Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Hyvää joulua!

Tätä kirjoittaessani yö on kääntynyt jouluaaton aamuyöksi, joulukorttitarinani ovat lopuillaan ja jäljellä on kaksi viimeistä korttia. Molemmat kortit ovat tulleet Kuruun Kantojärvelle isoisomummulleni Anna Maria Kantojärvelle os. Uotila (1885-1943) jouluna 1942. Nämä Anna-mummun viimeisenä joulunaan saamat joulukortit ovat harmaata, pehmeähköä kartonkia, mistä monet noiden pula-ajan eli vuosien 1939-1954 kortit olivat tehty. Monia asioita säännösteltiin, mutta paperia joulukortteihin oli kuitenkin saatavilla, vaikka laadultaan se ei kovin hyvää ollut.Pula sen sijaan oli painajista ja painoväreistä. Tuona aikana suurin osa korteista tuli kotimaasta. Pula-ajan korteissa saattoi myös postileimoissa olla kansalaisille muistutus säästäväisyydestä.Näissä korteissa on kuitenkin ihan tavalliset Ruoveden ja Sievin postileimat.

Toisen korteista on lähettänyt Janne Antinpoika Salmi (1865-1950) Ruovedeltä Siikalahdesta. Janne oli Annan Antto (1879-1934) puolison tädin mies. Eli Anton äiti Edla Karoliina Kantojärvi os. Siukola (1853-1921) ja Jannen puoliso Eriika Salmi os. Siukola (1866-1921) olivat sisarukset. Niin sisarukset Edla ja Eriika kuin Anttokin olivat kuolleet jo vuosia aiemmin, joten tuolloin jouluna 1942 sekä Anna että Janne olivat leskiä. Edlan ja Eriikan sukulaisuuden lisäksi Annaa ja Jannea yhdisti heidän lastensa avioliitto. Janne ja Eriika Salmi olivat 1900-luvun alussa tuttu näky Kantojärvellä ja sisarukset Edla ja Eriika pitivät tiiviisti yhteyttä. Vaikka toinen asui Kurun puolella ja toinen Ruoveden puolella, kodit olivat kävelymatkan päässä toisistaan. Tuota samaa polkua pitkin olen itsekin kulkenut Kantojärveltä Hammonjärven ohi Siikalahdentielle. Janne ja Eriika olivat sekä Edla ja Matti Kantojärven nuorimman pojan Lahja Kantojärven kummeja että Anna ja Antto Kantojärven tytärten Hilman ja Hildan kummeja.

Toisen korteista Annalle on lähettänyt hänen Antto-puolisonsa veli ja juuri mainittujen Janne ja Eriika Salmen kummipoika Lahja Kantojärvi (1892-1975) vaimonsa Ida Elina Kantojärven os. Pokela (1894-1954) kanssa Sievistä, minne Lahja oli vuonna 1913 lähtenyt töihin ja seuraavana vuonna mennyt Idan kanssa naimisiin saaden kahdeksan lasta. Lahjan lapsista Lahja Matti (1918-1925) kuoli lapsena ja jouluna 1942 vanhimmilla lapsilla oli jo omat perheet, mutta nuorimmat lapset Viivi, Onni, Rauha ja Airi varmaan vielä asuivat kotona Lahjan ja Idan kanssa.Veljeksillä Antolla ja Lahjalla oli kolmetoista vuotta ikäeroa. Isoveli Antto kuoli pian sen jälkeen kun Lahja oli palannut Canadasta oltuaan siellä metsätöissä, joten viimeisinä vuosina veljekset eivät toisiaan tavanneet. Lahja piti kuitenkin yhteyttä synnyinkotiinsa Kantojärvelle veljensä kuolemankin jälkeen.

Kaikki nämä blogini joulukorttitarinoiden 24 joulukorttia kertovat oman tarinansa suvun välisestä yhteydenpidosta. Säilömieni korttien joukossa on paljon myös muilta sukulaisilta saatuja kortteja, mutta myös naapureilta ja kyläläisiltä. 1950-luvulla isäni, tätini ja setäni ovat saaneet myös koulukavereiltaan kortteja, joista osa on jäänyt muistojen laatikkoon. Kortit kertovat tarinaa kunkin ajan elämästä ja ovat antaneet myös vinkkejä sukututkimukseen, sillä niissä olevien nimien kautta on voinut yhdistellä perheenjäseniä ja sukua sekä saada vinkin tietyn nimisen ihmisen kuulumisesta johonkin perheeseen ja näin häntä on voinut etsiä tarkemmin kirkonkirjoista. Mummuni ja pappani joulukorttien joukossa on niitäkin, joilta vielä itsekin saan kortin. Se ilahduttaa ja kertoo miten yhteys säilyy sukupolvelta toiselle.

Viime vuoden joulutarina  ja tämän vuoden joulutarina tallin tontusta sekä nämä 24 joulukorttia tarinoissani  ovat viritelleet joulun tunnelmaan itseäni ja toivottavasti myös teitä lukijoita. Niiden kautta haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää joulun aikaa!

Joulu, juhlista jaloin

Joulukorttitarinoiden 17. ja 18. päivien joulukortit ovat varsinaisesti uuden vuoden kortteja, mutta ne on annettu jo ennen joulua ja niissä lähettäjät toivottavat onnellisen uuden vuoden toivotusten lisäksi myös hyvää joulua. Molempien korttien saaja on isoisoisäni Antto Kantojärvi (1879-1934). 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa uuden vuoden kortit olivatkin paljon yleisempiä kuin nykyään. Joulutervehdysten lähettämisen yleistyttyä alettiin muistaa sukulaisia ja ystäviä yhdellä kortilla, jossa oli toivotukset molempiin juhliin.

Jouluna 1911 sai perheen isä, torpanmies kuten korttiin on kirjoitettu, Antto Kantojärvi kortin vaimoltaan Annalta ja tyttäriltään Hilmalta, Hildalta ja Taimilta. Perhe on halunnut muistaa isää jouluna tällä kortilla ja saattaapa olla, että kortti on ollut mukana isän lahjassa, joka varmasti on ollut jotakin hyödyllistä kuten esimerkiksi villasukat. Tuolloin jouluna 1911 Hilma Vilhelmiina oli 6-vuotias, Hilda Johanna 4-vuotias ja Taimi Sisko täytti heti vuoden 1912 alussa 3-vuotta. Perheen neljäs lapsi, pappani Antti Henrik syntyi tammikuun 1912 lopulla, joten tuona jouluna Anna on jo ollut viimeisillään raskaana. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä kolme lasta Saima Maria, Toivo Aleksi ja Väinö Matias.

