Sukututkimuspäivä Ikaalisissa

Suur-Ikaalisten sukututkijat järjestivät jo perinteekseen muodostuneen sukututkimuspäivän tänään Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksella. Päivän teemana oli siirtolaisuus ja aiheesta olikin puhumassa siirtolaisinstituutin edustaja, omissa tutkimuksissaan siirtolaisasiakirjoja käyttänyt sukututkija sekä paikalliseen Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen perehtynyt henkilö. Luentojen lisäksi katseltavana oli siirtolaisinstituutin materiaalia ja kirjallisuutta aiheesta.

Celtic-laiva, jolla Olga ja Aune matkasivat New Yorkiin 1909

Siirtolaisuuteen ja siihen liittyviin asiakirjoihin olen itse tutustunut omien sukulaisteni muuttoja tutkiessa. Isäni papan Antto Kantojärven sisar Olga Maria Kärkäs os.Kantojärvi lähti tyttärensä Aunen kanssa Amerikkaan 7.7.1909 22-vuotiaana. Puoliso Matti Kärkäs oli mennyt jo aiemmin. Perillä New Yorkissa Olga ja vuoden vanha Aune- tytär olivat 25.7.1909. Laiva oli nimeltään Celtic. Se lähti Helsingistä, pysähtyi Liverpoolissa ja saapui New Yorkiin Island of Ellisiin. Matkustajaluettelossa numeroilla 15 ja 16 merkittyjen Olgan ja Aunen Amerikan määränpääksi ja oleskelupaikaksi on merkittu englanniksi puoliso ja isä Matti Kärkäs sekä osoite Brooklyniin New Yorkiin. Olga ja Aune eivät Amerikassa kauaan viihtyneet vaan palasivat seuraavana vuonna kotiin Helsinkiin.  Anton ja Olgan veli Lahja Kantojärvi lähti 1920-luvun lopulla töihin Canadaan, mutta perheen jäätyä Sieviin, myös hän palasi 1930-luvun alussa Suomeen oltuaan kuitenkin useamman vuoden töissä Canadan metsissä. Myös Anton, Lahjan ja Olgan serkku Janne Hoikkala lähti Amerikkaan 1890-luvun lopulla. Hän tiettävästi jäi sinne ja edelleen teen työtä tuon perheen löytämiseksi sieltä. Minnesotassa, mihin Janne aikanaan saapui, asuu paljon Hoikkala - nimisiä, joten toivon yhteyden sukuun vielä löytyvän. Kalle-pappani sisar Anni Äyräntö os. Karra muutti myös Amerikkaan 1900-luvun puolivälissä ja hän perheineen asustaa siellä edelleen. Suvun jäsenten etsintään Amerikasta olen saanut hyvin apua siirtolaisinstituutista, joka palvelee myös internetin välityksellä ja jonka kautta olen löytänyt linkkejä, joiden kautta etsiä sukulaisia. Amerikan siirtolaisten lisäksi olen etsinyt sukua myös Ruotsista ja Tanskasta.

Tapahtumassa oli aiempaa vähemmän näytteilleasettajia, joten tilaa vapaamuotoiselle keskustelulle aulatilassa oli runsaasti. Mukava anti tällaisille tapahtumille onkin se, että tapaa muita harrastajia, kuulee muiden kokemuksia, saa vinkkejä omaan tutkimukseen ja joskus jopa tapaa yllättäen ihmisiä, joiden kanssa sukujuuret kohtaavat jossakin kohtaa menneisyyttä. Näin kävi tänäänkin ja puhuessamme päädyimme moniin yhteisiin, tällä kertaa virtolaisiin nimiin. Näillä keskusteluilla on se innostava puoli, että ne saavat palaamaan perheisiin ja taloihin, joita ei välttämättä hetkeen ole tutkinut. Tänäänkin on ollut pakko kaivaa tuon keskustelun pohjalta esiin Virtain rippikirjoja ja oman sukututkimusohjelman tietoja etsien yhteyksiä eri perheiden välillä. Äitini mummun Emma Rantasen os.Mäki sukuhan on vahvasti virtolaista, mutta löytyy sieltä myös sekä äitini että isäni puolelta muitakin Ruoveden ja Kurun puolelta Virroille lähteneitä sukuhaaroja.

Nuijamiesten muistomerkki Ilmajoella kortin kuvaamana

Jaakko Ilkan sukuseuran esittelypöytä kiinnosti minua siksi, että lasteni sukujuuret isänsä puolelta juontavat Ilmajoelle ja lähiympäristöön. Lasteni isän setä Veikko Hakala on aikanaan 1980-luvulla sukua tutkinut ja se helpottaa tiedon hakemista lasteni sen puolen sukujuurista. Jaakko Ilkan Sukusanomista n:ro 6 löysin myös Aila Yli-Hakolan poimintoja Ikaalisten historiasta, mikä puolestaan saa kaivelemaan Ikaalisten historiateoksia ja Veikonkin tekemää sukututkimusta taas kerran esille. Lehtien, sukuseuran pinssin, korun ja postimerkkien joukossa oli myös sukuseuran myymä Ilkan monumenttia kuvaava postikortti, joka on kuva Alexander Paischeffin maalaamasta Valistuksen opetustaulusta vuodelta 1924.

Luentojen lomassa Mauri Rönni kertoi kevenneyksenä muistojaan entisaikojen elämästä. Osassa tarinoissa Mauri oli elänyt itsekin mukana, mutta osa arvokkaista tarinoista oli kuultua aiemmilta sukupolvilta. Tunnen Maurin tarinointitaidon ennestään eikä hän tuottanut pettymystä nytkään. Lasten pituushyppykisat ja kanankuolintodistus jäivät minulle tarinoina mieleen monen muun tarinan joukossa. Nämä tarinat perheen arjesta, kylän tapahtumista ja entisajan elämästä tuovat sukututkimusta elävämmäksi, mutta antavat ne meille nykypäivän ihmisille paljon opettavaistakin tietoa menneistä ajoista. Päivän ajatuksena näiden tarinoiden lisäksi jäi mieleen ihmisten kohtaamisen tärkeys. Vaikka sukututkimusta voi harrastaa tunti toisensa jälkeen yksin tietokoneen parissa, virastoissa tai kirjastoissa, tärkeää on ihmisten kohtaaminen ja näiden tarinoiden eläminen yhdessä.

Elsa Maria

Äiti ja tytär

Elsa Maria Ahlstedtin ja äitinsä Amandan kuva on yksi vanhimmista valokuvista, joita suvusta tänä päivänä on olemassa. Kiltin ja surullisen oloisin silmin kuvassa katselee äitinsä näköinen herttainen, hyvinvoivan näköinen tyttö. Surullisuutta kuvaa katsoessa lisää se, että tietää Elsan menehtyneen tulirokon seurauksena vain 2½-vuotiaana. On kuitenkin ihana nähdä kuva Amandasta lempeänä tyttärensä kanssa ja ajatella hänen saaneen kokea iloa lapsestaan, varsinkin kun muita lapsia perheeseen ei koskaan tullut.

