Tanhuvaarassa 1928

Tanhuvaaran kurssilaisia 1928

Heinäkuussa 1928 Antti-pappani serkku ja isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) osallistui Tanhuvaarassa järjestetylle voimistelu- ja rytmiikkakurssille. Voimisteluharrastus vei nuoren helsinkiläisnaisen kesän parhaimpaan aikaan Tanhuvaaran kauniisiin maisemiin. Aune oli tuolloin 20-vuotias. Viereisessä kuvassa Aune takana keskellä ikkunan alla seisomassa.

Tanhuvaaran halli 1928

Tanhuvaaran liikuntaopisto toimi tuolloin Pappilanniemessä silloisen Viipurin alueella Viipurinlahden rannalla. Voimistelu-, rytmiikka- ja kansantanssikursseja ehdittiin järjestää Tanhuvaarassa sen toiminnan alusta vuodesta 1919 aina vuoteen 1939 saakka, jolloin sota katkaisi toiminnan. Keväällä 1940 opiston rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Nykyisellä paikalla Savonlinnassa toiminta alkoi uudelleen vuonna 1950.

Voimistelutunti Tanhuvaarassa 1928. Ylemmässä kuvassa näkyy halli, missä tämä "voimistelusali" luonnon helmassa oli.

Aunen valokuva-albumissa on Tanhuvaaran kurssilta paljon kuvia, joista välittyy henkeäsalpaavan kaunis luonto, liikunnan ja yhdessä olon ilo sekä naisvoimistelun  kauneus. Kuvia nyt katsoessa en yhtään ihmettele, että kuvat olivat niiden joukossa, joita Aune vielä vanhoilla päivilläänkin meille nuorille esitteli.

Voimistelijat Viipurinlahden rannalla 1928

Tanhuvaara 1928

Pyynikki 1928

Yleensä Aune vietti kesiä äitinsä Olgan kanssa sukulaisten luona Kurussa, Ylöjärvellä, Teiskossa tai Sievissä. Heinäkuussa 1928 Olga oli kesänvietossa ilman Aunea. 16.7.1928 Olga on lähettänyt Aunelle postikortin osoitteella Viipuri, Tanhuavaaran kurssit. Kortissa Olga-äiti ihmettelee kun Aunelta ei ole tullut korttia, kertoo olevansa Ylöjärvellä Aina-sisaren luona ja lähtevänsä sieltä lähipäivinä Teiskoon Hulda-sisaren luo. Olga pyytää kortissa Aunea kirjoittamaan Teiskoon ja toivoo Aunen säilyttävän kauniin kortin, joka kuvaa Pyynikin maisemia, missä Olga edellisviikolla oli vieraillut. Hyvin on Aune kortin säilyttänyt, koska mekin sitä nyt 84 vuoden jälkeen saamme ihailla.

Elsa Maria

Äiti ja tytär

Elsa Maria Ahlstedtin ja äitinsä Amandan kuva on yksi vanhimmista valokuvista, joita suvusta tänä päivänä on olemassa. Kiltin ja surullisen oloisin silmin kuvassa katselee äitinsä näköinen herttainen, hyvinvoivan näköinen tyttö. Surullisuutta kuvaa katsoessa lisää se, että tietää Elsan menehtyneen tulirokon seurauksena vain 2½-vuotiaana. On kuitenkin ihana nähdä kuva Amandasta lempeänä tyttärensä kanssa ja ajatella hänen saaneen kokea iloa lapsestaan, varsinkin kun muita lapsia perheeseen ei koskaan tullut.

Elsa Maria Ahlstedt syntyi 18.10.1890 Tampereella. Hänen isänsä oli kauppias Alexander Ahlstedt (1867-1911) ja äitinsä Amanda Ahlstedt (1862-1936) os.Kantojärvi. Amanda oli lähtenyt Kurun Kantojärveltä Tampereelle töihin vuonna 1886 ja vuosi ennen Elsan syntymää marraskuussa 1889 hänet vihittiin Alexander Ahlstedtin kanssa. Elsa Maria sairastui  kevättalvella 1893 tulirokkoon, jota hän ei kestänyt,vaan kuoli sen aiheuttamiin oireisiin 22.3.1893. Elsalla oli Kurussa Kantojärvellä ja Ruovedellä Hoikkalassa 12 serkkua, enojensa Matti Kantojärven ja Antti Hoikkalan lapsia.