Toinen samanlainen kortti eri vuosiluvulla on tullut jouluna 1913 Antto Kantolalle, kuten Kantojärveä usein tuolloin puhekielessä sanottiin, osoitteeseen Paappasenkylä Kuru Sievistä veljeltään Lahja Kantojärveltä (1892-1973). Lahjalla ja Antolla oli ikäeroa kolmetoista vuotta. Antto oli perheen esikoinen ja Lahja nuorin, kun häntä nuorempi Elsa-sisko oli kuollut jo pienenä vauvana Lahjan ollessa kolme vuotias. Elsan lisäksi tuona samana keväänä 1895 oli kuollut myös perheen isä Matti Kantojärvi (1857-1895). Lahja ja Antto olivat sisarussarjan ainoat pojat. Elsan lisäksi muita perheen tyttöjä olivat Aina, Hulda, Hilja ja Olga. Lahja oli tuolloin joulun alla vuonna 1913 jo töissä Pohjanmaalla Sievissä, minne hän myös jäi asumaan ja perusti perheen yhdessä Ida Elina Pokelan (1894-1954) kanssa. Lahja ja Ida Kantojärvi saivat kahdeksan lasta.

Jouluna 1911 Anna ja lapset toivottivat ylläolevalla kortilla perheen isälle hyvää joulua ja onnea uudelle vuodelle adjektiivilla jaloimmat. Tuosta jaloimmat adjektiivista muistui mieleen vanha sanonta "Joulu juhlista jaloin ja pääsiäinen pyhistä paras", mutta tuli siitä mieleen myös nykypäivän sanonta "Joulu juhlista jaloin ja pikkujouluista jotenkuten" ja jossakin versiossa myös kontaten. Tosiasiassa sana osui silmiin myös sen vuoksi, että sitä ei juuri tänä päivänä onnen toivotuksissa näe tai kuule. Mutta tuon ajan kielessä sana on käytössä ollut ja näen sen tässä tapauksessa myös sisältävän kunnioitusta ja arvostusta puolisoa ja perheen isää kohtaan, mutta myös itse juhlan ja perheen tärkeyttä. Torppariperheen elämässä sana sisälsi varmasti myös kiitollisuutta menneestä vuodesta ja aitoa toivetta onnekkaasta seuraavasta vuodesta.  Tuon ajan ihmisten mielissä joulusta teki jalon myös itse joulun sanoma ja sen tunnelma, joka oli mahdollinen kaikille. Sokeain Airut lehdessä vuonna 1927 Armida Nieminen kirjoitti "Taasen lähestyy meitä joulu, tuo juhlista jaloin juhla, josta esi-isämmekin ovat kunnioittavan arvoituksen tavoin sanoneet: Kulkee maata kuin kuningas, vaeltaa kuin valtaherra. Joka vuosi varrotahan köyhempähänkin kotihin." Työn ja aherruksen keskellä joulu oli tärkeä juhla ja hiljentymisen aika perheen parissa myös Kantojärvellä.

Sukututkimuspäivä Ikaalisissa

Suur-Ikaalisten sukututkijat järjestivät jo perinteekseen muodostuneen sukututkimuspäivän tänään Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksella. Päivän teemana oli siirtolaisuus ja aiheesta olikin puhumassa siirtolaisinstituutin edustaja, omissa tutkimuksissaan siirtolaisasiakirjoja käyttänyt sukututkija sekä paikalliseen Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen perehtynyt henkilö. Luentojen lisäksi katseltavana oli siirtolaisinstituutin materiaalia ja kirjallisuutta aiheesta.

Celtic-laiva, jolla Olga ja Aune matkasivat New Yorkiin 1909

Siirtolaisuuteen ja siihen liittyviin asiakirjoihin olen itse tutustunut omien sukulaisteni muuttoja tutkiessa. Isäni papan Antto Kantojärven sisar Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi lähti tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan 7.7.1909 22-vuotiaana. Puoliso Matti Kärkäs oli mennyt jo aiemmin. Perillä New Yorkissa Olga ja vuoden vanha Aune- tytär olivat 25.7.1909. Laiva oli nimeltään Celtic. Se lähti Helsingistä, pysähtyi Liverpoolissa ja saapui New Yorkiin Island of Ellisiin. Matkustajaluettelossa numeroilla 15 ja 16 merkittyjen Olgan ja Aunen Amerikan määränpääksi ja oleskelupaikaksi on merkittu englanniksi puoliso ja isä Matti Kärkäs sekä osoite Brooklyniin New Yorkiin. Olga ja Aune eivät Amerikassa kauaan viihtyneet vaan palasivat seuraavana vuonna kotiin Helsinkiin.  Anton ja Olgan veli Lahja Kantojärvi lähti 1920-luvun lopulla töihin Canadaan, mutta perheen jäätyä Sieviin, myös hän palasi 1930-luvun alussa Suomeen oltuaan kuitenkin useamman vuoden töissä Canadan metsissä. Myös Anton, Lahjan ja Olgan serkku Janne Hoikkala lähti Amerikkaan 1890-luvun lopulla. Hän tiettävästi jäi sinne ja edelleen teen työtä tuon perheen löytämiseksi sieltä. Minnesotassa, mihin Janne aikanaan saapui, asuu paljon Hoikkala - nimisiä, joten toivon yhteyden sukuun vielä löytyvän. Kalle-pappani sisar Anni Äyräntö os. Karra muutti myös Amerikkaan 1900-luvun puolivälissä ja hän perheineen asustaa siellä edelleen. Suvun jäsenten etsintään Amerikasta olen saanut hyvin apua siirtolaisinstituutista, joka palvelee myös internetin välityksellä ja jonka kautta olen löytänyt linkkejä, joiden kautta etsiä sukulaisia. Amerikan siirtolaisten lisäksi olen etsinyt sukua myös Ruotsista ja Tanskasta.

Tapahtumassa oli aiempaa vähemmän näytteilleasettajia, joten tilaa vapaamuotoiselle keskustelulle aulatilassa oli runsaasti. Mukava anti tällaisille tapahtumille onkin se, että tapaa muita harrastajia, kuulee muiden kokemuksia, saa vinkkejä omaan tutkimukseen ja joskus jopa tapaa yllättäen ihmisiä, joiden kanssa sukujuuret kohtaavat jossakin kohtaa menneisyyttä. Näin kävi tänäänkin ja puhuessamme päädyimme moniin yhteisiin, tällä kertaa virtolaisiin nimiin. Näillä keskusteluilla on se innostava puoli, että ne saavat palaamaan perheisiin ja taloihin, joita ei välttämättä hetkeen ole tutkinut. Tänäänkin on ollut pakko kaivaa tuon keskustelun pohjalta esiin Virtain rippikirjoja ja oman sukututkimusohjelman tietoja etsien yhteyksiä eri perheiden välillä. Äitini mummun Emma Rantasen os.Mäki sukuhan on vahvasti virtolaista, mutta löytyy sieltä myös sekä äitini että isäni puolelta muitakin Ruoveden ja Kurun puolelta Virroille lähteneitä sukuhaaroja.