Elsa Maria Ahlstedt syntyi 18.10.1890 Tampereella. Hänen isänsä oli kauppias Alexander Ahlstedt (1867-1911) ja äitinsä Amanda Ahlstedt (1862-1936) os.Kantojärvi. Amanda oli lähtenyt Kurun Kantojärveltä Tampereelle töihin vuonna 1886 ja vuosi ennen Elsan syntymää marraskuussa 1889 hänet vihittiin Alexander Ahlstedtin kanssa. Elsa Maria sairastui  kevättalvella 1893 tulirokkoon, jota hän ei kestänyt,vaan kuoli sen aiheuttamiin oireisiin 22.3.1893. Elsalla oli Kurussa Kantojärvellä ja Ruovedellä Hoikkalassa 12 serkkua, enojensa Matti Kantojärven ja Antti Hoikkalan lapsia.

Aamulehti 23.3.1893

Elsan ja vanhempiensa hauta Tampereella

Elsan kuolemasta seuraavana päivänä 23.3.1893 oli Aamulehdessä vanhempien laatima kuolinilmoitus tyttärensä kuoleman johdosta. Muistolauseella "Nyt ompi Elsa poissa, hän muutti taivaaseen, siell´ilon asunnoissa on Elsa pienoinen"  vanhemmat Amanda ja Alexander ilmoittivat hellästi rakastetun tyttärensä nukkuneen rauhallisesti pois raskaan sairauden myötä. Elsa on haudattu Tampereelle Kalevankankaan hautausmaalle perhehautaan, johon myöhemmin haudattiin myös vanhemmat.

Antti ja Leena

Antti (1794-1868) ja Leena (1789-1864) tapasivat Ruovedellä, renkinä ja piikana. Antti oli syntynyt keväällä 1794 Ruovedellä Kurkkujärvellä ja hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika ja Leena Matintytär. 1800-luvun alussa perhe muutti Kurkkujärveltä Lahomäkeen ja aikuistuttuaan Antti oli renkinä sekä Ruhalassa Lahomäessa että Pihlajalahdella mm. Ajoisahossa ja Riekkolassa. Leena puolestaan oli syntynyt Kurussa Riuttaskorven Suutarilassa syksyllä 1789. Hänen isänsä oli sotilas ja torppari Yrjö Matinpoika Ferm Kurusta Lörpykseltä ja äiti Pirkko Antintytär Kurusta Karjulan Heikkilästä. Aikuistuttuaan Leena lähti kotoa piiaksi Teiskoon. Siellä hän sai vuonna 1818 aviottoman lapsen Johan Gustafin. Teiskosta Leena ja 4-vuotias Johan muuttivat vuonna 1822 Ruovedelle Ajoisahoon. Antti ja Leena ovat olleet yhtä aikaa töissä Pihlajalahdella Riekkolassa ja Ajoisahossa, joten työn parissa samalla alueella vietetty aika on varmasti nämä silloin noin kolmekymppiset aikuiset johdattanut yhteen.

Ruovedellä Lahomäessä, Riekkolassa ja Ajoisahossa asuessa Antille ja Leenalle syntyi kolme lasta; vuonna 1828 Anna Karoliina, vuonna 1831 isoisoisoisoisäni Karl Henrik ja vuonna 1834 Vilhelmiina. Huhtikuussa 1837 perhe muutti Kuruun Petäjälamminkylään Nimettömän torppaan, joka välimatkallisesti siis on vain muutamia kilometrejä Ajoisahosta. Kurussa perheeseen syntyi seuraavana vuonna keväällä 1838 vielä tyttö Henriikka. Leenan tuolloin 19-vuotias poika Johan Gustaf jäi Ruovedelle.

Perheen muuttomerkintä Ruovedeltä Kuruun 25.4.1837

Nimettömälle perhe teki itselleen kodin, missä Antti ja Leena asuivat kuolemaansa saakka. Heidän lapsistaan esi-isäni Karl Henrik oli siis 7-vuotias muuttaessaan Nimettömälle, missä asui aikuisikään saakka. Vielä ensimmäisen puolisonsa Vilhelmiinan kanssa hän rakensi elämää kotitorpassaan, mutta Vilhelmiinan kuoleman jälkeen hän oli renkinä Kurussa mm. Karjulassa ja Hainarilla. Vuonna 1856 25-vuotias Karl Henrik vihittiin toisen puolisonsa, esiäitini Anna Stiinan kanssa. He asuivat aluksi vanhimpien lasten kanssa Hainarilla, mutta muuttivat sitten Anna Stiinan kotipaikalle Kurun Riuttaskorven Taivaljärvelle viljatorppariksi. Taivaljärvellä syntyi vuonna 1865 nuorin lapsista, mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelä pappa Ananias Kallenpoika, myöhemmältä sukunimeltään Aalto. Karl Henrikin ensimmäinen avioliitto Vilhelmiinan kanssa oli lapseton.

Antin ja Leenan jälkeen Nimettömällä jatkoivat torppareina vanhin tytär Anna Karoliina miehensä Manu Matinpojan kanssa. Isovanhempien ja Anna Karoliinan perheen lisäksi torpassa asui myös nuorin tytär Henriikka aviottoman poikansa Eliaksen kanssa. Vuonna 1861 syntynyt Elias oli vain kaksi vuotias äitinsä kuoltua vuonna 1863 "kylmänvihoihin". Oliko 25-vuotiaana kuollut Henriikka sairas vai oliko hän palelluttanut itsensä vai mikä oli tämän kuolemaan johtaneen kylmettymisen ja kuolion syy, sitä emme tiedä. Eliaksen syntyessä Henriikka oli kuitenkin piikana Lahdenperässä, mutta palasi sitten takaisin kotiin Nimettömälle, joten voisi olla, että Henriikka olisi ollut vielä myös huonossa kunnossa raskauden ja synnytyksen jälkeen ja palasi näin kotiin läheisten hoidettavaksi.  Eliaksen onneksi hän sai aluksi asua isovanhempiensa ja tätinsä perheen parissa, mutta Henriikka-äidin kuolemasta seuraavana vuonna kuoli isoäiti Leena ja Eliaksen ollessa 7-vuotias kuoli isoisä Antti vuonna 1868 mätäkuumeeseen. Tuolloin Elias otettiin kasvatiksi Riuttaskorven Raivioon. Isoisän kanssa samana keväänä Nimettömällä kuoli Anna Karoliinan poika Abel kolmen vuoden ikäisenä. Tuona vuonna Kurussa kuten muuallakin Suomessa kuoli ankaran talven, nälänhädän ja kulkutautien vuoksi muutenkin runsaasti ihmisiä. Ankarat olot ovat varmasti vaikuttaneet myös päätökseen laittaa Elias kasvatiksi.

Nimettömällä seuraavassa, kolmannessa sukupolvessa torppareina jatkoivat Anna Karoliinan ja Manun jälkeen heidän vanhin tyttärensä Malviina ja tämän puoliso Manu Benjaminpoika. He isännöivät torppaa kaksikymmentäkaksi vuotta saaden kahdeksan lasta, joista nuorin poika syntyi kuolleena. Malviina ja Manu muuttivat Nimettömältä marraskuussa 1901 Ruovedelle yhdessä seitsemän lapsensa kanssa. Torpanmuori, leski Anna jäi tuolloin asumaan yksin Nimettömälle 73-vuotiaana. Puhekielessä puhutaan Nimettömän torpasta kuten Nimetön -järvestäkin, mutta rippikirjoissa ja kartoissa nimenä on Nimetöin. Pihlajalahdesta Rajamäentietä tai Kurun puolelta Lintuharjusta pääsee nykyäänkin tuolle järvelle ja paikalle, mihin esivanhempani tuolloin tulivat. Torppaa siellä ei enää ole. Erään sukuhaarani elämä ja työ iloineen ja murheineen oli Nimettömällä yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Noin puolet siitä ajasta siellä eli Pihlajalahdella kolmekymppisinä tavanneet, oman pysyvän kodin perustaneet ja sen ajan haaveensa toteuttaneet esivanhempani Antti ja Leena.