Aamulehti 23.3.1893

Elsan ja vanhempiensa hauta Tampereella

Elsan kuolemasta seuraavana päivänä 23.3.1893 oli Aamulehdessä vanhempien laatima kuolinilmoitus tyttärensä kuoleman johdosta. Muistolauseella "Nyt ompi Elsa poissa, hän muutti taivaaseen, siell´ilon asunnoissa on Elsa pienoinen"  vanhemmat Amanda ja Alexander ilmoittivat hellästi rakastetun tyttärensä nukkuneen rauhallisesti pois raskaan sairauden myötä. Elsa on haudattu Tampereelle Kalevankankaan hautausmaalle perhehautaan, johon myöhemmin haudattiin myös vanhemmat.

Teiskon hautausmaalla

Teiskon kirkko, hautausmaa ja ympäröivä maisema Kirkkojärven rannalla Tampereella ovat yksi kauniista maisemista alueella. Matti Åkerblomin rakentama kirkko on kolmas kirkko Teiskossa. Se otettiin edellisen kirkon huonon kunnon takia käyttöön jo vuonna 1787, mutta varsinaisesti se valmistui 1788. Kirkon vieressä oleva kellotapuli rakennettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Kaunis pieni punainen puukirkko, vehreä puistomainen historian havinaa henkivä hautausmaa ja alapuolella siintävä Kirkkojärvi ovat suomalaista kulttuurimaisemaa parhaimmillaan.

Kirkon ja hautausmaan olin kyllä nähnyt ennenkin. Nehän eivät näy isommalle ohikulkutielle, vaan sinne on erikseen koukattava, mutta muistan lapsena olleeni kummitätini, äitini serkun Riittan ja hänen lapsiensa, pikkuserkkujeni kanssa pyöräilemässä tuolla alueella heidän asuessaan Teiskon Terälahdessa. Nyt halusin maiseman ohella nähdä myös vanhoja hautoja ja löytää ripauksen kosketusta Teiskon sukujuuriini. Teiskon hautausmaa on otettu käyttöön myös tuolloin 1787 ja se on Tampereen vanhin hautausmaa, minkä aisti astuessaan kivimuurin sisäpuolelle, sillä kirkon läheisyydessä oli vieri vieressä vanhoja mielenkiintoisia hautakiviä ja rautaristejä aitauksineen ja teksteineen.

Esivanhempani Matti Juhonpoika (1643-1715) ja Vappu Antintytär asustivat Teiskon Paksulassa 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Matti Juhonpoika itse oli kotoisin Teiskon Teiskolasta. Heidän poikansa Jooseppi (n.1682-1751) asusti vaimonsa Teiskon Rikalasta kotoisin olleen Maria Yrjöntyttären (1682-1742) kanssa Teiskon Terälahdessa. Joosepin ja Marian pojanpojanpojan tytär Anna Yrjöntytär (1782-1856) muutti Teiskosta Kuruun Ristaniemeen, missä syntyi pappani Antti Kantojärven mummun Edla Kantojärven os. Siukolan mummu Anna Yrjöntytär vuonna 1810. Myös tämän Kurun Ristaniemessä syntyneen esiäitini Anna Yrjöntyttären (1810- 1887) isän Yrjö Mikonpojan (1781-1834) suku oli kotoisin Teiskosta. Hänen isoäitinsä Marja Heikintyttären (1720-1810) kautta esivanhempieni juuret kulkeutuvat Teiskoon Sorrille ja Kiimajoelle.

Teiskolaisten juurien selvittämistä helpottaa se, että kirkonkirjoja on saatavilla 1600-luvultakin ja alueelta on paljon tehty sukututkimusta eri suvuista. Hankaluutta on tuonut se, että välillä on kartankin avulla pitänyt selvittää missä mikäkin paikka on, sillä Teiskon rajat ovat vuosien saatossa vaihtaneet paikkaa useaankin kertaan. Esimerkiksi rippikirjoissa eri aikoina Teiskoon merkittyjen talojen ihmisten  asuinpaikat ovat olleet muuallakin kuin siinä Teiskossa, jonka me tämän päivän ihmiset Teiskoksi miellämme. Mm. Kurun, Länsi-Teiskon ja Ylöjärven alueella on niitä paikkoja ja taloja, joita 1600-1800-luvun Teiskon rippikirjoihin on merkitty. Mutta niinhän ne rajat jatkavat muuttumistaan meidänkin aikana. Kurua ja Viljakkalaakin pitäisi opetella hahmottamaan osana Ylöjärveä.