Nuijamiesten muistomerkki Ilmajoella kortin kuvaamana

Jaakko Ilkan sukuseuran esittelypöytä kiinnosti minua siksi, että lasteni sukujuuret isänsä puolelta juontavat Ilmajoelle ja lähiympäristöön. Lasteni isän setä Veikko Hakala on aikanaan 1980-luvulla sukua tutkinut ja se helpottaa tiedon hakemista lasteni sen puolen sukujuurista. Jaakko Ilkan Sukusanomista n:ro 6 löysin myös Aila Yli-Hakolan poimintoja Ikaalisten historiasta, mikä puolestaan saa kaivelemaan Ikaalisten historiateoksia ja Veikonkin tekemää sukututkimusta taas kerran esille. Lehtien, sukuseuran pinssin, korun ja postimerkkien joukossa oli myös sukuseuran myymä Ilkan monumenttia kuvaava postikortti, joka on kuva Alexander Paischeffin maalaamasta Valistuksen opetustaulusta vuodelta 1924.

Luentojen lomassa Mauri Rönni kertoi kevenneyksenä muistojaan entisaikojen elämästä. Osassa tarinoissa Mauri oli elänyt itsekin mukana, mutta osa arvokkaista tarinoista oli kuultua aiemmilta sukupolvilta. Tunnen Maurin tarinointitaidon ennestään eikä hän tuottanut pettymystä nytkään. Lasten pituushyppykisat ja kanankuolintodistus jäivät minulle tarinoina mieleen monen muun tarinan joukossa. Nämä tarinat perheen arjesta, kylän tapahtumista ja entisajan elämästä tuovat sukututkimusta elävämmäksi, mutta antavat ne meille nykypäivän ihmisille paljon opettavaistakin tietoa menneistä ajoista. Päivän ajatuksena näiden tarinoiden lisäksi jäi mieleen ihmisten kohtaamisen tärkeys. Vaikka sukututkimusta voi harrastaa tunti toisensa jälkeen yksin tietokoneen parissa, virastoissa tai kirjastoissa, tärkeää on ihmisten kohtaaminen ja näiden tarinoiden eläminen yhdessä.

Tapaamisessa syntyy tarinoita

Kantojärviläisiä 2012

Mikä voisi olla sukututkijalle ja suvun historian harrastajalle mieltä lämmittävämpää kuin lähes 70 myös suvusta kiinnostunutta sukulaista kokoontuneena 200 vuotta suvun elämään kuuluneessa paikassa, jonka esivanhempamme ovat asuttavaksi ja elettäväksi raivanneet ja rakentaneet. Tähän tarjoutui minulle mahdollisuus menneenä viikonloppuna Ylöjärven Kurussa Kantojärvellä ja voin vain lämpimästi kiittää kaikkia tapahtuman järjestelijöitä ja mukana olleita antoisasta, kannustavasta ja mukavasta viikonlopusta. Paikalla tapahtumassa oli vuonna  1811 Kurun Paappasen talon Kantojärven torppaan asettuneiden Johan ja Juliana Hjeltin jälkeläisiä eri puolelta Suomea.

Sukututkimusmateriaali ja vanhat valokuvat virittivät muistoja ja tarinoita. Eri sukupolvet muistelivat paikkaa ja ihmisiä eri tavoin. Toinen muistaa miten Antto kävi hevosella tekemässä taksvärkkiä jään yli Tampereella ja toinen miten hevosella vietiin maitotonkkia tienvarteen tai perunoita pellolta kuoppaan. Yksi muistaa miesten pötkötelleen keittiön penkillä juuri siinä missä penkki edelleen on ja toinen muistaa papan istumassa keinussa. Moni muistaa äidin ja mummun ahertamassa navetalla ja monelle rakas muisto on talossa apuna olleet tädit, sedät ja muut sukulaiset, joita varsinkin kesällä taloon asettui. Toisille paikka on muistoissa koti, toisille mummula, toisille papan, mummun tai vanhemman synnyinkoti, toisille suvun kesänviettopaikka.Niin monta tarinaa löytyy kuin on muistelijaakin.

Oopo, Petteri, voitiinu ja muuta vanhaa

Kaksi asiaa kuitenkin yhdisti monia erilaisiakin muistoja ja tarinoita. Kaikessa muistelussa välittyi kiintymys kotiin, perheeseen ja sukuun. Lisäksi lähes kaikkiin muistoihin liittyi työ, jota tehtiin paljon. Kantojärven ohella muisteltiin ja puhuttiin myös niistä paikoista, joihin Kantojärveltä oli lähdetty. Perheen tärkeys ja työ näyttelivät tärkeää osaa kaikissa näissäkin paikoissa. Vuonna 1859 Kantojärveltä lähteneen Hermannin tytär Tilda muistetaan ahkerana ja työteliäänä emäntänä. Hänen jälkeläisensä kertoivat talossa ja kylässä puhutun, että kun Taipaleen Tilda laittaa illalla hameensa henkariin, sen helmat heiluu vielä aamullakin. Niin Tilda Kurussa Taipaleessa, Hulda Teiskossa Iivanassa ja emännät Kantojärvellä ovat joutuneet tekemään paljon työtä.

Serkusten yhteisistä hetkistä oli paljon muistoja useammassakin sukupolvessa. Niihinkin liittyi muistot aikuisten työnteosta, vaikka aikansa on lasten leikeilläkin ollut. Joku muisti miten talossa asuneet lapset ja kaupungista kesänviettoon tulleet lapset aluksi ujostelivat toisiaan, mutta tutustuttua yhteiset leikit veivät mukanaan. Myös lapset ovat aina osallistuneet työhön. Tehdystä työstä oli palkintona hevoskärryn kyytiin pääsy ja jopa lupa ohjastaa. Keksivätpä kerran serkukset leikkiä pirtissä kukkakauppaa aikuisten ollessa perunannostossa. Kumma kyllä lasten itsensä ihastelema luonnonkukilla ja vesiastioilla täytetty  pirtti ei pellolta palanneita aikuisia ilahduttanut.

Suvun vanhimpiin kuuluva, kokoontumisessa mukana ollut Rauha Hietamäki os. Kantojärvi viihdytti joukossa olleita lapsia ja myös aikuisia runonlausunnallaan. Kantojärvi on Rauhan isän Lahjan synnyinkoti. Suvun naiset ovat harrastaneet runoja enempikin. Rauhan serkut Aune Kärkäs ja Eva Kukkola harrastivat nuorena runoja. Aune kertoo päiväkirjassaan, miten he kesälomalla Evan kanssa Iivanassa saunan vinttihuoneessa lausuivat runoja ja Helsingistä Teiskoon lomanviettoon tullut Aune oli esitellyt uusia kuulemiaan runoja ja saamiaan runokirjoja. Runokirjoja löytyy Evan jäljiltä Iivanassa edelleen. Päiväkirjassaan Aune arvioi itse olevansa parempi lausuja kuin Eva, koska oli Helsingissä ottanut lausuntatunteja. Heidän paremmuuttaan emme pääse enää arviomaan, mutta Rauha oli loistava lausuja ja eläytyjä, joten jos edesmenneet serkut ovat olleet yhtäänkään yhtä hyviä, on suvussamme ollut upeita lausujia useampia.

