Äidille Taimilta jouluna 1942

Kuudennen päivän joulukorttitarinan joulukortin on lähettänyt edellisissä joulukorttitarinoissa mainittujen Hildan ja Antin sisko Taimi vuonna 1942 äidilleen Anna Maria Kantojärvelle (1885-1943). Taimi Sisko Petäjä os. Kantojärvi (1909-2000) oli kaksi vuotta Hilda-siskoaan nuorempi ja kolme vuotta Antti-veljeään vanhempi. Joulukortti on lähetetty osoitteella emäntä Anna Kantojärvi Muroleen kanava. Tuohon aikaan Kurusta Kantojärveltä haettiin posti Ruoveden puolelta Muroleen kanavalta. Matka sinne ei sen aikaisia kulkureittejä pitkin ollut kävelleenkään kovin pitkä. Kortin päällä lukee joulutervehdys äidillen ja takana joulurauhaa toivovat Taimi, Lauri, Toivo ja Irma. Taimi asui perheensä kanssa Virroilla ja hänet oli vihitty vuonna 1935 Lauri Petäjän (1906-1992) kanssa. Vuoden 1942 joulu oli Taimin äidille hänen viimeisensä, sillä Anna-mummu kuoli seuraavana kesänä 1943. Annan puoliso Antto Kantojärvi oli kuollut jo vuonna 1934, joten Anna asui leskenä Kantojärvellä poikansa Antin perheen kanssa. Annan sairastellessa ennen kuolemaansa Hildakin oli Kantojärvellä äitiään hoitamassa. Taimin vanhin poika Seppo asui tuolloin myös Kantojärvellä. Myöhemmin Taimin perheeseen syntyi vielä kaksi lasta Esko ja Seija.

Tyyne-tädin jouluterveiset

Eilen aloitin joulukuun joulukorttitarinat isäni tädin Hilda Maatemaan os. Kantojärvi (1907-1988) saamista joulukorteista. Tämä viidennen päivän kortti on Hildan veljen, pappani Antti Kantojärven (1912-1976) perheen jouluna 1956 saama joulukortti. Kortin tonttuorkesteri toivottaa hauskaa joulua Kantojärven perheelle, johon vuonna 1956 kuuluivat vanhemmat Antti ja Eeva Kantojärvi sekä lapset Pekka, Esko, Kauko, Aino ja Pentti. Esikoinen Pekka oli juuri joulun alla täyttänyt 17-vuotta.

21.joulukuuta 1956 leimattu kortti on postitettu Kurusta, osoitettu maanviljelijä Antti Kantojärvelle perheineen ja sen ovat lähettäneet Eevan täti Tyyne ja puolisonsa Akseli Ylinen. Tyyne Amanda Ylinen (1893-1974) oli Eeva-mummuni äidin Lyydia Aleksandra Mäkelän (1891-1963) sisar. Tyynen ja Lyydian vanhemmat olivat Ananias ja Aleksandra Aalto. Tällä hauskalla joulukortilla Tyyne on puolisonsa kanssa halunnut tervehtiä sukulaisperhettä jouluna, mutta korttitervehdysten lisäksi Tyyne kävi Kantojärvellä sisarentyttärensä perhettä tapaamassa muutenkin, varsinkin kesäaikaan.
 

Joulutervehdys Hildalle

Tämän vuoden lähetettäviä joulukortteja miettiessäni ajauduin penkomaan laatikkoa, johon olen säilönyt vanhoja kortteja. Jotenkin siinä kortteja selatessa sain ajatuksen kirjoittaa näin joulun alla siellä olevista joulukorteista.  Penkomispäivän osuessa tälle joulukuun neljännelle päivälle ja löytäessäni neljä Jenny Nyströmin kuvittamaa joulukorttia, sain ajatuksen yrittää esitellä joka päivä joku kortti ikäänkuin joulukalenterissa. Nämä neljä Jenny Nyströmin korttia voisivat siten olla näiden joulukuun neljän ensimmäisen päivän kortit. 

Ruotsalainen Jenny Nyström (1854-1946) tunnetaan pohjoismaisen kuvallisen tonttuhahmon luojana, vaikka ei pieni joulutonttu punaisessa piippalakissaan yksin Jenny Nyströmin muotoilema ole. Hän on vain kuvissaan onnistunut yhdistelemään kansanperinnettä ja joulunviettoa ja hänen tonttuhahmonsa on näin jäänyt elämään. Vuonna 1871 Viktor Rydberg (1828 – 1895) kirjoitti joulukertomuksen nimeltä Lille Viggs äventyr på julafton eli suomeksi  Pikku Simon seikkailut jouluiltana. Tarinassa pikku Simo istuu yksin tuvassa jouluiltana ja yhtäkkiä ilmestyy joulumaailman maahinen vierailulle ja ottaa pojan mukaansa rekeen ja niin  he lähtevät kiertämään talosta taloon ja jakamaan joululahjoja. Neljä vuotta myöhemmin tämä sama tarina ilmestyi kuvitettuna ja kuvat oli taiteillut 18-vuotias Jenny Nyström. Tarina ilmestyi suomeksi vuonna 1895 Juhani Ahon suomentamana. Taiteilija ja kuvittaja urallaan Jenny Nyström kuvitti paljon joululehtiä ja teki suuren määrän joulukortteja. Tonttujen lisäksi korteissa oli kuvina muitakin jouluun liittyviä aiheita. Myös hänen poikansa Curt oli myöhemmin  kuuluisa joulukortti- ja julistetaiteilija.  
Nämä kaikki tässä esitellyt Jenny Nyströmin joulukortit on neiti Hilda Kantojärvi saanut vuosina 1946-47 osoitteeseen Kuru Palhoniemi, missä Hilda oli töissä paikan toimiessa koulukotina. Korteissa on sekä kahden, kahden ja puolen että kolmen markan postimerkkejä. Yksi korteista on tullut Almalta ja yksi Liisalta Kuopiosta. Yhdessä kortissa lämpimin terveisin hauskaa joulua toivottelee Laatot ja yhdessä hauskan joulun terveiset tulevat Petäjiltä. Petäjät on Hildan kaksi vuotta nuoremman Taimi-siskon perhe Virroilta ja Laatot liittynevät Hildan työhön, sillä Palhoniemen koulukodin johtajana oli Aarre Laatto Hildan siellä työskennellessä. Muut korttien lähettäjät ovat todennäköisesti ystäviä tai ainakaan en heitä tällä hetkellä sukulaisiksi tunnista. Hilda Johanna Kantojärvi (1907-1988) myöh. Maatemaa oli isäni täti, Antti-pappani isosisko. Palhoniemen vuosien jälkeen Hilda asui jonkin aikaa puolisonsa Hannes Maatemaan (1915-1986) ent. Matikka kanssa Helsingissä, mistä muuttivat sitten yhdessä vanhuudenpäiviään viettämään Kuruun. Sekä Hilli että Hanski on haudattu Kurun Tammikankaan hautausmaalle.

Säästöpankinranta

Isäni kummitädit Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi (1886-1976) ja Aune Kärkäs (1908-1986) asuivat Helsingissä Säästöpankinrannassa. Kadun ja paikan nimellä ei ole mitään tekemistä pankin kanssa, vaikka niin luulisi. Siltasaaressa Pitkänsillanranta 17:n kohdalla sijaitsi nimittäin 1800-luvulla helsinkiläisten suosima Emilieburg niminen ravintola. Yliopiston siirryttyä Turun palon jälkeen Helsinkiin ravintolasta tuli myös ylioppilaiden ja yliopistolaisten suosikkipaikka. Asiakkaiden kulutettua siellä ahkerasti markkojaan alettiin puhua, että kaupunkilaisten rahat päätyivät sinne ja näin ravintolasta tuli kansan suussa Sparbanken, Säästöpankki ja ravintolan lähellä kulkenut katu sai nimekseen Säästöpankinranta. 

Sparbankenin eli Emilieburg ravintolan Siltasaareen perusti ruotsalaisyntyinen Catharina "Cajsa" Wahllund (1771-1843), joka oli aiemmin perustanut Turkuun Seurahuoneen ja majatalon Helsinkiin kauppias Sunnin taloon Aleksanterinkadun ja Sofiankadun kulmaan. Catharina Wahllund perusti myös Töölönlahden rannalle Seurapuistoon eli myöhemmin hänen mukaansa nimettyyn Kaisaniemen puistoon pienen kioskin, joka pian laajeni niin, että vuonna 1839 Wahllund perusti paikalle Helsingin vanhimman edelleen toimivan ravintolan eli ravintola Kaisaniemen.

Tuolloin 1800-luvulla Siltasaari oli Kaisaniemen ja Hakaniemen välisessä salmessa sijainnut saari, joka oli yhdistetty silloilla sekä Kaisaniemen että Hakaniemen suuntaan. Niemien välinen salmi täytettiin 1890-luvulla nykyisen Hakaniemen torin kohdalta ja näin Siltasaari menetti  saarimaisuutensa ja toinen silloista jäi pois käytöstä. Jäljelle jäänyt Pitkäsilta yhdistää Siltasaaren Kaisaniemeen. Teollistumisesta ja asukasmäärän kasvusta 1800-luvun lopulla alkanut alueen muutos ja rakentaminen jatkuivat vielä pitkälle 1900-luvullekin. Olgan ja Aunen muutettua Säästöpankinrantaan oli 1960- ja 1970-luvuilla alueella edelleen rakennustöitä. Minä muistan Aunen luona vieraillessa jo rannan kauniit kivetykset ja rantapuiston, mutta tämän tekstin kuvissa vuodelta 1960 Olga 74-vuotiaana ulkoilee rannan rakennustöiden keskellä.

Mestarin Motti

Mestarin Motti on Kurussa Metsäoppilaitoksen pihamaalla sijaitseva kivinen patsas, joka on pystytetty kunnianosoituksena kurulaiselle kaksinkertaiselle hakkuumestarille Heikki Ahoselle. Se on samalla myös kunnianosoitus kaikelle kurulaiselle metsätyölle, jota alueen laajoissa metsissä on tehty ja tehdään. 18.7.1999 paljastetun patsaan on toteuttanut kurulainen kivitaiteilija Petri Väisänen. 

