain, Kurun ja niiden naapurikuntien kirkonkirjojen sijaan Huittisten ja nyt myös Vampulan kirkonkirjoja. 1600-1700-luvuilla esivanhempani ovat pääsääntöisesti hämäläisiä, mutta Liisan elämän polun ansiosta niihin sekoittuu myös satakuntalaisuus. Liisa nimittäin lähti vuonna 1804 22-vuotiaana piiaksi Huittisiin, tapasi siellä puolisonsa Tuomaksen ja palasi hänen kanssaan takaisin Virroille. Aune-mummuni ja hänen mummunsa Iita Mäen os. Palosen kautta sukuni juontaa juurensa Virroilta Tuomaksen myötä siis Huittisiin ja sieltä hänen äitinsä suvun kautta Vampulaan. Nykyäänhän nämä ovat yhtä ja samaa kaupunkia, kun Vampula liittyi vuoden 2009 alussa Huittisiin.

Tuomaksen vanhemmat olivat Johan Markuksenpoika (1753 - 1825) ja Kristiina Johanintytär (1759 - 1793). Tuomaksen isän vanhempia en vielä ole löytänyt, vaikka olen selannut läpi niin Huittisten kuin lähikuntienkin kirkonkirjoja, mutta toivon tiedon jonakin päivänä löytyvän. Vielä en myöskään tiedä oliko isä alunperin Huittisista vai muualta sinne tullut. Tuomaksen ja hänen kahden isosiskonsa syntyessä perhe asui Huittisissa Korkeakosken Hurrilla. Siellä Juhalan torpassa isä Johan jatkoi elämäänsä myös sen jälkeen kun Tuomaksen äiti Kristiina kuoli vuonna 1793 Tuomaksen ollessa kolme vuotias. Isä Johan Markuksenpoika avioitui muutaman vuoden päästä uudelleen ja perheeseen syntyi vielä nuorempiakin lapsia. Hurrilla perhe asui vielä silloin kun Tuomaksen isä Johan kuoli marraskuussa 1825. Tuolloinhan Tuomas oli jo Virroilla Liisan puolisona ja viiden lapsen isänä.

Tuomaksen äiti Kristiina Johanintytär oli vain 34-vuotias kuollessaan. Hän oli syntynyt Huittisissa Suttilan kylässä Sutin talossa syksyllä 1759 Johan Tuomaksenpojan (1714-1775) ja Maria Bertilintyttären (s.1722) kuopuksena. Sama talo oli myös Kristiinan isän synnyinkoti, missä asuivat myös Kristiinan isovanhemmat Tuomas ja Karin. Kristiinan äiti Maria oli kotoisin Vampulasta. Hän oli syntynyt vanhempiensa Bertil Henrikinpojan (1695-1777) ja Valborg Göstantyttären (1699- 1776) esikoisena heinäkuussa 1722 Sallilassa Kupiaisen talossa, mihin isä Bertil oli tullut Vampulan Mellosta ja äiti Valborg Vampulan Tokarasta.Vampulassa Maria vihittiin vuonna 1744 huittislaisen Johan Tuomaksenpojan kanssa ja hän muutti miehensä kanssa Suttilaan.

Johan Thomasson ja Maria Bertilsdotter vihitään Vampulassa 25.3.1744.

Johanin ja Marian Christina-tytär  syntyy 21.10.1759 Huittisissa

Ruovesi, Virrat ja Kuru alueeella taloista lähteneiden sukulaisten elämän seuraaminen niin eteen- kuin taaksepäin helpottuu sillä, että tietää mitä taloja naapureissa oli, mitkä kylät olivat lähekkäin, missä sukua asui ja mitkä talot työllistivät paljon piikoja ja renkejä. Ja kun on selannut tuttuja rippikirjoja läpi monen suvun kanssa alkaa taloissa asuneet ihmiset jäädä mieleen. Nyt Huittisten ja Vampulan kirkonkirjoja selatessa joutuu raapimaan päätä, puremaan huulta ja välillä manaamaankin, kun etsintä ei etene. Talojen ja paikkojen nimet ovat outoja, joten myös tekstin lukeminen hankaloituu, kun epäselvästä tekstistä ei osaa arvata heti mitä se voisi tarkoittaa. Ja välillä tuntuu kuin satakuntalaisilla papeilla tai kirjureilla olisi epäselvempi käsialakin, mutta varmasti suurin vika on omissa silmissä ja harjoituksen puutteessa vanhan tekstin ja ruotsin kielen lukemisen suhteen. Löytämisen ilon lisäksi oppimisen ja hoksaamisen ilo auttaa jatkamaan mielenkiintoista etsintää, joten uskon puuttuvatkin tiedot vielä jonain päivänä löytäväni. Eikä taida ensi kesänä Huittinen olla vain ohikulkupaikka, sillä toivon samoilla sanoilla kuin tarina Huittisten tuhansia vuosia vanhasta hirvenpäästä alkaa; "Vuos tuhanten menneiden aikojen taa minä tahtoisin kurkistaa ja nähdä minkä näköistä oli ensimmäisen perheen väki...".

Mummuna on mukava olla

Minusta tuli eilen mummu. Samana päivänä tasan 44 vuotta sitten minusta tuli isosisko. Äidin kertoman mukaan olin siitä erittäin ylpeä. En muista tuntuiko tuo ylpeys kaksivuotiaan sydämessä yhtä pakahduttavalta onnen tunteelta kuin mummous tuntuu nyt, mutta näillä molemmilla rooleilla on äidin roolin lisäksi erityisen tärkeä merkitys elämässäni. Samanlainen erityinen merkitys on ollut elämässäni myös omilla mummuillani.