Viivin kukat

Tapaamisessa nuorimmat osallistujat olivat 2½ kuukauden ikäinen Venla Helena Ojala ja 8 kuukauden ikäinen Peppi Sofia Soilikki Kantojärvi. Tapaamisessa nimitimme meidän kaikkien mummuksi pian 78-vuotiaan edellä mainitun Rauha Hietamäen, sillä hänen lähellään meillä kaikilla oli oma paikkamme. Suvun vanhin, 87-vuotias Viivi Takkula os. Kantojärvi lähetti Ruotsin Fagerstasta terveiset suvulle kukkasin ja sanoin.Kukat asetimme pöydälle Kantojärvellä, joka on myös Viivin isän Lahjan synnyinkoti.

Sukututkijalle tapaaminen antoi potkua ja lisäsi motivaatiota tekeillä olevan kirjaprojektin kanssa, sillä on kannustavaa ja mieltä lämmittävää huomata tekevänsä jotakin myös muille eikä vain itselleen. Tapaamisen jälkeen moni sukulainen tuli tutummaksi, monta valokuvaa sai elämän ja monta tarinaa jäi mieleen. Menneen ajan rinnalla oli ihana kuulla myös mitä suvulle kuuluu tänä päivänä. Tänäänhän syntyy ne tarinat, joita seuraaville sukututkijoille kerrotaan. Tutkittavaa ja etsittävää jäi silti vielä paljon menneestäkin ja vanhojen askarruttavien asioiden rinnalle nousi uusiakin tutkimuskohteita. Vuonna 1821 syntyneen Matiaksen kohtalo on selvittämättä, Rauhan kuvassa ollut kaunis tyttö on mysteeri, löytyykö jostain kuvaa Matista Edlan viereen ja monta monta muuta, mutta nyt kiitän kuulemistani tarinoista, joista syntyy monta sivua tarinaa kansien väliin välitettäväksi seuraaville sukupolville.

Kantojärven sukua koolle

Johan ja Juliana Hjelt tulivat vuonna 1811 Ruovedeltä Kuruun torppareiksi ja saivat asuttavakseen tuolloin vielä nimettömän torpan. Heidän aikanaan torppa sai nimen Kantojärvi ja siitä alkaen on elämä Kantojärvellä jatkunut ja sieltä siirtynyt ympäri Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolelle mm. Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Saksaan. 200-vuotisen kantojärviläisen historian juhlistamiseksi, toisiamme tavataksemme ja toisiimme tutustuaksemme olemme muutaman sukulaisen kanssa järjestelleet sukutapaamista loppukesälle.  Tapaamiseen olemme eri tavoin kutsuneet sukua, joiden juuret ovat Kurun Kantojärvellä. Moniin on yhteyttä saatu, moniin toivomme vielä ennen tapaamista yhteyden saavamme itse tai jonkun muun sukulaisen kautta, mutta valitettavasti kaikkia taitaa olla mahdoton löytääkään. Tapaamiseen ovat kuitenkin tervetulleita kaikki, jotka sukuun kuuluvat ja jos ei kutsu tällä kertaa löydä perille, toivotaan, että yhteyksiä syntyy ja seuraavalla kerralla joukko on kasvanut. Kurussa Lammasniemessä ja Kantojärvellä on tarkoitus tutustua suvun historiaan sekä sukututkimuksen kautta että  käymällä paikoissa, jotka sukuun liittyvät. Tarinoiden kerääjä toivoo tietysti kuulevansa myös uusia tarinoita. Tärkeä osa ohjelmaa on kuitenkin yhdessä ololla ja tapahtuman varsinaisen sisällön ja ohjelman rakentavat osallistujat itse paikanpäällä. Sekä Lammasniemi että Kantojärvi tarjoavat tähän vapaamuotoiseen yhdessä oloon hyvät mahdollisuudet. 

Johan Gabrielinpoika (1771-1843) ja Juliana Matintytär (1765-1843) Hjeltin lapsista suku jatkui vain vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1801-1868) kautta, sillä sisar Maria (1806-1859) eli Kantojärvellä perheettömänä ja veljestä Matiaksesta ei vieläkään ole löytynyt kuin kastetieto, joten vielä ei tarkkaa tietoa ole mitä Matiakselle on tapahtunut tai miksi hänestä vain tuo kastemerkintä löytyy. Johan Kantojärvellä oli yhteensä kymmenen lasta, joista yksi Ikaalisten Juhtimäen Peuraniemestä kotoisin olleen Justina Simontyttären  (1798-1832) kanssa ja yhdeksän Maria Mikontyttären (1810-1884) kanssa. Näistä poikien Johanin, Hermannin ja Kustaan kautta jatkuu suku nykypäivään, muut lapset kuolivat lapsuudessa tai nuoruudessa ja aikuiseksi eläneen Vilhelmiina -tyttären lapset Selma ja Tyyne kuolivat lapsina punatautiin. 

Johan Kantojärvi (1830-1864) oli Kantojärven torpan kolmas isäntä ja hänellä oli Kurun Riuttaskorven Hytöseltä kotoisin olleen Greta Leena Jeremiantyttären (1831-1900) kanssa kolme lasta, joista poikien Matti Kantojärven (1857-1895) ja Antti Hoikkalan (1859-1932) kautta elämä jatkuu tähän päivään. Amanda (1862-1936) tyttären ainoa lapsi Elsa kuoli 3-vuotiaana. Hermanni eli aikuisena nimillä Hildén ja Lehtimäki (1840-1875) ja hän ehti saada yhden tyttären ennen nuorena sattunutta kuolemaansa. Matilda -tyttären kautta suku on jatkunut Kurussa Parkkuun Taipaleessa. Kustaalla oli kahdeksan lasta, joista ainakin osaa elää tänä päivänä Kantonen - nimellä eri puolilla Suomea.

Antti Johaninpoika Kantojärvi otti nimekseen Hoikkala muutettuaan kotoaan Ruovedelle synnyinkotinsa lähellä olevalle tilalle. Hänellä ja vaimollaan Mantalla oli yksitoista lasta; Sulo, Ida, Fanni, Antti, Janne, Lyydi, Manta, Elsa, Emma, Impi ja Nestori. Antin ja Mantan jälkeläisiä asuu  eri puolella Suomea sekä Yhdysvalloissa. Matti Kantojärvellä ja Ruoveden Siukolasta kotoisin olleella Edla-vaimolla oli seitsemän lasta; Antto, Aina, Hilja, Hulda, Olga, Lahja ja Elsa. Heidän jälkeläisiään asuu eripuolilla Suomea ja Ruotsia sekä Saksassa. Nuorin jälkeläisistä taitaa tällä hetkellä olla pian kahden kuukauden ikäinen Anton pojanpojantyttärentytär Venla Helena Ojala ja vanhimmat Ainan poika Jorma Lahtinen ja Lahjan poika Onni Kantojärvi sekä tyttäret Rauha Hietamäki ja Viivi Takkula.

