Aatu Siukola (1862-1881)

Isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) yhdeksän vuotta nuorempi veli Aatu syntyi kesäkuun 5.päivä vuonna 1881 Ruovedellä Siikalahdessa Siukolan torpassa. Aatu oli vanhempiensa Aatun ja Reetan yhdestätoista lapsesta kahdeksas. Aatun kastoi Ruoveden kirkon sakastissa Karl Johan Indrén. Kummeina olivat naapurista Hammolta Herman ja Riika.

Aatu kastettiin 8. kesäkuuta Ruovedellä.

Kuudesta pojasta Aatu ja perheen vanhin poika Eenok olivat ainoat aikuisikään asti eläneet pojat, mutta olivat kuollessaan silti vielä nuoria. Eenok 25-vuotias ja Aatu juuri edellisenä kesänä täyttänyt 19-vuotta. Isoisoisoisovanhempieni Aatu (Adolf Joakim) ja Reetta (Greta Lisa) Siukolan perheestä olen kirjoittanut aiemminkin ja pohtinut siinä Aatun kuolemaa, johon syynä siis oli hukkuminen 30.lokakuuta 1881.   

Aatu haudattiin 13.marraskuuta 1881 Ruovedellä.

Aatu haudattiin Ruovedellä marraskuun 13.päivä, kuten myös päivää myöhemmin hukkunut 66-vuotias Juha Tapaninpoika Vääristä Pilkotusta. Nyt sattumoisin reilut 130 vuotta myöhemmin historiallisen sanomalehtiarkiston lehtiä alueelta selaillessani osui silmiini kaksikin uutista Aatun kuolemaan liittyen.

Joulukuun 7.päivä 1881 Keski-Suomi lehti uutisoi sekä Aatun että Pilkotun torpan vaarin hukkumisesta.

Tampereen Sanomat 14.12.1881

Keski-Suomen uutisesta viikkoa myöhemmin Tampereen Sanomat kertoi Aatun lisäksi kahdesta muusta hukkumisesta. Aatu on siis tuo mainittu Siukolan torpan poika, mutta sopivaa Ylisen torpan poikaa en Ruovedeltä kirkonkirjoista etsien löytänyt. Sen sijaan Muroleessa Kaakkolammin Kustaan 10-vuotias Kustaa poika hukkui jäihin 27.marraskuuta ja 2.joulukuuta Storminiemen salmessa Ylä-Ajoksen piika Milia Samulintytär 22-vuotiaana. Neljä hukkumiskuolemaa samalla paikkakunnalla pienellä ajalla tuntuu suurelta, mutta tuohon aikaan jäät olivat nykyaikaan verrattuna huomattavasti yleisempi kulkureitti. Kun matkat teitä pitkin olivat pitkiä, on ymmärrettävää, että järvien jäitä haluttiin hyödyntää heti kun mahdollista, mutta surullista, että alkusyksyn heikot jäät ovat nämä kulkijat yllättäneet ja heidän kohtalokseen koituneet.

Isoisoisoisovanhempani joutuivat Aatun hukkumisen seurauksena hautaamaan kuudennen kerran lapsensa ja nyt viimeisen poikansa. Tuolloin syksyllä 1881 kotona Siukolassa asuivat vielä Aatun lisäksi nuoremmat sisaret Eeva 17-vuotta ja Eriika 15-vuotta. Isosisko Edla oli tuolloin jo Kantojärvellä emäntänä, Matti Kantojärven vaimona ja hiukan alle  2-vuotiaan Antto Emilin ja puolivuotiaan Aina Vilhelmiinan äitinä. Aatun hukkumisen ja hautaamisen välissä Eeva -sisko vihittiin 3.marraskuuta Kalle Osmon kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi seuraavan vuoden marraskuussa ja sai nimen Adolf, Aatu - kuten isoisänsä ja enonsa Aatu.

Kyläile Kyrössä - pihoilla ja pirteissä

Viime sunnuntaina, aurinkoisena elokuun viimeisenä päivänä järjestettiin Hämeenkyrössä Kyläile Kyrössä- Pihoissa ja pirteissä, Hämeenkyrön vanhat talot-tapahtuma. Vastaavanlaisia tapahtumia on Suomessa järjestetty mm. Loviisassa, Uudessakaupungissa ja Kristiinankaupungissa. Tapahtuma järjestettiin talkootyönä, mutta sitä oli mukana tukemassa Hämeenkyrön kunta ja nuorisoseura sekä Euroopan kulttuuriympäristöpäivät, joka on vuosittain toteutettava syksyn tapahtuma eri puolilla Eurooppaa ja tarjoaa mahdollisuuden tutustua erilaisiin kulttuurikohteisiin. Hämeenkyrön tapahtumassa 19 erilaista vanhaa taloa pihapiireineen ja asujineen toivotti kävijät tervetulleiksi tutustumaan vanhoihin taloihin ja rakennuksiin, pihapiireihin ja niiden hoitamiseen, perinnerakentamiseen, remontointiin, sisustamiseen ja seudun historiaan. Esittelyn lomaan oli järjestetty pihakirpputoreja, kahviloita, vohvelinpaistoa ja työnäytöksia. Muutamissa talossa oli mahdollisuus nähdä myös eläimiä ja kotimuseoiden aarteita. Tapahtumaan oli varattu järjestäjien puolelta aikaa kuusi tuntia ja ainakaan meidän neljän naisen porukka ei tuossa ajassa ehtinyt kaikkia kohteita käydä läpi, vaikka esittelyn perusteella kaikki olisivat tutustumisen arvoisia olleet.