Toinen omista mummuistani, Aune-mummu, elää edelleen, joten meitä on nyt viisi sukupolvea yhtä aikaa tätä sukuhaaraa. Aune-mummu on minulle rakas, vaikka emme niin usein nykyään näekään. Lapsuudessa kävin mummulassa usein ja olihan siellä hyvänä leikkikaverina myös samaa ikää oleva enoni. Viime kesänä istuimme mummun kanssa hänen asuntonsa pihassa penkillä, söimme hyvällä omallatunnolla suklaata ja joimme kahvia. Mummu muistaa vielä paljon tarinoita entisajasta, joten tämän sukututkimusharrastuksen puitteissa ja vähän ohi senkin olen kuullut monta tarinaa ja yhdessä olemme muistelleet. Mummuni ei ole koskaan minua mistään valinnoista moittinut, vaikka kyllä lapsena muistan hänen monista asioista lasten leikeissä kieltäneenkin - niinkuin varmaan silloin aihetta olikin ja olisi niitä varmasti aikuisenakin ollut, mutta hän on aina ymmärtänyt ratkaisuni ja osoittanut ettei elämä vastoinkäymisiin lopu. Lapsuudessani mummu kävi kodin ulkopuolella töissä ja muistan miten enoni kanssa usein oltiin häntä mummulan tiehaarassa vastassa, kun odoteltiin häntä töistä. Loma-aikaan mummu marjasti paljon - torimyyntiin asti, mutta jäi häneltä hetkiä yhdessä oloonkin. Mummun kanssa otin nuorena tyttönä mummulan portailla aurinkoa eikä ollut pakko ryhtyä mihinkään työhön, vaikka sitäkin olisi ollut. Pappa siitä taisi meitä muistutella, mutta emme me välittäneet.

Minä ja Eeva-mummuni 1967 talvella

Eeva-mummuni kuoli kun olin kaksivuotias. Hänellä on silti ollut merkityksellinen rooli elämässäni, sillä hänellä on ollut tärkeä merkitys Kantojärvellä emäntänä, vaimona, äitinä ja mummuna. Hänen jälkensä näkyy tänäkin päivänä niin sydämissä kuin muistoissa ja hyviksi havaituissa toimintatavoissa, joista ainakin itse eniten kuulen siitä, että Eeva-mummullakaan ei koskaan jäänyt tiskit pöydälle, vaikka työtä talossa oli silloin paljon paljon enemmän kuin meillä nyt. Ahkera mummu olikin. Öljylyhdyn valossa hän lähti aamuisin navetalle ja palasi sieltä hoitamaan kotia ja laittamaan perheelle ruokaa. Valokuvista, vanhempieni ja sukulaisten tarinoista sekä esimerkiksi äitini anopiltaan saamista kirjeistä 1960-luvulla tiedän hänen olleen lämmin ja perhettään rakastava vaimo,äiti, mummu ja anoppi. Kodissa oli tilaa myös sukulaislapsille kuten Kantojärvellä aiempienkin sukupolvien aikana oli ollut tapana, että varsinkin kesäisin talonväki lisääntyi kesänviettoon tulleista sukulaisista.

Äitini mummut Emma ja Hilja elivät vielä minun lapsuudessani. Emma-mummua kävimme katsomassa Ruovedellä Muroleessa saaressa, missä hän asui ja Hilja-mummun luona vierailimme Tampereella Marjatan sairaalassa. Äidilläni, kuten muillakin heidän lapsenlapsillaan on paljon lämpimiä muistoja heistä. Isäni mummuista Anna ehti kuolla vuotta ennen isäni syntymää, mutta Lyyli-mummu eli vielä isän käydessä Kantojärveltä Karjulankylänkoulua. Tuo Mäkelän mummula oli sopivasti koulumatkan varrella, joten isä sisaruksineen poikkesi usein koulumatkalla mummun luona. Lyyli-mummu kävi myös paljon Kantojärvellä apuna talontöissä ja lastenhoidossa.

Tämän mummouden aiheuttaman onnen tunteen johdosta harmaat hiukset, kasvojen rypyt, lisäkilot, roikkuvat tissit ja jopa muutamat elämän murheet menettävät merkityksen. Mummuna on mukava olla ja alla olevan runon sanoin odotan yhteisiä hetkiä juuri syntyneen rakkaan pojanpoikani kanssa:

Käsi kädessä kuljetaan,
tämä on hyvä hetki.
Käsi kädessä kuljetaan,
aurinkoinen ja tuulinen retki.
Maailmanmenoa yhdessä ihmetellään,
jokainen puu, pensas ja jopa pellon multa.
Käsi kädessä kuljetaan,

mummu ja mummun kulta. 

Sukututkimuspäivä Ikaalisissa

Suur-Ikaalisten sukututkijat järjestivät jo perinteekseen muodostuneen sukututkimuspäivän tänään Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksella. Päivän teemana oli siirtolaisuus ja aiheesta olikin puhumassa siirtolaisinstituutin edustaja, omissa tutkimuksissaan siirtolaisasiakirjoja käyttänyt sukututkija sekä paikalliseen Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen perehtynyt henkilö. Luentojen lisäksi katseltavana oli siirtolaisinstituutin materiaalia ja kirjallisuutta aiheesta.

Celtic-laiva, jolla Olga ja Aune matkasivat New Yorkiin 1909

Siirtolaisuuteen ja siihen liittyviin asiakirjoihin olen itse tutustunut omien sukulaisteni muuttoja tutkiessa. Isäni papan Antto Kantojärven sisar Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi lähti tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan 7.7.1909 22-vuotiaana. Puoliso Matti Kärkäs oli mennyt jo aiemmin. Perillä New Yorkissa Olga ja vuoden vanha Aune- tytär olivat 25.7.1909. Laiva oli nimeltään Celtic. Se lähti Helsingistä, pysähtyi Liverpoolissa ja saapui New Yorkiin Island of Ellisiin. Matkustajaluettelossa numeroilla 15 ja 16 merkittyjen Olgan ja Aunen Amerikan määränpääksi ja oleskelupaikaksi on merkittu englanniksi puoliso ja isä Matti Kärkäs sekä osoite Brooklyniin New Yorkiin. Olga ja Aune eivät Amerikassa kauaan viihtyneet vaan palasivat seuraavana vuonna kotiin Helsinkiin.  Anton ja Olgan veli Lahja Kantojärvi lähti 1920-luvun lopulla töihin Canadaan, mutta perheen jäätyä Sieviin, myös hän palasi 1930-luvun alussa Suomeen oltuaan kuitenkin useamman vuoden töissä Canadan metsissä. Myös Anton, Lahjan ja Olgan serkku Janne Hoikkala lähti Amerikkaan 1890-luvun lopulla. Hän tiettävästi jäi sinne ja edelleen teen työtä tuon perheen löytämiseksi sieltä. Minnesotassa, mihin Janne aikanaan saapui, asuu paljon Hoikkala - nimisiä, joten toivon yhteyden sukuun vielä löytyvän. Kalle-pappani sisar Anni Äyräntö os. Karra muutti myös Amerikkaan 1900-luvun puolivälissä ja hän perheineen asustaa siellä edelleen. Suvun jäsenten etsintään Amerikasta olen saanut hyvin apua siirtolaisinstituutista, joka palvelee myös internetin välityksellä ja jonka kautta olen löytänyt linkkejä, joiden kautta etsiä sukulaisia. Amerikan siirtolaisten lisäksi olen etsinyt sukua myös Ruotsista ja Tanskasta.