Tällä kertaa en esivanhempieni hautakiviä löytänyt, mutta samalla nimellä olevia kyllä useampia, joten nyt on mielenkiintoista selvittää miten löydetyt 1800-luvulla kuolleet ihmiset liittyvät aiemmin ja tuolloin eläneisiin esivanhempiini. Teiskon hautausmaalta sen sijaan löytyy edellä mainitun Edla Kantojärven ja puolisonsa Matti Kantojärven tyttären Hulda Maria Kukkolan os.Kantojärvi (1889-1940) hauta sekä hänen puolisonsa Väinön ja lastensa Väinö Kaarle Heikki eli Kalle Kukkolan ja Eva Maria Kukkolan haudat. Hulda muuten aikanaan tapasi puolisonsa Väinön heidän ollessa töissä Teiskon Kulkkilassa, joka sekä talona että hautausmaalla nimiä etsiessä kiinnostaa myös sen vuoksi, että Kulkkilasta on lähtöisin Huldan veljen Antto Kantojärven vaimon Annan sukuhaaroja 1700-luvulta. Anna Maria Kantojärven os. Uotila (1885-1943) äidin Ida Marian (1856-1928) isoisomummu Sophia Mikaelintytär syntyi Kulkkilassa 1780, mistä hän sitten muutti vuonna 1801 vietettyjen häiden jälkeen Teiskon Leppälahteen Mattilaan puolisonsa Matin kanssa.

Kotiseutuni Pirkanmaa

Sukujuureni ovat suurimmaksi osaksi Pirkanmaalla, missä itsekin olen koko ikäni asunut. Vaikka omakohtaistakin kokemusta pirkanmaalaisuudesta minulla on, niin olen silti sukututkimuksen ohella koittanut tutustua siihen ympäristöön ja kulttuuriin, missä sukuni ovat eläneet, joten käteeni tarttuu helposti erilaisia aluetta kuvaavia kirjoja sen lisäksi mitä esimerkiksi internet tarjoaa alueen historiasta ja nykypäivästä kiinnostuneelle. Hiljattain osui kirjastossa silmiini Pirkanmaan maakuntaliiton 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vuosina julkaisema neljä osainen Pirkanmaan kotiseutusarja, joka käsittää neljä eri kirjaa aiheina Pirkanmaan luonto, taiteet, historia sekä ruoka-ja tapakulttuuri. Kaikki mukavia helppolukuisia käytännönläheisiä kirjoja ja vaikka eivät ihan uusinta tietoa tarjoa niin mielenkiintoista kuitenkin.

Pirkanmaasta on alueellisena käsitteenä alettu puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen, mutta kirjoissa on alueen historiaa tuotu esiin paljon kauempaa 1200-luvulta jatkuen 1900-luvun teollistumiseen ja yhteiskunnan kehittymiseen. Eränkäynnistä alkanut asutus ja elämä on kehittynyt peltoviljelyn ja maatalouden kautta kaupankäyntiin ja teollisuuteen. Torpissa ja taloissa ovat ihmiset sotienkin keskellä viljelleet, kasvattaneet eläimiä, tehneet kauppaa ja myöhemmin lähteneet työn ja kehityksen perässä kaupunkeihin. Talonpoikaisvaltainen alue teollistui, kaupallistui, kaupungistui ja kehittyi tehdas- ja kauppakaupunkiensa johdosta.

Pallograniittia

Pirkanmaan Luonto-osasta mieleen jää maisemassa näkyvät kivet ja kalliot, joita on hyödynnetty ja hyödynnetään teollisuudessa monella Pirkanmaan paikkakunnalla edelleenkin. Kurussa on pitkät perinteet kivituotannossa ja moni sukulaisenikin on saanut elantonsa kiven parissa. Pallograniitti ja harmaa graniitti ovat ainutlaatuisia ja tunnettuja koko maailmassa mm. rakennuskivinä, paperikoneiden valssikivinä ja hautakivinä. Kurun Niemikylässä on louhittu kiveä 1800-luvulta alkaen.Viljakkala on ollut tunnettu malmivaroistaan jo 1700-luvulla. Haverin kaivos on siellä tuottanut malmia tuolta1700-luvun alusta alkaen aina 1960-luvulle saakka. Nykyään kaivauksista on muistona autio aidattu kaivosalue.