Tapahtumassa suunnistettiin kohteesta toiseen karttojen avulla ja me valitsimme aloituspaikaksi Viljakkalassa sijainneen 1920-luvulla rakennetun Wanha-Jutila nimisen tilan. Hyvin hoidetussa talossa ja pihapiirissä oli paljon nähtävää. Navetassa ei enää lehmiä ollut, mutta sen ajan tunnelma oli aistittavissa. Navetan siisteydestä huolimatta nenäämme tulvi muistista sinne kuuluva tuoksu. Näytti myös siltä, että jos on nykyihmisten sängyt pidempiä kuin ennen niin samoin näyttää käyneen myös lehmien kohdalla, sillä paikat navetassa lehmille olivat paljon pienempiä kuin näyttäisi nykynavetassa olevan. Talon isäntä sai kuulla myös toistuvia ihastelun huokauksia kun ihailimme kuivaamon yläkertaan tehtyjä kesähuoneita. Remontoinnissa ja sisutuksessa oli käytetty pääasiassa kierrätysmateriaaleja ja -tavaroita itseltä ja muualta. Vielä kun ikkunasta kurkisti ulos syksyiseen peltomaisemaan, jota aurinko vielä oikein kultasi, niin eipä tarvitsisi ainakaan minua kovin paljon houkutella tuohon kesähuoneeseen asumaan. Kaksikerroksisen aittarakennuksen yläkerran aittahuoneet olivat sisustettu kauniisti vanhoilla huonekaluilla ja tavaroilla. Alakerrassa oli kahvila ja oleskelutila, mutta puoleensa veti myös yhteen tilaan kootut vanhat esineet. Kauniiseen taloon pääsi tutustumaan ja ihastelemaan vanhan talon henkeä ja monia ihania yksityiskohtia ja sisustusideoita. Pihapiirissä oli kunnioitettu talon tyyliä. Kukat ja kasvit olivat sopusoinnussa talon ikään nähden ja ennen lähtöä hengähdimme hetken sireenimajan katveessa.

Wanhan-Jutilan tapaan myös Osaralla oli vanhaa esineistöä koottu kotimuseoksi vanhaan viljamakasiiniin. Museon lisäksi Osaralla pääsi tutustumaan vuonna 1886 rakennetu talon juuri remontoituun saliin. Talo rakennettiin aikanaan maanviljelyskouluksi, mutta toimii nyt kotina Immosen perheelle, jotka tapahtumassa museota ja salia sekä tilan historiaa esittelivät. Museossa olikin suuri määrä erilaista tilalla ja koulussa käytettyä esineistöä.  
  
Kyröspohjassa tutustuimme Unholaan, joka on arkkitehti Armas Lindgrenin  anoppinsa vanhuuden asunnoksi v. 1897 suunnittelema talo. Anoppi, leskiruustinna Serafina Hellstén halusi itse nimetä talon Unholaksi, unohduksen paikaksi. Armas Lindgren (1874 - 1929) oli naimisissa Hämeenkyrön kirkkoherra Matthias Hellsténin tyttären Irenen kanssa. Lindgren oli osakkaana arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarisessa vuosina 1897-1905 ja heidän töitään on mm. Suomen paviljonki Pariisin näyttelyssä v.1900, Hvitträskin kartano Kirkkonummella v.1903-1905 ja Suomen kansallismuseo Helsingissä v. 1902. Vuodesta 1905 Lindgrenillä oli oma arkkitehtitoimisto ja siellä hänen töinään on mm. Estonia-teatteri Tallinnassa yhdessä Wivi Lönnin kanssa, Haikon kartano, Kulosaaren kasino Helsingissä ja Noormarkun kirkko. Lindgrenin työluettelossa kerrotaan Unholan, anopin asuintalon olevan ensimmäisenä. Hellsténien jälkeen Unholaa asuttivat Hämeenkyrön seuraavan kirkkoherran Johan Henrik Ilvosen leski ja lapset perheineen. Nykyään taloa asuvat toimittajat Pirkko ja Matti Pitko, jotka tapahtumapäivänä esittelivät talon historiaa kuvin ja sanoin.

Kalhun talo ja piha olivat täynnä elämää. Vuonna 1890 perustettu talo ja tila on toiminut myös kauppana, mutta on saanut nykyisiksi asukkaiksi juuri itselleen sopivat eläjät. Portista sisään astuttua kanat toivottivat tulijat tervetulleeksi ja samalla katse kiinnittyi puuhun kiinnitettyyn keinuun, josta avautui puiden katveesta näkymä pellolle. Lasten leikkipaikat, vanha kaivo ja pihlaja rinnatusten, rakennusten väliin pingotetttu pyykkinaru ja siinä kuivumassa oleva pyykki toivat mieleen entisajan pihapiirin. Kirpputori ja kesäpuoti sai vanhan tavaran harrastajan ja kirpputorikiertelijän huokailemaan, sillä makasiini oli pullollaan ihania vanhoja tavaroita ja samaan henkeen sopivia käsitöitä. Makasiinipuodissa kiertelyn ja kesäkeittiössä olleeseen kahvilaan tutustumisen jälkeen lumosi itse talo. Vanhaa ja uutta, ihania sisustusideoita ja tunnelmaa. Lastenhuone rautaisine kerrossänkyineen, vanha lamppu kaapin reunalla  ja naulakossa roikkuvat ihanaakin ihanammat pienen tytön mekot valloittivat suloisuudellaan. Keittiö oli upea, idearikas yhdistelmä vanhaa ja uutta. Keittiön ikkunasta avautui upea näkymä hämeenkyröläiseen maisemaan. Sisustuksessa näkyi kiinnostus vanhaan, kierrättämiseen ja käsitöihin. Ihana koti vanhassa talossa. 


Kyröspohjantien molemmin puolin sijaitsevan Kievarin tilan pihamaalla talon isäntä kertoili hauskasti talon historiaa ja emäntä esitteli pihapiiriä ja ikkunaprojektia. Pihapiiristä löytyi myös vuonna 1901 rakennettu kellari.