Tapahtumassa oli aiempaa vähemmän näytteilleasettajia, joten tilaa vapaamuotoiselle keskustelulle aulatilassa oli runsaasti. Mukava anti tällaisille tapahtumille onkin se, että tapaa muita harrastajia, kuulee muiden kokemuksia, saa vinkkejä omaan tutkimukseen ja joskus jopa tapaa yllättäen ihmisiä, joiden kanssa sukujuuret kohtaavat jossakin kohtaa menneisyyttä. Näin kävi tänäänkin ja puhuessamme päädyimme moniin yhteisiin, tällä kertaa virtolaisiin nimiin. Näillä keskusteluilla on se innostava puoli, että ne saavat palaamaan perheisiin ja taloihin, joita ei välttämättä hetkeen ole tutkinut. Tänäänkin on ollut pakko kaivaa tuon keskustelun pohjalta esiin Virtain rippikirjoja ja oman sukututkimusohjelman tietoja etsien yhteyksiä eri perheiden välillä. Äitini mummun Emma Rantasen os.Mäki sukuhan on vahvasti virtolaista, mutta löytyy sieltä myös sekä äitini että isäni puolelta muitakin Ruoveden ja Kurun puolelta Virroille lähteneitä sukuhaaroja.

Nuijamiesten muistomerkki Ilmajoella kortin kuvaamana

Jaakko Ilkan sukuseuran esittelypöytä kiinnosti minua siksi, että lasteni sukujuuret isänsä puolelta juontavat Ilmajoelle ja lähiympäristöön. Lasteni isän setä Veikko Hakala on aikanaan 1980-luvulla sukua tutkinut ja se helpottaa tiedon hakemista lasteni sen puolen sukujuurista. Jaakko Ilkan Sukusanomista n:ro 6 löysin myös Aila Yli-Hakolan poimintoja Ikaalisten historiasta, mikä puolestaan saa kaivelemaan Ikaalisten historiateoksia ja Veikonkin tekemää sukututkimusta taas kerran esille. Lehtien, sukuseuran pinssin, korun ja postimerkkien joukossa oli myös sukuseuran myymä Ilkan monumenttia kuvaava postikortti, joka on kuva Alexander Paischeffin maalaamasta Valistuksen opetustaulusta vuodelta 1924.

Luentojen lomassa Mauri Rönni kertoi kevenneyksenä muistojaan entisaikojen elämästä. Osassa tarinoissa Mauri oli elänyt itsekin mukana, mutta osa arvokkaista tarinoista oli kuultua aiemmilta sukupolvilta. Tunnen Maurin tarinointitaidon ennestään eikä hän tuottanut pettymystä nytkään. Lasten pituushyppykisat ja kanankuolintodistus jäivät minulle tarinoina mieleen monen muun tarinan joukossa. Nämä tarinat perheen arjesta, kylän tapahtumista ja entisajan elämästä tuovat sukututkimusta elävämmäksi, mutta antavat ne meille nykypäivän ihmisille paljon opettavaistakin tietoa menneistä ajoista. Päivän ajatuksena näiden tarinoiden lisäksi jäi mieleen ihmisten kohtaamisen tärkeys. Vaikka sukututkimusta voi harrastaa tunti toisensa jälkeen yksin tietokoneen parissa, virastoissa tai kirjastoissa, tärkeää on ihmisten kohtaaminen ja näiden tarinoiden eläminen yhdessä.

Hautausmaakäynnin ajatuksia Virroilta

Virtain siunauskappeli

Kesän aikana olen taas käynyt useammalla hautausmaalla sekä viemässä kukkia että hiljentymässä läheisten haudoilla, mutta myös mielenkiinnosta kotiseudun ja suvun historiaa ja kulttuuria kohtaan. Yhden käynnin kohteena olivat Virtain hautausmaat. Olen käynyt Virroilla usein, jopa asunut siellä yhden kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen sisareni alivuokralaisena hänen opiskellessa siellä, mutta hautausmailla en muista käyneeni. Virtain keskustan tuntumassa on vuonna 1774 valmistunut kirkonrakentaja Antti Hakolan johdolla rakennettu kirkko ja kirkon ympärillä vuonna 1702 käyttöön otettu vanha hautausmaa, jonka rinnalla on myös vuonna 1965 käyttöön otettu laajennusosa. Muutaman kilometrin päässä kirkosta ja Virtain keskustasta Siekkisessä on uusi vuonna 1902 käyttöön otettu hautausmaa. Uudella hautausmaalla on jugendtyylinen siunauskappeli, jonka on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström, joka on kuuluisan tälläkin alueella paljon maisemia ja elämää valokuvanneen valokuvaaja I.K.Inhan veli.

Uudella hautausmaalla on isäni tädin, vuonna 2000 Virroilla 91-vuotiaana kuolleen Taimi Sisko Petäjän os. Kantojärvi hauta. Samassa haudassa ovat haudattuina kahdeksan vuotta aiemmin kuollut Taimin puoliso Lauri sekä heidän Helsingissä kuollut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu poikansa Toivo. Taimi syntyi Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä vuonna 1909 Antto ja Anna Kantojärven seitsemästä lapsesta kolmanneksi vanhimpana. Hänen kummejaan olivat isänsä Anton setä Antti Hoikkala ent. Kantojärvi ja Manta Hoikkala. Taimilla on viisi lasta, joista kaksi on kuollut. Pirkanmaalla ja Uudellamaalla asuu hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, lapsenlapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsenlapsiakin, joita on jo kaksi, Rosa ja Eveliina.

Äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki syntyi vuonna 1892 Virroilla Vaskivedellä ja siellä asui hänen sisariaan sekä vanhempansa. Etsimisestä huolimatta en löytänyt Emman vanhempien, Aune-mummuni isovanhempien Santeri ja Iita Mäen hautoja, mutta Emma-mummun sisarten Hiljan ja Seenan löysin. Emma itsehän on haudattu Ruovedelle. Siskoista Hilja Siviä Leppämäki os. Mäki kuoli 77-vuotiaana vuonna 1982. Hän asui ikänsä Virroilla Vaskivedellä. Hänen kanssaan samassa haudassa on aiemmin kuollut puoliso Onni sekä heidän neljän kuukauden iässä kuollut poikavauvansa Simo.

