Olga ja Matti

Olga ja Matti 1907

Olga Maria Kärkäs os. Kantojärvi  (1886 - 1976) lähti kotoaan Kurun Kantojärveltä 14-vuotiaana piikomaan Tampereelle. Vieraiden perheiden lisäksi hän oli siellä myös tätinsä Amanda Ahlstedtin luona. Amanda olisi leskeksi jäätyään toivonut Olgaa jäämää luokseen asumaan, mutta tuolloin 1900-luvun alussa nuori Olga halusi muuta. Hän oli tavannut teatterialalla toimivan Matin ja tahtoi tämän luokse Helsinkiin. Tädin ja muun suvun houkuttelusta huolimatta voimakastahtoinen nuori nainen halusi rakkautensa perässä maailmalle. Niinpä Olga muutti Tampereelta Helsinkiin 1904 18-vuotiaana. Olga ja Matti Kärkäs vihittiin heinäkuussa 1907 ja seuraavana kesänä heille syntyi tytär Aune.

Aune 1908 ennen Amerikkaan lähtöä

Tuolloin 1900-luvun alussa monia suomalaisia kiinnosti Amerikan tarjoamat mahdollisuudet ja myös Matille tarjoutui mahdollisuus lähteä työn perässä New Yorkiin. Matin laiva lähti Helsingistä keväällä 1909. Olga ja 1-vuotias Aune-tyttö lähtivät isä-Matin perässä heinäkuussa. Olga itse oli tuolloin 22-vuotias. Laivamatka Helsingistä alkoi 7.7.1909. Liverpoolissa äiti ja tytär vaihtoivat laivaa matkaten kohti New Yorkia ollen siellä perillä 25.7.1909. Voi vain kuvitella millaista on ollut viettää 18 päivää laivassa pienen lapsen kanssa kesän kuumimpaan aikaan. Markustajakortissa äidin ja tyttären matkan kohteena näkyy Brooklyn New York/Matti Kärkäs.

Kärkkään perhe vietti yhteistä aikaa New Yorkissa vuoden verran, mutta sitten Olgalle iski koti-ikävä. Matti oli paljon poissa perheen luota ja Olga ikävöi perhettään. Niinpä seuraavana vuonna 1910 Olga matkasi raskaan laivamatkan tyttärensä kanssa takaisin kotisuomeen. Alussa oli ollut ajatus, että myös Matti tulee perässä, mutta välimatka ja elämä kuljetti pariskunnan erilleen eikä Matti koskaan palannut Suomeen takaisin. Uutta perhettä kumpikaan ei kuitenkaan enää perustanut. Matti jatkoi elämäänsä New Yorkissa ja Olga Aunen kanssa Helsingissä. Yhteys jatkui jonkin aikaa kirjein ja valokuvin, mutta vähitellen myös ne jäivät. 

Aunen säilyttämissä muistoissa on isän New Yorkista lähettämä kortti vuodelta 1912.

Naistenpäivänä naisista

Naistenpäivänä pitää kirjoittaa naisista. Vaikka naisten asema ja oikeudet ovat eri aikakausina ja eri kulttuureissa olleet nykypäivään verrattuna hyvinkin erilaisia, niin silti naisilla on aina ollut vahva merkitys perheiden ja sukujen historiassa. Omista sukujuuristani löytyy hyvinkin erilaisia naisia kohtaloineen.

Wilhelmiina Johanintytär (1847 - 1895) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä kymmenlapsiseen perheeseen. Sisaruksista monta oli kuollut jo pienenä.Vanhin veli Johan jäi Kantojärvelle torppariksi ja muut veljet lähtivät rengeiksi lähitaloihin. Wilhelmiina oli sisarussarjan ainoa elossa oleva tyttö. Justiina sisar kuoli vauvana.Vartuttuaan Wilhelmiina lähti piiaksi Kurun Karjulan kylään. Suurimman osan elämästään hän asui piikana Vähä-Karjun talossa ja oli siellä myös kuollessaan 48-vuotiaana halvaukseen. Wilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta. Molemmat tyttäret Selma Miinantytär (1873-1877) ja Tyyne Maria Miinantytär ( 1886 - 1890) kuolivat varhain punataudin seurauksena.