Hierun 100-vuotiaaseen myllyyn Herttualassa oli rakennettu ihastuttava kesäasunto myllyn historiaa säilyttäen. Herttualasta ajelimme Maisematien kautta keskustaan ja samalla saimme ihailla samoja hämeenkyröläisiä maisemia, joita F.E.Sillanpää jo aikanaan on kirjoissaan kuvaillut. Aurinkoisena elokuun päivänä maisena lumoaa väreillään ja muodoillaan. Vesi kimmeltää kauempana peltokumpareiden takana tai metsän puiden lomasta. Pensaat ja puut tarjoavat satoaan. Mukava ajatella millaista tämä maisema on keväällä, kesällä ja talvella. Aina kaunista, erilaista ja uudelleen lumoavaa. Ja hämäläistä syntyperää olevalle niin kotoista.

Monissa taloissa elettiin isompien ja pienempien remonttien keskellä. Kyröskoskella ns. Kivimäen talossa perhe remontoi ja asui taloa pienen lapsen kanssa. Remonttia tehtiin vanhaa 1920-luvulla rakennettua taloa ja sen tyyliä kunnioittaen.  Talon eteisessä oli mukavasti esillä työväline, jolla betonia taloon aikanaan on kannettu. Valokuvin esiteltiin niin talon historiaa kuin nykyisen remontoinninkin vaiheita. Kiva idea oli kerätä talteen myös kävijöiden tietämiä tarinoita talon historiasta. Rytökylässä eli vanhassa kirkonkylässä Pappilanjoen tuntumassa tutustuimme Nummisen vanhaan leipomoon, jota nykyiset omistajat restauroivat ja asuvat tuon työn keskellä, mikä on todella hienoa ja kunnioitettavaa eläinten ja pienten lasten kanssa, kun osa huoneista on valmiina ja osa täysin kesken. Kaikesta näki, että työtä tehdään huolella ja vanhaa kunnioittaen.Sekä sisällä että ulkona oli näkyvillä restaurointityön eri vaiheita.

Upea mansardikattoinen Rauhasalo Siljantiellä on nähnyt monenlaista. 1920-luvulla rakennetussa talossa on toiminut sekä matkustajakoti että mielenterveyskuntoutujien pienkoti ja lisäksi talon salissa on pidetty käräjiä. Rauhasalon ja leipomon lähellä Pappilanjoen toisella puolella on entinen kirkonkylän koulu, jossa nykyisin toimii kahvila-ravintola Frantsilan Kehäkukka. Tuossa koulussa opetus alkoi 1875. Ensimmäinen koulurakennus tuhoutui tulipalossa marraskuussa 1877, mutta uusi koulu valmistui samaan paikkaan jo seuraavana syksynä. Koulun historiaan voi tarkemmin tutustua Hämeenkyrön kunnan internet- sivuilla. Mekin pidimme tässä kohtaa monen muun tavoin ruokataukoa talosuunnistukselta ja nautimme Kehäkukan tarjoamista herkuista, vaikka toki vanhan koulun sekä sisällä että pihapiirissä riitti katseltavaa.

Tapahtumalla oli paljon kävijöitä. Ainakin sen perusteella miten väkeä oli eri kohteissa ja miten tienvarret täyttyivät autoista. Tunnelma oli mukava ja ihmiset juttelivat keskenään. Hyvä esimerkki siitä miten tapahtuma voi tuoda myös ihmisiä yhteen ja lisätä näin yhteisöllisyyttä. Nyt keskustelun aiheena olivat usein talot ja niiden rakentaminen, historia, sisustaminen ja puutarhat, mutta uskonpa siellä saman kylän ihmisten vaihtaneen muitakin kuulumisia ja myös tutustuneen toisiinsa. Aikanaan Kalhun kauppa tai Nummisen leipomo varmasti keräsivät kylän ihmisiä rupattelemaan ostosten lomassa ja nyt sen teki samalla paikalla oleva makasiinipuoti, kesäkeittiön kahvila ja mielenkiintoinen restaurointiprojekti.

Retkeilyä suvun jalan jäljillä

Yhdistimme äitini kanssa  ulkoilun, luonnon, kulttuurin, yhdessä olon ja sukututkimuksen retkeilemällä Ruoveden Pihlajalahdella esivanhempiemme asumilla alueilla. Tällä kertaa valitsimme reitiksemme Hakajärven, Helvettijärven, Hauk-Kieringan ja Nenos-Kieringan ympäristöt. Nykytekniikan eli puhelimen tarjoaman karttapalvelun ansiosta uskalsimme suunnistaa noilla pikkuteillä pelkäämättä eksymistä, sillä taloja ja muita ihmisiä ei juurikaan näkynyt.  Hämäläisen maiseman vaihtelevuus lumosi ja lumoaa kertatoisensa jälkeen aina uudelleen. Ylämäkiä ja alamäkiä, mutkia, kiviä ja kallioita, peltoja, järviä ja suota. Taloja, autioita ja asuttuja, harvakseltaan. Synkän, korkean metsän ja melkeinpä pystysuoraan nousevan tai laskevan kalliomaiseman jälkeen on hieno laskeutua järven rantaan tai peltojen reunaan, missä maisema on taas toisenlaista, avaraa ja valoisaa. Jotenkin se on niin tuttua ja kotoista eikä siihen kyllästy ollenkaan. Tiet mutkittelevat tuossa maisemassa ja kun nykyinen Kuru-Ruovesitie tuntuu oikaistuna tosi suoralta siihen verrattuna mitä se oli omassa nuoruudessani niin vielä suoremmaksi sen tekee havainto siitä missä maantie on mutkitellut kauan ennen minun kulkujani.