Sukulaisia perheineen näistä Kantojärven sukuhaaroista toivomme tapaavamme elokuussa. Jos joku tunnistaa itsensä sukuun kuuluvaksi tästä bloggauksesta eikä ole kuullut tapaamisesta, niin minuun voi olla yhteydessä tässä blogissa olevan sähköpostin kautta niin tapaamiseen kuin muutenkin sukuun liittyvissä asioissa.
                                                                                    

Tapaamisen järjestelijät Liisa, Satu, Anne ja Minna Kantojärven rannalla 2010.

Kulkuri poikkesi Kantolassa

Serkukset Onni ja Antti Kantojärvi (1912-1976) tapasivat heinäkuussa 1956 Kurussa. Heidän isänsä Lahja (1892- 1975) ja Antto (1879-1934) Kantojärvi olivat veljeksiä. Matti (1857-1895) ja Edla (1853-1921) Kantojärven kahdesta pojasta Lahja oli aikanaan muuttanut Kurusta Sieviin ja Antto jäi isännöimään Kantojärveä.

Onnin moottoripyörä 1956

Lahjan poika Onni kulki tuohon aikaan kulkurinlailla hyvän ystävänsä moottoripyörän kanssa ja niinpä tuolloin heinäkuussa 1956 Onni matkatessaan Oulusta Nokialle sai ajatuksen poiketa myös isänsä synnyinkodissa Kurussa Kantojärvellä tai Kantolassa niin kuin Lahja oli kotiaan kutsunut. Kantolaksihan paikkaa entisaikaan usein puhekielessä sanottiinkin. Saapuessaan Virtain suunnasta Kuruun Onni poikkesi erään talon pihaan ja kysyi siellä pihassa olleelta vanhalta mieheltä tietä Kantolaan. Vanha mies tiesi ja neuvoi tarkkaan. Hän sanoi Onnille, että tästä on 15 km matkaa Kantolaan, missä asuu Kantojärvi nimisiä pitkiä mustia miehiä. Matkalla Onni poikkesi vielä erääseen kauppaan kysäkseen taas tietä Kantolaan. Kaupassa tiesivät hyvin ja sattumalta kaupassa oli juuri asioimassa nuori mies, joka vieläpä asui Kantojärvellä , joten hyvin osasi Onni perille kun opas pyöräili rinnalla.

Tuo kaupan nuorimies oli  17-vuotias Pekka. Isäni Kauko muistaa, kun hän oli kotinsa pihassa ja tieltä alkoi kuulua moottoripyörän ääntä ja sieltä ilmestyi Onni moottoripyörällään ja isoveli Pekka rinnalla pyöränsä kanssa. Isä oli tuolloin 12-vuotias. Onni  toivotettiin iloisesti tervetulleeksi Kantojärvelle, missä asui siis Onnin serkku pappani Antti  vaimonsa Eevan ja lastensa Pekan, Eskon, Kaukon, Ainon ja Pentin kanssa. Onni vietti tuolloin myös yön Kantojärvellä, sillä serkuksilla oli paljon puhuttavaa. Nykyään Ruotsissa asuva Onni muisteli kesällä 2010 lämpimästi matkaansa isänsä synnyinkotiin. Hän kertoi, että serkuksilla juttua riitti aamuyöhön saakka. Antti oli tuolloin 44-vuotias ja Onni 29-vuotias. Serkusten toisistaan ottamat kuvat ja Onnin moottoripyöräkuvan olen saanut Onnilta hänen muistellessaan sukuaan ja käyntiään isänsä synnyinkodissa Kurun Kantojärvellä.

Onni Kantojärvi 1956 29-vuotiaana

Antti Kantojärvi 1956 44-vuotiaana

Tutkimusmatkailua

Kirjastossa ja arkistoissa istumisen, paperien ja valokuvien selaamisen sekä tietokoneella työskentelyn lisäksi sukututkimusharrastus on vaikuttanut siihen mitä valitsen luettavaksi, mitä katson tv:stä ja missä lomailen. Kirjastosta tulee mukaan historian kirjoja ja oma kirjahylly huomaamatta täyttyy niillä. Tv-ohjelmien seasta huomaa historialliset dokumentit tai erilaisista tavaroista on kiinnostunut niiden historian vuoksi. Tästä seuraa myös se, että vapaa-ajalla tulee vierailtua paikoissa, joissa suku on vaikuttanut tai jotka liittyvät jotenkin suvun, kotiseudun tai koko maan historiaan. Historian myötä paikat saavat erilaisen merkityksen.

 Sukututkija Sievissä 2010

Pappani Antin setä Lahja muutti vuonna 1914 Kurusta Sieviin. Lahja perusti siellä perheen sieviläisen Ida Pokelan kanssa. Hänen ansiostaan Sievi on ollut yksi mielenkiinnon ja lomailun kohde. Lahjan perheen kodin paikka Sievin Karjulanmäellä lähellä Idan kotia Pokelaa oli vaikuttavaa nähdä. En yhtään ihmettele, että Kurun metsäiseltä ja mäkiseltä Kantojärveltä Pohjanmaan aukealle alueelle tulleen Lahjan kodin paikaksi valikoitui alueen mäkisempi ja metsäisempi kohta, josta maisema muuten siintää silmin kantamattomiin aukeana tasaisena peltomaisemana.

Turun Linna 2011

Vuosia sitten Turun Linnassa käydessämme saimme kurkistaa tiiliseinäiseen huoneeseen, missä oli ollut vangittuna Nuijasodan päällikkö Jaakko Ilkka. Vankityrmä kiinnosti lapsia. Vanhimmat heistä olivat Nuijasodasta lukeneet jo koulussa ja olimme käyneet Ilmajoella myös Jaakko Ilkan muistomerkillä, joka on pystytetty lähelle paikkaa, jossa hänet vuonna 1597 mestattiin. Vankityrmän ohella poikia kuitenkin varmasti enempi kiinnosti ajatus siitä miten Jaakko Ilkka olikaan päässyt pakenemaan vankilasta, sillä itse vankityrmä ei siihen kyllä näyttänyt mahdollisuutta suovan. Ainoa aukko taisi olla käymälän aukko pihalle, mutta kovin oli pieni sekin. Sitoiko hän vaatteita yhteen vai huijasiko vartijaa vai miten, mutta monia vaihtoehtoja pienet pojat kyllä keksivät. Samanlailla arvuutellen se Jaakko Ilkan tarina puhuttaa tänä päivänä muitakin. Nuijasodasta, sen tapahtumista ja Jaakko Ilkasta on enempi tietoa haluaville runsaasti materiaalia niin historiankirjoissa kuin internetin eri sivustoilla. 