Amanda Ahlstedt os.Kantojärvi

Wilhelmiinan veljentytär Amanda Johanintytär (1862 - 1936) lähti myös Kantojärveltä. Hän muutti Tampereelle 1886 ja tapasi siellä miehensä kauppias Alexander Ahlstedtin. Kauppiaan vaimona Tampereen keskustassa asuvana Amandan elämä oli hyvin erilaista kuin tätinsä Wilhelmiinan elämä Kurussa. Amandan tytär Elsa Maria (1890 - 1893) kuoli vain kolme vuotiaana ja puoliso yli kaksikymmentä vuotta Amandaa aikaisemmin. Amanda eli suuressa vauraassa talossaan yksin nuo parikymmentä vuotta. Veljien lapset kävivät häntä katsomassa, mutta kovin vieraanvaraiseksi häntä ei suvun tarinoissa luonnehdita. Johtuiko tämä luonteesta, katkeruudesta, yksinäisyydestä vai mistä, sitä voimme vain arvailla. Sekä veljientyttäriä että -poikia Amanda on pyytänyt luokseen asumaan, mutta kaikki heistä ovat halunneet kulkea omia teitään ja heidän vierailunsa tädin luona ovat jääneet lyhyksi. Amandalle  tärkeää oli kuitenkin hyväntekeväisyystyö ja hän oli mukana Tampereen kaupunkilähetyksen työssä, jossa alussa nähtiin tärkeänä naisten ja lasten auttaminen. Amandakin oli mukana keräämässä varoja Tampereella pellavatehtaan naisille ja heidän lapsilleen. Myöhemminhän Amanda myös teki testamentin Tampereen kaupunkilähetykselle.

Serafiina Tamminen os. Karra

Pappani Kallen täti Serafiina Manuntytär Tamminen os. Karra (1866 - 1941) syntyi Manu ja Albertiina Karran yhdeksän lapsiseen perheeseen Ruoveden Visuvedellä ja asui tällä synnyinpaikallaan koko elämänsä. Hänellä oli yhdeksän lasta ja puoliso Eetu jakoi postia. Puolison työpäivät olivat pitkiä, joten Serafiina hoiti kotia ja lapsia huolehtien myös miehestään. Talvipimeällä Serafiina kävi sytyttämässä lyhdyn Näsijärven rantaan, jotta Eetu näki palata töistä kotiin Karranlahteen.

Maria Liisa Reetantytär syntyi 1857 Ruoveden Muroleessa. Hänen äitinsä Reeta Leena oli jo nuoresta psyykkisesti sairas ja asui isänsä Matin kanssa. Marian isästä ei ole tietoa ja jo vauvana varmastikin äidin sairauden sekä köyhyyden vuoksi Maria varttui muualla. Vartuttuaan Maria kiersi eri taloissa Ruovedellä ja Virroilla piikomassa. Maria sai nuorena kaksi aviotonta lasta Salun ja Svanten, joista Salu kuoli pienenä. Eloon jäänen poikansa kanssa Maria asui Ruoveden Kalliojärvellä, mistä hän meni itseään yli 30 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin saaden vielä kaksi poikaa Mikon ja Santerin. Puolison kuoltua ja lasten vartuttua Maria muutti 1906 Ikaalisiiin mentyän uudelleen naimisiin. Marian poika Mikko Rantanen oli isoisoisäni. Iloinen työteliäs mies, joka aikanaan taloissa kuljettuaan ja sodat sodittuaan osti tuhannella markalla saaren itselleen, Emmalleen ja kuudelle lapselleen. Maria Liisa Reetantyttären tarina odottaa vielä tutkimuksissani valmistumista, mutta hänen elämäänsä ajatellessa olisi hienoa sanoa hänelle nyt hyvää naistenpäivää ja hienosti selvisit.