Reittimme varrelle osui äitini papan  Mikko Rantasen (1891-1972) syntymäpaikka Hakajärven Rantalassa. Hänen isänsä Antti Sipinpoika Rantala ent. Sipilä (1820-1904) oli asettunut Rantalaan jo 1840-luvun lopulla ensimmäisen vaimonsa Maija Stiina Juhontyttären (1812 - 1888) ja lastensa, Mikon sisarpuolien Salun, Amalian ja Heikin kanssa. Maija Stiinan kuoltua vuonna 1888 Antti jatkoi elämää Rantalassa ja keväällä 1890 hänet vihittiin uuteen avioliittoon Mikon äidin Maria Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Isoisoisoisäni Antti kuoli Rantalassa helmikuussa 1904 vanhuuden uuvuttamana. Maria Liisa asui Rantalassa vielä miehensä kuoltua muutaman vuoden kunnes  vuonna 1906 muutti Ikaalisiin uuden puolisonsa kanssa. Nyt kulkemamme alue jäi juuri ja juuri ulkopuolelle kansallispuistoalueen, missä Helvetinkolun läheisyydessä on ollut Antin synnyin- ja lapsuudenkoti Sipilä. Tuolla kulkiessamme mietimme millainen maisema on Antin ja Maria Liisan aikaan ollut ja mitä reittejä he ovat kulkeneet. Maria Liisa oli lähtenyt varmasti Rantalasta suoraan Kuruntielle ja sieltä Ikaalisiin, mutta Antin kulkureitiksi mietimme matkallamme kulkemiamme ja näkemiämme polkuja ja teitä Kivi-Kieringan ja Haukkajoen suunnasta. Tuolta sydänmaalta oli matkaa Ruoveden keskustaan ja matkaa kuljettiin tuolloin kävellen ja talvella suksilla. Matka on varmasti pidentynyt kallioiden ja mäkien rinteitä laskevien, nousevien ja kiemurtelevien polkujen vuoksi, vaikka matkat ei muuten pitkät olisi olleetkaan. Pitkien järvien päissä kerrotaan olleen veneitä, jolloin matka nopeutui kun pääsi veneellä järven päästä päähän. Hauk-Kieringan päässä olikin rantaan unohtunut vanha vene - lieko entisajan kulkijan tai kalastajan.

Vene odottaa kulkijaa Hauk-Kieringan rannalla

Hauk-Kierinka

Hauk-Kieringalta matka jatkui ja alavan, valoisan järvimaiseman jälkeen ympärillä oli hetken vain metsää ja nousevaa ja laskevaa mäkeä kallioineen. Ennen Pöntystä ihailimme pientä puroa, joka laskiessan kohti seuraavaa järveä Nenos-Kierinkaa solisi ja kohisi kuin pieni koski. Vanhasta rakennuksesta päätellen paikkalla on voinut olla joskus mylly tai jokin paja, joka on tuota pientä koskea hyödyntänyt. Samoihin aikoihin kun Sipilästä Antti on tullut Hakajärven Rantalaan on Heinolan Pöntyksen torpassa asunut perhe, jotka ovat myös esivanhempiani. Seppä ja torppari Vilhelmi Heikinpoika ja Hedda Yrjöntytär asettuivat asumaan Pöntykselle 1800-luvun alussa. Heidän vanhin tyttärensä isoisoisoisoisoäitini Hedda Vilhelmintytär (1813-1863) oli tuolloin noin kymmenvuotias. Perustettuaan perheen Hedda asui puolisonsa Henrik Johaninpojan kanssa ensin Pöntyksellä, missä heidän kuusi vanhinta lastaan syntyivät, mutta muuttivat sitten Liesmäkeen. Lapsista kolmanneksi vanhin Maria Heikintytär (1840-1903) on esiäitini, äitini isänäidin mummu. Maria muutti aikanaan Kuruun Pyydysmäen Saariahoon, missä Kalle-pappani mummu Hilma Maria Matintytär (myöh. Nieminen) syntyi vuonna 1872.

Karhun jälkiä muurahaispesässä ja puussa.

Pöntyksentiellä olemme monina kesinä kulkeneet Pihlajalahdelta päin ja jatkaneet matkaa Haukkajoentietä Haukanhiedalle uimaan, mutta nyt tulimme eri suunnasta ja jatkoimme tienhaaran ohi Pihlajalahden vanhalle  koululle ja Nenoselle, missä näimme kahden kurjen laskeutuvan auringossa loistavien apila- ja rypsipeltojen reunalle. Kurkien lisäksi näimme ja kuulimme lintujen laulua ja kalojen molskahduksia, mutta varmasti siellä oli myös niitä eläimiä, joita emme onneksi nähneet. Hauk-Kieringan rannalla tunsimme selvän eläimen hajun paikalle saapuessamme. Hetken oltuamme haju hävisi, mutta pienen pelon ajatuksen toi melkein vieressä ollut hajoitettu muurahaispesä ja sen vieressä raavittu puu. Itse karhu jäi näkemättä. Tuossa metsäisessä ja kallioisessa maastossa tuo soinen, raikas järven ranta tarjosi varmasti hyvät juoma- ja ruoka-apajat niin karhuille, hirville kuin muille metsän eläimille, joten olisi siellä hyvinkin jonkun niistä voinut tavata. Ei myöskään ihme, että noille metsästys- ja kalastusmaille ovat monet tiensä löytäneet aina 1500-luvulla Savosta tulleista esi-isistäni Nenosen veljeksistä alkaen.

Nenos-Kierinka

Albertiina

Tänään on isoisoisomummuni Albertiinan syntymäpäivä. Hän syntyi 171 vuotta sitten vuonna 1843 Kurussa Haukkamaalla Juho Juhonpoika Liesmäen  ja Anna Stina Juhontytär Petäjäniemen neljäntenä lapsena. Isosisko Vilhelmiina oli kuollut kolme vuotiaana kaksi vuotta  ennen Albertiinan syntymää. Isoveli Matti oli tuolloin 6-vuotias ja isosisko Maria  2½-vuotias. Albertiinan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa; Emanuel ja Abel. Albertiinan kastoi Kurussa Isak Salenius ja hän kummeinaan olivat Matti Heikinpoika Leppämäki puolisonsa Ester Matintyttären kanssa sekä Anna Johanintytär Vänninmaja. Anna oli Esterin veljen tytär. Tämän Albertiina-mummun kummiuden lisäksi Matti ja Ester Leppämäki ovat toisessa sukuhaarassa isoisoisoisovanhempiani, sillä heidän tyttärensä Anna Eveliinan poika Iivari Mäkelä on isäni pappa.