Jaakko Ilkka ja hänen lapsensa perheineen vaikuttivat  Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella, mistä myös lasteni isän suku on kotoisin.  Tästä Hakalan suvusta on poikieni isän setä Veikko Hakala tehnyt 1980-luvulla sukutukimusta, joka sukulaisilla myös kirjana on. Sukututkimus harrastuksena on sellainen, että mitä enempi tutkii ja mitä enempi tietää, sitä enempi haluaa tutkia ja tietää lisää, joten  välillä halutessani etäisyyttä omien sukujeni historiaan, olen käynyt läpi poikieni sukujuuria isänsä puolelta. Veikon tutkimustyön ansiosta tutkimuksessa pääsee hyvin tässä Hakalan sukuhaarassa eteenpäin.Mielenkiintoista on ollut,että myös sieltä olen löytänyt nykyisellä kotipaikallani ja poikieni syntymäpaikkakunnalla Ikaalisissa syntyneitä ja eläneitä.

Erossa en ole osannut pysyä puolisonikaan suvusta. Varsinais-Suomessa, pääosin Turun seudulla vaikuttaneesta puolisoni  isoisoäidin Ida Sofia Järvisen os. Jakobssonin (1898 - 1958) suvusta on Marika Nurminen tehnyt ansiokasta sukututkimusta. Sukututkijaa ei ole vaikea yllyttää tällaisessa, joten muutama arvuuttelu isoisoisän Hugo Edvard Järvisen (1905 - 1964) sukujuurista ja sukututkija on jo kirkonkirjojen parissa. Tämän sukuhaaran kiintopiste näyttää olleen Alastarolla usean sukupolven ajan ja vasta Hugo on syntyisin Turusta, missä suku sen jälkeen on vaikuttanut. Turkuun ajellessa Alastarokaan ei enää ole vain ohikulkupaikka eikä Turussa käydä vain kyläilemässä, vaan sukututkijan ja harrastusta tukevan puolison voi helposti löytää hautausmailta, vanhojen torppien ja talojen alueilta tai muilta sukuun ja niiden kotiseutuun liittyviltä paikoilta.

Ruovesi 2011

Näin meidät on voinut löytää jo muutaman vuoden ajan kulkemasta kameran kanssa mitä erilaisimmissa paikoissa eikä aina maastoautokaan olisi pahitteeksi. Kuru, Ruovesi ja Virrat kuuluvat sukujeni historiaan monen suvun ja sukuhaaran osalta, joten jo nyt olemme käyneet katsomassa useita vanhoja rakennuksia ja torppien paikkoja muiden historiallisten nähtävyyksien ja hautausmaiden lisäksi, mutta etsittävää ja katsottava riittää tuleviinkin vuosiin. Haaveena on tutkimusmatkat Viroon, Ruotsiin ja jopa Amerikkaan saakka, mutta toistaiseksi pysymme Hämeessä, Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa.

"Joka köyhää armahtaa..."

Köyhille ja vähäosaisille almuja keränneet ilmeikkäät veistokset Suomen kirkkojen edustoilla ovat ainutlaatuisia ja myös kulttuuriperinnön kannalta merkittäviä. Vaivaisukot saivat alkunsa pyhäinkuvilla koristelluista ontoista uhritukeista, joilla katolinen kirkko keräsi köyhäinapua keskiajalla. 1500-luvulla  uhritukit kiellettiin, mutta koska köyhien auttaminen oli kuitenkin kirkkojen velvollisuus ja keräystukit olivat auttaneet tässä tehtävässä niin vuonna 1649 kuningatar Kristiina kehotti kirkkoja asettamaan julkisiin paikkoihin köyhille rahallista tukea kerääviä vaivaisukkoja. Tuolloin vakiintui malliksi ihmishahmo, joka usein oli käsi- tai jalkapuoli sotainvalidi.  Vanhimmat vaivaisukot ovat 1600-luvulta, mutta suurin osa tämän päivän vaivaisukoista on 1800-luvulla veistettyjä. Nykyään virassaan on  reilu sata vaivaisukkoa ja vielä myös yksi akka eli Soinin tyttö vuodelta 1854.Vanhimpana vaivaisukkona pidetään Hauhon kirkon vaivaisukkoa, jonka uskotaan olevan 1600-luvulta.

Kuru

Kurussa maininta vaivaisukosta löytyy ensimmäisen kerran seurakunnan inventaarioluettelosta vuodelta 1855. Tuosta vaivaisukosta ei ole tarkempaa tietoa, mutta tämän jälkeen seuraavan vaivaisukon on 1800-luvun lopulla tehnyt Hainarilla asunut puuseppä Erland Ritanen. Nykyisen vaivaisukon on veistänyt parkkuulainen Matti Mäkinen vuonna 1936. Kurun vaivaisukko on ollut sekä kirkon portin pielessä että kiviaidan sisäpuolella, mutta nyt se on vuodesta 2010 alkaen ollut kirkossa sisällä. Tuolloin vaivaisukko korjattiin ilkivallan jäljiltä ja samalla entisöitiin  ja se sai turvallisemman paikan sisätiloista kirkon eteisestä vanhan jalkapuun viereltä. Kurun vaivaisukon yläpuolella on teksti " Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.Sal.San, 19:17" 

Ruovesi

Sievi

Sievissä vaivaisukko on hautausmaan reunalla vanhan ruumishuoneen seinustalla. Se on kunnostettu 2000-luvulla puutaitelija Jorma Heiskasen toimesta. Ruoveden vaivaisukko kerjää kirkon portin pielessä.

Hautausmaakierros

Ruovesi 2011

Hautausmaat tarjoavat rauhoittumisen ja läheisten muistelun lisäksi sukututkijalle paljon tietoa.Niinpä minutkin on voinut tavata useammalta hautausmaalta etsimässä ja katselemassa. Sukulaisten mukana olo hautausmaalla on antoisaa. Tällöin hautakivistä saadun tiedon lisäksi  hautojen kohdalla muistista löytyy usein erilaisia tarinoita menneistä suvun jäsenistä. Toisaalta huomaan itse esimerkiksi Kurun ja Ruoveden hautausmailla tarinoivani mukana oleville suvun tarinoita niin, että mukaan taidan saada pian vain ne joita asiat myös kiinnostaa. Mukava on kuitenkin näitä tarinoita suvuista omille nuorillekin siirtää.

Edellisessä blogitekstissä kirjoitin Länsi-Teiskon hautausmaasta, minne on haudattuna useampia sukulaisiani isäni mummun Anna Kantojärven os. Uotila puolelta. Kurun ja Ruoveden hautausmailla olen käynyt useampia kertoja, sillä niillä hautausmailla on runsaasti suvun hautoja sekä isän että äidin puolelta, mutta niillä hautausmailla on myös läheisimpien isovanhempien ja muiden sukulaisten hautoja. Kurun Vanhalla hautausmaalla on aiemmin esittelemäni Herman Kantojärven ( 1867-1903) hauta. Hänen haudallaan on suuri rautaristi ja ristin ympärillä kasvaa loppukesästä mustikoita. Viime kesänä iso myrsky kaatoi hautausmaalta ison kuusen ja kuusi kaatui aivan haudan päälle. Kuin ihmeen kaupalla risti säästyi ja pysyi pystyssä puun oksien osuessa päälle.