Kesäretki 1925

Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto perustettiin 4.10.1920 Helsingissä ja tunnetaan nykyisin nimellä Mannerheimin lastensuojeluliitto. Pappani Antti Kantojärven serkku, isäni kummitäti Aune Kärkäs (1908 - 1986) eli elämänsä Helsingissä ja oli 17 - vuotias osallistuessaan Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Helsingin tyttökerhon Itä-Suomen kesäretkelle 27.6. - 2.7.1925. Tuolloin 20-luvun alussa Aune ja äitinsä Olga olivat muutenkin mukana lastensuojeluliiton toiminnassa. 1925 perustettiin Aunen äidin syntymäkunnassa Kurussakin oma paikallisosasto.

Viipurinlinnan tornissa 1925. Aune takana oikealla

Aune osallistui yhdistetylle opinto- ja virkitysretkelle yhdessä 23 muun helsinkiläistytön kanssa. Päiväkirjaansa Aune on kerännyt muistoja matkasta. Matkareitti oli Helsinki - Viipuri - Enso - Vallinkoski - Imatra - Tainionkoski - Vuoksenniska - Lappeenranta - Helsinki. Junamatka Helsingistä kohti Viipuria alkoi laululla "Suomi armas synnyinmaamme" virittäen matkalaisten mielen matkan aiheeseen. Makeistehdas Mella Oy oli lahjoittanut työille kilokaupalla makeisia matkan ajankuluksi. Viipurissa tytöt otti vastaan paikallisosasto Viipurin Huoltokeskus ja tytöt saivat osallistua Viipurin yleiseen raittiuskokoukseen, juhlaan ja kulkueeseen. Kulkueessa kerrotaan olleen tuhansia lapsia ja nuoria. Helsingin tytöillä oli mukana kulkueessa juliste, jossa luki "Reipas, raitis nuoriso on kansan turva." Aune kuvaa kulkuetta ja juhlaa ylistävin sanoin ja kertoo lausuneensa siellä myös raittiusaiheisen runon yhdessä toisen kerholaisen kanssa. Runot olivatkin Aunelle tärkeitä myöhemmässäkin elämässä sekä niiden lausujana että lukijana.

Enson tehtaalla 1925.

Viipurin raittiusjuhlan jälkeen matka jatkui kohti Enson tehtaita. Tytöt kertoivat tehtaalla Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnasta ja sen jälkeen saivat itse esittelyn paperitehtaasta. Tytöille oli näytetty selluloosan ja paperin valmistusta asteittain.Kiitoksena vierailustaan tytöt lauloivat tehtaan väelle laulun "Suloisessa Suomessa".

Vuoksella 1925. Tyttökolmikon keskellä Aune.

Enson vierailun jälkeen
tytöt matkasivat kolme kilometriä metsäreittiä Vuoksen partaalle, mistä Enson tehtaan järjestämät kaksi venettä soutajineen vei tytöt Vallinkoskelle. Veneiden edetessä aallokossa Aune kertoo tyttöjen nauraneen ja kiljahdelleen. Riemu muuttui välillä lauluiksi ja laulu raikui veneestä toiseen tyttöjen nauttiessa matkasta. Maisemat tekivät tyttöihin sellaisen vaikutuksen, että heistä tuntui kuin saduissakaan ei olisi ollut niin kaunista.

Siitolassa 1925.

 Retken jälkeen maistui eväät ja uni olkisilla Imatralla Siitolan koululla. Täältä matka jatkui autolla kohti Tainionkoskea ja sieltä Saimaan Höyrylaiva Oy:n Imatra I:llä kohti Lappeenrantaa. Lappeenrannassa tytöt kävivät sankaripatsaalla ja lauloivat historian tunneilla oppimiaan lauluja. Aune mainitsee laulun "Kaunis Karjala" ja kertoo miten mieliin muistui koulusta opit Ison- ja Pikkuvihan vaiheista Karjalan kunnailla.  Lappeenrannassa tytöt tutustuivat sotilaskotiyhdistykseen. Siellä heidät oli toivottanut tervetulleeksi kansanedustaja Siviä Ruotzi. Samalla tytöt pääsivät kertomaan myös lastensuojeluliiton toiminnasta. Sotilaskodin päivällisen jälkeen tytöt suuntasivat sotilaskonserttiin kylpylaitoksen kasinon puistoon. Retken loputtua tytöt ovat todenneet, että saivat nauttia ihanista maisemista ja kokemuksista, mutta samalla retki oli herättänyt heissä isänmaanrakkautta ja yhteistuntoa, joka oli myös Kenraali  Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnan yhtenä aatteena.