Näkymä Pispalanharjulta Pyhäjärvelle

Kallioiden lisäksi Pirkanmaan luonto muodostuu pelloista, metsistä, harjuista ja järvistä korkeuserojen vaihdellessa jatkuvasti pienelläkin alueella. Tämän johdosta alueella on myös koskia, joiden ansiosta mm. teollisuus on voinut maakunnassa kehittyä kuten esimerkiksi Hämeenkyrössä,Tampereella, Mänttässä ja Valkeakoskella. Vesi on myös mahdollistanut liikkumisen laajemmallakin alueella silloin kun teitä ei vielä niin ollut. Vaikka vesistöistä on ollut hyötyä niin toisaalta ihminen on myös muuttanut aikojen saatossa niitä. Koskien perkaus, kanavat ja veden juoksun säännöstely, mutta myös teollisuudesta aiheutunut vesien likaantuminen ovat vaikuttaneet vesistöihin haitallisesti. Mutta onneksi alueella on silti vielä rakentamattomiakin jokia ja koskia, jotta nykypäivän ihminen pääsee nauttimaan luonnosta sellaisenaan. Itse olen päässyt nauttimaan täällä Ikaalisissa Vääräjoen ja Jyllinjoen maisemista ja virtauksista sekä patikoiden rantoja että kanootista käsin vesitse.Molemmat joet laskevat Kyrösjärveen.

Alueen alkuperäisestä luonnosta pääsee nauttimaan myös useissa kansallispuistoissa  ja luonnonsuojelualueilla. Ympäristökeskus on koko maassa, myös Pirkanmaalla kartoittanut perinnemaisemia, joissa voi nähdä entisajan maisemaa laitumineen ja rakennuksineen. Pirkanmaalla tällaisia perinnemaisemia on yhdeksällä maatilalla. Lisätietoa näistä saa mm. ympäristökeskuksen internetsivuilta. Myös museovirasto on nimennyt valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, joita Pirkanmaan alueella on useita. Tällaisia ovat esimerkiksi nykyisellä kotipaikallani Ikaalisissa Vanhan kauppalan alue, kirkon seutu sekä Isö-Röyhiön kylä, Ruovedellä Pekkalan kartano, Mäntässä Mäntän tehtaiden alue ja monet muut, jotka ovat luetteloituna myös museoviraston sivuilla. Koskemattomasta aidosta puhtaasta luonnosta pääsee kotiseudullani nauttimaan näiden lisäksi myös monien muiden metsäpolkujen ja jokien varsilla sekä järvien rannoilla. Onneksi.

Kirjasarjan Ruoka- ja tapakulttuuri-osassa on esitelty arjen ja juhlapäivien viettotapoja, mutta mukana on paljon entisaikojen ruokaohjeita. Monista niistä tulee lapsuuskoti ja mummula mieleen. Suurin osa raaka-aineista saatiin omasta takaa ja kaikki mahdollinen hyödynnettiin. Kirjassa esitellään myös vuonna 1931 ilmestynyttä tamperelaisen W.Toiwosen  kustantamaa keittokirjaa, jossa on päiväkohtaisia ruokaehdotuksia ohjeineen ja mukana on vielä kustannusarviokin. Erään päivän ruokavinkkinä kirjassa on luusoppa ja lätyt sokurin, kräämin tai marjahillon kanssa. Ruoka-aineet, ruuanvalmistus ja niin arjen kuin juhlankin ruokalistat ovat jokaisen saavutettavissa oleva tapa säilyttää perinteitä ja siirtää niitä seuraaville sukupolville. Itse syön vielä talkkunaa, mutta lasteni valikoimaan se ei enää taida kuulua. Sen sijaan huomaan perunoista - ei jauhoista- tehdyn perunamuusin ja äidiltä opitun reseptin mukaan tehtyjen lihapullien, erilaisten marjoja sisältävien leivonnaisten ja juuri noiden lättyjen olevan niitä, joita seuraavakin sukupolvi kaipaa ja varmasti eteenpäin siirtää. Ja vaikka monessa ruuassa on käsintekemisestä siirrytty teolliseen valmistamiseen niin edelleen osa kotiseutuni perinteitä on itselleni ja varmasti monelle muullekin myös mustamakkara ja rievä.