Antin ja Leenan tarinaa ajatellessa tulee mieleen Juhani Ahon Lastuista Uudisasukas. Voin kuvitella esivanhempani ahkeroimassa talon töissä piikana ja renkinä luoden toisiinsa katseita ja naljailleen toisilleen ruokapöydässä, mutta yöaikaan kohtasivat toisensa nuottaretkillä tai leikkuupellolla ja loivat suunnitelmia tulevaan. Lasten kasvaessa halu omaan kotiin vahvistui ja he lähtivät Nimettömälle kohti omaa kotia. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa ja se jätti jälkensä terveyteen, mutta heillä oli haave omasta paikasta. Juhani Ahon tarinasta poiketen Antin ja Leenan iloksi myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saivat vielä kodin ja elannon Nimettömällä eläessä, mutta aika muuttui niin, että sieltä oli aikanaan Malviinan perheineen lähdettävä ja Antin ja Leenan vanhin tytär Anna Karoliina jäi torppaan yksin vanhuuttaan viettämään. Ahon Uudisasukkaan tarinaa lukiessa ja esivanhempiani miettiessä on omalla tavallaan surullista, että heidän työnsä ei paikalla enää näy ja jälkeläisten oli lähdettävä muualle torpan autioituessa, mutta Juhani Ahon sanoin; "Jos he olisivat jääneet, toinen rengiksi ja toinen sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä..." ja Antin ja Leenan haave toteutumatta.

Hautausmaakäynnin ajatuksia Virroilta

Virtain siunauskappeli

Kesän aikana olen taas käynyt useammalla hautausmaalla sekä viemässä kukkia että hiljentymässä läheisten haudoilla, mutta myös mielenkiinnosta kotiseudun ja suvun historiaa ja kulttuuria kohtaan. Yhden käynnin kohteena olivat Virtain hautausmaat. Olen käynyt Virroilla usein, jopa asunut siellä yhden kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen sisareni alivuokralaisena hänen opiskellessa siellä, mutta hautausmailla en muista käyneeni. Virtain keskustan tuntumassa on vuonna 1774 valmistunut kirkonrakentaja Antti Hakolan johdolla rakennettu kirkko ja kirkon ympärillä vuonna 1702 käyttöön otettu vanha hautausmaa, jonka rinnalla on myös vuonna 1965 käyttöön otettu laajennusosa. Muutaman kilometrin päässä kirkosta ja Virtain keskustasta Siekkisessä on uusi vuonna 1902 käyttöön otettu hautausmaa. Uudella hautausmaalla on jugendtyylinen siunauskappeli, jonka on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström, joka on kuuluisan tälläkin alueella paljon maisemia ja elämää valokuvanneen valokuvaaja I.K.Inhan veli.

Uudella hautausmaalla on isäni tädin, vuonna 2000 Virroilla 91-vuotiaana kuolleen Taimi Sisko Petäjän os. Kantojärvi hauta. Samassa haudassa ovat haudattuina kahdeksan vuotta aiemmin kuollut Taimin puoliso Lauri sekä heidän Helsingissä kuollut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu poikansa Toivo. Taimi syntyi Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä vuonna 1909 Antto ja Anna Kantojärven seitsemästä lapsesta kolmanneksi vanhimpana. Hänen kummejaan olivat isänsä Anton setä Antti Hoikkala ent. Kantojärvi ja Manta Hoikkala. Taimilla on viisi lasta, joista kaksi on kuollut. Pirkanmaalla ja Uudellamaalla asuu hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, lapsenlapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsenlapsiakin, joita on jo kaksi, Rosa ja Eveliina.

Äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki syntyi vuonna 1892 Virroilla Vaskivedellä ja siellä asui hänen sisariaan sekä vanhempansa. Etsimisestä huolimatta en löytänyt Emman vanhempien, Aune-mummuni isovanhempien Santeri ja Iita Mäen hautoja, mutta Emma-mummun sisarten Hiljan ja Seenan löysin. Emma itsehän on haudattu Ruovedelle. Siskoista Hilja Siviä Leppämäki os. Mäki kuoli 77-vuotiaana vuonna 1982. Hän asui ikänsä Virroilla Vaskivedellä. Hänen kanssaan samassa haudassa on aiemmin kuollut puoliso Onni sekä heidän neljän kuukauden iässä kuollut poikavauvansa Simo.

Seena Maria Rantanen os. Mäki kuoli 75-vuotiaana neljä vuotta ennen puolisoaan, joka on haudattu samaan hautaan. Seenan puoliso Ansse kuoli 83-vuotiaana 23.1.1979 Virtain vanhainkodin tulipalossa Jäähdyspohjassa. Palo on yksi Suomen tuhoisimmista laitospaloista. Siinä kuoli Anssen lisäksi 26 muuta vanhainkodin asukasta. Virtain vanhainkodissa oli tuolloin alkuvuodesta 1979 vanhuksia 69, joista suurin osa pystyi pelastautumaan omin avuin tai hoitajien ja pelastusmiehistön avulla, mutta näitä sairasosastolla vuodepotilaina olleita liikuntakyvyttömiä asukkaita ei onnistuttu saamaan turvaan, vaan he kaikki 27 paloivat vuoteisiinsa. Palon uhrit haudattiin yhtä aikaa neljässä eri paikoissa eri puolilla Virtain kaupunkia. Palaneen vanhainkodin paikalla lähellä Virrat-Ruovesi maantietä on vuonna 1989 paljastettu muistomerkki tulipalossa kuolleiden muistoksi.

Olgan ja Iivarin hauta

Virroilla on myös Kalle - pappani tädin Olga Maria Taivalmäen os. Nieminen hauta. Olga Maria Taivalmäki ja äitini mummu Hilja Sabina Karra olivat sisaruksia. Olga Maria kuoli 75-vuotiaana vuonna 1976 kaksi vuotta ennen puolisoaan Iivari Taivalmäkeä. Olga syntyi Kurussa Hilma ja Matti Niemisen kuusilapsiseen perheeseen. Hilja-sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi ja lisäksi tytöillä oli kaksi heitä vanhempaa sekä kaksi nuorempaa veljeä. Olga muutti naimisiin mentyään Virroille Vaskivedelle ja asui siellä koko aikuisikänsä Iivari puolisonsa kanssa. Olgan ja Iivarin haudan vierellä on haudattuna myös heidän perillisiään.

Virroilla on hautausmaat myös Killinkoskella ja Liedenpohjassa. Nämä hautausmaat on otettu käyttöön 1900-luvun puolen välin paikkeilla ja Liedenpohjan kirkko hautausmaan vierellä on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on rakennettu 1961 vanhasta koulusta. Virtain kirkon vierellä sijaitsevalla vanhalla hautausmaalla voi varsinkin kesäaikaan kulkea todellisessa hiljaisuudessa, sillä puut ja pensaat kätkevät suojiinsa kuin omaan maailmaansa runsaasti vanhoja hautoja ja hautamuistomerkkejä. Äitini puolen sukujuuria on runsaasti Virroilla, joten kivistä löytyi paljon yhteyksiä tutkimiini perheisiin kuten esimerkiksi Kauppila, Nojonen, Herranen, Palonen, Härkönen ja monta monta muuta. Virtain seurakunnan rippikirjoista tutuksi tuleet perheet saavat tarinaansa eloa myös hautausmailta, sillä pappien merkintojen lisäksi haudat ja omaisten perheenjäsenilleen pystyttämät hautakivet ja hautamuistomerkit näyttävät kirjoissa mainittujen ihmisten todella eläneen vahvistaen samalla sukujen historiaa tutkivan mielikuvaa suvun jäsenistä.