200 vuotta Kantojärvellä

Isovanhempani lapsineen ovat asustaneet Kantojärvellä Kurun Petäjälamminkylässä kuuden sukupolven ajan. Johan Gabrielinpoika ja Juliana Matintytär Hjelt muuttivat lastensa kanssa Ruovedeltä Kuruun 1811 Paappaselle ja saivat sieltä asuttavakseen Kantojärven torpan. Kantojärviläisiä on siis elänyt näissä maisemissa nyt 200 vuoden ajan. Metsät, pellot, metsäjärvet, järvistä toisiinsa virtaavat purot ja kalliot kuuluvat olennaisesti tähän maisemaan. Esi-isämme saivat näistä ravinnon, rakennusmateriaalit ja elannon. Meille tämän  päivän kantojärviläisille alue tarjoaa vapaa-ajan viettopaikan, erinomaiset marja- ja sienimaat sekä kalasaaliit Kantojärvestä, Pikku-Kantojärvestä, Hammonjärvestä ja Lehmusjärvestä. Metsissä ja kallioilla on leikitty, liukasteltu ja pelätty käärmeitä.

Käärmeitä alueella on ollut aina paljon ja yhtään kesää ei kulu niitä näkemättä. Kuitenkaan en tiedä ketään, joka olisi käärmeen pureman saanut. Kaksi kertaa tiedän käärmeen tulleen eteisportaalle. Ensimmäinen oli kesällä 1968 ollessani 2-vuotias. Tuona kesänä mummuni Eeva täytti 50-vuotta, mutta sairauden vuoksi hän eli vain syksyyn asti. Käärmeistä puhuttaessa usein yhdistetään käärmeen eteisportaalle tulo ja mummun kuolema. Toisen kerran käärme oli näin lähellä kesällä 1998 kuopukseni ollessa 4 - vuotias.  Muut söimme sisällä ja pieni poika shortseissaan ja kumisaappaissaan lähti etukäteen ulos tullen saman tien takaisin tunnistettuaan käärmeen portaan vieressä. Poika oli tietysti järkyttynyt ja muistan vieläkin hänen ilmeensä. Onneksi tuo otus oli tuttu ja hän osasi sitä varoa. Saappaat onkin perusvaruste kesän hellepäivinäkin alueella kulkiessa. Tosin riskejä on otettu paljain jaloin juoksennellen ja hyvin on selvitty.

Kantojärvi

Alueen läpi virtaa puro alkaen Lehmusjärvestä edeten Kantojärven ja Hammonjärven kautta Näsijärveen. Kantojärven ja Hammonjärven välillä se virtaa melkein pihapiirissä. Aikanaan ja vielä 1940- ja 1950-luvuilla purossa  peseydyttiin ja lapset uivat. Noin 20-vuotta sitten puro oli vielä yhdeltä kohtaa sellainen, että omat lapseni muutaman vuoden iässä saattoivat siinä istua ja leikkiä. Puron pohja on hiekkaa, reunoja koristaa monet luonnonkukat ja heinät. Nykyään puro on valitettavasti kaventunut niin, että enää ei taitaisi pienetkään lapset kyetä siinä polskimaan. Uimaan on matkattava pienen matkan päähän Kantojärveen, mutta uimataito on välttämätön, sillä pohja on mutainen ja reunat pehmeää soista sammalpeittoa.