Maisemaltaan vaihteleva luonto on inspiroinut monia taiteen tekijöitä; kuvataiteilijoita, valokuvaajia, runoilijoita, kirjailijoita, musiikintekijöitä ja arkkitehtejä. Luonnon lisäksi myös alueen historia, sodat, talonpoikaiselämä ja erilaiset ihmistarinat ovat olleet taiteilijoiden inspiraatioiden lähteinä. Esimerkiksi Ellen Thesleff maalasi Ruoveden Muroletta, Werner Holmberg maalasi maisemiaVirroilta, Ruovedeltä ja Kurusta, Felix Frang maalasi Ikaalisisten maisemia, Into Konrad Inha valokuvasi maisemia Virroilla ja kuuluisimpia taitavat olla Akseli Gallén -Kallelan ikuistamat maalaukset alueen maisemista. Kirjallisuudessa tunnetuimpia alueen maisemaa ja elämää kuvaavia ovat varmasti F.E.Sillanpää ja J.L.Runeberg, mutta myös esimerkiksi Heikki Asunnan ja  Lauri Viidan teoksissa on kuvauksia alueen ihmisistä ja elämästä. Alueen kulttuuriin pääsee vuosittain tutustumaan monissa eri paikkakunnilla järjestettävissä kulttuuritapahtumissa. Mäntässä on vuosittain kuvataide esillä, Vammalassa Vanhan kirjallisuuden päivät, Tampereella Finlaysonin alueella on paljon nähtävää monien muiden kaupungin museoiden lisäksi. Felix Frangin maalauksia voi nähdä tulevana kesänä Ikaalisissa hänen muistokseen järjestetyssä näyttelyssä, kun kuvataiteilijan syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta tänä syksynä. Pirkanmaan maakuntalauluksi on vuonna 1995 nimetty Kesäpäivä Kangasalla ja mikäs sen paremmin luontoamme täällä kuvaisi kuin laulun sanat "...niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen....".

Hirvenhiihtäjät patsas, Kuru

J.L. Runebergin Kurun ja Ruoveden alueelle liitetty Hirvenhiihtäjät (1832) runoelma kuvaa kansanelämää talonpojista piikoihin, kerjäläisiin ja laukkuryssiin. Juonena on järkevä Pekan ja Kurun urhea Matin hirvenajo, mutta siihen liittyy myös Matin ja hehkeän Hennan kosiotarina. Kuvattujen henkilöiden ominaisuuksina Runeberg kuvaa alamaisuutta, nöyryyttä, vaatimattomuutta, työteliäisyyttä, omillaan toimeen tulemista, yhteisöllisyyttä ja isänmaallisuutta. Hirvenhiihtäjien ihmiset elävät levollisesti ja sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Piirteet kuvastanevat alueen ihmisten luonnetta ja sitä mitä arvostetaan ja pidetään tärkeänä, sillä teos nousee esiin juuri halutessa korostaa näiden asioiden tärkeyttä ja se koetaan tavallaan alueen ihmisiä yhdistävänä perinteenä. Kurussa on kirkon läheisyydessä Kosti Sartin suunnittelema Hirvenhiihtäjät patsas, joka on pystytetty Runebergin Kurun urhean Matin ja kotiseudun raivaajan muistolle 1956. Vuosittain myös valitaan Kuru-juhlien aikaan kotiseudun eteen työtä tehneet ja työssään arvostetut Kurun urhea Matti ja Heloposki Henna. Lähisukulaisistani nuo arvonimet ovat saaneet vuonna 2000 setäni Esko Kantojärvi ja vuonna 2008 serkkuni, Eskon tytär Anne Kantojärvi-Kapee. Kun tekstiä Hirvenhiihtäjistä lukee niin varsin levollisena ja onnellisena ihmisten elämä siinä vaikuttaakin, vaikka Pirkanmaan alueen historiaan paljon sotia, sairautta, köyhyyttä ja muita arkea ja elinympäristöjä horjuttavia asioita onkin sattunut. Kunpa tuo sama tasapaino, sopusointu ja levollisuus säilyisi nykyistenkin alueen asukkaiden elämässä, vaikka tämänkin päivän ihmistä monet huolet painavat.

"Iltainen oli syöty. Ja jäänyt myös oli torpan
pöytään loppuja vain, vähän kaljaa tuoppien pohjiin,
kantoja reikävän leivän ja muikkuja, myös perunoita.
Pirttikin lämpimän herttainen oli, luota kun lieden
hiillos räiskyessän tulen hehkua henki ja peitti
pilviin tupruaviin katon: vain pärepuut, reki vaivoin
nähtiin orsien päällä -ne saivat kuivua siellä.
Korkeuteen savu leijui, kun pimeän katon alle
loimua loi päre vain, siten ehtootoimia torpan
helpottain valollaan. Emännöiden ahkera Anna
itselleen sekä miehelleen pani sänkyä kuntoon.
Kattilan karstoja taas tytär huuhteli pois liki muurin
laulujakin hyräellen, ja reipas uuttera poika
varsoja hoiteli, kun tömisyttivät nuo oven luona,
jauhoja appeeseen lisäten lujan kaukalon täytti."

 (J.L.Runeberg,suom. Teivas Oksala,Hirvenhiihtäjät)