Seena Maria Rantanen os. Mäki kuoli 75-vuotiaana neljä vuotta ennen puolisoaan, joka on haudattu samaan hautaan. Seenan puoliso Ansse kuoli 83-vuotiaana 23.1.1979 Virtain vanhainkodin tulipalossa Jäähdyspohjassa. Palo on yksi Suomen tuhoisimmista laitospaloista. Siinä kuoli Anssen lisäksi 26 muuta vanhainkodin asukasta. Virtain vanhainkodissa oli tuolloin alkuvuodesta 1979 vanhuksia 69, joista suurin osa pystyi pelastautumaan omin avuin tai hoitajien ja pelastusmiehistön avulla, mutta näitä sairasosastolla vuodepotilaina olleita liikuntakyvyttömiä asukkaita ei onnistuttu saamaan turvaan, vaan he kaikki 27 paloivat vuoteisiinsa. Palon uhrit haudattiin yhtä aikaa neljässä eri paikoissa eri puolilla Virtain kaupunkia. Palaneen vanhainkodin paikalla lähellä Virrat-Ruovesi maantietä on vuonna 1989 paljastettu muistomerkki tulipalossa kuolleiden muistoksi.

Olgan ja Iivarin hauta

Virroilla on myös Kalle - pappani tädin Olga Maria Taivalmäen os. Nieminen hauta. Olga Maria Taivalmäki ja äitini mummu Hilja Sabina Karra olivat sisaruksia. Olga Maria kuoli 75-vuotiaana vuonna 1976 kaksi vuotta ennen puolisoaan Iivari Taivalmäkeä. Olga syntyi Kurussa Hilma ja Matti Niemisen kuusilapsiseen perheeseen. Hilja-sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi ja lisäksi tytöillä oli kaksi heitä vanhempaa sekä kaksi nuorempaa veljeä. Olga muutti naimisiin mentyään Virroille Vaskivedelle ja asui siellä koko aikuisikänsä Iivari puolisonsa kanssa. Olgan ja Iivarin haudan vierellä on haudattuna myös heidän perillisiään.

Virroilla on hautausmaat myös Killinkoskella ja Liedenpohjassa. Nämä hautausmaat on otettu käyttöön 1900-luvun puolen välin paikkeilla ja Liedenpohjan kirkko hautausmaan vierellä on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on rakennettu 1961 vanhasta koulusta. Virtain kirkon vierellä sijaitsevalla vanhalla hautausmaalla voi varsinkin kesäaikaan kulkea todellisessa hiljaisuudessa, sillä puut ja pensaat kätkevät suojiinsa kuin omaan maailmaansa runsaasti vanhoja hautoja ja hautamuistomerkkejä. Äitini puolen sukujuuria on runsaasti Virroilla, joten kivistä löytyi paljon yhteyksiä tutkimiini perheisiin kuten esimerkiksi Kauppila, Nojonen, Herranen, Palonen, Härkönen ja monta monta muuta. Virtain seurakunnan rippikirjoista tutuksi tuleet perheet saavat tarinaansa eloa myös hautausmailta, sillä pappien merkintojen lisäksi haudat ja omaisten perheenjäsenilleen pystyttämät hautakivet ja hautamuistomerkit näyttävät kirjoissa mainittujen ihmisten todella eläneen vahvistaen samalla sukujen historiaa tutkivan mielikuvaa suvun jäsenistä.

Muuttokirjat

Seurakuntien muuttokirjat ja muuttoluettelot antavat sukututkijalle monia mielenkiintoisia tietoja suvun jäsenistä. Seurakuntalaisten muutoista on pidetty kirjaa eri seurakunnissa ja eri aikoina hyvin vaihtelevasti ja eri tavoin. Muuttoluettelossa on useimmiten nimi, mahdollinen asema tai ammatti, ikä, muuttopäivä, mistä ja mihin muutti, viittaus saman vuoden rippikirjan sivulle ja muuttokirjan numero. Muuttokirja eli muuttotodistus, atesti on asiakirja, joka seurakunnasta toiseen muuttavan henkilön piti pyytää asuinpitäjänsä papinkansliasta ja toimittaa muuttoseurakuntaan. Muuttokirjan voi löytää siis tuloseurakunnan arkistoista, lähtöseurakunnassa niitä ei arkistoitu.  Muuttokirjaan on usein merkitty enemmän tietoa kuin muuttoluetteloon. Siinä voi nimen lisäksi olla nähtävissä esimerkiksi syntymäaika ja -paikka, ammatti, vanha ja uusi asuinpaikka, tiedot ehtoollisella käymisestä, luku- ja kristinopin taito, aviosuhde, maine ja isorokkoa vastaan annettu rokotus tai muita muutossa huomioitavia asioita kuten ruumiin vamma tai siveellistä käytöstä koskevat tiedot. Muuttokirjalla saattoi olla isokin merkitys muuton toteutumiseen varsinkin jos heikkoudet tai elämäntavat viittasivat siihen, että tulijan arveltiin päätyvän vaivaishoidon rasitukseksi. 

Vanhimmat muuttokirjat ovat 1600- ja 1700-luvun vaihteen tienoilta, mutta varsinaisesti yhtenäisemmät muuttoasiakirjat alkavat seurakunnissa näkyä vasta 1700-luvun lopulla. Muuttokirja muuttajalla oli oltava 1800-luvun lopulle saakka. Omien sukulaisten tietoja ja muuttoja selvitellessä olen huomannut samankin alueen seurakunnissa olevan kirjaamiskäytännöissä paljon eroja. Toisessa seurakunnassa pappi on voinut olla tarkempi kuin toisessa ja samassa seurakunnassakin huomaa eroja eri pappien välillä. Kirjaamisen lisäksi eroja on siinä miten muuttokirjoja ja muita seurakunnan asiakirjoja on arkistoitu ja miten niitä on tähän päivään säilynyt. Muiden seurakuntien asiakirjojen tapaan muuttokirjojen lukeminen ja tulkitseminen on vaatinut opettelua. Ruotsinkieli ja vielä vanha sellainen, vanhat kirjaimet ja pappien käsiala vaativat välillä pitkää pinnaa ja opiskelemista. Alueen paikallishistoriankin tuntemusta tarvitaan, sillä seurakuntien ja pitäjien rajat ovat vuosien varrella muuttuneet monessa seurakunnassa.Välillä on pitänyt hakea apua kirjallisuudesta ja toisilta sukututkimusta harrastavilta.