Albertiinan kaste Kurussa 16.4.1843

Albertiina pääsi ripille 15-vuotiaana Kurussa vuonna 1858 ja syksyllä 1861 hän muutti Ruoveden Visuvedelle Karralle. Samana vuonna 18-vuotiaana hänet vihittiin joulukuun 26.päivä Manu Karran (1839-1897) kanssa Ruoveden kirkossa. Manu oli kastetiedon mukaan virallisesti Emanuel ja muutaman vuoden Albertiinaa vanhempi. Albertiina asui Manun kanssa Karralla ja he saivat yhdeksän lasta. Neljä poikaa ja viisi tyttöä. Perheen lapsista olen kirjoittanut aiemmin tarinassa Lasten kohtaloista. Pojista vain isoisoisäni Eetu eli aikuisikään, sillä Matti, Manu ja Manni kuolivat kaikki pikkulapsina.Myös tytöistä kaksi kuoli lapsina. Muista tyttäristä Serafia ja Matilda tyttäret jäivät Ruovedelle, Emilian tie vei Oriveden kautta Kotkaan. Isoisoisäni Eetu Karra muutti Kuruun ja hän perusti perheen Kurun Karjulankylässä Hilja Sabina Niemisen kanssa.

Albertiinan ja Manun vihkiminen Ruovedellä 26.12.1861

Albertiina jäi leskeksi 54-vuotiaana Manun kuoltua vuonna 1897 halvauksen seurauksena. Albertiina eli itse vielä yli kolmekymmentä vuotta Ruovedellä Visuvedellä. Hän kuoli kevättalvella 1931 hiukan ennen 88-vuotis syntymäpäiväänsä. Albertiina on haudattu Ruovedelle, mutta hautapaikka ei ole nykypolvilla tiedossa. Ruovedellä on hänen tyttärensä Serafia Tammisen os. Karra  hauta ja Kurussa poikansa Eetu Karran hauta.

Kun olin lapsi, Kalle-pappani, Albertiinan pojanpoika lauloi minulle usein lauluja ja yksi niistä oli nykyään nimellä Mummin luona tunnettu lastenlaulu, jonka minä opin tuntemaan nimellä Järveltä kuuluu airon kolke. Pappa kertoi oppineensa laulun lapsena. Hän oli 9-vuotias Albertiina-mummunsa kuollessa. Itsekin olen tuota laulua laulanut omille lapsilleni ja nyt lapsenlapselle. Onkohan tuota laulua jo Albertiina laulanut. Tänään tämän J.P. Hannikaisen säveltämän ja sanoittaman laulun yhteyteen voi liittää tarinan Albertiina-mummusta.

Järveltä kuuluu airon kolke,
ken siellä mahtaa soutaa?
Varmaan pappa joka meitä
mummin luokse noutaa.

Mummin luona on lysti olla,
siellä on hauskaa monta.
Viilipiimää syödä saamme
aivan verratonta.

Sitten me käymme poimimassa
mäeltä mansikoita.
Evääksemme mummi antaa
rieskaleipää, voita.

Illan tullen palataan
ja tuokkoset täynnä paistaa.
Kylläpä mummin mansikkamaito
mainiolta maistaa. 

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Hermannin muistovirsi

       

"Se toivo juur´ ja ilo suur´myös ristin all´on mulla;
Taas kerran ma saan riemulla pois haudasta luo Isän iloon tulla."

Nämä sanat kätkeytyvät 36- vuotiaana Kurussa Kantojärvellä kuolleen isoisoisosetäni Hermannin (1867-1903) haudan ristiin. Hermannin hauta on Kurun vanhalla hautausmaalla ja hänestä olen aiemminkin kirjoittanut ylläolevasta linkistä löytyvän tekstin. Valurautaisessa ristissä on nimen sekä syntymä- ja kuolinaikojen alla teksti W.K. 500 v.11. Haudalla käydessäni olen miettinyt tuota tekstiä ja sen tarkoitusta. Hermannin elinajan sekä hänelle kuuluneen vielä tallella olevan  virsikirjan perusteella olen päätynyt siihen, että ristin lyhenne tarkoittaa tuosta vuoden 1886 virsikirjasta virttä 500 ja säkeistöä 11. Virsi liittyy kuolemaan ja se on nimeltään Kaikk´asiain luon Herrahan ja sen on tehnyt saksalainen teologi Johannes Pappus (1549 - 1610). Seuraavassa vuoden 1938 virsikirjassa tätä virttä ei enää ole.

Hermannin virsikirjasta löytyy hänen nimikirjoituksensa ja myös muita hänen merkintöjään. Kirjan merkinnöistä ja ulkoasusta voi päätellä, että kirja virsineen on ollut paljon käytössä ja hänelle tärkeä. Perheetön Hermanni asui ikänsä Kantojärvellä vanhempiensa ja veljensä Matin perheen kanssa. En tiedä kuinka paljon Kantojärvellä tuolloin laulettiin, mutta mielessäni näen Hermannin penkin päässä virsiä laulamassa rakkaasta virsikirjastaan. Hermannin isä Emanuel (1845-1929) ja Matti-veljen (1857-1895) vaimo, Hermannin serkku Edla (1853-1921) olivat kotoisin Ruovedeltä Siukolasta, mistä oli kotoisin myös setänsä Hermanni Siukonen (1847-1921), jonka perheessä musiikilla on ollut tärkeä merkitys. Serkku Wilho Siukonen (1885-1941) on meille monelle tuttu laulukirjojensa ja säveltämänsä musiikin kautta.