Heikki Ahonen saavutti mestaruutensa metsurien Suomen mestaruuskilpailuissa vuonna 1945 Hämeenlinnassa Aulangolla, missä motinteon taidoissa kisailtiin tosissaan, mutta hyvässä hengessä. Kilpailun valmistautumiseen, tunnelmiin ja metsurien taidon näytteisiin voi tutustua YLE:n Elävän arkiston tallentaman dokumentin kautta osoitteessa http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/metsurit_kilpasilla_16811.html#media=16814 

Sodan jälkeisen Suomen jälleenrakentamisessa motinteosta kisailu oli koko kansan suosiossa ja näihin metsureiden kisoihin saapui vuosittain runsaasti niin katsojia kuin lehdistöäkin. Pokasahalla puita nurin, kirveellä oksat pois ja taas sahalla tukit metrin pölleiksi, kirveellä haloiksi ja halot pinoon. Entisajan metsätyövälineillä siinä taitaisi monella nykyään mennä aikaa ja tulisiko mottikaan tehdyksi. Jälkeä kuitenkin on Kurunkin metsissä syntynyt ja kyllä näitä halkopinoja teiden varsille ja talojen läheisyyteen syntyy edelleenkin. Metsästä on elantonsa saanut moni sukulaisenikin ja metsätöiden sekä metsäalan parissa työskenteleviä on tänäkin päivänä. Metsätöihin on tullut helpotusta uusien työvälineiden ja työtapojen myötä. Pokasaha on vaihtunut moottorisahaan ja klapikone korvaa halonhakkaajan ja siinä kun edelliset sukupolvet vetivät metsästä tukkeja hevosella, saa nykypäivän metsätyömiehet avun koneista. Suuremmilla metsätyömailla koneet hoitavat melkeinpä kaiken alusta asti. Meillä lasteni pappa vetää nykyään puut metsästä pihaan traktorilla ja usein moottorisahan ääni jyrrää taustalla koko kauniin kesäisen päivän, mutta löytyy talosta silti kirves ja vielä pokasahakin. Kun lapset olivat pieniä, he olivat innokkaita apulaisia. Pappa halkoi ja pojat pinosivat - mestarin motteja nekin minun silmissäni ja muistoissani.

Juuria Huittisista

Virtain Pirttijärven Liisan ansiota on, että viime aikoina olen kaivanut esiin Ruoveden,Virtain, Kurun ja niiden naapurikuntien kirkonkirjojen sijaan Huittisten ja nyt myös Vampulan kirkonkirjoja. 1600-1700-luvuilla esivanhempani ovat pääsääntöisesti hämäläisiä, mutta Liisan elämän polun ansiosta niihin sekoittuu myös satakuntalaisuus. Liisa nimittäin lähti vuonna 1804 22-vuotiaana piiaksi Huittisiin, tapasi siellä puolisonsa Tuomaksen ja palasi hänen kanssaan takaisin Virroille. Aune-mummuni ja hänen mummunsa Iita Mäen os. Palosen kautta sukuni juontaa juurensa Virroilta Tuomaksen myötä siis Huittisiin ja sieltä hänen äitinsä suvun kautta Vampulaan. Nykyäänhän nämä ovat yhtä ja samaa kaupunkia, kun Vampula liittyi vuoden 2009 alussa Huittisiin.

Tuomaksen vanhemmat olivat Johan Markuksenpoika (1753 - 1825) ja Kristiina Johanintytär (1759 - 1793). Tuomaksen isän vanhempia en vielä ole löytänyt, vaikka olen selannut läpi niin Huittisten kuin lähikuntienkin kirkonkirjoja, mutta toivon tiedon jonakin päivänä löytyvän. Vielä en myöskään tiedä oliko isä alunperin Huittisista vai muualta sinne tullut. Tuomaksen ja hänen kahden isosiskonsa syntyessä perhe asui Huittisissa Korkeakosken Hurrilla. Siellä Juhalan torpassa isä Johan jatkoi elämäänsä myös sen jälkeen kun Tuomaksen äiti Kristiina kuoli vuonna 1793 Tuomaksen ollessa kolme vuotias. Isä Johan Markuksenpoika avioitui muutaman vuoden päästä uudelleen ja perheeseen syntyi vielä nuorempiakin lapsia. Hurrilla perhe asui vielä silloin kun Tuomaksen isä Johan kuoli marraskuussa 1825. Tuolloinhan Tuomas oli jo Virroilla Liisan puolisona ja viiden lapsen isänä.

Tuomaksen äiti Kristiina Johanintytär oli vain 34-vuotias kuollessaan. Hän oli syntynyt Huittisissa Suttilan kylässä Sutin talossa syksyllä 1759 Johan Tuomaksenpojan (1714-1775) ja Maria Bertilintyttären (s.1722) kuopuksena. Sama talo oli myös Kristiinan isän synnyinkoti, missä asuivat myös Kristiinan isovanhemmat Tuomas ja Karin. Kristiinan äiti Maria oli kotoisin Vampulasta. Hän oli syntynyt vanhempiensa Bertil Henrikinpojan (1695-1777) ja Valborg Göstantyttären (1699- 1776) esikoisena heinäkuussa 1722 Sallilassa Kupiaisen talossa, mihin isä Bertil oli tullut Vampulan Mellosta ja äiti Valborg Vampulan Tokarasta.Vampulassa Maria vihittiin vuonna 1744 huittislaisen Johan Tuomaksenpojan kanssa ja hän muutti miehensä kanssa Suttilaan.

Johan Thomasson ja Maria Bertilsdotter vihitään Vampulassa 25.3.1744.

Johanin ja Marian Christina-tytär  syntyy 21.10.1759 Huittisissa

Ruovesi, Virrat ja Kuru alueeella taloista lähteneiden sukulaisten elämän seuraaminen niin eteen- kuin taaksepäin helpottuu sillä, että tietää mitä taloja naapureissa oli, mitkä kylät olivat lähekkäin, missä sukua asui ja mitkä talot työllistivät paljon piikoja ja renkejä. Ja kun on selannut tuttuja rippikirjoja läpi monen suvun kanssa alkaa taloissa asuneet ihmiset jäädä mieleen. Nyt Huittisten ja Vampulan kirkonkirjoja selatessa joutuu raapimaan päätä, puremaan huulta ja välillä manaamaankin, kun etsintä ei etene. Talojen ja paikkojen nimet ovat outoja, joten myös tekstin lukeminen hankaloituu, kun epäselvästä tekstistä ei osaa arvata heti mitä se voisi tarkoittaa. Ja välillä tuntuu kuin satakuntalaisilla papeilla tai kirjureilla olisi epäselvempi käsialakin, mutta varmasti suurin vika on omissa silmissä ja harjoituksen puutteessa vanhan tekstin ja ruotsin kielen lukemisen suhteen. Löytämisen ilon lisäksi oppimisen ja hoksaamisen ilo auttaa jatkamaan mielenkiintoista etsintää, joten uskon puuttuvatkin tiedot vielä jonain päivänä löytäväni. Eikä taida ensi kesänä Huittinen olla vain ohikulkupaikka, sillä toivon samoilla sanoilla kuin tarina Huittisten tuhansia vuosia vanhasta hirvenpäästä alkaa; "Vuos tuhanten menneiden aikojen taa minä tahtoisin kurkistaa ja nähdä minkä näköistä oli ensimmäisen perheen väki...".

Mummuna on mukava olla

Minusta tuli eilen mummu. Samana päivänä tasan 44 vuotta sitten minusta tuli isosisko. Äidin kertoman mukaan olin siitä erittäin ylpeä. En muista tuntuiko tuo ylpeys kaksivuotiaan sydämessä yhtä pakahduttavalta onnen tunteelta kuin mummous tuntuu nyt, mutta näillä molemmilla rooleilla on äidin roolin lisäksi erityisen tärkeä merkitys elämässäni. Samanlainen erityinen merkitys on ollut elämässäni myös omilla mummuillani.

Toinen omista mummuistani, Aune-mummu, elää edelleen, joten meitä on nyt viisi sukupolvea yhtä aikaa tätä sukuhaaraa. Aune-mummu on minulle rakas, vaikka emme niin usein nykyään näekään. Lapsuudessa kävin mummulassa usein ja olihan siellä hyvänä leikkikaverina myös samaa ikää oleva enoni. Viime kesänä istuimme mummun kanssa hänen asuntonsa pihassa penkillä, söimme hyvällä omallatunnolla suklaata ja joimme kahvia. Mummu muistaa vielä paljon tarinoita entisajasta, joten tämän sukututkimusharrastuksen puitteissa ja vähän ohi senkin olen kuullut monta tarinaa ja yhdessä olemme muistelleet. Mummuni ei ole koskaan minua mistään valinnoista moittinut, vaikka kyllä lapsena muistan hänen monista asioista lasten leikeissä kieltäneenkin - niinkuin varmaan silloin aihetta olikin ja olisi niitä varmasti aikuisenakin ollut, mutta hän on aina ymmärtänyt ratkaisuni ja osoittanut ettei elämä vastoinkäymisiin lopu. Lapsuudessani mummu kävi kodin ulkopuolella töissä ja muistan miten enoni kanssa usein oltiin häntä mummulan tiehaarassa vastassa, kun odoteltiin häntä töistä. Loma-aikaan mummu marjasti paljon - torimyyntiin asti, mutta jäi häneltä hetkiä yhdessä oloonkin. Mummun kanssa otin nuorena tyttönä mummulan portailla aurinkoa eikä ollut pakko ryhtyä mihinkään työhön, vaikka sitäkin olisi ollut. Pappa siitä taisi meitä muistutella, mutta emme me välittäneet.

Minä ja Eeva-mummuni 1967 talvella

Eeva-mummuni kuoli kun olin kaksivuotias. Hänellä on silti ollut merkityksellinen rooli elämässäni, sillä hänellä on ollut tärkeä merkitys Kantojärvellä emäntänä, vaimona, äitinä ja mummuna. Hänen jälkensä näkyy tänäkin päivänä niin sydämissä kuin muistoissa ja hyviksi havaituissa toimintatavoissa, joista ainakin itse eniten kuulen siitä, että Eeva-mummullakaan ei koskaan jäänyt tiskit pöydälle, vaikka työtä talossa oli silloin paljon paljon enemmän kuin meillä nyt. Ahkera mummu olikin. Öljylyhdyn valossa hän lähti aamuisin navetalle ja palasi sieltä hoitamaan kotia ja laittamaan perheelle ruokaa. Valokuvista, vanhempieni ja sukulaisten tarinoista sekä esimerkiksi äitini anopiltaan saamista kirjeistä 1960-luvulla tiedän hänen olleen lämmin ja perhettään rakastava vaimo,äiti, mummu ja anoppi. Kodissa oli tilaa myös sukulaislapsille kuten Kantojärvellä aiempienkin sukupolvien aikana oli ollut tapana, että varsinkin kesäisin talonväki lisääntyi kesänviettoon tulleista sukulaisista.