Aune-mummuni mummun Maria Liisa Reetantyttären s.3.3.1857 Ruovedellä muuttokirjasta näkee, että hän on ollut piikana Virroilla Toisveden Antilassa ja muuttanut Virroille 1878. Nyt marraskuussa 1880 hän muuttaa takaisin Ruovedelle ja menee piiaksi Kangaspusun torppaan Kalliojärvelle. Muuttokirja kertoo, että hän on käynyt rippikoulun ja saanut ehtoollisen viimeksi 24.11.1879 Virroilla. Muuttokirjan mukaan hän käsittää kristinoppia kansan tavalla ja on elintavoiltaan nuhteeton.


Ruovedellä kesällä 1806 syntynyt ja 6-vuotiaana Kurun Kantojärvelle vanhempiensa ja veljensä kanssa muuttanut Maria muutti elämänsä aikana useamman kerran. Aikuistuttaan ja veljensä ryhdyttyä Kantojärven torppariksi Maria oli piikana Ruovedellä ja Messukylässä sekä muutamaan otteeseen myös Kantojärvellä, missä hän viimeiset elinvuotensa vietti sekä piikana että vaivaishoitolaisena. Tässä yksi hänen muuttokirjoistaan vuodelta 1845, jolloin hän muutti Messukylän jälkeen Ruovedelle ensin piiaksi Pihlajamäkeen ja sitten Hammoon.

Tuomas ja Liisa, esivanhempani Aune-mummuni mummun Iita Maria Mäen os. Palosen äidin sukuhaaran kautta, muuttivat helmikuussa 1814 Huittisista Virroille. Nämä Huittisista saadut muuttokirjat ovat arkistoituna Ruoveden seurakunnassa, sillä tuolloin Ruovesi oli Virtain kappeliseurakunnan emäseurakunta ja näin muuttaneiden muuttokirjat löytyvät sieltä. Liisan muuttokirjasta näkee, että hän oli muuttanut Huittisiin vuonna 1804 Ruovedeltä. Liisa on syntynyt Virroilla Pirttijärvellä ja sinne hän myös Huittisista löytyneen puolisonsa kanssa palasi. Tuomas ja Liisa oli vihitty juuri muuttoa edeltävästi tammikuussa 1814, joten muuttokirjoissakin heidät on merkitty toinen toisensa puolisoina.

Seppälän Yrjöstä Rantasen Mikkoon

Yrjö Sipinpoika (1733-1807) oli Sigfrid ja Anna Seppälän vanhin poika. Hän eli koko elämänsä lapsuudesta kuolemaan saakka Ruovedellä Väärinmajassa Seppälässä. Yrjöllä oli kaksi Walborg nimistä vaimoa, Antintytär ja Erkintytär ja heidän kanssaan yhteensä yksitoista lasta. Vaimoista toinen sotilas Erich Spelmanin tytär Walborg (1754-1821) on oma esiäitini, joka myös syntyi ja varttui Seppälässä, joten Yrjö varmasti tunsi toisen puolisonsa lapsuudesta asti samasta pihapiiristä ja avioitui tämän itseään 21 vuotta nuoremman Walborgin kanssa ensimmäisen vaimon kuoltua. Yrjön ensimmäisen avioliiton lapset olivat nuorimmasta päästä vielä kotona, joten uusi puoliso sai avioliiton myötä myös heidät huolehdittavakseen. Yhteisiä lapsia Yrjöllä ja Walborg Erkintyttärellä oli neljä, joista toiseksi nuorin on vuonna 1784 syntynyt esi-isäni Sigfrid. Yrjö Sipinpoika kuoli 74-vuotiaanan Seppälässä talvella 1807 polttotautiin eli ankaraan, kovaan kuumeeseen.

Sigfrid Jöransson(Yrjönpoika) syntyi 2.2.1784  Ruovesi Seppälä

Sigfrid Yrjönpoika (1784-1850) meni naimisiin Ruoveden Lahomäestä kotoisin olleen Anna Henrikintyttären kanssa. Sigfrid ja Anna asuivat aluksi Seppälässä ja heidän ensimmäinen lapsensa Maria, joka kuoli jo pienenä syntyi Seppälässä ollessa vuonna 1805. Sigfridin veli, Maria tyttären kummisetä isännöi tuolloin Seppälää, joten Sigfrid lähti rengiksi muualle perhe mukanaan ja asettui asumaan Visuvedellä Sipilän torppaan. Sigfrid oli kolme vuotta pakkotyössä Viaporissa, nykyisin Suomenlinnassa saatuaan tuomion varkaudesta. Kihlakunnan oikeuden antama ruumillinen rangaistus muuttui hovioikeudessa pakkotyöksi syynä Sigfridin vaivaisuus ja kivulloisuus. Sigfrid kuoli kotonaan Sipilässä heinäkuussa 1850 verenvuotoon. Sigfrid nimi on rippikirjoissa ja muissa lähteissä kirjoitettu Sigfrid nimen lisäksi Sipinä ja Sihverinä. Mukava olisi tietää millä nimellä nämä esi-isät ovat itse itseään tuolloin kutsuneet.

Sigfridin ja Annan nuorin lapsi ja ainoa poika on isoisoisoisäni Antti (1820-1904). Hän syntyi kesäkuussa 1820 Ruoveden Visuvedellä Sipilässä. Antti teki töitä Visudellä kotonaan Sipilässä sekä lähitaloissa Karralla ja Pourussa. Vuonna 1860  hän muutti vaimonsa ja lapsiensa kanssa Pourusta Pihlajalahteen Hakajärvelle Rantalan tölliin. Maria Stiina  puolison kuoltua Antti meni naimisiin itseään 37 vuotta nuoremman isoisoisoäitini Marja Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Antti oli tuolloin 70-vuotias ja Maria Liisa 33-vuotias. Antilla oli tuolloin kolme aikuista lasta ensimmäisestä avioliitosta ja Maria Liisalla kaksi vuotias aviottomana syntynyt Svante-poika. Maria Liisalle oli myös ennen Svantea syntynyt avioton poika Salu, joka oli kuitenkin kuollut muutaman vuoden ikäisenä jo ennen Svanten syntymää. Antti  kuoli vanhuuteen 1904. Sitä ennen perheeseen oli 1890-luvulla syntynyt kaksi poikaa; Mikko ja Santeri. Antti mainitaan Ruoveden rippikirjoissa silmäpuolena. Myös Marja Liisa sokeutui vanhuudessaan.