Kurun Vanhalta hautausmaalta löytyy kaukaisempaa sukua, kuten esimerkiksi isäni papan Iivari Mäkelän tädin Vilhelmiinan/Miinan (1833-1928) sekä puolisonsa Kalle Hirvilahden sekä mummuni Eeva Kantojärven  tädin Tyyne (os.Aalto s. 1893) Ylisen ja puolisonsa Akselin haudat. Myös pappani Antin pappa Matti Kantojärvi (1857-1895) on haudattu vanhalle hautausmaalle, mutta paikan muistamme vain edesmenneiden sukulaisten puheissa erään polun ja puun juurella, sillä hautakiveä ei ole. Matin vaimo Edla kuoli  miestänsä myöhemmin ja hänet on haudattu Kurussa Tammikankaan hautausmaalle. Vanha hautausmaa ja hautausmaan kunnostuksen yhteydessä rakennettu paarihuone on otettu käyttöön 1858. Uudempi Tammikankaan hautausmaa ja kappeli vihittiin käyttöön 1904, mutta hautausmaalle on haudattu kurulaisia jo 1800-luvun lopulla.

Kurun Tammikankaan hautausmaalla onkin kymmenittäin sukulaisteni hautoja eri sukuhaaroista. Lähisuvun haudat olen tietysti tiennyt jo lapsesta asti. Jouluisin on viety kynttilöitä ja kesällä kukkia Kantojärven, Karran ja Mäkelän sukujen mummujen, pappojen, tätien, setien ja enojen haudoille, mutta sukututkimuksen myötä tuolta hautausmaalta on löytynyt lukuisia kaukaisimpienkin sukulaisten hautoja. Esimerkiksi Kantojärveltä 1800-luvun puolessa välissä maailmalle lähteneiden veljesten  Hermannin ja Kustaan lapsista Hermannin tytär Matilda/Tilda (1869 - 1927), joka meni naimisiin Edvard Taipaleen kanssa sekä Kustaan poika Anselm Kantonen (1876-1938) puolisonsa Mantan kanssa ovat haudattu Tammikankaan hautausmaalle. Samoin isäni mummun Anna Kantojärven serkun Arvo Sydänlammin ja puolisonsa Hildan hauta löytyy Kurun Tammikankaan hautausmaalta, kun puolestaan toisen serkun Arvon sisaren Idan hauta on Ikaalisten hautausmaalla. Arvo ja Ida ovat kotoisin Sydänlammilta Ikaalisten Juhtimäestä. Heidän äitinsä Hilda oli Anna-mummun äidin Idan sisar. Kotipaikkakunnallani Ikaalisissa olen myös kiertänyt kahta hautausmaata, mutta Ida Sydänlammin ja poikansa Heikin hauta on ainoa, jonka sukuun kuuluvaksi olen tunnistanut. Aune-mummuni mummu Maria Liisa Rantala kyllä kuoli Ikaalisissa v.1927, mutta hänen hautaansa en ole löytänyt.

Ruoveden hautausmaa on historian kannalta tutkimuksissani mielenkiintoisin, sillä lähestulkoon joka sukuhaara suvuistani on sieltä lähtöisin tai joku jälkeläinen muualla syntyneenä sinne palannut. Läheisimpiä suvun hautoja siellä on isäni tädin Hilma Salmen hauta, johon on haudattu myös puolisonsa Onni sekä isän serkku Eeva sekä äitini  mummun ja papan Mikko ja Emma Rantasen hauta. Kantojärven, Karran ja Rantasen sukuihin kuuluvia Palosia, Tammisia, Hoikkaloita, Kuusijärviä  sekä Siukolan sukua löytyy Ruoveden hautausmaalta useita.

Ruovedellä on  myös Muroleessa kaunis pieni kirkko ja hautausmaa, minne on haudattuna Osmon sukua. Siellä muistan lapsenakin käyneeni hautaa hoitamassa isäni tätien Saimin ja Hildan kanssa ja mieleeni on jäänyt heidän  kertomuksensa Osmon sukulaisista. Ruoveden Osmolla oli emäntänä  Siukolasta  Eeva ja Kurun Kantojärvellä hänen sisarensa Edla. Eevan ja Edlan  sekä heidän lastensa ikäerojen vuoksi yhteistä aikaa lapsena ja nuorena viettivät samaan aikaan Eevan lapset ja Edlan lapsenlapset.  

 Noin 1920 Kantojärven Taimi ja Hilda sekä Osmon  Kalle, Maiju, Huugo ja Elsa.

Tampereella Teiskossa kirkko ja hautausmaa henkivät vanhaa omanlaistaan tunnelmaa. Pienellä alueella on paljon vanhoja hautakiviä, jotka jo itsessään ovat katselemisen arvoisia. Vatialan hautausmaalla lepää äitini mummu Hilja Karra, jonka muistan vielä lapsuudesta. Viimeisin muisto hänestä on Tampereelta Marjatan sairaalasta (jota ei enää ole). Kävimme siellä äidin kanssa ja veimme Hilja-mummulle mansikoita.Voi olla, että tuo oli ensimmäinen käyntini sairaalassa,sillä huone, rautasängyt ja vuodepotilaana olleet mummot ovat jättäneet mieleeni hyvin selkeän kuvan. Kalevankankaan hautausmaalla riittää myös katsottavaa. Suvun hautojen lisäksi mielenkiintoisia ovat useiden julkisuuden henkilöiden, kuten itselleni Juicen ja  Veikko Sinisalon haudat,  tai muuten historiallisesti merkittävien henkilöiden haudat. Myös kirjailija Lauri Viidan haudan olen käynyt siellä katsomassa. Hänellä ja minulla kun on yhteinen esi-isä. Virroille 1700-luvun alussa tulleen sotilas Jonas Ingemarsson Friskin lapsista Ingemar on oma esi-isäni ja Ingemarin sisar Maria on Lauri Viidan esi-äiti. Jonas Friskistä olen jo aiemminkin kirjoittanut blogissani.

Sukua Aina Lahtisen haudalla Ylöjärvellä 1965.