Kantojärven rannalla asustaa myös majavia. Monen vuoden ajan olemme saaneet seurata majavien hampaiden jälkiä rantatuntumassa olevissa puissa. Itse majavaan emme ole törmänneet. Hirviä on iltahämärässä nähty lähellä pihapiiriäkin ja onpa miehet metsällä kulkiessa nähneet karhunkin jälkiä maastossa ja puiden kyljissä. Yömyöhään pihan perällä olevaan ulkowc:hen juostessa saattaa talon katon tuntumasta liitää pään ohi lepakkokin säikäyttäen yöllisen kulkijan.


Kantojärvi sijaitsee lähes saman matkan päässä Kurusta ja Ruovedeltä, joten aikanaan talossa asuttaessa asioita on hoidettu molempiin suuntiin. Muroleen kanavalle on kävelymatka metsää pitkin ja joskus muinoin sinne kulki hevosellakin mentävä tie ja postia haettiin kanavalta. Matkalla kohti kanavaa on Hopeavuori, jonka kallionkolot ovat kiinnostaneet etenkin lapsia. 1908 - 1986 elänyt sukulaistätini Aune kertoi, kuinka hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaupungista tulleet kesävieraat tekivät  retkiä Hopeavuorelle. Samat kallion onkalot on lapsena näytetty minulle ja minä omille lapsilleni.Kummasti nuo kolot ja onkalot vaan muistaa lapsuudesta huomattavasti suurempina kuin mitä ne omille lapsille esitellessä ovat.

Pihapiirin kalliokin oli vielä minun lapsuudessa avointa kalliota, missä siellä täällä kasvoi heinää, kalliokasveja ja metsämansikoita. Nyt tuo kallio on ajan saatossa sammaloitunut ja metsän reuna on tullut lähemmäksi taloa, mutta suvun historia on siellä nähtävissä. Alkuperäisen torpan paikka kulmakivineen kertoo 200 vuotta sitten alkaneesta elämästä Kantojärvellä. Tuon paikan vieressä kasvaa valtava korkea vanha kuusi, joka on varmasti nähnyt ja kuullut monta tarinaa kallion kupeessa elävistä kantojärviläisistä. Pihapiiri on laajentunut ja rakennuksia on noussut lisää. Jokainen sukupolvi on elänyt aikansa mukaisesti ja jättänyt elämästään jäljet seuraaville sukupolville.

Ikaalisten juuria

Usein vastaan, että sukuni on lähtöisin Kurusta tai Ruovedeltä. Lähes kaikkia sukujani tutkiessa olenkin saanut pysytellä Kurun, Ruoveden, Virtain ja Teiskon rippikirjoissa ym. materiaaleissa, mutta muuallekin olen kirkonkirjoja seuratessa päätynyt. Esimerkiksi Kurun Kantojärven torpan ensimmäisen torppariparin vanhin poika Ruoveden Tokosen Salmilla  vuonna 1801 syntynyt Johan Johaninpoika Hjelt (Kantojärvi) löysi puolisonsa Ikaalisista. Itse Ikaalisiin muutettuani ajattelin, että täällä ei oman perheeni ja toisen sukulaisperheen lisäksi ole muuta sukua, mutta sukututkimuksen myötä kotipaikkani on herättänyt uudenlaista mielenkiintoa ja innostanut tutkimaan myös sen asutusta ja elämää. Ikaalisten alueen tutkimisen mielekkyyttä on lisännyt  myös se, että Johanin äidin Juliana Matintyttären sukua on tullut Ikaalisten Röyhiöön ja äitini suvun puolelta isoisoisäni Mikko Rantasen äiti Maria Liisa Reetantytär tuli miehensä kuoltua ja lastensa jo perustettua omat perheet vaimoksi Ikaalisten Jylliin.

Johan ja Justiina Kantojärvi vihittiin heinäkuussa 1829 Kurussa. Kantojärven torppa oli tuolloin Kurun Petäjälammin kylän Paappasen talon torppa. Torpparinpoika ja Paappaselle piikomaan tullut Justiina tapasivat varmastikin tätä kautta työn merkeissä. Justina (Stina) Simontytär oli syntynyt 1798 Ikaalisten Juhtimäessä Peuraniemessä kahdeksan lapsiseen perheeseen. Justiinan vanhemmat olivat Simon Jaakobinpoika Hämeenkyrön Pahlon Pässäriltä ja Brita Samuelintytär Ikaalisten Sipsiöstä. Yhteinen koti oli kuitenkin Juhtimäen Peuraniemessä. Johanille ja Justiinalle syntyi 1830 poika Johan, joka myöhemmin jatkoi isänsä jalanjälkiä Kantojärvellä torpparina. Johanin ollessa 2-vuotias Justiina kuoli vain 34-vuotiaana.Kuolinsyyksi mainitaan rippikirjassa hengenahdistus.