Tapaamisessa syntyy tarinoita

Kantojärviläisiä 2012

Mikä voisi olla sukututkijalle ja suvun historian harrastajalle mieltä lämmittävämpää kuin lähes 70 myös suvusta kiinnostunutta sukulaista kokoontuneena 200 vuotta suvun elämään kuuluneessa paikassa, jonka esivanhempamme ovat asuttavaksi ja elettäväksi raivanneet ja rakentaneet. Tähän tarjoutui minulle mahdollisuus menneenä viikonloppuna Ylöjärven Kurussa Kantojärvellä ja voin vain lämpimästi kiittää kaikkia tapahtuman järjestelijöitä ja mukana olleita antoisasta, kannustavasta ja mukavasta viikonlopusta. Paikalla tapahtumassa oli vuonna  1811 Kurun Paappasen talon Kantojärven torppaan asettuneiden Johan ja Juliana Hjeltin jälkeläisiä eri puolelta Suomea.

Sukututkimusmateriaali ja vanhat valokuvat virittivät muistoja ja tarinoita. Eri sukupolvet muistelivat paikkaa ja ihmisiä eri tavoin. Toinen muistaa miten Antto kävi hevosella tekemässä taksvärkkiä jään yli Tampereella ja toinen miten hevosella vietiin maitotonkkia tienvarteen tai perunoita pellolta kuoppaan. Yksi muistaa miesten pötkötelleen keittiön penkillä juuri siinä missä penkki edelleen on ja toinen muistaa papan istumassa keinussa. Moni muistaa äidin ja mummun ahertamassa navetalla ja monelle rakas muisto on talossa apuna olleet tädit, sedät ja muut sukulaiset, joita varsinkin kesällä taloon asettui. Toisille paikka on muistoissa koti, toisille mummula, toisille papan, mummun tai vanhemman synnyinkoti, toisille suvun kesänviettopaikka.Niin monta tarinaa löytyy kuin on muistelijaakin.

Oopo, Petteri, voitiinu ja muuta vanhaa

Kaksi asiaa kuitenkin yhdisti monia erilaisiakin muistoja ja tarinoita. Kaikessa muistelussa välittyi kiintymys kotiin, perheeseen ja sukuun. Lisäksi lähes kaikkiin muistoihin liittyi työ, jota tehtiin paljon. Kantojärven ohella muisteltiin ja puhuttiin myös niistä paikoista, joihin Kantojärveltä oli lähdetty. Perheen tärkeys ja työ näyttelivät tärkeää osaa kaikissa näissäkin paikoissa. Vuonna 1859 Kantojärveltä lähteneen Hermannin tytär Tilda muistetaan ahkerana ja työteliäänä emäntänä. Hänen jälkeläisensä kertoivat talossa ja kylässä puhutun, että kun Taipaleen Tilda laittaa illalla hameensa henkariin, sen helmat heiluu vielä aamullakin. Niin Tilda Kurussa Taipaleessa, Hulda Teiskossa Iivanassa ja emännät Kantojärvellä ovat joutuneet tekemään paljon työtä.

Serkusten yhteisistä hetkistä oli paljon muistoja useammassakin sukupolvessa. Niihinkin liittyi muistot aikuisten työnteosta, vaikka aikansa on lasten leikeilläkin ollut. Joku muisti miten talossa asuneet lapset ja kaupungista kesänviettoon tulleet lapset aluksi ujostelivat toisiaan, mutta tutustuttua yhteiset leikit veivät mukanaan. Myös lapset ovat aina osallistuneet työhön. Tehdystä työstä oli palkintona hevoskärryn kyytiin pääsy ja jopa lupa ohjastaa. Keksivätpä kerran serkukset leikkiä pirtissä kukkakauppaa aikuisten ollessa perunannostossa. Kumma kyllä lasten itsensä ihastelema luonnonkukilla ja vesiastioilla täytetty  pirtti ei pellolta palanneita aikuisia ilahduttanut.

Suvun vanhimpiin kuuluva, kokoontumisessa mukana ollut Rauha Hietamäki os. Kantojärvi viihdytti joukossa olleita lapsia ja myös aikuisia runonlausunnallaan. Kantojärvi on Rauhan isän Lahjan synnyinkoti. Suvun naiset ovat harrastaneet runoja enempikin. Rauhan serkut Aune Kärkäs ja Eva Kukkola harrastivat nuorena runoja. Aune kertoo päiväkirjassaan, miten he kesälomalla Evan kanssa Iivanassa saunan vinttihuoneessa lausuivat runoja ja Helsingistä Teiskoon lomanviettoon tullut Aune oli esitellyt uusia kuulemiaan runoja ja saamiaan runokirjoja. Runokirjoja löytyy Evan jäljiltä Iivanassa edelleen. Päiväkirjassaan Aune arvioi itse olevansa parempi lausuja kuin Eva, koska oli Helsingissä ottanut lausuntatunteja. Heidän paremmuuttaan emme pääse enää arviomaan, mutta Rauha oli loistava lausuja ja eläytyjä, joten jos edesmenneet serkut ovat olleet yhtäänkään yhtä hyviä, on suvussamme ollut upeita lausujia useampia.

Viivin kukat

Tapaamisessa nuorimmat osallistujat olivat 2½ kuukauden ikäinen Venla Helena Ojala ja 8 kuukauden ikäinen Peppi Sofia Soilikki Kantojärvi. Tapaamisessa nimitimme meidän kaikkien mummuksi pian 78-vuotiaan edellä mainitun Rauha Hietamäen, sillä hänen lähellään meillä kaikilla oli oma paikkamme. Suvun vanhin, 87-vuotias Viivi Takkula os. Kantojärvi lähetti Ruotsin Fagerstasta terveiset suvulle kukkasin ja sanoin.Kukat asetimme pöydälle Kantojärvellä, joka on myös Viivin isän Lahjan synnyinkoti.

Sukututkijalle tapaaminen antoi potkua ja lisäsi motivaatiota tekeillä olevan kirjaprojektin kanssa, sillä on kannustavaa ja mieltä lämmittävää huomata tekevänsä jotakin myös muille eikä vain itselleen. Tapaamisen jälkeen moni sukulainen tuli tutummaksi, monta valokuvaa sai elämän ja monta tarinaa jäi mieleen. Menneen ajan rinnalla oli ihana kuulla myös mitä suvulle kuuluu tänä päivänä. Tänäänhän syntyy ne tarinat, joita seuraaville sukututkijoille kerrotaan. Tutkittavaa ja etsittävää jäi silti vielä paljon menneestäkin ja vanhojen askarruttavien asioiden rinnalle nousi uusiakin tutkimuskohteita. Vuonna 1821 syntyneen Matiaksen kohtalo on selvittämättä, Rauhan kuvassa ollut kaunis tyttö on mysteeri, löytyykö jostain kuvaa Matista Edlan viereen ja monta monta muuta, mutta nyt kiitän kuulemistani tarinoista, joista syntyy monta sivua tarinaa kansien väliin välitettäväksi seuraaville sukupolville.