Antti ja Maria Liisa vihitty 26.5.1890 Ruovesi

Maria Liisa oli äitinsä kanssa kulkenut talosta taloon töissä ja joutunut jo lapsena lähtemään kotoa työntekoon. Ruovedellä ja Virroilla vietettyjen piikavuosien jälkeen neljäntoista vuoden ajan kestänyt yhteiselo itseään huomattavasti vanhemman miehen kansa toi varmasti Maria Liisalle lapsineen mahdollisuuden asettua paikoilleen ja tehdä koti johonkin. Uskoisin, että Antti antoi nuorelle vaimolleen kodin ja elannon, Maria miehelleen vanhuuden turvan. Perhe oli kuitenkin köyhä ja Antin kuoltua Maria Liisa joutui antamaan yhden lapsista kasvatiksi. Äitini pappa,  isoisoisäni Mikko kasvoi velipuolensa, kummiensa Heikki Antinpojan ja tämän vaimon Miinan kanssa. Svante kuoli 1918 Raahessa punaisten vankileirillä, Santeri muutti aikanaan Tampereelle ja Mikko jäi perheensä kanssa Ruovedelle. Maria Liisa itse meni uudelleen naimisiin vuonna 1906 ikaalilaisen Albert Kustaanpoika Hietamäen kanssa ja muutti Ikaalisiin, missä eli kuolemaansa saakka.

Lauri Viita (1916-1965)

Lauri Viita (kuva Wikipediasta)

Runoilija, kirjailija Lauri Viita (1916-1965) on tullut minulle ensimmäisiä kertoja tutuksi nuorena, todennäköisesti ylä-aste tai lukioikäisenä, kun koulussa on luettu hänen runoteoksiaan ja romaanejaan kuten esimerkiksi Betonimylläri, Kukunor tai Moreeni. Ylioppilaaksi päästyäni 1980-luvun puolessa välissä ollessani töissä Kurun kunnalla kävimme kunnan työntekijöiden kanssa katsomassa Tampereen teatterissa tuon hänen oma elämänkerrallisen työläisperheen elämästä kertovan teoksen Moreeni. Tai ehkäpä ihan ensimmäinen tietoisuus Lauri Viidasta tuli kun lapsuudessani vierailimme Tampereella isäni serkun Heikin perheen luona ja ulkoilimme Pispalan maisemissa, missä sijaitsee Lauri Viidan lapsuudenkoti, joka on vuodesta 1977 alkaen toiminut Lauri Viita-seuran ylläpitämänä museona.  Lauri Viitaan törmää Tampereella  yllättäen myös esimerkiksi Hotelli Ilveksen huonetapeteissa sekä Aleksis Kiven kadun kivikirjastossa, jossa on katuun upotettuja graniittilaattoja, joissa lukee suomalaisten kirjailijoiden tekstejä ja muutamassa niissä on myös Lauri Viidan teksti. Yksi niistä on kokoelmasta Suutarikin, suuri viisas, vuodelta 1961 ja se on julkaistu myös teoksessa Kootut runot, 1994:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan satelliitti lennä.

Lauri Viidan hauta

Lauri Viita syntyi Emil ja Alfhild Viidan seitsenlapsisen perheen nuorimmaisena Pirkkalan pitäjässä Pispalan kylässä joulukuussa 1916. Myöhemminhän Pispala on liitetty Tampereen kaupunkiin. Sodan jälkeen hän julkaisi ensimmäisen kirjansa. Kirjoittamisen hän aloitti jo rintamalla ollessaan. Sota-aika ja työläisperheen elämä, mutta varmasti myös sairastamansa skitsofrenian vuoksi Kellokosken sairaalassa vietetty aika ovat vaikuttaneet hänen ajatuksiinsa kirjoittaessaan. Lauri Viita kuoli tapaturmaisesti, kun häntä kuljettanut taksi törmäsi maantiellä rattijuopon ajamaan kuorma-autoon 1965 juuri joulun alla.  Lauri Viidan hauta ja muistomerkki on Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla.

Sittemmin olen törmännyt Lauri Viitaan sukututkimuksessa. Lauri Viita ja äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki (1892-1973) ovat viidennen sukupolven serkkuja. Laurin isä Emil Viita ja Emman isä Santeri Mäki ovat edellisen sukupolven serkkuja. Yhteinen esi-isä minulla ja Lauri Viidalla on noin 1696 Ruotsissa syntynyt ja vuonna 1721 Suomeen tullut sotilas Jonas Ingemarsson Frisk, joka asettui asumaan Virroille ja perusti siellä perheen Keuruulta kotoisin olleen Brita Simontyttären kanssa. Minun sukuni jatkuu heistä heidän poikansa Ingemarin kautta ja Lauri Viidan heidän Maria tyttärensä kautta.  Lauri Viidan isä Emil on syntynyt Virroilla, mutta muutti Tampereelle vuonna 1891 ennen perheen perustamistaan. 1950-luvun alussa Ruoveden Muroleessa asuneilla on muistoja Lauri Viidasta myös siltä ajalta kun hän hetken asui siellä puolisonsa runoilija, kirjailija Aila Meriluodon ja tyttärensä kanssa.

Liisa ja Tuomas

22-vuotias Liisa Antintytär lähti vuonna 1804 Virroilta Pirttijärven talosta piiaksi Huittisiin. Liisa oli Virtain Tyrkön Pirttijärvellä asuneiden Antti Yrjönpojan ja Sofia Erkintyttären seitsemästä lapsesta vanhin. Liisa oli Huittisissa kymmenen vuotta. Siellä hän tapasi miehensä Tuomas Juhonpojan heidän ollessa samaan aikaan töissä Loimaan Lähteenmäen talossa, minne Tuomas oli lähtenyt rengiksi 17-vuotiaana. Tuomas oli Liisaa kahdeksan vuotta nuorempi. Tammikuun 2.päivänä 1814 Tuomas ja Liisa vihittiin ja samana keväänä he muuttivat yhdessä Virroille Pirttijärvelle Liisan kotitaloon. Lopun elämänsä he asustivat itsellisinä Pirttijärvellä. Perheeseen syntyi kuusi lasta; Kaisa, Juho, Kaapo, Esteri, Ulla ja Sofia. Liisan isä oli kuollut muutama vuosi Liisan Huittisiin lähdön jälkeen, mutta äiti Sofia asui Liisan ja Tuomaksen perheen kanssa kuolemaansa saakka. 1800-luvun puolessa välissä talon nimi muuttu Pirttimäeksi.