Ikaalisten Juhtimäen maisemat tulivat minulle tutuiksi jo lapsena, kun vanhempieni ja setieni perheiden kanssa ajelimme useina kesinä siitä ohi Luhalahteen ja Sipsiöön sukulaisperheen luo heinätöihin. Vieläkin tuota tietä ajaessa muistelen niitä kesäpäiviä, jolloin me lapset paljain jaloin juoksimme pitkin Luhalahden teitä vieden miehille pellolle kahvikoria tai  uimme Kyrösjärven kirkkaassa vedessä. Sukututkimuksen myötä nuo maisemat saavat muisteluiden sijaan minut myös uteliaaksi. Niillä seuduilla on kasvanut ja varttunut isoäitini kuuden sukupolven takaa. Justiina Simontyttären ja Ikaalisiin tulleiden sukulaisten kautta paikat nykyisellä kotipaikallani ovat saaneet uuden merkityksen. Täällä vietettyjen vuosien ja näiden sukulaisten ansiosta omat jalkani ja täällä syntyneiden lasteni juuret ovat vahvemmin Ikaalistenkin maaperässä, vaikka usein huomaan kysyjille vastaavani, että en ole täältä kotoisin. Lapseni kuitenkin ovat, vaikka juuria kauemmaksikin riittää.

Sukututkimus vie mukanaan

Aloitin sukututkimuksen tosissani muutamia vuosia sitten, mutta kiinnostus sukujeni historiaan heräsi jo paljon aiemmin ja sen ansiosta arkistoissani lojui valokuvia ja papereita suvun ihmisistä ja tarinoista. Kiinnostuksen heräämisestä saan kiittää edesmenneitä sukulaistätejä Saimia ja Aunea. Saimi oli koonnut tiedot niistä sukupolvista, jotka asuttivat yhtä suvun taloa kuuden sukupolven ajan ja Aunelta sain jo nuorena hänen ottamiaan valokuvia suvun elämästä 1900-luvun alkupuolelta sekä päiväkirjoja, joita hän oli kirjoittanut viettäessään helsinkiläistyttönä kesiä maaseudun rauhassa Antto- enonsa perheen luona Kurussa Pohjois-Hämeessä.

Sukututkimus alkoi tästä isäni suvusta ja pysyi alkuun niissä ihmisissä, jotka tuota Kantojärven torppaa ja sittemmin itsellistä tilaa asuttivat. Sukulaisia haastattelemalla, kirkonkirjoja tutkimalla ja muilta alueen sukututkijoilta kyselemällä pääsin eteenpäin - vai pitäisikö sanoa taaksepäin. Mitä enemmän tutkin, sitä enempi innostuin ja nyt voin todeta olevani harrastuksessa niin "syvällä", että paluuta ei ole. Ja mitä enemmän innostuin, sitä enempi halusin tietää, joten tällä hetkellä rauhassa ei ole mikään sukuhaara. Nyt kiinnostuksen kohteenani ovat sekä äitini että isäni suvut niin isoisä- kuin isoäitilinjoissa. Työtä helpottaa se, että suku on suurimmaksi osaksi aina 1500 -luvulta tähän päivään asustanut juuri tuolla samalla Kuru, Ruovesi, Virrat ja Tampere alueella.