Joseph Jämroth, Gabriel Frifeldt ja Johan Hjelt - kolme sukupolvea

Olen viime päivinä jälleen kerran yrittänyt etsiä esi-isäni Gabrielin kuolemalle syytä. Ennen kuoltiin nuorempina kuin nykyään, mutta silti olisi mukava tietää mihin hän parhaassa iässä olevana miehenä, pienten lasten isänä ja sotilaana kuoli. Tykistön hantlankari, sotilas Gabriel Joosepinpoika Frifeldt kuoli nimittäin jo 30-vuotiaana vuonna 1776. Hän asui tuolloin Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasella vaimonsa Walborgin (1740-1810) ja lastensa Marian, Johanin, Joosepin ja Henrikin kanssa. Gabriel ja Walborg vihittiin helmikuussa 1770 Kurussa ja heille ehti syntyä nämä neljä lasta lyhyellä välillä vuosina 1770, 1771, 1773 ja 1774.Talossa asui myös Gabrielin appivanhemmat ja vaimon sisaruksia. Gabrielin ja Walborgin pojista Johan sai aikanaan vuonna 1811 asuttavakseen erään Paappasen torpan, josta tuli sitten Kantojärvi.

Gabriel ja Walborg vihitty 18.2.1770 Kurussa

Gabrielin syntymä 5.3.1746 Ruovedellä Jämingissä

Gabrielin vanhemmat olivat vuonna 1706 Pirkkalassa syntynyt Liisa Juhontytär ja vuonna  1707 Ruovedellä Pitkälässä syntynyt Jooseppi Joosepinpoika, joka aikuisena käytti nimeä Jämgrund ja Jämroth. Myös hän oli sotilas. Gabriel syntyi maaliskuun alussa 1746 Ruovedellä Jämingissä, missä myös perhe silloin asui ja missä muutkin sisarukset ovat syntyneet. Gabriel oli 11-vuotias hänen äitinsä kuoltua keuhkotaudin seurauksena. Isä Jooseppi meni kuitenkin jo samana vuonna uudelleen naimisiin Keuruulta kotoisin olleen Marian kanssa ja uuden liiton myötä Gabriel sai vielä nuorempia sisaruksiakin. Toisen vaimon kuoleman myötä Gabrielin isä muutti myös Kuruun ja hänet vihittiin kolmannen kerran 67-vuotiaana Kurun Taipaleesta kotoisin olleen Walborg Simontyttären kanssa.

Gabrielin kuolinsyytä etsiessä olen jälleen, ties monennenko kerran selannut Kurun ja Ruoveden haudattujen luetteloita löytääkseni myös hänen isänsä kuolinajan ja syyn. Joosepin kolmas vaimo on Kurun haudatuissa merkitty leskeksi kuoltuaan vuonna 1791, joten Joosepin on pitänyt kuolla ennen sitä, mutta en vaan ole tietoa löytänyt, vielä. Oletan hänen kuolleen jo paljon aiemmin kuin vaimonsa, sillä olihan hän kolmannen kerran vihittäessäkin vuonna 1774 jo iäkäs. Joosepin pojanpoika ja Gabrielin poika Johan (1771-1843) Hjelt oli isänsä ja isoisänsä tavoin sotilas, mutta Suomen sodan jälkeen hän asettui perheensä kanssa asumaan vaimonsa kotitalon läheisyyteen, tuolloin vielä nimettömään torppaan ja ryhtyi torppariksi vuonna 1811. Johan Gabrielinpoika kuoli Kurussa Kantojärvellä 65-vuotiaana hinkuyskään, mutta edellisten sukupolvien kuolinsyyt odottavat vielä selviämistään.

Teiskon hautausmaalla

Teiskon kirkko, hautausmaa ja ympäröivä maisema Kirkkojärven rannalla Tampereella ovat yksi kauniista maisemista alueella. Matti Åkerblomin rakentama kirkko on kolmas kirkko Teiskossa. Se otettiin edellisen kirkon huonon kunnon takia käyttöön jo vuonna 1787, mutta varsinaisesti se valmistui 1788. Kirkon vieressä oleva kellotapuli rakennettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Kaunis pieni punainen puukirkko, vehreä puistomainen historian havinaa henkivä hautausmaa ja alapuolella siintävä Kirkkojärvi ovat suomalaista kulttuurimaisemaa parhaimmillaan.

Kirkon ja hautausmaan olin kyllä nähnyt ennenkin. Nehän eivät näy isommalle ohikulkutielle, vaan sinne on erikseen koukattava, mutta muistan lapsena olleeni kummitätini, äitini serkun Riittan ja hänen lapsiensa, pikkuserkkujeni kanssa pyöräilemässä tuolla alueella heidän asuessaan Teiskon Terälahdessa. Nyt halusin maiseman ohella nähdä myös vanhoja hautoja ja löytää ripauksen kosketusta Teiskon sukujuuriini. Teiskon hautausmaa on otettu käyttöön myös tuolloin 1787 ja se on Tampereen vanhin hautausmaa, minkä aisti astuessaan kivimuurin sisäpuolelle, sillä kirkon läheisyydessä oli vieri vieressä vanhoja mielenkiintoisia hautakiviä ja rautaristejä aitauksineen ja teksteineen.

Esivanhempani Matti Juhonpoika (1643-1715) ja Vappu Antintytär asustivat Teiskon Paksulassa 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Matti Juhonpoika itse oli kotoisin Teiskon Teiskolasta. Heidän poikansa Jooseppi (n.1682-1751) asusti vaimonsa Teiskon Rikalasta kotoisin olleen Maria Yrjöntyttären (1682-1742) kanssa Teiskon Terälahdessa. Joosepin ja Marian pojanpojanpojan tytär Anna Yrjöntytär (1782-1856) muutti Teiskosta Kuruun Ristaniemeen, missä syntyi pappani Antti Kantojärven mummun Edla Kantojärven os. Siukolan mummu Anna Yrjöntytär vuonna 1810. Myös tämän Kurun Ristaniemessä syntyneen esiäitini Anna Yrjöntyttären (1810- 1887) isän Yrjö Mikonpojan (1781-1834) suku oli kotoisin Teiskosta. Hänen isoäitinsä Marja Heikintyttären (1720-1810) kautta esivanhempieni juuret kulkeutuvat Teiskoon Sorrille ja Kiimajoelle.

Teiskolaisten juurien selvittämistä helpottaa se, että kirkonkirjoja on saatavilla 1600-luvultakin ja alueelta on paljon tehty sukututkimusta eri suvuista. Hankaluutta on tuonut se, että välillä on kartankin avulla pitänyt selvittää missä mikäkin paikka on, sillä Teiskon rajat ovat vuosien saatossa vaihtaneet paikkaa useaankin kertaan. Esimerkiksi rippikirjoissa eri aikoina Teiskoon merkittyjen talojen ihmisten  asuinpaikat ovat olleet muuallakin kuin siinä Teiskossa, jonka me tämän päivän ihmiset Teiskoksi miellämme. Mm. Kurun, Länsi-Teiskon ja Ylöjärven alueella on niitä paikkoja ja taloja, joita 1600-1800-luvun Teiskon rippikirjoihin on merkitty. Mutta niinhän ne rajat jatkavat muuttumistaan meidänkin aikana. Kurua ja Viljakkalaakin pitäisi opetella hahmottamaan osana Ylöjärveä.