Äitini mummut Emma ja Hilja elivät vielä minun lapsuudessani. Emma-mummua kävimme katsomassa Ruovedellä Muroleessa saaressa, missä hän asui ja Hilja-mummun luona vierailimme Tampereella Marjatan sairaalassa. Äidilläni, kuten muillakin heidän lapsenlapsillaan on paljon lämpimiä muistoja heistä. Isäni mummuista Anna ehti kuolla vuotta ennen isäni syntymää, mutta Lyyli-mummu eli vielä isän käydessä Kantojärveltä Karjulankylänkoulua. Tuo Mäkelän mummula oli sopivasti koulumatkan varrella, joten isä sisaruksineen poikkesi usein koulumatkalla mummun luona. Lyyli-mummu kävi myös paljon Kantojärvellä apuna talontöissä ja lastenhoidossa.

Tämän mummouden aiheuttaman onnen tunteen johdosta harmaat hiukset, kasvojen rypyt, lisäkilot, roikkuvat tissit ja jopa muutamat elämän murheet menettävät merkityksen. Mummuna on mukava olla ja alla olevan runon sanoin odotan yhteisiä hetkiä juuri syntyneen rakkaan pojanpoikani kanssa:

Käsi kädessä kuljetaan,
tämä on hyvä hetki.
Käsi kädessä kuljetaan,
aurinkoinen ja tuulinen retki.
Maailmanmenoa yhdessä ihmetellään,
jokainen puu, pensas ja jopa pellon multa.
Käsi kädessä kuljetaan,

mummu ja mummun kulta. 

Ikaalisten Ala-Helteeltä Kurun Kantojärvelle

Aiemminkin olen kertonut, että sukututkimusta aloittessani ja Ikaalisiin muutettuani ajattelin, että minulla ei ole täällä sukua eikä sukujuuria. Nopeasti alussa selvisi, että yksi esiäideistäni eli Kantojärvelle Johanin puolisoksi 1800-luvun alussa tullut Justiina Simontytär oli kotoisin Ikaalisten Juhtimäestä Peuraniemestä. Matkan varrella sukua on löytynyt enempikin esivanhempien sisarusten kautta varsinkin juuri tuolta läheltä Kurun rajaa Juhtimäestä, Sisätöstä ja Röyhiöstä. Peuraniemen lisäksi olen löytänyt esivanhempia Juhtimäestä Toivoselta ja Röyhiöstä Iso-Iidulta jatkuen niiden lasten kautta Ala-Helteelle, sieltä Kuruun ja nyt minun ja toisen sukulaisperheen mukana takaisin Ikaalisiin.

Ala-Helteeltä Antti Matinpojan (1701-1779) ja Liisa Erkintyttären (1711-1791) pojan Mikon (1742-1819) kautta sukujuureni kulkeutuvat kahta eri reittiä Kurun Petäjälamminkylään Kantojärvelle. Mikko syntyi tämän Juhtimäen Toivoselta ja Röyhiön Iso-Iidusta kotoisin olleen Ala-Helteen talon isäntäparin neljäntenä lapsena. Vuonna 1774 Mikko Antinpoika vihittiin kurulaisen Ristaniemen talon tyttären Marian (1753-1845) kanssa. Mikko muutti vävyksi Ristaniemeen ja vuodesta 1781 alkaen hän myös isännöi taloa. Mikko Antinpojan ja Maria Juhontyttären lapsista Liisa (1778-1853) ja Yrjö (1781-1834) ovat molemmat esivanhempiani.

Liisa Mikontytär vihittiin marraskuussa 1806 Kurun Toikon Leppälahden torpan pojan Matin (1782-1849) kanssa ja Liisa muutti Ristaniemestä Leppälahteen. Heidän tyttärensä Ulrika (1812-1892) vihittiin v.1828 Teiskon Leppälahden Mattilasta kotoisin olleen Matti Matinpojan (1805-1887) kanssa. Heidän esikoisensa Carl Herman syntyi heinäkuussa 1834 ja vihittiin aikanaan Uusi-Piuharilta kotoisin olleen Karoliina Vilhelmiinan kanssa. Carl Hermannin ja Karoliina Vilhelmiinan esikoinen Ida Maria (1856-1928) löysi puolisonsa Kurusta Haapaselta. Ida Maria ja Carl eli Kalle Henrik vihittiin syyskuussa 1877 ja heille syntyi seitsemän lasta; Kalle Jaakko v.1878, Heikki v.1881, Ida v.1882, Anna Maria v. 1885, Hilma Josefiina v.1887, Aleksiina v.1889 ja Miina Amanda v.1892. Kalle ja Ida ottivat perheelle käyttöön sukunimen Uotila. Tyttäristä Anna Maria vihittiin v.1904 Antto Emil Kantojärven kanssa ja Anna Maria muutti Kantojärvelle emännäksi. Anna ja Antto Kantojärven poika Antti on pappani.

Liisan kolme vuotta nuorempi veli Yrjö Mikonpoika Ristaniemestä vihittiin vuotta aiemmin kuin sisarensa kesäkuussa 1805 Teiskon Paksulasta kotoisin olleen Anna Yrjöntyttären (1782-1856) kanssa. Yrjöstä tuli isänsä Mikon jälkeen Ristaniemen isäntä. Yrjön ja Annan tytär Anna (1810-1887) sai aviottoman lapsen Greta Lisan maaliskuussa 1828 18-vuotiaana. Tyttären syntymästä seuraavana vuonna Anna vihittiin Kurun Haapasen torpanpojan Markus Yrjönpojan (1805-1881) kanssa. Anna ja Markus muuttivat lastensa kanssa Teiskon kautta Ruovedelle ja asettuivat siellä Siikalahteen Siukolan torppaan. Vanhin lapsista Annan tytär Greta Liisa (1828-1890) jäi aikanaan asumaan Siukolaan puolisonsa Adolf Joakimin (1822-1886) kanssa ja heille syntyi 1853 tytär Edla Karoliina, joka kesäkuussa 1877 vihittiin Matti Johaninpoika Kantojärven kanssa. Edla ja Matti ovat edellellä mainitun Antto Kantojärven vanhemmat. Antti-pappani ja isäni Kaukon jälkeen olen siis kymmenennettä sukupolvea Ala-Helteen Antin ja Liisan jälkeläisiä näiden kahden sisaruksen kautta.

Alla olevissa kuvissa on Edla Karoliina Kantojärvi (1853-1921) os. Siukola ja Anna Maria Kantojärvi (1885-1943) os.Uotila, jotka olivat molemmat Kantojärven miniöitä ja emäntiä sekä keskenään anoppi ja miniä, mutta heillä oli myös yhteiset sukujuuret Kurun Ristaniemessä ja sitä kautta Ikaalisissa Ala-Helteellä. Kumpikin naisista vaikutti vahvasti elämään ja ihmisiin Kantojärvellä. Edla 44 vuotta ja Anna 39 vuotta, mistä yhteistä aikaa heillä oli 17 vuotta.

Edla Karoliina Kantojärvi

Anna Maria Kantojärvi

Ruoveden Yläjärveltä Kurun Karjulankylään

Johan Johaninpoika (1813-1859) ja Leena Gabrielintytär (1815-1889) vihittiin 31.3.1838 Ruovedellä Leenan ollessa viimeisillään raskaana. Esikoinen Matti syntyi Ruoveden Yläjärvellä pian tämän jälkeen 9.4.1838. Matille syntyi seuraavina vuosina seitsemän nuorempaa sisarusta, joista osa kuoli jo pieninä lapsina. Matin syntymän jälkeen perhe muutti Pajulahteen Kortekseen ja sieltä Mustajärvelle Juurakkoniemeen. Juurakossa syntyivät nuorimmat lapset, mutta siellä myös perheen isä Johan kuoli kivitautiin (virtsakivitauti) 46-vuotiaana vuonna 1859.

Perheen nuorimmat lapset olivat tuolloin vielä alle kymmenvuotiaita, mutta esikoinen Matti oli jo parikymppinen ja tavannut vaimonsa Maria Heikintyttären, joka oli kotoisin Ruoveden Pöntykseltä. Maria oli ollut muutaman vuoden Kurussa piikana ja palasi nyt Ruovedelle vuonna 1860 Matin vaimoksi Juurakkoon. Juurakossa Matille (1838-1877) ja Marialle (1840-1903) syntyi vain kaksi kuukautta elänyt Elviira tytär. 

Elviiran kuoleman jälkeen Leena, nuoremmat lapset ja Matin perhe muuttivat Hanhoon Majaniemeen Leveelahden torppaan, missä Matti Johaninpojalle ja Maria Heikintyttärelle syntyi Emma-tytär. Emman syntymän jälkeen Matti ja Maria muuttivat Kuruun Pyydysmäkeen Saariahon torppaan, mutta Matti työskenteli myöhemmin Kurussa myös Keihäsjärven Saarijärvellä muonarenkinä. Matti kuoli vain 39-vuotiaana vuonna 1877 vatsanpolttoihin. Matin äiti, leskeksi jäänyt Leena jatkoi tuolloin elämää Ruovedellä kulkien töissä talosta taloon. Viimeisimmät vuodet hän vietti Syvingissä Ala-Korpulassa, missä hän 74-vuotiaana kuoli vuonna 1889.

Olga, Miina ja Hilja

Sekä Johan ja Leena että Matti ja Maria ovat esivanhempiani äitini suvun puolelta. Matille ja Marialle syntyi  Kuruun muutettuaan Emman lisäksi neljä lasta. Lapsista toiseksi nuorin, Kalle-pappani mummu, Hilma Maria oli Matti-isän kuollessa viisi vuotias. Hilma meni naimisiin Kurun Kylmäniemestä kotoisin olleen Matti Kustaanpojan kanssa ja heille syntyi kuusi lasta; v.1892 Onni Johannes, v.1894 Lauri Edvard, v.1897 Hilja Sabina, v.1900 Olga Maria, v.1903 Kalle Eerik ja  v.1906 Yrjö Artturi. Perheen perustettuaan Hilma ja Matti ottivat käyttöön sukunimen Nieminen, jota myös pojat perheineen käyttivät. Hilja meni naimisiin Eetu Karran kanssa ja Olga Iivari Taivalmäen kanssa. Viereisessä kuvassa ovat Olga Taivalmäki, Lauri Niemisen vaimo Miina (os. Huumo) ja Hilja Karra. Pojista Onni kuoli kahdeksan kuukauden iässä, Kallen lapsista suku ei jatkunut seuraavaan sukupolveen ja Yrjöllä ei ollut lapsia. Olgan, Laurin ja Hiljan kautta sukua jatkuu nykypäivään eri puolilla Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Tanhuvaarassa 1928

Tanhuvaaran kurssilaisia 1928

Heinäkuussa 1928 Antti-pappani serkku ja isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908-1986) osallistui Tanhuvaarassa järjestetylle voimistelu- ja rytmiikkakurssille. Voimisteluharrastus vei nuoren helsinkiläisnaisen kesän parhaimpaan aikaan Tanhuvaaran kauniisiin maisemiin. Aune oli tuolloin 20-vuotias. Viereisessä kuvassa Aune takana keskellä ikkunan alla seisomassa.