Sukututkimuksen aloitettuani olen katsellut näitä omaankin elämääni liittyviä paikkoja uusin silmin ja esimerkiksi Kurun ja Ruoveden maisemissa kulkiessani varsinkin vanhempani ovat saaneet vastata toistuvasti jatkuviin uteluihini alueen ihmisistä ja historiasta. Kurun Petäjälammin ja Karjulan kylät, Ruovedellä Karranniemi Visuvedellä, Murole ja Mikonsaari (Viitasaari) kuuluvat sukuni historiaan tiiviisti, mutta tarinoistani löytyy paikkoja Sievistä, Virroilta sekä myös Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Kanadan alueelta. Kuvat Kurun Kantojärveltä ja Ruoveden Visuvedeltä.

Sukulaisten etsimisen lisäksi minua kiinnostavat tarinat ihmisten ympärillä. Tämän seurauksen olen lukenut paljon muutakin historiaa suvun asuinalueelta sekä Suomen historiasta. Rippikirjoista ja sukulaisten kertomista tarinoista esiin tulleet asiat saavat elävän kuvan mielessäni ja antavat perusteita sille, miksi silloin on niin toimittu, kun peilaan saamiani tietoja historian tapahtumiin esimerkiksi sodista, nälkävuosista, kulkutaudeista, siirtolaisuudesta, naisten tai lasten asemasta. Tutkimuksen varrella esiin nousee henkilöitä, joiden tarinat kiinnostavat ja alkavat mielessä elämään. Alussa yksi tällainen oli isoisoisäni Anton täti Amanda Johanintytär. Torpantyttö Amandasta tuli varakas kauppiaan vaimo ja talonomistaja, jonka elämästä on nykypäivään kulkeutunut monia tarinoita. Amandan, miehensä Aleksanderin ja tyttärensä Elsan haudalla Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla olen käynyt sen löydettyäni useita kertoja.

Jatkossa voi tästä blogistani lukea lisää tutkimukseni etenemisestä, suvusta, suvun tarinoista ja asuinseuduista. Sukulaiset voivat silti olla rauhallisin mielin, sillä tarinoissa en kerro teistä tämän päivän ihmisistä ellemme siitä yhdessä erikseen sovi. Minulla ei myöskään ole paljastaa mitään vaiettuja salaisuuksia tai suuria rikoksia. Vastaani ei sellaisia ole tullut. Rikosluetteloissa en sukulaisiin ole törmännyt, mutta joitakin suvun jäseniä on kyseiseen aikaan liittyen ripitetty salavuoteudesta. Sukujeni ihmiset ovat olleet sotilaita, pappeja, torppareita, talonpoikia, piikoja, renkejä, isäntiä, emäntiä, kalastajia, metsämiehiä, kivimiehiä jne. Monia mielenkiintoisia tarinoita olen kuitenkin löytänyt ja niitä haluan muillekin jakaa. Näistä tarinoista olen ylpeä ja uskon niiden kaikkien vaikuttaneen siihen millaisia sukuni ja minä itse tänä päivänä olemme.

Oma blogi

Perheeni, sukulaiseni ja ystäväni tietävät, että minulla on paljon sanottavaa minulle tärkeistä asioista; perheestä, suvusta, sukututkimuksesta, työstä ja monista näihin liittyvistä asioista. Riittävästi näitä ajatuksiani tarinoineena ajattelin perustaa oman blogin. Ja tässä se nyt on. Kyllä tämä alkuun vaatii opettelua, mutta olen sitkeä yrittämään ja utelias kokeilemaan. Itse olisin kärsimätön saamaan tästä heti toivomani näköisen, mutta toivon niin itseltäni kuin lukijoilta pitkäjänteisyyttä odottaa, että pääsen sisälle tähän bloggauksen maailmaan.Satuja ja tarinoita syntyy kun niiden hetki on.....Tämän blogini myötä toivon voivani jakaa lukijoiden kanssa elämää ja ajatuksiani näistä minulle tärkeistä asioista. Suurimmaksi aiheeksi uskon nousevan sukututkimukseen liittyvät asiat ja sieltä tiedot ja tarinat sukujeni ja kotiseutuni historiasta. Minusta on kiva kirjoittaa ajatuksiani - satuja ja tarinoita, toivon silti myös lukijan saavan näistä itselleen jotakin.Katsotaan kuinka tässä onnistun.