Tällä kertaa en esivanhempieni hautakiviä löytänyt, mutta samalla nimellä olevia kyllä useampia, joten nyt on mielenkiintoista selvittää miten löydetyt 1800-luvulla kuolleet ihmiset liittyvät aiemmin ja tuolloin eläneisiin esivanhempiini. Teiskon hautausmaalta sen sijaan löytyy edellä mainitun Edla Kantojärven ja puolisonsa Matti Kantojärven tyttären Hulda Maria Kukkolan os.Kantojärvi (1889-1940) hauta sekä hänen puolisonsa Väinön ja lastensa Väinö Kaarle Heikki eli Kalle Kukkolan ja Eva Maria Kukkolan haudat. Hulda muuten aikanaan tapasi puolisonsa Väinön heidän ollessa töissä Teiskon Kulkkilassa, joka sekä talona että hautausmaalla nimiä etsiessä kiinnostaa myös sen vuoksi, että Kulkkilasta on lähtöisin Huldan veljen Antto Kantojärven vaimon Annan sukuhaaroja 1700-luvulta. Anna Maria Kantojärven os. Uotila (1885-1943) äidin Ida Marian (1856-1928) isoisomummu Sophia Mikaelintytär syntyi Kulkkilassa 1780, mistä hän sitten muutti vuonna 1801 vietettyjen häiden jälkeen Teiskon Leppälahteen Mattilaan puolisonsa Matin kanssa.

Kirjastomuisto

Kotipaikkakunnallani kerätään parhaillaan kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi asiakkaiden kirjastomuistoja. Ikaalisten kauppalaan perustettiin kirjasto vuonna 1862 ja tästä tehdystä päätöksestä perustaa kirjasto on säilynyt pöytäkirjaote kaupunginarkistossa. Suomessa on ollut kirjastoja eri muodoissaan jo aiemminkin, esimerkiksi Vaasaan perustettiin ensimmäinen yleinen kirjasto 1700-luvun lopulla, mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen kansansivistyksen ollessa aktiivisimmallaan perustettiin Suomeen useita nykyisin tavoin toimivia yleisiä kirjastoja. Kuruun kirjasto perustettiin 1861 ja Ruovedelle 1863. Ruoveden kirjastoon rahat kerättiin lahjoituksin ja kinkereillä. Siellä kirjaston ensimmäinen vakituinen kirjastonhoitaja valittiin kuntakokouksessa joulukuussa 1873 ja tehtävään valitun Heikki Hauskan vuosipalkka työstä oli 20 markkaa. Ruovedellä kuten Ikaalisissakin  ensimmäinen kirjasto oli kirkon sakastissa. Ikaalisissa kirjaston ensimmäisiä hankintoja on säästetty noin sata kappaletta. Niiden joukossa on mm. Valtio-oppi vuodelta 1867, Suomen kasvitarha oppikirja ja Eino Leinon Naamioita vuodelta 1905. Näistä vanhoista hankinnoista, entisajan lainauskäytännöistä sekä kirjaston historiasta on tietoa ja kuvia internetissä Ikaalisten kaupunginkirjaston kotisivuilla. 

1970-luvulla kirjasto siirtyi uuden tuolloin valmistuneen yhteiskoulun kanssa saman katon alle. Tähän kirjastoon minäkin tutustuin mennessäni Ikaalisissa ensimmäisen kerran kirjastoon 1980-luvun lopulla Ikaalisiin muutettuani. Kirjasto on edelleen siellä, mutta se on vuonna 2009 remontoitu ja silloin kirjasto oli väliaikaistiloissa keskustassa Alkolta vapautuneissa tiloissa. Ikaalisten kaupunginkirjaston muistoni eivät ole mitenkään erityisiä. Olen lainannut kirjoja aihealueiltaan laidasta laitaan sekä omasta kirjastosta että kaukolainalla, etsinyt tietoa mm. kotiseutukokoelmasta sukututkimustani ja paikallisihistoriaa ajatellen, olen lukenut lehtiä ja käynyt tutustumassa erilaisiin kirjastossa esillä oleviin näyttelyihin. Tänä aikana lehtilukusali on uudistunut, musiikinkuuntelupisteitä ei taida enää olla, tietokoneita on ilmestynyt kirjastoon useampia ja monia kirjastonpalveluita voin nykyään hoitaa kotona omalla tietokoneella verkkokirjaston kautta. Palvelu on aina ollut ystävällistä, kirjavalikoimat ovat monipuoliset ja lainauskäytäntö muista kirjastoista on sujuvaa.

Omat ensimmäiset kirjastomuistoni ovat 1970-luvun alusta Kurusta. Sain kirjastokortin kun aloitin koulun. Kirjastonhoitajana oli Leena Leuku. Hän oli Kurussa kirjastonhoitajana vuodet 1954-1985 eli koko sen ajan kun aloitin koulun 1973 ja pääsin ylioppilaaksi 1985, joten ehdimme tulla tutuiksi vuosien mittaan käydessäni kirjastossa lukemassa, lainaamassa ja etsimässä tietoa ekaluokan kuvakirjoista aina lukiolaisen lukemiin romaaneihin ja opiskelun vaatimiin tietoteoksiin saakka. Hän opasti ja ohjasi, komensi ja kannusti. Hän oppi tuntemaan meidät koululaiset ja muistan hänen monesti jo valikoineen meille kirjojakin, kun tiesi meidän tyttöjen tiettynä aikana lukevan tietynlaisia kirjoja. Muistan esimerkiksi miten kerran kirjastoon mennessä hän esitteli uusia hankittuja Tiina-kirjoja meille luettavaksi. Tai ylemmillä luokilla kun kerroimme tekevämme ystäväni kanssa esitelmää biologian tunnille, hän neuvoi mistä kirjoista voisimme tietoa löytää. Hän oli ystävällinen, mutta piti meidät välituntisin ja koulun jälkeen kirjastoon saapuneet lapset ja nuoret myös järjestyksessä. Lukupöydän ympärillä puhe ja kikatus hiljeni kun hän vain käveli vierelle tai katsoi tietyllä katseella pöytänsä takaa.Kirjastokorttini numero oli muuten 21. Lainaukset merkittiin silloin kirjoissa oleviin lappuihin käsin ja muistan selvästi tuon numeroni kortissa ja kirjojen lainauslapuissa. Muistan myös tarkalleen missä silloisessa kirjastossa sijaitsi nuo Anni Polvan Tiina - kirjat sekä Enid Blytonin Viisikko-kirjat. Alakouluikäisenä leikin sisareni kanssa kirjastoa ja välillä meillä oli riita siitä kumpi saa olla Leukun Leena eli kirjastonhoitaja.

Seuraava kirjastonkäytön muistoni on Ruovedeltä. Lukiolaisesta Ruoveden kirjasto tuntui suurelta tuttuun Kurun kirjastoon verrattuna ja muistan miten nykyaikaiselta tuntui koulun jälkeen linja-autoa odotellessa istua kirjaston sohvalla ja kuunnella kuulokkeilla musiikkia. Kuunneltu levy valittiin levyvalikoimasta ja kirjastonhoitaja laittoi sen pyörimään. Myöhemmin on tutuksi tullut kirjastot muuallakin ja miten ollakaan jokin aika sitten reilun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen kävin Ruovedellä kirjastossa ja totesin muistaneeni sen paljon isompana kuin se olikaan. Musiikinkuuntelupiste sohvineen oli myös hävinnyt ja tilalla olivat tietokoneet.