Tuomas ja Liisa vihitty 2.1.1814 Huittinen Loimaa Lähteenmäki

Liisan ja Tuomaksen nuorin lapsi Sofia sai nimensä Liisan äidin Sofian mukaan. Pieni Sofia eli vain 3 kk. Hän kuoli 22. tammikuuta 1828. Harmillinen yhteensattuma on Sofian ja mummunsa kuolemissa, sillä mummu kuoli saman päivänä 27. tammikuuta kuin tyttärentytär haudattiin. Virtain kuolinkirjassa Sofia-mummun kuolinsyyksi on merkitty vanhuus, mutta varmaankin on tyttärentyttären hautauspäivällä ollut silti merkitystä mummun jaksamiseen. Sofia-mummu oli kuollessaan 71-vuotias.

Tuomas Juhonpoika oli syntynyt joulukuussa 1790 Huittisissa Korkeakoskella Hurrilla. Kirsti-äiti kuoli 34-vuotiaana Tuomaksen ollessa 3-vuotias. Isä Juho Markuksenpoika meni uudelleen naimisiin muutaman vuoden kuluttua ja myöhemmin Tuomas sai kahden isosiskon jälkeen vielä kolme nuorempaa sisarta. Tuomaksen sisaruksista Leena ja Juho tulivat 1820-luvun alussa myös Virroille Pirttijärvelle. Tuomaksen isä  perheineen asusti koko elämänsä Korkeakoskella Hurrilla ja myöhemmin vanhimpien lasten kotoa lähdettyä siellä Juhalan töllissä, missä hän vuonna 1825 kuoli vanhuuteen myös 71-vuotiaana kuten poikansa anoppi.

Liisasta ja Tuomaksesta heidän sukunsa jatkuu itseeni heidän tyttärensä Esterin kautta. Esteri lähti piikomaan Ruovedelle ja asettui asumaan Ruoveden Visuvedelle puolisonsa Heikin kanssa. Heidän vanhimman tyttärensä Marian ja hänen puolisonsa Antto Palosen vanhin tytär Iita Maria  meni aikanaan naimisiin virtolaisen Santeri Mäen kanssa asettuen asumaan Virtain Vaskivedelle. Santerin tytär Emma Rantanen on mummuni Aunen äiti. Pirttimäen Sofia - mummusta on muuten suora naislinja itseeni; Sofia, Liisa, Esteri, Maria, Iita Maria, Emma, Aune, Eila ja minä. No, minusta se katkeaa, koska itselläni on vain poikia, mutta sisareni tytär Anni saattanee tätä naislinjaa jatkaa ja onhan Emmalla Aune-mummuni lisäksi tyttäret Kaisa ja Kerttu, joilla on tyttäriä tyttärineen ja lisäksi hänen sisarellaan Hilja Leppämäellä on tyttäriä ja tyttärentyttäriä myös. Väliä minun ja esiäitini Sofian syntymillä on 209 vuotta.

Kortit kertovat

Suvun ja kotiseudun historian harrastamisen myötä olen kerännyt myös vanhoja postikortteja. Postikorttien historia on alkanut Itävallasta, mistä korttien käyttö on levinnyt Saksaan ja myöhemmin myös Suomeen. Suomessa postikortteja on saanut virallisesti lähettää vuodesta 1871. Postimuseossa on esillä kaksi ensimmäisten joukossa lähetettyä korttia, jotka Sakari Topelius on lähettänyt veljelleen. Sieltä on saatavissa myös paljon muuta postin historiaan liittyvää tietoa. Kuvalliset postikortit yleistyivät 1890-luvulla ja niitä alettiin painaa sarjatuotantona. Alkuun kuvallisista postikorteista  suurin osa tuotiin ulkomailta ja niihin painettiin erilaisia suomen- ja ruotsinkielisiä tervehdyksiä. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa postikortit olivat tervehdysten ohella myös tärkeä tiedotusväline. Tärkeät tapahtumat kotimaasta ja ulkomailta kuvattiin postikortteihin ikään kuin uutiskuvina. Tapahtumien ohella tärkeät henkilöt, keksinnöt ja rakennukset olivat yleisiä korttien kuva-aiheita. Postikorteissa kuvattiin myös kansallismaisemia ja suomalaisten suurmiesten kuvia. 1900-luvun alussa valokuvien käyttö postikorteissa yleistyi  ja nopeasti jokaisella paikkakunnalla Suomessakin oli oma korttinsa, joka kuvasi kaupunkia, paikkakuntaa tai sen maisemaa.

1900-luvun alussa suosittuja olivat eri maiden hallitsijoita esittävät kuvat.

 

Lapsena keräsin maisemakortteja, joita ystävät, sukulaiset ja perheenjäsenet lomamatkoiltaan perheellemme lähettivät. Tuolloin 1970-1980-luvulla sain usein kortteja ympäri maailmaa, mutta tänä päivänä vastaavat kortit ovat harvinaisia, mutta sitäkin iloisempia yllätyksiä postilaatikossa. Suvussani on säilynyt joitakin vanhoja lähetettyjä kortteja eri maista ja kaupungeista. Helsinkiläinen 6-vuotias Aune sai kortin äidiltään Tampereelta kesällä 1914 äidin ollessa sukuloimassa ja Aune oli jäänyt kotiin. Tammerkoskea esittävän kortin takana Olga-äiti kertoo nukkuneensa ladossa sisarensa luona ja auttaneensa tätä vauvan hoidossa. Äiti kertoo ikävöivänsä Aunea ja toivottaa hänelle hyvää vointia kuten myös sukulaisille, joiden hoiviin Aune on Helsinkiin jäänyt. Tammikuussa 1911 pappani Antin täti Olga lähetti Amerikasta Pittsburghista kortin äidilleen Edla Kantojärvelle. Paikallista sairaalaa esittävän postikortin takana Olga kiittää äitiään kirjeestä, kertoo äidilleen Aune-tyttären olleen sairaana, mutta olevan jo toipumaan päin ja lähettää sydämellisiä terveisiä vaarille ja koko perheelle.