Tanhuvaaran halli 1928

Tanhuvaaran liikuntaopisto toimi tuolloin Pappilanniemessä silloisen Viipurin alueella Viipurinlahden rannalla. Voimistelu-, rytmiikka- ja kansantanssikursseja ehdittiin järjestää Tanhuvaarassa sen toiminnan alusta vuodesta 1919 aina vuoteen 1939 saakka, jolloin sota katkaisi toiminnan. Keväällä 1940 opiston rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Nykyisellä paikalla Savonlinnassa toiminta alkoi uudelleen vuonna 1950.

Voimistelutunti Tanhuvaarassa 1928. Ylemmässä kuvassa näkyy halli, missä tämä "voimistelusali" luonnon helmassa oli.

Aunen valokuva-albumissa on Tanhuvaaran kurssilta paljon kuvia, joista välittyy henkeäsalpaavan kaunis luonto, liikunnan ja yhdessä olon ilo sekä naisvoimistelun  kauneus. Kuvia nyt katsoessa en yhtään ihmettele, että kuvat olivat niiden joukossa, joita Aune vielä vanhoilla päivilläänkin meille nuorille esitteli.

Voimistelijat Viipurinlahden rannalla 1928

Tanhuvaara 1928

Pyynikki 1928

Yleensä Aune vietti kesiä äitinsä Olgan kanssa sukulaisten luona Kurussa, Ylöjärvellä, Teiskossa tai Sievissä. Heinäkuussa 1928 Olga oli kesänvietossa ilman Aunea. 16.7.1928 Olga on lähettänyt Aunelle postikortin osoitteella Viipuri, Tanhuavaaran kurssit. Kortissa Olga-äiti ihmettelee kun Aunelta ei ole tullut korttia, kertoo olevansa Ylöjärvellä Aina-sisaren luona ja lähtevänsä sieltä lähipäivinä Teiskoon Hulda-sisaren luo. Olga pyytää kortissa Aunea kirjoittamaan Teiskoon ja toivoo Aunen säilyttävän kauniin kortin, joka kuvaa Pyynikin maisemia, missä Olga edellisviikolla oli vieraillut. Hyvin on Aune kortin säilyttänyt, koska mekin sitä nyt 84 vuoden jälkeen saamme ihailla.

Ukkosen polttama

Olin jo aiemmin tutkinut ja löytänyt Kurun rippikirjoista esi-isäni Karl Henrik Antinpojan eli Kallen tietoineen.Työn alla olivat viime  aikoina olleet enempi Kallen vanhemmat sekä Kallen vaimon Anna Stiinan vanhemmat, mutta kun kävin vierailulla Eeva-mummuni serkun Heimon luona, joka siis myös on Kallen jälkeläisiä ja muistaa asioita hyvin, palasin takaisin Kalleen. Heimo nimittäin tiesi puhutun Kallen kuolleen salaman iskuun ja tuon muistitiedon vahvistaa myös Kurun kuolleidenluettelo vuodelta 1886, jonka sitten käyntini jälkeen uudelleen selasin läpi ja tällä kertaa löysin etsimäni. Heimon vinkistä aloin myös selata historiallisen sanomalehtiarkiston digikuvattuja Aamulehtiä ja löysin uutisen ukkosen polttamasta miehestä Kurussa.

Aamulehti 27.7.1886

Aamulehti 14.8.1886

Heinäkuun 27.päivänä vuonna 1886 Aamulehdessä kerrottiin, että ukkonen poltti sunnuntaina Kurun kappelissa Ylä-Paappasen torpassa muonamiehen vasemman kyljen ja jalan, mutta etenkin vasemman käden niin pahasti, että oli edellisenä päivänä jouduttu viemään kaupunkiin lasarettiin. Mies ja vaimo olivat olleet aitassa, jonka katto oli ruvennut vuotamaan ja mies sen vuoksi ryhtynyt siirtämään leipävarrasta toiseen paikkaan. Siinä samassa oli tullut salama ovenraosta ja avaimenreiästä aittaan ja polttanut miehen. Elokuun 14.päivänä Aamulehti uutisoi lasarettiin Kurusta tuodun ukkosen valkean polttaman miehen kuolleen. Tuo mies on esi-isäni Kalle Antinpoika, joka Kurun kuolleiden kirjan mukaan kuoli 11.8 1886 ukkosen iskuun 55-vuotiaana. Uutisessa mainitaan Kallen sukunimeksi Selin, mutta tämä nimi ei suvussa ole ollut käytössä, vaan nimi on tullut uutiseen sen hetkisen asumuksen mukaisesti Kallen ja Anna     Stiinan asuessa Ylä-Paappasen torpassa. Ensimmäiset suvussa käyttössä olleet sukunimet Kallen sukuhaarassa vakiintuivat vasta Kallen lasten myötä. 

Kalle Antinpoika syntyi vuonna 1831 tammikuun alussa Ruovedellä Lahomäessä vanhempiensa Antin ja Leenan ollessa siellä töissä. Antti oli kuusi vuotias, kun perhe muutti Kuruun Petäjälamminkylään Nimettömälle. Kallella oli toisen puolisonsa Anna Stiina Juhontytär Taivaljärven kanssa neljä lasta, joista aikuiseksi eli esikoinen Vilhelmiina ja kuopus Ananias. Kalle ja Anna Stiina asuivat aluksi Nimettömällä kun heidät vuonna 1856 oli vihitty, mutta sen jälkeen Kalle teki töitä mm. Hainarilla ja he olivat myös Riuttaskorvessa Taivaljärvellä viljatorppareina 1860-luvun puolessa välissä, kun nuorimmat lapset mm. esi-isäni Ananias syntyi. Taivaljärvellä olon jälkeen keskimmäisten lasten kuoltua Kalle ja Anna asuivat ja työskentelivät Kurussa mm. Nilsforsilla ja Ylä-Paappasella Kallen ollessa viimeisinä vuosinaan Ylä-Paappasen muonarenkinä.

Kallen kuoltua Anna Stiina jäi Ylä-Paappaselle. Tytär Vilhelmiina oli jo aiemmin mennyt naimisiin ja hän eli perheensä kanssa Kurussa Talvisillassa. Poika Ananias, josta siis oma sukuhaarani jatkuu, oli isänsä tavoin tuohon aikaan muonarenkinä Ylä-Paappasella ja tuolloin vielä naimaton. Ananias oli ollut Taivaljärveltä lähdön jälkeen kasvattina Poukkasella Ylä-Paappasella, missä siis myös vanhemmat työskentelivät.Mentyään vuonna 1890 naimisiin Ananias ja vaimonsa Alexandra ottivat käyttöön sukunimen Aalto. Alussa mainitut serkukset ovat Kallen pojan Ananiaksen lapsenlapsia. Heimon isä oli Paavo Heikki Aalto ja mummuni Eeva Kantojärven äiti oli Lyydia Aleksandra Mäkelä os. Aalto.

Sukututkimuspäivä Ikaalisissa

Suur-Ikaalisten sukututkijat järjestivät jo perinteekseen muodostuneen sukututkimuspäivän tänään Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksella. Päivän teemana oli siirtolaisuus ja aiheesta olikin puhumassa siirtolaisinstituutin edustaja, omissa tutkimuksissaan siirtolaisasiakirjoja käyttänyt sukututkija sekä paikalliseen Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen perehtynyt henkilö. Luentojen lisäksi katseltavana oli siirtolaisinstituutin materiaalia ja kirjallisuutta aiheesta.

Celtic-laiva, jolla Olga ja Aune matkasivat New Yorkiin 1909

Siirtolaisuuteen ja siihen liittyviin asiakirjoihin olen itse tutustunut omien sukulaisteni muuttoja tutkiessa. Isäni papan Antto Kantojärven sisar Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi lähti tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan 7.7.1909 22-vuotiaana. Puoliso Matti Kärkäs oli mennyt jo aiemmin. Perillä New Yorkissa Olga ja vuoden vanha Aune- tytär olivat 25.7.1909. Laiva oli nimeltään Celtic. Se lähti Helsingistä, pysähtyi Liverpoolissa ja saapui New Yorkiin Island of Ellisiin. Matkustajaluettelossa numeroilla 15 ja 16 merkittyjen Olgan ja Aunen Amerikan määränpääksi ja oleskelupaikaksi on merkittu englanniksi puoliso ja isä Matti Kärkäs sekä osoite Brooklyniin New Yorkiin. Olga ja Aune eivät Amerikassa kauaan viihtyneet vaan palasivat seuraavana vuonna kotiin Helsinkiin.  Anton ja Olgan veli Lahja Kantojärvi lähti 1920-luvun lopulla töihin Canadaan, mutta perheen jäätyä Sieviin, myös hän palasi 1930-luvun alussa Suomeen oltuaan kuitenkin useamman vuoden töissä Canadan metsissä. Myös Anton, Lahjan ja Olgan serkku Janne Hoikkala lähti Amerikkaan 1890-luvun lopulla. Hän tiettävästi jäi sinne ja edelleen teen työtä tuon perheen löytämiseksi sieltä. Minnesotassa, mihin Janne aikanaan saapui, asuu paljon Hoikkala - nimisiä, joten toivon yhteyden sukuun vielä löytyvän. Kalle-pappani sisar Anni Äyräntö os. Karra muutti myös Amerikkaan 1900-luvun puolivälissä ja hän perheineen asustaa siellä edelleen. Suvun jäsenten etsintään Amerikasta olen saanut hyvin apua siirtolaisinstituutista, joka palvelee myös internetin välityksellä ja jonka kautta olen löytänyt linkkejä, joiden kautta etsiä sukulaisia. Amerikan siirtolaisten lisäksi olen etsinyt sukua myös Ruotsista ja Tanskasta.