Hermannin ristiin valitun virren säkeen uskon kertovan Hermannin uskonnollisuudesta ja elämän katsomuksesta, jota perhe tuolla ristiin merkityllä lauseella on halunnut tukea ja jolla on kuoleman kohdatessa lohduttauduttu. Lähimpänä omaisena on varmaan Hermannia ollut saattamassa oma isä ja samassa taloudessa asunut veljen perhe. Voisin ajatella ainakin Hermannin isän, veljen vaimon Edlan ja tuolloin Kantojärvellä isäntänä olleen 24-vuotiaan  isoisoisäni Anton olleen haudalla ja laulaneen tuon tärkeänä pidetyn virren Hermannin haudan äärellä. Ajatuksissani miellän virren Hermannin muistovirreksi. Virren neljästätoista säkeestä ristiin on valittu mielestäni yksi tuon virren parhaista ja lohduttavimmista säkeistä, johon voisin vielä lisätä viimeisen säkeen sanat; Sä viimeksi Vie sieluni Majoihis, näin viel' anon, Ett' iloissan' Siell' ainian Ma veisajan!.

Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula

"Kävin hakemassa muuraimia ja löysin Pahalammin. Ihmeellinen suojärvi metsän keskellä. Sen ympäristö oli aivan keltaisenaan lakkoja. Ei tuulen henkäystäkään päässyt järven pinnalle. Se näytti aivan kuolleelta mustalta silmältä suon keskellä. Kuoleman lammeksi minä sen ristisin. Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula. Oma henkäyskin kuuluu. En uskaltais mennä uimaan tuohon järveen. Kuoleman järvi."

Näin kirjoitti Aune päiväkirjassaan 31. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Hän oli tuolloin viettämässä kesää Kurussa äitinsä lapsuuden kodissa Kantojärvellä. Aune (1908-1986) ja äitinsä Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) olivat tulleet Kuruun jo kesäkuun lopulla, sillä talossa tarvittiin apua niin talon töissä kuin lasten hoidossa. Miehet olivat rintamalla ja tuolloin kesällä Kantojärvellä olisi ilman kesävieraita ollut vain Eeva-mummuni kolmen pienen pojan kanssa ja poikien täti, Antti-pappani sisar Saimi pienen tyttärensä kanssa. Olga oli Antin ja Saimin Antto-isän sisar. Helsingistä tulleiden Olgan ja Aunen lisäksi talon töihin saatiin apua muiltakin sukulaisilta ja ystäviltä lähitaloista.

Aune kulki paljon Kantojärven lähialueen metsissä. Pahalammille Aune on varmaan tullut Pikku-Kantojärven reunasta ohi Niinimäen kulkien tuttuja polkuja  Vehka- ja Lehmusjärvien ohi ja löytänyt sitten Pahalammin. Pahalammista solisee pieni puro kohti Vehkajärveä, joten voisin kuvitella Aunen tulleen tuota reittiä. Lähellä kulki aikanaan myös hevostie, jota pitkin vedettiin hevosella puita Kantojärveltä kohti Näsijärveä. Niinimäen ja Lintuharjun väki on varmasti tuolloin kulkenut samoja reittejä.


Vehkajärvellä ja Lehmusjärvellä olen itsekin lapsena käynyt kalassa ja niiden rannoilla marjassa, mutta Pahalammille menin nyt ensi kerran. Isäni oli minun ja siskontyttöni oppaana, joten löysimme paikan helposti. Aunen päiväkirjan tekstin muistaen yritimme kuulostella tuntisimmeko lammen rannalla kuten Aune. Kuljimme puron vartta puiden katveessa. Puusto varjosti kulkemamme reitin kyllä melko aavemaiseksi, mutta metsästä paljastui aurinkoinen soinen ranta ja pieni metsälampi. Tupasvillat kukkivat ja lammen toinen ranta näytti vehreältä vihreine suokasveineen. Toinen puoli olikin kuivaa vanhaa metsää, osa puista pystyssä, osa kaatuneena ja taustalla kiveä ja kalliota. Juuri niin vaihtelevaa kuin luonto tuolla alueella onkin. Hienoa koskematonta luontoa. Ja niin hiljaista. Pienikin rasahdus sai hiukan säpsähtämään. En ihmettele, että Aune kirjoitti, että oma henkäyskin kuuluu. Minustakin tuntui, että linnutkaan eivät tuolla laulaneet. Lampi näytti syvältä ja mustalta. Rannalla mietitytti, että suo imaisee mukaansa veden syvyyksiin. Jos veden pinnassa ei olisi pieni tuulen vire näkynyt, voisi lampea kuvitella Aunen sanoin kuoleman järveksi, mutta ehkä tuon veden väreilyn ansiosta ja kauniin luonnon vuoksi siellä ei ollut kuitenkaan paha olla. Päin vastoin. Uimaan en kyllä minäkään sinne olisi mennyt, mutta kaunista oli se hiljaisuus, pysähtyneisyys ja koskemattomuus eli Aunen sanoin omituinen outo tunnelma.

Vilhelmiina-täti (1847-1895)

Tätini Vilhelmiina viiden sukupolven takaa syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasen talon Kantojärven torpassa maaliskuussa 1847. Hänen vanhempansa olivat Johan Johaninpoika (1801-1868) ja Maria Mikontytär (1810-1884) Kantojärvi. Vilhelmiina oli kymmenlapsisen perheen ainoa aikuiseksi elänyt tyttö. Isän ensimmäisestä avioliitosta olivat veli Johan sekä Vilhelmiinan kanssa samasta sisarussarjasta veljet Kustaa, Hermanni ja Markus. Muut sisarukset olivat kuolleet pikkulapsina. Vilhelmiina kastettiin neljän päivän ikäisenä. Hänen kummejaan olivat isänsä Johanin serkku Joseph Josephinpoika ja tämän vaimo Anna Bertilintytär Ala-Paappaselta, tätinsä Maria Johanintytär Kantojärvi ja naapuritorpasta isä-Johanin pikkuserkku Antti Yrjönpoika Lähdekorpi, joka myöhemmin kauppias Antti Toikkosena tunnettiin. Heidän isovanhempansa; Johanin Walborg-mummu ja Antin Simo-vaari olivat sisarukset Paappaselta.  Vilhelmiina kastettiin Vilhelmiina nimellä, mutta nimi on puhekielessä vähitellen muuttunut Miinaksi.