Tampere 1914

Pittsburgh 1911

Historianharrastajalle postikorteista syntyy tarinoita kuvien ja lähettäjien viestien lisäksi myös postimerkeistä, postileimoista sekä korttien kuvien takana olevista taiteilijoista. Akseli Gallen-Kallelan maalauksia esittävät postikortit ovat kuin taideteoksia samoin kuin sukulaistädiltä Aunelta aikoinaan saamani korttisarja, joka sisältää useita kuvakortteja keskieurooppalaisten taiteilijoiden maalauksista. Merkityksettömiä eivät ole postikorttien herättämät tunteet ja muistotkaan. Oman elämäni varrelta olen säästänyt maisemakorttien lisäksi mm. Rakkautta on....-postikortteja sekä jossakin vaiheessa muotiin tulleita horoskooppikortteja sekä ystävänpäiväkortteja tai muuten vain jostakin syystä itselleni merkityksellisä tai kauniita kortteja. Säilytettävien korttien joukossa on myös muutamien sukulaisten ja tuntemieni ihmisten kuten Raija Kukkosen, Jarmo Lehdon, Joel Åfeltin, Liisa Peltosen ja Irma Hakalan maalauksista ja valokuvista tehtyjä postikortteja.

Taidekortteja Keski-Euroopasta

Kortteja Gallen-Kallelan maalauksista

Myös laivakortit kertovat omaa historiaansa.

Liedenpohja

Liedenpohja on Virtain kylä noin 20 kilometriä Virroilta Alavudelle päin Toisveden rannalla. Suunnilleen saman verran on matkaa Alavudelle.  Liedenpohjassa nimen historiasta kerrotaan, että kylä on saanut nimensä ensimmäisten  asukkaiden tullessa soutaen lahdenperään. Edellä kulkenut oli sitten löytänyt erämiesten vanhan leiripaikan ja tulisijan ja tokaissut toisille, että tässä on lieden pohja. Tästä tulijat ajattelivat että paikalla on ennenkin ollut ihmisiä ja päättivät jäädä sinne. Ja näin oli paikka saanut nimeksi Liedenpohja.

Liedenpohjassa on erään hiekkakankaan keskellä syvä rotko, hiekkahauta nimeltään Ilmarisen hauta.  Mäen ja Vasaman 1955 toimittamassa kirjassa Kotiseutuni Pirkkalanpohja kerrotaan, että Kalevalasta tunnettu Seppo Ilmarinen oli kerran halunnut kääntää Liedenpohjasta Näsijärveen lähteneen laskujoen virtaussuuntaa pohjoisesta etelään ja pyytänyt avukseen jättiläisen nimeltään Ilma-Isto.  Ilmarisen käskystä Ilma-Isto oli sitten kerran seissyt Toisveden rannalla lapio olalla aikoen kaivaa kanavan Toisvedestä Kukkolampeen yhdistääkseen Lapuanjoen vesistön Toisveteen ja Näsijärven vesistöreittiin. Mittaillessaan tätä kannasta hän pisteli välillä kuoppia maahan. Rasin nevan kohdalla hän oli nostanut koko lapiollisen ja näin oli syntynyt neva. Puolivälissä Maanselän kannasta hän pisti lapiollaan kaksi täyttä pistoa, mutta kolmannella pistolla lapio katkesi. Jättiläinen suuttui ja jätti kanavan kaivamisen kesken. Jäljelle jäi hiekkahauta, jota siis Ilmarisen haudaksi kutsutaan ja tarinaa tänäkin päivänä Liedenpohjassa kerrotaan.

Liedenpohja liittyy omaan sukuuni äitini mummun Emma Rantasen (1892 - 1973) os. Mäki kautta. 1700-luvun puolivälissä asettui Kangasalla syntynyt sotilas Joseph Skrifvare (1737 - 1801) Virroille Liedenpohjaan ja meni naimisiin virtolaisen Helena Matintyttären (1729 - 1806) kanssa. Liedenpohjan Kallialassa asuneet esivanhempani Joseph ja Helena Skrifvare saivat viisi lasta. Vanhin poika Simon jäi isännöimään Kallialaa ja tyttäristä nuorin, esiäitini Regina (1769 - 1844) meni naimisiin Johan Johaninpojan (1761 - 1838) kanssa. Heidän kotinsa oli Vaskivedellä Lähdeahossa. Reginalla ja Johanilla oli kahdeksan lasta, joista nuorimmat olivat kaksoset Erik ja Ulriika. Ulriika kuoli kotonaan naimattomana 48-vuotiaana, mutta Erik (1809 - 1861) avioitui Virtain Havangalta kotoisin olleen Joonas Ingemarinpoika Friskin ( 1755 - 1834) tyttären Walborgin (1800-1874) kanssa ja heidän sukunsa jatkuu tyttärensä Liisan pojan Santeri Mäen kautta aina nykypäivään saakka. Santerilla ja vaimollaan Idalla oli kahdeksan lasta; Emma, Ida, Aleksi, Seena, Antti, Impi, Hilja ja Heikki, joiden kautta sukua on tänä päivänä ympäri Suomea, mutta edelleen myös Vaskivedellä Virroilla.

Suomenmaan hintaa piilottamassa

Virroilla kuten myös alussa mainitsemassani Kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan Virtain Liedenpohjaan liittyvää toistakin tarinaa. Perimätiedon mukaan Suomen sodan aikaan vuonna 1808 ruotsalaiset sotapäälliköt myivät Viaporin linnan venäläisille suuresta kultamäärästä. Näitä linnan lunnaita lähdettiin kuljettamaan hevosilla Pohjanmaan kautta Ruotsiin, mutta Virroilla takaa-ajavat suomalaiset saavuttivat tämän "Suomen hinnan" kuljettajat. Nämä hätääntyivät ja ajoivat vanhalta sotatieltä sivuun ja hautasivat kulta-arkun Maanselän kannaksella Ylä-Liedenpohjan talon maalla lähelle Ilmarisen hautaa. Tätä tukee myös se, että Virtain puolella oli nähty kulta-arkku kahden  hevosen vetämillä kärryillä, mutta Alavudella Sapsalammin kohdilla arkkua ei enää kyydissä ollut. Tätä  kulta-arkkua etsitään Liedenpohjassa edelleen, joten taidanpa ensi kesänä esivanhempieni jalanjälkiä etsiessä etsiä myös kyseistä kulta-arkkua, Suomenmaan hintaa.