Tapahtumassa oli aiempaa vähemmän näytteilleasettajia, joten tilaa vapaamuotoiselle keskustelulle aulatilassa oli runsaasti. Mukava anti tällaisille tapahtumille onkin se, että tapaa muita harrastajia, kuulee muiden kokemuksia, saa vinkkejä omaan tutkimukseen ja joskus jopa tapaa yllättäen ihmisiä, joiden kanssa sukujuuret kohtaavat jossakin kohtaa menneisyyttä. Näin kävi tänäänkin ja puhuessamme päädyimme moniin yhteisiin, tällä kertaa virtolaisiin nimiin. Näillä keskusteluilla on se innostava puoli, että ne saavat palaamaan perheisiin ja taloihin, joita ei välttämättä hetkeen ole tutkinut. Tänäänkin on ollut pakko kaivaa tuon keskustelun pohjalta esiin Virtain rippikirjoja ja oman sukututkimusohjelman tietoja etsien yhteyksiä eri perheiden välillä. Äitini mummun Emma Rantasen os.Mäki sukuhan on vahvasti virtolaista, mutta löytyy sieltä myös sekä äitini että isäni puolelta muitakin Ruoveden ja Kurun puolelta Virroille lähteneitä sukuhaaroja.

Nuijamiesten muistomerkki Ilmajoella kortin kuvaamana

Jaakko Ilkan sukuseuran esittelypöytä kiinnosti minua siksi, että lasteni sukujuuret isänsä puolelta juontavat Ilmajoelle ja lähiympäristöön. Lasteni isän setä Veikko Hakala on aikanaan 1980-luvulla sukua tutkinut ja se helpottaa tiedon hakemista lasteni sen puolen sukujuurista. Jaakko Ilkan Sukusanomista n:ro 6 löysin myös Aila Yli-Hakolan poimintoja Ikaalisten historiasta, mikä puolestaan saa kaivelemaan Ikaalisten historiateoksia ja Veikonkin tekemää sukututkimusta taas kerran esille. Lehtien, sukuseuran pinssin, korun ja postimerkkien joukossa oli myös sukuseuran myymä Ilkan monumenttia kuvaava postikortti, joka on kuva Alexander Paischeffin maalaamasta Valistuksen opetustaulusta vuodelta 1924.

Luentojen lomassa Mauri Rönni kertoi kevenneyksenä muistojaan entisaikojen elämästä. Osassa tarinoissa Mauri oli elänyt itsekin mukana, mutta osa arvokkaista tarinoista oli kuultua aiemmilta sukupolvilta. Tunnen Maurin tarinointitaidon ennestään eikä hän tuottanut pettymystä nytkään. Lasten pituushyppykisat ja kanankuolintodistus jäivät minulle tarinoina mieleen monen muun tarinan joukossa. Nämä tarinat perheen arjesta, kylän tapahtumista ja entisajan elämästä tuovat sukututkimusta elävämmäksi, mutta antavat ne meille nykypäivän ihmisille paljon opettavaistakin tietoa menneistä ajoista. Päivän ajatuksena näiden tarinoiden lisäksi jäi mieleen ihmisten kohtaamisen tärkeys. Vaikka sukututkimusta voi harrastaa tunti toisensa jälkeen yksin tietokoneen parissa, virastoissa tai kirjastoissa, tärkeää on ihmisten kohtaaminen ja näiden tarinoiden eläminen yhdessä.

Elsa Maria

Äiti ja tytär

Elsa Maria Ahlstedtin ja äitinsä Amandan kuva on yksi vanhimmista valokuvista, joita suvusta tänä päivänä on olemassa. Kiltin ja surullisen oloisin silmin kuvassa katselee äitinsä näköinen herttainen, hyvinvoivan näköinen tyttö. Surullisuutta kuvaa katsoessa lisää se, että tietää Elsan menehtyneen tulirokon seurauksena vain 2½-vuotiaana. On kuitenkin ihana nähdä kuva Amandasta lempeänä tyttärensä kanssa ja ajatella hänen saaneen kokea iloa lapsestaan, varsinkin kun muita lapsia perheeseen ei koskaan tullut.

Elsa Maria Ahlstedt syntyi 18.10.1890 Tampereella. Hänen isänsä oli kauppias Alexander Ahlstedt (1867-1911) ja äitinsä Amanda Ahlstedt (1862-1936) os.Kantojärvi. Amanda oli lähtenyt Kurun Kantojärveltä Tampereelle töihin vuonna 1886 ja vuosi ennen Elsan syntymää marraskuussa 1889 hänet vihittiin Alexander Ahlstedtin kanssa. Elsa Maria sairastui  kevättalvella 1893 tulirokkoon, jota hän ei kestänyt,vaan kuoli sen aiheuttamiin oireisiin 22.3.1893. Elsalla oli Kurussa Kantojärvellä ja Ruovedellä Hoikkalassa 12 serkkua, enojensa Matti Kantojärven ja Antti Hoikkalan lapsia.

Aamulehti 23.3.1893

Elsan ja vanhempiensa hauta Tampereella

Elsan kuolemasta seuraavana päivänä 23.3.1893 oli Aamulehdessä vanhempien laatima kuolinilmoitus tyttärensä kuoleman johdosta. Muistolauseella "Nyt ompi Elsa poissa, hän muutti taivaaseen, siell´ilon asunnoissa on Elsa pienoinen"  vanhemmat Amanda ja Alexander ilmoittivat hellästi rakastetun tyttärensä nukkuneen rauhallisesti pois raskaan sairauden myötä. Elsa on haudattu Tampereelle Kalevankankaan hautausmaalle perhehautaan, johon myöhemmin haudattiin myös vanhemmat.

Antti ja Leena

Antti (1794-1868) ja Leena (1789-1864) tapasivat Ruovedellä, renkinä ja piikana. Antti oli syntynyt keväällä 1794 Ruovedellä Kurkkujärvellä ja hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika ja Leena Matintytär. 1800-luvun alussa perhe muutti Kurkkujärveltä Lahomäkeen ja aikuistuttuaan Antti oli renkinä sekä Ruhalassa Lahomäessa että Pihlajalahdella mm. Ajoisahossa ja Riekkolassa. Leena puolestaan oli syntynyt Kurussa Riuttaskorven Suutarilassa syksyllä 1789. Hänen isänsä oli sotilas ja torppari Yrjö Matinpoika Ferm Kurusta Lörpykseltä ja äiti Pirkko Antintytär Kurusta Karjulan Heikkilästä. Aikuistuttuaan Leena lähti kotoa piiaksi Teiskoon. Siellä hän sai vuonna 1818 aviottoman lapsen Johan Gustafin. Teiskosta Leena ja 4-vuotias Johan muuttivat vuonna 1822 Ruovedelle Ajoisahoon. Antti ja Leena ovat olleet yhtä aikaa töissä Pihlajalahdella Riekkolassa ja Ajoisahossa, joten työn parissa samalla alueella vietetty aika on varmasti nämä silloin noin kolmekymppiset aikuiset johdattanut yhteen.

Ruovedellä Lahomäessä, Riekkolassa ja Ajoisahossa asuessa Antille ja Leenalle syntyi kolme lasta; vuonna 1828 Anna Karoliina, vuonna 1831 isoisoisoisoisäni Karl Henrik ja vuonna 1834 Vilhelmiina. Huhtikuussa 1837 perhe muutti Kuruun Petäjälamminkylään Nimettömän torppaan, joka välimatkallisesti siis on vain muutamia kilometrejä Ajoisahosta. Kurussa perheeseen syntyi seuraavana vuonna keväällä 1838 vielä tyttö Henriikka. Leenan tuolloin 19-vuotias poika Johan Gustaf jäi Ruovedelle.

Perheen muuttomerkintä Ruovedeltä Kuruun 25.4.1837

Nimettömälle perhe teki itselleen kodin, missä Antti ja Leena asuivat kuolemaansa saakka. Heidän lapsistaan esi-isäni Karl Henrik oli siis 7-vuotias muuttaessaan Nimettömälle, missä asui aikuisikään saakka. Vielä ensimmäisen puolisonsa Vilhelmiinan kanssa hän rakensi elämää kotitorpassaan, mutta Vilhelmiinan kuoleman jälkeen hän oli renkinä Kurussa mm. Karjulassa ja Hainarilla. Vuonna 1856 25-vuotias Karl Henrik vihittiin toisen puolisonsa, esiäitini Anna Stiinan kanssa. He asuivat aluksi vanhimpien lasten kanssa Hainarilla, mutta muuttivat sitten Anna Stiinan kotipaikalle Kurun Riuttaskorven Taivaljärvelle viljatorppariksi. Taivaljärvellä syntyi vuonna 1865 nuorin lapsista, mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelä pappa Ananias Kallenpoika, myöhemmältä sukunimeltään Aalto. Karl Henrikin ensimmäinen avioliitto Vilhelmiinan kanssa oli lapseton.

Antin ja Leenan jälkeen Nimettömällä jatkoivat torppareina vanhin tytär Anna Karoliina miehensä Manu Matinpojan kanssa. Isovanhempien ja Anna Karoliinan perheen lisäksi torpassa asui myös nuorin tytär Henriikka aviottoman poikansa Eliaksen kanssa. Vuonna 1861 syntynyt Elias oli vain kaksi vuotias äitinsä kuoltua vuonna 1863 "kylmänvihoihin". Oliko 25-vuotiaana kuollut Henriikka sairas vai oliko hän palelluttanut itsensä vai mikä oli tämän kuolemaan johtaneen kylmettymisen ja kuolion syy, sitä emme tiedä. Eliaksen syntyessä Henriikka oli kuitenkin piikana Lahdenperässä, mutta palasi sitten takaisin kotiin Nimettömälle, joten voisi olla, että Henriikka olisi ollut vielä myös huonossa kunnossa raskauden ja synnytyksen jälkeen ja palasi näin kotiin läheisten hoidettavaksi.  Eliaksen onneksi hän sai aluksi asua isovanhempiensa ja tätinsä perheen parissa, mutta Henriikka-äidin kuolemasta seuraavana vuonna kuoli isoäiti Leena ja Eliaksen ollessa 7-vuotias kuoli isoisä Antti vuonna 1868 mätäkuumeeseen. Tuolloin Elias otettiin kasvatiksi Riuttaskorven Raivioon. Isoisän kanssa samana keväänä Nimettömällä kuoli Anna Karoliinan poika Abel kolmen vuoden ikäisenä. Tuona vuonna Kurussa kuten muuallakin Suomessa kuoli ankaran talven, nälänhädän ja kulkutautien vuoksi muutenkin runsaasti ihmisiä. Ankarat olot ovat varmasti vaikuttaneet myös päätökseen laittaa Elias kasvatiksi.