Neljän päivän ikäisen Vilhelmiinan kastoi 14.3.1847 Kurussa Nils Jakob Juselius, joka toimi 1843-1847 Ruoveden seurakunnassa pitäjänapulaisena ja papin sijaisena. Kuru itsenäistyi Ruoveden seurakunnasta vuonna 1872.

Vilhelmiinan isoveljet olivat häntä, 17-, 7- ja 4- vuotta vanhempia, mutta varmasti hän lapsena sai poikien mukana olla lasten ja talon touhuissa. Pikkuveli Kustaa syntyi Vilhelmiinan ollessa 5-vuotias. Ennen Vilhelmiinan syntymää perheessä oli kuollut neljä lasta vauvaikäisinä ja Vilhelmiinankin jälkeen syntynyt pikkuveli Kalle eli vain muutamia viikkoja. Vanhin veli Johan jatkoi Kantojärven torpan isäntänä isänsä jälkeen ja hänen perheeseensä syntyi lapsia Vilhelmiinan ollessa 10-15-vuoden ikäinen, joten uskonpa, että Vilhelmiina sai olla myös lastenhoitoapuna aikuisten tehdessä muita töitä. 16-vuotiaana Vilhelmiina lähti kotoa Kantojärveltä piiaksi samalle kylälle läheiseen Lintuharjun torppaan. Lintuharjussa ollessa hän kävi rippikoulun, josta konfirmaatio oli  5.heinäkuuta 1863. Rippikirjoissa mainitaan Vilhelmiina heikkonäköiseksi jo 17-vuotiaana. Hänen äitinsä Mariahan sokeutui vanhemmiten kokonaan.

Lintuharjusta Vilhelmiina lähti seuraavana vuonna naapurikylään Karjulaan, ensin piiaksi Sammalistoon ja sitten Isokarjuun. Oltuaan siellä muutaman vuoden hän siirtyi Tyrkkölään ja sieltä Vähäkarjuun, missä hän oli piikana toisen tyttärensä syntymään saakka. Vilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta, jotka molemmat kuolivat lapsina punatautiin. Selma syntyi kesällä 1873 äidin ollessa piikana Tyrkkölässä ja Tyyne jouluaatonaattona 1886 Vähäkarjussa. Tytöt eivät siis eläneet Vilhelmiinan kanssa yhtä aikaa, vaan Selma 1873-1877 ja Tyyne Maria 1886-1890. Tuon ajan mukaan aviottomista lapsista rangaistiin, joten Vilhelmiinakin ripitettiin salavuoteudesta kummankin tyttären syntymän jälkeen. Toisen tyttären syntymän jälkeen Vilhelmiina on merkitty rippikirjoissa Karjulankylän löysäksi eli irtolaiseksi. Vilhelmiina kuoli huhtikuussa 1895 48-vuotiaana halvaantumisen seurauksena.

Ripitys salavuoteudesta elokuussa 1873 Selman syntymän jälkeen.

Mukava olisi tietää missä ja miten Vilhelmiina nuo irtolaisvuotensa eli ja itsensä elätti. Kaikki talot, joissa Vilhelmiina oli ollut piikana, sijaitsivat lähellä lapsuudenkotia Kantojärveä. Yhteyttä varmaan on pidetty kotiin ja naapuritaloihin, ja onhan samoissa taloissa ollut piikoina ja renkeinä useita tuon alueen miehiä ja naisia niin koti- kuin naapuritaloistakin. Yhteyksistä kertovat myös tyttärien kummit, sillä Selman yksi kummi oli Vilhelmiinan Johan-veljen vaimo Greta Lena Kantojärvi os. Hytönen. Tyynen kummit olivat Vilhelmiinan lapsuudenkodin naapurista Ruoveden puolelta Pihlajamäen torpparipariskunta Elis ja Maria.

Heikkonäköisyys on varmasti hankaloittanut hänen elämäänsä ja työntekoaan samoin kuin kahden aviottoman lapsen synnyttäminen. Lisäksi nämä ovat saattaneet vaikuttaa myös hänen kohteluunsa ihmisten taholta ja mahdollisuuteen saada työtä ja jatkaa elämää myös kauempana tältä tutulta alueelta. Raskaus ja lasten kasvatus köyhissä oloissa ei ole ollut helppoa ja elinympäristö on todennäköisesti vaikuttanut myös tyttöjen terveyteen ja sairastumiseen. Tyttöjen kohtalo, raskas ja epävarma elämä sekä elinolosuhteet jättivät jälkensä Vilhelmiinaan. Terveys ei välttämättä ole ollut hyvä ja uskon hänen yrittäneen olla urhea ja vahva eikä elimistö ole sitä kestänyt, vaan hän sydän- tai aivoinfarktin seurauksena halvaantui ja kuoli. Kuolinsyyksi on merkitty sen ajan tiedoilla vain halpaus, mutta omilla tiedoillani ajattelen sen tänä päivänä olevan näin. Kylä ihmisineen oli kuitenkin Vilhelmiinalle  tuttu ja sukua oli lähellä, joten haluan uskoa, että Vilhelmiina rankasta elämästään huolimatta jaksoi hyvin ja hänestä huolehdittiin.

Et ole yksin, meitä on siellä monta

Tätä tarinaa en ajatellut koskaan kirjoittavani, mutta jotkut tarinat syntyvät halusimme sitä tai emme. Tarina syntyi kun rakas poikani, kuopukseni  haudattiin 25. tammikuuta 2013 Kurussa suvulla jo olleeseen hautaan. Antto kuoli yllättäen 5.tammikuuta 2013. Hän päätti elämänsä itse. Hänen elämänsä on minulle lyhyydestään huolimatta kaunis pitkä tarina, jonka aika voi olla toisella kertaa, mutta nyt Antto on osa tätä tarinaa, joka kerrotaan kun kävellään läpi Kurun Tammikankaan hautausmaan.