Kurun kirjastokin on tässä ajassa muuttunut. Sinne ei enää liukastella koulun betoniaidan viertä nurmikkoa pilaten ja sijainnin vuoksi välitunnitkaan eivät enää taida olla kirjaston ruuhka-aikaa. Silti mielessäni on se kirjastomuisto kun hädin tuskin yletyin kirjastonhoitajan pöydän ääressä näkemään mitä korttiini kirjoitetaan. Nojasin kyynärvarsillani pöytään ja leuallani käsiini, jotka olivat siis leukani korkeudella ja kurkotin varpailleni nähdäkseni. Olin innoissani kortista, mutta hiukan harmitti, kun äidin piti kertoa asioita minusta, vaikka eihän ne sen kummenpia olleet kuin ylpeän äidin puhetta koulun aloittavasta esikoisesta, joka saa kirjastokortin ja opettelee kirjaston tavoille. Samat tarinat taisin itsekin kertoa käydessäni oman esikoiseni kanssa hakemassa hänelle kirjastokorttia Ikaalisten kirjastosta. Tuolloin 1990-luvun puolivälissä numerot kirjastokorteissa olivat vaihtuneet viivakoodiin.

Kantojärven sukua koolle

Johan ja Juliana Hjelt tulivat vuonna 1811 Ruovedeltä Kuruun torppareiksi ja saivat asuttavakseen tuolloin vielä nimettömän torpan. Heidän aikanaan torppa sai nimen Kantojärvi ja siitä alkaen on elämä Kantojärvellä jatkunut ja sieltä siirtynyt ympäri Suomea, mutta myös Suomen rajojen ulkopuolelle mm. Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Saksaan. 200-vuotisen kantojärviläisen historian juhlistamiseksi, toisiamme tavataksemme ja toisiimme tutustuaksemme olemme muutaman sukulaisen kanssa järjestelleet sukutapaamista loppukesälle.  Tapaamiseen olemme eri tavoin kutsuneet sukua, joiden juuret ovat Kurun Kantojärvellä. Moniin on yhteyttä saatu, moniin toivomme vielä ennen tapaamista yhteyden saavamme itse tai jonkun muun sukulaisen kautta, mutta valitettavasti kaikkia taitaa olla mahdoton löytääkään. Tapaamiseen ovat kuitenkin tervetulleita kaikki, jotka sukuun kuuluvat ja jos ei kutsu tällä kertaa löydä perille, toivotaan, että yhteyksiä syntyy ja seuraavalla kerralla joukko on kasvanut. Kurussa Lammasniemessä ja Kantojärvellä on tarkoitus tutustua suvun historiaan sekä sukututkimuksen kautta että  käymällä paikoissa, jotka sukuun liittyvät. Tarinoiden kerääjä toivoo tietysti kuulevansa myös uusia tarinoita. Tärkeä osa ohjelmaa on kuitenkin yhdessä ololla ja tapahtuman varsinaisen sisällön ja ohjelman rakentavat osallistujat itse paikanpäällä. Sekä Lammasniemi että Kantojärvi tarjoavat tähän vapaamuotoiseen yhdessä oloon hyvät mahdollisuudet. 

Johan Gabrielinpoika (1771-1843) ja Juliana Matintytär (1765-1843) Hjeltin lapsista suku jatkui vain vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1801-1868) kautta, sillä sisar Maria (1806-1859) eli Kantojärvellä perheettömänä ja veljestä Matiaksesta ei vieläkään ole löytynyt kuin kastetieto, joten vielä ei tarkkaa tietoa ole mitä Matiakselle on tapahtunut tai miksi hänestä vain tuo kastemerkintä löytyy. Johan Kantojärvellä oli yhteensä kymmenen lasta, joista yksi Ikaalisten Juhtimäen Peuraniemestä kotoisin olleen Justina Simontyttären  (1798-1832) kanssa ja yhdeksän Maria Mikontyttären (1810-1884) kanssa. Näistä poikien Johanin, Hermannin ja Kustaan kautta jatkuu suku nykypäivään, muut lapset kuolivat lapsuudessa tai nuoruudessa ja aikuiseksi eläneen Vilhelmiina -tyttären lapset Selma ja Tyyne kuolivat lapsina punatautiin. 

Johan Kantojärvi (1830-1864) oli Kantojärven torpan kolmas isäntä ja hänellä oli Kurun Riuttaskorven Hytöseltä kotoisin olleen Greta Leena Jeremiantyttären (1831-1900) kanssa kolme lasta, joista poikien Matti Kantojärven (1857-1895) ja Antti Hoikkalan (1859-1932) kautta elämä jatkuu tähän päivään. Amanda (1862-1936) tyttären ainoa lapsi Elsa kuoli 3-vuotiaana. Hermanni eli aikuisena nimillä Hildén ja Lehtimäki (1840-1875) ja hän ehti saada yhden tyttären ennen nuorena sattunutta kuolemaansa. Matilda -tyttären kautta suku on jatkunut Kurussa Parkkuun Taipaleessa. Kustaalla oli kahdeksan lasta, joista ainakin osaa elää tänä päivänä Kantonen - nimellä eri puolilla Suomea.

Antti Johaninpoika Kantojärvi otti nimekseen Hoikkala muutettuaan kotoaan Ruovedelle synnyinkotinsa lähellä olevalle tilalle. Hänellä ja vaimollaan Mantalla oli yksitoista lasta; Sulo, Ida, Fanni, Antti, Janne, Lyydi, Manta, Elsa, Emma, Impi ja Nestori. Antin ja Mantan jälkeläisiä asuu  eri puolella Suomea sekä Yhdysvalloissa. Matti Kantojärvellä ja Ruoveden Siukolasta kotoisin olleella Edla-vaimolla oli seitsemän lasta; Antto, Aina, Hilja, Hulda, Olga, Lahja ja Elsa. Heidän jälkeläisiään asuu eripuolilla Suomea ja Ruotsia sekä Saksassa. Nuorin jälkeläisistä taitaa tällä hetkellä olla pian kahden kuukauden ikäinen Anton pojanpojantyttärentytär Venla Helena Ojala ja vanhimmat Ainan poika Jorma Lahtinen ja Lahjan poika Onni Kantojärvi sekä tyttäret Rauha Hietamäki ja Viivi Takkula.

Sukulaisia perheineen näistä Kantojärven sukuhaaroista toivomme tapaavamme elokuussa. Jos joku tunnistaa itsensä sukuun kuuluvaksi tästä bloggauksesta eikä ole kuullut tapaamisesta, niin minuun voi olla yhteydessä tässä blogissa olevan sähköpostin kautta niin tapaamiseen kuin muutenkin sukuun liittyvissä asioissa.
                                                                                    

Tapaamisen järjestelijät Liisa, Satu, Anne ja Minna Kantojärven rannalla 2010.