Nimettömällä seuraavassa, kolmannessa sukupolvessa torppareina jatkoivat Anna Karoliinan ja Manun jälkeen heidän vanhin tyttärensä Malviina ja tämän puoliso Manu Benjaminpoika. He isännöivät torppaa kaksikymmentäkaksi vuotta saaden kahdeksan lasta, joista nuorin poika syntyi kuolleena. Malviina ja Manu muuttivat Nimettömältä marraskuussa 1901 Ruovedelle yhdessä seitsemän lapsensa kanssa. Torpanmuori, leski Anna jäi tuolloin asumaan yksin Nimettömälle 73-vuotiaana. Puhekielessä puhutaan Nimettömän torpasta kuten Nimetön -järvestäkin, mutta rippikirjoissa ja kartoissa nimenä on Nimetöin. Pihlajalahdesta Rajamäentietä tai Kurun puolelta Lintuharjusta pääsee nykyäänkin tuolle järvelle ja paikalle, mihin esivanhempani tuolloin tulivat. Torppaa siellä ei enää ole. Erään sukuhaarani elämä ja työ iloineen ja murheineen oli Nimettömällä yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Noin puolet siitä ajasta siellä eli Pihlajalahdella kolmekymppisinä tavanneet, oman pysyvän kodin perustaneet ja sen ajan haaveensa toteuttaneet esivanhempani Antti ja Leena.

Antin ja Leenan tarinaa ajatellessa tulee mieleen Juhani Ahon Lastuista Uudisasukas. Voin kuvitella esivanhempani ahkeroimassa talon töissä piikana ja renkinä luoden toisiinsa katseita ja naljailleen toisilleen ruokapöydässä, mutta yöaikaan kohtasivat toisensa nuottaretkillä tai leikkuupellolla ja loivat suunnitelmia tulevaan. Lasten kasvaessa halu omaan kotiin vahvistui ja he lähtivät Nimettömälle kohti omaa kotia. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa ja se jätti jälkensä terveyteen, mutta heillä oli haave omasta paikasta. Juhani Ahon tarinasta poiketen Antin ja Leenan iloksi myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saivat vielä kodin ja elannon Nimettömällä eläessä, mutta aika muuttui niin, että sieltä oli aikanaan Malviinan perheineen lähdettävä ja Antin ja Leenan vanhin tytär Anna Karoliina jäi torppaan yksin vanhuuttaan viettämään. Ahon Uudisasukkaan tarinaa lukiessa ja esivanhempiani miettiessä on omalla tavallaan surullista, että heidän työnsä ei paikalla enää näy ja jälkeläisten oli lähdettävä muualle torpan autioituessa, mutta Juhani Ahon sanoin; "Jos he olisivat jääneet, toinen rengiksi ja toinen sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä..." ja Antin ja Leenan haave toteutumatta.

Hautausmaakäynnin ajatuksia Virroilta

Virtain siunauskappeli

Kesän aikana olen taas käynyt useammalla hautausmaalla sekä viemässä kukkia että hiljentymässä läheisten haudoilla, mutta myös mielenkiinnosta kotiseudun ja suvun historiaa ja kulttuuria kohtaan. Yhden käynnin kohteena olivat Virtain hautausmaat. Olen käynyt Virroilla usein, jopa asunut siellä yhden kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen sisareni alivuokralaisena hänen opiskellessa siellä, mutta hautausmailla en muista käyneeni. Virtain keskustan tuntumassa on vuonna 1774 valmistunut kirkonrakentaja Antti Hakolan johdolla rakennettu kirkko ja kirkon ympärillä vuonna 1702 käyttöön otettu vanha hautausmaa, jonka rinnalla on myös vuonna 1965 käyttöön otettu laajennusosa. Muutaman kilometrin päässä kirkosta ja Virtain keskustasta Siekkisessä on uusi vuonna 1902 käyttöön otettu hautausmaa. Uudella hautausmaalla on jugendtyylinen siunauskappeli, jonka on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström, joka on kuuluisan tälläkin alueella paljon maisemia ja elämää valokuvanneen valokuvaaja I.K.Inhan veli.

Uudella hautausmaalla on isäni tädin, vuonna 2000 Virroilla 91-vuotiaana kuolleen Taimi Sisko Petäjän os. Kantojärvi hauta. Samassa haudassa ovat haudattuina kahdeksan vuotta aiemmin kuollut Taimin puoliso Lauri sekä heidän Helsingissä kuollut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu poikansa Toivo. Taimi syntyi Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä vuonna 1909 Antto ja Anna Kantojärven seitsemästä lapsesta kolmanneksi vanhimpana. Hänen kummejaan olivat isänsä Anton setä Antti Hoikkala ent. Kantojärvi ja Manta Hoikkala. Taimilla on viisi lasta, joista kaksi on kuollut. Pirkanmaalla ja Uudellamaalla asuu hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, lapsenlapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsenlapsiakin, joita on jo kaksi, Rosa ja Eveliina.

Äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki syntyi vuonna 1892 Virroilla Vaskivedellä ja siellä asui hänen sisariaan sekä vanhempansa. Etsimisestä huolimatta en löytänyt Emman vanhempien, Aune-mummuni isovanhempien Santeri ja Iita Mäen hautoja, mutta Emma-mummun sisarten Hiljan ja Seenan löysin. Emma itsehän on haudattu Ruovedelle. Siskoista Hilja Siviä Leppämäki os. Mäki kuoli 77-vuotiaana vuonna 1982. Hän asui ikänsä Virroilla Vaskivedellä. Hänen kanssaan samassa haudassa on aiemmin kuollut puoliso Onni sekä heidän neljän kuukauden iässä kuollut poikavauvansa Simo.

Seena Maria Rantanen os. Mäki kuoli 75-vuotiaana neljä vuotta ennen puolisoaan, joka on haudattu samaan hautaan. Seenan puoliso Ansse kuoli 83-vuotiaana 23.1.1979 Virtain vanhainkodin tulipalossa Jäähdyspohjassa. Palo on yksi Suomen tuhoisimmista laitospaloista. Siinä kuoli Anssen lisäksi 26 muuta vanhainkodin asukasta. Virtain vanhainkodissa oli tuolloin alkuvuodesta 1979 vanhuksia 69, joista suurin osa pystyi pelastautumaan omin avuin tai hoitajien ja pelastusmiehistön avulla, mutta näitä sairasosastolla vuodepotilaina olleita liikuntakyvyttömiä asukkaita ei onnistuttu saamaan turvaan, vaan he kaikki 27 paloivat vuoteisiinsa. Palon uhrit haudattiin yhtä aikaa neljässä eri paikoissa eri puolilla Virtain kaupunkia. Palaneen vanhainkodin paikalla lähellä Virrat-Ruovesi maantietä on vuonna 1989 paljastettu muistomerkki tulipalossa kuolleiden muistoksi.

Olgan ja Iivarin hauta

Virroilla on myös Kalle - pappani tädin Olga Maria Taivalmäen os. Nieminen hauta. Olga Maria Taivalmäki ja äitini mummu Hilja Sabina Karra olivat sisaruksia. Olga Maria kuoli 75-vuotiaana vuonna 1976 kaksi vuotta ennen puolisoaan Iivari Taivalmäkeä. Olga syntyi Kurussa Hilma ja Matti Niemisen kuusilapsiseen perheeseen. Hilja-sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi ja lisäksi tytöillä oli kaksi heitä vanhempaa sekä kaksi nuorempaa veljeä. Olga muutti naimisiin mentyään Virroille Vaskivedelle ja asui siellä koko aikuisikänsä Iivari puolisonsa kanssa. Olgan ja Iivarin haudan vierellä on haudattuna myös heidän perillisiään.

Virroilla on hautausmaat myös Killinkoskella ja Liedenpohjassa. Nämä hautausmaat on otettu käyttöön 1900-luvun puolen välin paikkeilla ja Liedenpohjan kirkko hautausmaan vierellä on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on rakennettu 1961 vanhasta koulusta. Virtain kirkon vierellä sijaitsevalla vanhalla hautausmaalla voi varsinkin kesäaikaan kulkea todellisessa hiljaisuudessa, sillä puut ja pensaat kätkevät suojiinsa kuin omaan maailmaansa runsaasti vanhoja hautoja ja hautamuistomerkkejä. Äitini puolen sukujuuria on runsaasti Virroilla, joten kivistä löytyi paljon yhteyksiä tutkimiini perheisiin kuten esimerkiksi Kauppila, Nojonen, Herranen, Palonen, Härkönen ja monta monta muuta. Virtain seurakunnan rippikirjoista tutuksi tuleet perheet saavat tarinaansa eloa myös hautausmailta, sillä pappien merkintojen lisäksi haudat ja omaisten perheenjäsenilleen pystyttämät hautakivet ja hautamuistomerkit näyttävät kirjoissa mainittujen ihmisten todella eläneen vahvistaen samalla sukujen historiaa tutkivan mielikuvaa suvun jäsenistä.

Tapaamisessa syntyy tarinoita

Kantojärviläisiä 2012

Mikä voisi olla sukututkijalle ja suvun historian harrastajalle mieltä lämmittävämpää kuin lähes 70 myös suvusta kiinnostunutta sukulaista kokoontuneena 200 vuotta suvun elämään kuuluneessa paikassa, jonka esivanhempamme ovat asuttavaksi ja elettäväksi raivanneet ja rakentaneet. Tähän tarjoutui minulle mahdollisuus menneenä viikonloppuna Ylöjärven Kurussa Kantojärvellä ja voin vain lämpimästi kiittää kaikkia tapahtuman järjestelijöitä ja mukana olleita antoisasta, kannustavasta ja mukavasta viikonlopusta. Paikalla tapahtumassa oli vuonna  1811 Kurun Paappasen talon Kantojärven torppaan asettuneiden Johan ja Juliana Hjeltin jälkeläisiä eri puolelta Suomea.

Sukututkimusmateriaali ja vanhat valokuvat virittivät muistoja ja tarinoita. Eri sukupolvet muistelivat paikkaa ja ihmisiä eri tavoin. Toinen muistaa miten Antto kävi hevosella tekemässä taksvärkkiä jään yli Tampereella ja toinen miten hevosella vietiin maitotonkkia tienvarteen tai perunoita pellolta kuoppaan. Yksi muistaa miesten pötkötelleen keittiön penkillä juuri siinä missä penkki edelleen on ja toinen muistaa papan istumassa keinussa. Moni muistaa äidin ja mummun ahertamassa navetalla ja monelle rakas muisto on talossa apuna olleet tädit, sedät ja muut sukulaiset, joita varsinkin kesällä taloon asettui. Toisille paikka on muistoissa koti, toisille mummula, toisille papan, mummun tai vanhemman synnyinkoti, toisille suvun kesänviettopaikka.Niin monta tarinaa löytyy kuin on muistelijaakin.