Ylöjärven hautausmaalla, vaikka se lähellä onkin, kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa. Lähdin etsimään pappani Antin tädin Aina Vilhelmiina Lahtisen os. Kantojärvi (1881-1965) hautaa. Ja jotenkin tuntui kuin johdatukselta, että täysin vieraalla hautausmaalla umpimähkään etsimään lähdettyä kävelinkin suoraan kohti suurta kuusta, jonka juurella oli Ainan ja miehensä Päärtin hauta, johon on myös heidän lapsiaan haudattu. Ylöjärven hautausmaa on perustettu jo vuonna 1781. Tätä ennen oli jo valmistunut Ylöjärven ensimmäinen kirkko, mutta ilmeisesti Ylöjärvellä ei silti koskaan ole haudattu kirkon alle kuten Kurussa ja monilla muilla paikkakunnilla.

Sievin hautausmaalla kävin edelliskesänä ja sinne on haudattu isäni papan Antto Kantojärven  veli Lahja Kantojärvi puolisonsa Idan os. Pokela kanssa sekä Lahjan tytär Airi ja jo lapsena kuollut poika Lahja Matti. Sukua löytyy lisäksi  mm.Virroilta, Mäntästä ja Helsingistä niin Malmin kuin Hietaniemen hautausmailta.  Hautausmailla kulkiessa silmät ja ajatukset kulkevat oman suvun jäsenten ja tarinoiden lisäksi myös aina kyseisen paikkakunnan ja koko Suomen historiassa. Hautakivien ja muistomerkkien kautta tulee esiin sodat, laivaonnettomuudet, kulkutaudit, historiallisesti merkittävät henkilöt jne. Joillakin hautausmailla huomio kiinnittyy hautakiviin, joissa esimerkiksi pienen ajan sisällä on kuollut useampi lapsi ja esimerkiksi Kalevankankaa hautausmaalla on vanhimmat hautakivet  kirjoitettu venäjäksi. Tampereella Messukylän hautausmaalla huomioin sukuhautojen sukuniminä nimet, jotka itselleni ovat nykyään kaupunginosien nimiä. Tietojensa lisäksi hautausmaiden kasvillisuus ja hiljaisuus houkuttelee sukututkijaa kävelykierroksilleen yhä uudelleen.Syksyn pimeinä iltoina kerättyjä tietoja purkaessa voi vain odottaa aurinkoa ja seuraavaa kesää. Sitten taas voi tutkijan bongata kierrokseltaan kameran ja muistiinpanovälineidensä kanssa.

Kuusi sukupolvea hahmottuu kirjaksi

Olen vihdoin saanut hahmoteltua kirjan sisällöksi Kurun Kantojärvellä eläneet ja sieltä elantonsa saaneet  perheet. Lopullinen kirja vaatinee vielä sulattelua, tarkentelua, oikolukemista ja paluuta vielä useampia kertoja näiden perheiden elämään. Kuusi sukupolvea - Johan ja Juliana Hjelt, Juho ja Justiina sekä Maria Kantojärvi, Juho ja Greta Leena Kantojärvi, Matti ja Edla Kantojärvi, Antto ja Anna Kantojärvi sekä Antti ja Eeva Kantojärvi - elivät Kantojärvellä jättäen jokainen sinne oman aikansa perinnön niin metsiin, pelloille, rakennuksiin kuin tapaan elää ja nähdä maailmaa.Kuten joka puolella niin myös Kantojärvellä sodat, nälkävuodet, kulkutaudit, sairaudet, kulkuyhteydet ja monet eri piirteet yhteiskunnassa ovat vaikuttaneet siihen miten kulloinkin on eletty. Jokainen sukupolvi jättää seuraavalle jotakin, jokainen taloon ja sukuun tullut tuo mukanaan jotakin ja vaikka me tämän hetken kantojärviläiset olemme saaneet vaikutteita huomattavasti laajemmalta, niin varmasti isovanhempiemme ja vanhempiemme kautta jotakin on myös esi-isiltämme kulkeutunut mukaamme - tietämättämmekin.

1900-luvun alussa Anton jäädessä Kantojärvelle hänen veljensä Lahja lähti työn perässä Keski-Pohjanmaalle Sieviin. Siellä hän yhdessä vaimonsa Idan kanssa perusti perheen ja loi omat vahvat juurensa tälle paikalle. Tapasin viime kesänä ensimmäistä kertaa Sievin sukulaisia ja kuulin tarinoita Lahjan ja perheen elämästä. Yllättävää ja hienoa oli havaita miten paljon yhteistä Kurun ja Sievin Kantojärvillä oli, vaikka varsinkin nuorempi suku on elänyt toisiaan tapaamatta. Ensinnäkin heti Sieviin tultuani ajattelin, että ei ole ihme, että Lahja jäi sinne. Kuru ja Sievi muistuttavat silmissäni ja varmasti silloin Lahjankin silmissä kovasti toisiaan. Valokuvissa näen Idassa paljon samaa kuin veljensä Anton vaimossa Annassa. Taisivat vahvojen sisarten keskellä kasvaneet veljekset valita puolisoikseenkin vahvat ja tomerat naiset. Lahjan lasten ja lastenlasten kanssa keskustellessa huomaan samoja äänenpainoja, samoja mielenkiinnonkohteita, samoja luonteenpiirteitä, yhtäläisyyksiä ulkonäössä ja erityisenä koin sen välittömän ja lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen, vaikka muuten olimme toisillemme ventovieraita.

Juho Juhonpoika syntyi 1801 Ruoveden Tokosen Salmilla vanhempiensa Johan ja Juliana Hjeltin esikoiseksi. Hjeltien perhe muutti Kuruun Paappaselle 1811, missä saivat asuttavakseen Kantojärven torpan.  10-vuotiaalla Juholla oli tuolloin myös 1806 Ruovedellä syntynyt sisar Maria. Vuonna 1821 Kurun Kantojärvellä syntyi veli Matias, jonka elämästä olen löytänyt vain kastetiedon enkä sen jälkeen mitään muuta merkintää. Olisiko Matias voinut kuolla jo aivan pienenä, sillä äiti Julianakin oli tuolloin jo 56-vuotias ja jostain syystä merkintä on kuolemasta jäänyt pois. Matiaksen tarinaa olen yrittänyt tuloksetta selvittää. Olisi mukava tietää, onko hän ollut ensimmäinen Kantojärvellä syntynyt kantojärviläinen vai oliko ensimmäinen vasta veljensä Juhon vuonna 1830 syntynyt Juho - poika. Viimeisimmät Kantojärvellä syntyneet ovat Antin ja Eevan 1940 - 1950-luvulla syntyneet lapset. Mummulana ja vapaa-ajanviettopaikkana paikka kuitenkin on edelleen tarjonnut siteet paikan ja suvun historiaan tämänkin ajan lapsille. Mukava olisi tietää millaisen Kantojärven on nähnyt 10-vuotias Juho ja 5-vuotias Maria tullessaan Kantojärvelle 1800 - luvun alussa verrattuna siihen miten sen on nähnyt esimerkiksi omat lapseni tuossa iässä 2000-luvun alussa. Kirjan sisällön toivon avaavan sitä elämää, jota Kantojärvellä on vietetty siellä elävien sukupolvien aikana.