Kotiseudun maisemia Felix Frangin silmin

Aloitin kesäloman käymällä ystävieni kanssa taidenäyttelyssä kotipaikkakunnallani. Yksi ystävistäni on syntyperäinen ikaalilainen ja minua vanhempi, joten hän muistaa ja tietää monia ihastuttavia tarinoita paikkakunnan taloista, ihmisistä ja maisemista. Senpä takia usein pyydänkin häntä mukaani vastaaviin näyttelyihin, joissa voi taulujen tai valokuvien  kautta tutustua kotipaikkakunnan historiaan. Tänä vuonna tällainen näyttely oli ikaalilaisen kuvataiteilijan Felix Frangin (1862-1932)  150-vuotis juhlanäyttely. Lokakuussa 2012 tulee kuluneeksi hänen syntymästään 150-vuotta. Näyttely on Omalla Tuvalla koko kesän ajan ja siihen on koottu hänen öljyvärimaalauksiaan ja luonnoksiaan sekä valokuvakopioita Frangin maalaamista alttaritauluista. Mielenkiintoinen on myös monien valokuvien joukko, joita voi diaesityksenä näyttelytiloissa katsella. Felix Frang valokuvasi itse ja esille on tuotu näistä lasinegatiiveistä kehitettyjä valokuvia katsottavaksi, mutta myös tunnistettavaksi, sillä osa ihmisistä ja paikoista on vielä tunnistamattomia.

Oma Tupa on Ikaalisten Vanhassa kauppalassa sijaitseva 80-vuotias entisöity juhlatalo. Talo on rakennettu ikaalisissa syntyneen Bertel Strömmerin piirrustusten pohjalta ja vihitty käyttöön 1924. Ravintola-, matkustajakoti-, käräjä-, kunnantoimisto, teatteri- ja elokuvatoimintaa nähnyt talo rapistui välillä ja oli joutua puretuksikin, mutta 1990-luvun lopulla perustettiin paikkakunnalla säilyttämisen puolestava toimiva yhdistys ja sen työn tuloksena entisöity talo vihittiin uudelleen käyttöön syksyllä 2003. Niinpä talo saa jatkaa elämäänsä mm. juhlien, näyttelyiden ja kokousten pitopaikkana sekä kulttuurinähtävyytenä Ikaalisten kauniissa Vanhassa kauppalassa. Kulttuurista ja menneestä nauttivalle rakennus on mitä parhain vierailukohde näyttelyiden ja juhlien ohella.

Tämän kesäisen näyttelyn kohde Felix Frang syntyi lokakuussa 1862 Ikaalisissa. 16-vuotiaana nuorena miehenä hän pääsi Helsinkiin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun vuonna 1878 ja 1880-luvulla hän opiskeli ja maalasi myös Düsseldorfissa Saksassa, miltä ajalta on tämän kesän näyttelyssäkin muutama maalaus esillä. Saksan vuosien jälkeen Felix Frang palasi Ikaalisiin. Kotiseudullaan hän maalasi useita maisematauluja, mutta paljon myös muotokuvia, joita kylpylävieraat häneltä tilasivat. Kuvataiteilijan elämästä saa kiinnostuneet tietoa kirjallisuuuden lisäksi myös sukututkimuksen alueelta, sillä Frangin sukua on tutkittu ja suvulla on kotisivut internetissä. Lisäksi 150-vuotis juhlavuotta on juhlistettu Ikaalisissa Marja-Leena Huusarin kirjalla Felix Frang 1862-1932, joka julkaistiin nyt keväällä 2012.

Felix Frang Ikaalisten kauppala 1918

En yhtään ihmettele, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kylpylävieraat ja paikkakuntalaiset tilasivat Felix Frangilta muotokuvia ja tauluja, sillä näyttelyssä voi nähdä kuinka henkeä salpaavan kauniita ja lähes valokuvamaisen aitoja ne ovat. Mm. kuutamoaiheinen taulu Kyrösjärveltä vuodelta 1914 ja Rantavedessä kahlaavia lehmiä esittävä taulu vuodelta 1919 ihastuttavat veden kimaltelullaan ja heijastaen lehmien kuvat veteen sekä kuun heijastuksen pilviverhon takaa. Kaukaa katsoen taulut voisivat olla valokuvia. Läheltä katsoen monissa tauluissa paljastuu esiin upeita yksityiskohtia, joita ei kauempaa katsoen välttämättä näe, kuten naiset kävelemässä päivänvarjoineen tietä alas kohti rantaa, ihmiset veneessä, taiteilija maalaamassa kosken kuohuja tai lumpeet rantavedessä. Muotokuvamaalauksista mieleen jää isän ja äidin kuvat, ilmeisesti Düsseldorfissa maalattu romaanitytön kuva sekä maalaus viulua soittavasta nuorukaisesta.

Felix Frang Kyröskosken partaalla 1889

Felix Frang Rantavedessä kahlaavia lehmiä 1919

Taulujen ja niiden aiheuttaman ihastuksen lisäksi itseäni kiinnostivat näyttelyssä itse taulujen maisemat ja paikat sekä Frangin kuvaamat vanhat valokuvat. Kotoisalta näyttivät maisemat Kartusta ja Viljakkalasta sekä tuntemattomista paikoista. Tauluissa on kuvattu kauppalaa vastarannalta Kuivaniemestä ja Hämylän rannasta. Tuon ajan kylpylaitos kauniissa maisemassa näkyy tauluissa siis vastakkaisella rannalla kuin se nykyään on. Tuomarintalo ja Valkaman talo sekä rannasta kauppalaan nouseva tie ja mäki näyttävät  tauluissa varsin idylliseltä naisten astellessa katua päivänvarjoineen. Tenniskentistä ja pesäpallokentästä ei ole vielä tietoakaan. Alueen maisemaan kuuluvat järvet, kalliot, metsät ja pellot tulevat tauluissa kauniisti ikuistetuiksi. Noin 1890 maalatussa öljyväriluonnoksessa Soutukisa Läykkälänlahdella näkyy mäen päällä kaksi kellotapulia kirkon kirkon vieressä ja  vuonna 1916 maalatussa taulussa voi nähdä Viljakkalan 1931 tulipalossa tuhoutuneen pappilan.

Mukana olleen ystäväni ansiosta kuvat kertoivat minulle enemmän kuin jos olisin ollut yksin. Näyttelykierroksen ja valokuvien katselun jälkeen oli antoisaa palata kotiin Vanhan kauppalan läpi. Jokunen tauluissa nähdyistä rakennuksista on vielä paikoillaan, osan tilalla on uusia rakennuksia. Myös Kauppalan portti, Rahkola ja Rantopään maisemat sekä vanhan kellotapulin paikka oli käytävä vielä erikseen katsomassa paikanpäällä vertaillen nykyistä ja vanhaa maisemaa. Katukuvassa näkyvät kaivot  Poppelikadulla ja laivarannan tuntumassa eivät olleetkaan mitä tahansa talojen pihoista jääneitä kaivoja vaan yleisiä kaivoja, joista kauppalan väelle oli aikanaan jaettu vettä.Valokuvissa näkynyttä palohakaa talojen tikapuiden vierellä emme enää Rantopäässä nähneet, vaikka vielä joitakin vuosia sitten sellainen erään talon räystäältä roikkui. Merkittävä  väline sekin tulipalon sattuessa rinteessä lähekkäin olevien puutalojen pelastamiseksi ja jostakin syystä en sellaiseen aiemmin ollut huomiota kiinnittänyt. Taiteen, tiedon ja tarinoiden lisäksi olen taas monta mielikuvaa rikkaampi asettaessani esipolviani tuon ajan maisemaan ja elämään. Kaunissa maisemissa on eletty sata vuotta sitten ja niistä samoista maisemista on onneksi vielä nautittavaa meillekin.