Oopo, Petteri, voitiinu ja muuta vanhaa

Kaksi asiaa kuitenkin yhdisti monia erilaisiakin muistoja ja tarinoita. Kaikessa muistelussa välittyi kiintymys kotiin, perheeseen ja sukuun. Lisäksi lähes kaikkiin muistoihin liittyi työ, jota tehtiin paljon. Kantojärven ohella muisteltiin ja puhuttiin myös niistä paikoista, joihin Kantojärveltä oli lähdetty. Perheen tärkeys ja työ näyttelivät tärkeää osaa kaikissa näissäkin paikoissa. Vuonna 1859 Kantojärveltä lähteneen Hermannin tytär Tilda muistetaan ahkerana ja työteliäänä emäntänä. Hänen jälkeläisensä kertoivat talossa ja kylässä puhutun, että kun Taipaleen Tilda laittaa illalla hameensa henkariin, sen helmat heiluu vielä aamullakin. Niin Tilda Kurussa Taipaleessa, Hulda Teiskossa Iivanassa ja emännät Kantojärvellä ovat joutuneet tekemään paljon työtä.

Serkusten yhteisistä hetkistä oli paljon muistoja useammassakin sukupolvessa. Niihinkin liittyi muistot aikuisten työnteosta, vaikka aikansa on lasten leikeilläkin ollut. Joku muisti miten talossa asuneet lapset ja kaupungista kesänviettoon tulleet lapset aluksi ujostelivat toisiaan, mutta tutustuttua yhteiset leikit veivät mukanaan. Myös lapset ovat aina osallistuneet työhön. Tehdystä työstä oli palkintona hevoskärryn kyytiin pääsy ja jopa lupa ohjastaa. Keksivätpä kerran serkukset leikkiä pirtissä kukkakauppaa aikuisten ollessa perunannostossa. Kumma kyllä lasten itsensä ihastelema luonnonkukilla ja vesiastioilla täytetty  pirtti ei pellolta palanneita aikuisia ilahduttanut.

Suvun vanhimpiin kuuluva, kokoontumisessa mukana ollut Rauha Hietamäki os. Kantojärvi viihdytti joukossa olleita lapsia ja myös aikuisia runonlausunnallaan. Kantojärvi on Rauhan isän Lahjan synnyinkoti. Suvun naiset ovat harrastaneet runoja enempikin. Rauhan serkut Aune Kärkäs ja Eva Kukkola harrastivat nuorena runoja. Aune kertoo päiväkirjassaan, miten he kesälomalla Evan kanssa Iivanassa saunan vinttihuoneessa lausuivat runoja ja Helsingistä Teiskoon lomanviettoon tullut Aune oli esitellyt uusia kuulemiaan runoja ja saamiaan runokirjoja. Runokirjoja löytyy Evan jäljiltä Iivanassa edelleen. Päiväkirjassaan Aune arvioi itse olevansa parempi lausuja kuin Eva, koska oli Helsingissä ottanut lausuntatunteja. Heidän paremmuuttaan emme pääse enää arviomaan, mutta Rauha oli loistava lausuja ja eläytyjä, joten jos edesmenneet serkut ovat olleet yhtäänkään yhtä hyviä, on suvussamme ollut upeita lausujia useampia.

Viivin kukat

Tapaamisessa nuorimmat osallistujat olivat 2½ kuukauden ikäinen Venla Helena Ojala ja 8 kuukauden ikäinen Peppi Sofia Soilikki Kantojärvi. Tapaamisessa nimitimme meidän kaikkien mummuksi pian 78-vuotiaan edellä mainitun Rauha Hietamäen, sillä hänen lähellään meillä kaikilla oli oma paikkamme. Suvun vanhin, 87-vuotias Viivi Takkula os. Kantojärvi lähetti Ruotsin Fagerstasta terveiset suvulle kukkasin ja sanoin.Kukat asetimme pöydälle Kantojärvellä, joka on myös Viivin isän Lahjan synnyinkoti.

Sukututkijalle tapaaminen antoi potkua ja lisäsi motivaatiota tekeillä olevan kirjaprojektin kanssa, sillä on kannustavaa ja mieltä lämmittävää huomata tekevänsä jotakin myös muille eikä vain itselleen. Tapaamisen jälkeen moni sukulainen tuli tutummaksi, monta valokuvaa sai elämän ja monta tarinaa jäi mieleen. Menneen ajan rinnalla oli ihana kuulla myös mitä suvulle kuuluu tänä päivänä. Tänäänhän syntyy ne tarinat, joita seuraaville sukututkijoille kerrotaan. Tutkittavaa ja etsittävää jäi silti vielä paljon menneestäkin ja vanhojen askarruttavien asioiden rinnalle nousi uusiakin tutkimuskohteita. Vuonna 1821 syntyneen Matiaksen kohtalo on selvittämättä, Rauhan kuvassa ollut kaunis tyttö on mysteeri, löytyykö jostain kuvaa Matista Edlan viereen ja monta monta muuta, mutta nyt kiitän kuulemistani tarinoista, joista syntyy monta sivua tarinaa kansien väliin välitettäväksi seuraaville sukupolville.

Joseph Jämroth, Gabriel Frifeldt ja Johan Hjelt - kolme sukupolvea

Olen viime päivinä jälleen kerran yrittänyt etsiä esi-isäni Gabrielin kuolemalle syytä. Ennen kuoltiin nuorempina kuin nykyään, mutta silti olisi mukava tietää mihin hän parhaassa iässä olevana miehenä, pienten lasten isänä ja sotilaana kuoli. Tykistön hantlankari, sotilas Gabriel Joosepinpoika Frifeldt kuoli nimittäin jo 30-vuotiaana vuonna 1776. Hän asui tuolloin Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasella vaimonsa Walborgin (1740-1810) ja lastensa Marian, Johanin, Joosepin ja Henrikin kanssa. Gabriel ja Walborg vihittiin helmikuussa 1770 Kurussa ja heille ehti syntyä nämä neljä lasta lyhyellä välillä vuosina 1770, 1771, 1773 ja 1774.Talossa asui myös Gabrielin appivanhemmat ja vaimon sisaruksia. Gabrielin ja Walborgin pojista Johan sai aikanaan vuonna 1811 asuttavakseen erään Paappasen torpan, josta tuli sitten Kantojärvi.

Gabriel ja Walborg vihitty 18.2.1770 Kurussa

Gabrielin syntymä 5.3.1746 Ruovedellä Jämingissä

Gabrielin vanhemmat olivat vuonna 1706 Pirkkalassa syntynyt Liisa Juhontytär ja vuonna  1707 Ruovedellä Pitkälässä syntynyt Jooseppi Joosepinpoika, joka aikuisena käytti nimeä Jämgrund ja Jämroth. Myös hän oli sotilas. Gabriel syntyi maaliskuun alussa 1746 Ruovedellä Jämingissä, missä myös perhe silloin asui ja missä muutkin sisarukset ovat syntyneet. Gabriel oli 11-vuotias hänen äitinsä kuoltua keuhkotaudin seurauksena. Isä Jooseppi meni kuitenkin jo samana vuonna uudelleen naimisiin Keuruulta kotoisin olleen Marian kanssa ja uuden liiton myötä Gabriel sai vielä nuorempia sisaruksiakin. Toisen vaimon kuoleman myötä Gabrielin isä muutti myös Kuruun ja hänet vihittiin kolmannen kerran 67-vuotiaana Kurun Taipaleesta kotoisin olleen Walborg Simontyttären kanssa.

Gabrielin kuolinsyytä etsiessä olen jälleen, ties monennenko kerran selannut Kurun ja Ruoveden haudattujen luetteloita löytääkseni myös hänen isänsä kuolinajan ja syyn. Joosepin kolmas vaimo on Kurun haudatuissa merkitty leskeksi kuoltuaan vuonna 1791, joten Joosepin on pitänyt kuolla ennen sitä, mutta en vaan ole tietoa löytänyt, vielä. Oletan hänen kuolleen jo paljon aiemmin kuin vaimonsa, sillä olihan hän kolmannen kerran vihittäessäkin vuonna 1774 jo iäkäs. Joosepin pojanpoika ja Gabrielin poika Johan (1771-1843) Hjelt oli isänsä ja isoisänsä tavoin sotilas, mutta Suomen sodan jälkeen hän asettui perheensä kanssa asumaan vaimonsa kotitalon läheisyyteen, tuolloin vielä nimettömään torppaan ja ryhtyi torppariksi vuonna 1811. Johan Gabrielinpoika kuoli Kurussa Kantojärvellä 65-vuotiaana hinkuyskään, mutta edellisten sukupolvien kuolinsyyt odottavat vielä selviämistään.

Teiskon hautausmaalla

Teiskon kirkko, hautausmaa ja ympäröivä maisema Kirkkojärven rannalla Tampereella ovat yksi kauniista maisemista alueella. Matti Åkerblomin rakentama kirkko on kolmas kirkko Teiskossa. Se otettiin edellisen kirkon huonon kunnon takia käyttöön jo vuonna 1787, mutta varsinaisesti se valmistui 1788. Kirkon vieressä oleva kellotapuli rakennettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Kaunis pieni punainen puukirkko, vehreä puistomainen historian havinaa henkivä hautausmaa ja alapuolella siintävä Kirkkojärvi ovat suomalaista kulttuurimaisemaa parhaimmillaan.

Kirkon ja hautausmaan olin kyllä nähnyt ennenkin. Nehän eivät näy isommalle ohikulkutielle, vaan sinne on erikseen koukattava, mutta muistan lapsena olleeni kummitätini, äitini serkun Riittan ja hänen lapsiensa, pikkuserkkujeni kanssa pyöräilemässä tuolla alueella heidän asuessaan Teiskon Terälahdessa. Nyt halusin maiseman ohella nähdä myös vanhoja hautoja ja löytää ripauksen kosketusta Teiskon sukujuuriini. Teiskon hautausmaa on otettu käyttöön myös tuolloin 1787 ja se on Tampereen vanhin hautausmaa, minkä aisti astuessaan kivimuurin sisäpuolelle, sillä kirkon läheisyydessä oli vieri vieressä vanhoja mielenkiintoisia hautakiviä ja rautaristejä aitauksineen ja teksteineen.

Esivanhempani Matti Juhonpoika (1643-1715) ja Vappu Antintytär asustivat Teiskon Paksulassa 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Matti Juhonpoika itse oli kotoisin Teiskon Teiskolasta. Heidän poikansa Jooseppi (n.1682-1751) asusti vaimonsa Teiskon Rikalasta kotoisin olleen Maria Yrjöntyttären (1682-1742) kanssa Teiskon Terälahdessa. Joosepin ja Marian pojanpojanpojan tytär Anna Yrjöntytär (1782-1856) muutti Teiskosta Kuruun Ristaniemeen, missä syntyi pappani Antti Kantojärven mummun Edla Kantojärven os. Siukolan mummu Anna Yrjöntytär vuonna 1810. Myös tämän Kurun Ristaniemessä syntyneen esiäitini Anna Yrjöntyttären (1810- 1887) isän Yrjö Mikonpojan (1781-1834) suku oli kotoisin Teiskosta. Hänen isoäitinsä Marja Heikintyttären (1720-1810) kautta esivanhempieni juuret kulkeutuvat Teiskoon Sorrille ja Kiimajoelle.

Teiskolaisten juurien selvittämistä helpottaa se, että kirkonkirjoja on saatavilla 1600-luvultakin ja alueelta on paljon tehty sukututkimusta eri suvuista. Hankaluutta on tuonut se, että välillä on kartankin avulla pitänyt selvittää missä mikäkin paikka on, sillä Teiskon rajat ovat vuosien saatossa vaihtaneet paikkaa useaankin kertaan. Esimerkiksi rippikirjoissa eri aikoina Teiskoon merkittyjen talojen ihmisten  asuinpaikat ovat olleet muuallakin kuin siinä Teiskossa, jonka me tämän päivän ihmiset Teiskoksi miellämme. Mm. Kurun, Länsi-Teiskon ja Ylöjärven alueella on niitä paikkoja ja taloja, joita 1600-1800-luvun Teiskon rippikirjoihin on merkitty. Mutta niinhän ne rajat jatkavat muuttumistaan meidänkin aikana. Kurua ja Viljakkalaakin pitäisi opetella hahmottamaan osana Ylöjärveä.

Tällä kertaa en esivanhempieni hautakiviä löytänyt, mutta samalla nimellä olevia kyllä useampia, joten nyt on mielenkiintoista selvittää miten löydetyt 1800-luvulla kuolleet ihmiset liittyvät aiemmin ja tuolloin eläneisiin esivanhempiini. Teiskon hautausmaalta sen sijaan löytyy edellä mainitun Edla Kantojärven ja puolisonsa Matti Kantojärven tyttären Hulda Maria Kukkolan os.Kantojärvi (1889-1940) hauta sekä hänen puolisonsa Väinön ja lastensa Väinö Kaarle Heikki eli Kalle Kukkolan ja Eva Maria Kukkolan haudat. Hulda muuten aikanaan tapasi puolisonsa Väinön heidän ollessa töissä Teiskon Kulkkilassa, joka sekä talona että hautausmaalla nimiä etsiessä kiinnostaa myös sen vuoksi, että Kulkkilasta on lähtöisin Huldan veljen Antto Kantojärven vaimon Annan sukuhaaroja 1700-luvulta. Anna Maria Kantojärven os. Uotila (1885-1943) äidin Ida Marian (1856-1928) isoisomummu Sophia Mikaelintytär syntyi Kulkkilassa 1780, mistä hän sitten muutti vuonna 1801 vietettyjen häiden jälkeen Teiskon Leppälahteen Mattilaan puolisonsa Matin kanssa.

Kirjastomuisto

Kotipaikkakunnallani kerätään parhaillaan kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi asiakkaiden kirjastomuistoja. Ikaalisten kauppalaan perustettiin kirjasto vuonna 1862 ja tästä tehdystä päätöksestä perustaa kirjasto on säilynyt pöytäkirjaote kaupunginarkistossa. Suomessa on ollut kirjastoja eri muodoissaan jo aiemminkin, esimerkiksi Vaasaan perustettiin ensimmäinen yleinen kirjasto 1700-luvun lopulla, mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen kansansivistyksen ollessa aktiivisimmallaan perustettiin Suomeen useita nykyisin tavoin toimivia yleisiä kirjastoja. Kuruun kirjasto perustettiin 1861 ja Ruovedelle 1863. Ruoveden kirjastoon rahat kerättiin lahjoituksin ja kinkereillä. Siellä kirjaston ensimmäinen vakituinen kirjastonhoitaja valittiin kuntakokouksessa joulukuussa 1873 ja tehtävään valitun Heikki Hauskan vuosipalkka työstä oli 20 markkaa. Ruovedellä kuten Ikaalisissakin  ensimmäinen kirjasto oli kirkon sakastissa. Ikaalisissa kirjaston ensimmäisiä hankintoja on säästetty noin sata kappaletta. Niiden joukossa on mm. Valtio-oppi vuodelta 1867, Suomen kasvitarha oppikirja ja Eino Leinon Naamioita vuodelta 1905. Näistä vanhoista hankinnoista, entisajan lainauskäytännöistä sekä kirjaston historiasta on tietoa ja kuvia internetissä Ikaalisten kaupunginkirjaston kotisivuilla. 

1970-luvulla kirjasto siirtyi uuden tuolloin valmistuneen yhteiskoulun kanssa saman katon alle. Tähän kirjastoon minäkin tutustuin mennessäni Ikaalisissa ensimmäisen kerran kirjastoon 1980-luvun lopulla Ikaalisiin muutettuani. Kirjasto on edelleen siellä, mutta se on vuonna 2009 remontoitu ja silloin kirjasto oli väliaikaistiloissa keskustassa Alkolta vapautuneissa tiloissa. Ikaalisten kaupunginkirjaston muistoni eivät ole mitenkään erityisiä. Olen lainannut kirjoja aihealueiltaan laidasta laitaan sekä omasta kirjastosta että kaukolainalla, etsinyt tietoa mm. kotiseutukokoelmasta sukututkimustani ja paikallisihistoriaa ajatellen, olen lukenut lehtiä ja käynyt tutustumassa erilaisiin kirjastossa esillä oleviin näyttelyihin. Tänä aikana lehtilukusali on uudistunut, musiikinkuuntelupisteitä ei taida enää olla, tietokoneita on ilmestynyt kirjastoon useampia ja monia kirjastonpalveluita voin nykyään hoitaa kotona omalla tietokoneella verkkokirjaston kautta. Palvelu on aina ollut ystävällistä, kirjavalikoimat ovat monipuoliset ja lainauskäytäntö muista kirjastoista on sujuvaa.

Omat ensimmäiset kirjastomuistoni ovat 1970-luvun alusta Kurusta. Sain kirjastokortin kun aloitin koulun. Kirjastonhoitajana oli Leena Leuku. Hän oli Kurussa kirjastonhoitajana vuodet 1954-1985 eli koko sen ajan kun aloitin koulun 1973 ja pääsin ylioppilaaksi 1985, joten ehdimme tulla tutuiksi vuosien mittaan käydessäni kirjastossa lukemassa, lainaamassa ja etsimässä tietoa ekaluokan kuvakirjoista aina lukiolaisen lukemiin romaaneihin ja opiskelun vaatimiin tietoteoksiin saakka. Hän opasti ja ohjasi, komensi ja kannusti. Hän oppi tuntemaan meidät koululaiset ja muistan hänen monesti jo valikoineen meille kirjojakin, kun tiesi meidän tyttöjen tiettynä aikana lukevan tietynlaisia kirjoja. Muistan esimerkiksi miten kerran kirjastoon mennessä hän esitteli uusia hankittuja Tiina-kirjoja meille luettavaksi. Tai ylemmillä luokilla kun kerroimme tekevämme ystäväni kanssa esitelmää biologian tunnille, hän neuvoi mistä kirjoista voisimme tietoa löytää. Hän oli ystävällinen, mutta piti meidät välituntisin ja koulun jälkeen kirjastoon saapuneet lapset ja nuoret myös järjestyksessä. Lukupöydän ympärillä puhe ja kikatus hiljeni kun hän vain käveli vierelle tai katsoi tietyllä katseella pöytänsä takaa.Kirjastokorttini numero oli muuten 21. Lainaukset merkittiin silloin kirjoissa oleviin lappuihin käsin ja muistan selvästi tuon numeroni kortissa ja kirjojen lainauslapuissa. Muistan myös tarkalleen missä silloisessa kirjastossa sijaitsi nuo Anni Polvan Tiina - kirjat sekä Enid Blytonin Viisikko-kirjat. Alakouluikäisenä leikin sisareni kanssa kirjastoa ja välillä meillä oli riita siitä kumpi saa olla Leukun Leena eli kirjastonhoitaja.

Seuraava kirjastonkäytön muistoni on Ruovedeltä. Lukiolaisesta Ruoveden kirjasto tuntui suurelta tuttuun Kurun kirjastoon verrattuna ja muistan miten nykyaikaiselta tuntui koulun jälkeen linja-autoa odotellessa istua kirjaston sohvalla ja kuunnella kuulokkeilla musiikkia. Kuunneltu levy valittiin levyvalikoimasta ja kirjastonhoitaja laittoi sen pyörimään. Myöhemmin on tutuksi tullut kirjastot muuallakin ja miten ollakaan jokin aika sitten reilun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen kävin Ruovedellä kirjastossa ja totesin muistaneeni sen paljon isompana kuin se olikaan. Musiikinkuuntelupiste sohvineen oli myös hävinnyt ja tilalla olivat tietokoneet.

Kurun kirjastokin on tässä ajassa muuttunut. Sinne ei enää liukastella koulun betoniaidan viertä nurmikkoa pilaten ja sijainnin vuoksi välitunnitkaan eivät enää taida olla kirjaston ruuhka-aikaa. Silti mielessäni on se kirjastomuisto kun hädin tuskin yletyin kirjastonhoitajan pöydän ääressä näkemään mitä korttiini kirjoitetaan. Nojasin kyynärvarsillani pöytään ja leuallani käsiini, jotka olivat siis leukani korkeudella ja kurkotin varpailleni nähdäkseni. Olin innoissani kortista, mutta hiukan harmitti, kun äidin piti kertoa asioita minusta, vaikka eihän ne sen kummenpia olleet kuin ylpeän äidin puhetta koulun aloittavasta esikoisesta, joka saa kirjastokortin ja opettelee kirjaston tavoille. Samat tarinat taisin itsekin kertoa käydessäni oman esikoiseni kanssa hakemassa hänelle kirjastokorttia Ikaalisten kirjastosta. Tuolloin 1990-luvun puolivälissä numerot kirjastokorteissa olivat vaihtuneet viivakoodiin.