Mäkelän hauta kesällä 2011.

Tuolla Tammikankaan hautausmaalla minulla on paljon hautoja sukutarinoineen.Yksi niistä on Mäkelän mummun ja papan hauta, johon on haudattu isäni mummu Lyydia Aleksandra Mäkelä os. Aalto (1891-1963) ja pappa Iivari Kallenpoika Mäkelä (1879-1947) sekä heidän poikansa, isäni eno, perheettömänä kuollut Paavo Mauno Iivari Mäkelä (1925-1987). Nyt tässä samassa haudassa lepää heidän kanssaan myös rakas poikani Antto Mikael Hannunpoika Hakala (1994-2013).

Kaksosten hautakivi

Haudalla on myös Lyydian ja Iivarin kaksosvauvojen hautakivi, mutta vauvojen hauta on alunperin ollut eri paikassa. Hautausmaan kunnostustöiden vuoksi vauvojen haudan kohta jäi niin uuden tien reunaan, että kivi otettiin talteen vanhempien haudalle. Kaksoset Eila ja Pentti Mäkelä ovat syntyneet ja kuolleet toukokuussa 1930. Kaksosten ja Paavon lisäksi Iivarilla ja Lyydialla oli tyttäret Eeva ja Sisko. Eeva-mummuni kuoli 50-vuotiaana vuonna 1968 Kurussa Kantojärvellä ja toinen tytär Sisko 89-vuotiaana viime kesänä Ruovedellä. Iivarin ja Lyydian elossa olevat jälkeläiset ovat Eeva-tyttären jälkeläisiä eli isäni, setieni ja tätini perheet. Eeva on haudattu Kurussa Kantojärven hautaan puolisonsa, pappani Antin kanssa ja Sisko miehensä kanssa Ruoveden hautausmaalle.

Tammikuu 2013

Pienenä vein tälle Mäkelän haudalle kukkia ja nyt aikuisena joulun aikaan kynttilän. Jostakin syystä olen ajatellut tuota hautaa viime vuosina usein ja vuosi sitten kun hyvä ystäväni Sari kuoli, aloin miettiä myös omaan kuolemaani liittyviä asioita. En tiedä miksi, mutta jo kesällä ajattelin, että tuo hauta voisi olla minunkin hautani. Kesän ajatukset muuttuivat vuoden vaihduttua todeksi, mutta itseni sijasta huomasin kysyväni paikkaa pojalleni. Vieressä on kyllä nyt myös paikka minulle. Iivari, Paavo ja Antto ovat päällekkäin. Lyydia vieressä. Puolessa välissä hautausmaan rinnettä oleva hauta on kauniilla paikalla. Haudalla seistessä näkee monille muillekin sukujeni haudoille; Kantojärvien, Karran, Mäkelöiden, Aaltojen, Niko-vauvan ja Anton kummitädin vanhemmatkin ovat melkein vieressä.

Iivari Mäkelä kuoli 68 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä joulukuussa 1947. Hänet haudattiin 4.tammikuuta 1948 eli päivää vaille 65 vuotta aiemmin kuin hänen tyttärenpojantyttärenpoikansa Antto kuoli 18 vuoden ja 2 kuukauden ikäisenä. Antto syntyi ja kuoli Ikaalisissa, mutta Kuru oli hänelle rakas lapsuuden ja nuoruuden paikka. Suku minun puolelta on vahvasti sieltä ja siellä oli myös meidän vanhempien ensimmäinen yhteinen koti ennen Tampereen kautta Ikaalisiin asettumista. Kurussa Antto viihtyi paljon vapaa-ajallaan ja sieltä hänellä oli paljon muistoja niin lapsuuden leikeistä kuin nuoruuden riennoista. Kurun hautausmaalla myös tunnen, että Antto ei ole yksin. Meitä on siellä monta. Kun kaunis ja lämmin siunaus Kurun kirkossa oli ohi ja Antto laskettu hautaan, tunsin hänen olevan kotona.

Maria-mummu ja Matti

Talvella 1863 79-vuotias Maria-mummu auttoi Kurussa Kylmäniemen torpassa talvisena helmikuun päivänä tyttärenpoikansa synnytyksessä, poika syntyi heikkona ja hänelle jouduttiin antamaan heti synnyttyä hätäkaste. Matiksi kastettu poika onneksi selvisi, kasvoi, varttui ja perusti aikanaan perheen, joka sukupolvesta toiseen jatkuessaan päätyy minuun; Matista Hiljaan, Hiljasta Kalleen, Kallesta Eilaan, Eilasta minuun ja nyt pojanpoikaani Joonakseen. Hilja-tyttären kautta jälkeläisinä Matista seuraavassa sukupolvessa on Karroja, mutta lisäksi myös Olga-tyttären kautta Taivalmäkiä ja poikien kautta Niemisiä.

Tuo Maria-mummu eli Maria Liisa Yrjöntytär (1784-1869) syntyi itse keväällä 1784 Kurussa Aurejärvellä Sormusella Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) ja Maria Heikintytär (1763-1795) Sormusen esikoisena. Maria Liisa oli vain 11-vuotias äitinsä kuoltua pikkuveljenkin ollessa vielä vauvaikäinen. Isä meni uudelleen naimisiin ja perheeseen syntyi lisää sisaruksia. Kaikkiaan Maria Liisalla oli yksitoista nuorempaa sisarusta, mutta heistä nuorimmat syntyivät Maria Liisan jo muutettua pois kotoa.

Maria Liisa oli 19-vuotias kun hänet vihittiin Kurussa 28-vuotiaan Kalle Kallenpoika Ståhlbergin (1775-1831) kanssa. Kalle oli Kalle Yrjönpoika (1735-1811) ja Elisabet Henrikintytär (1738-1806) Ståhlbergin poika Kurun Karjulankylästä. Vihittäessä ja esikoisen Emilian syntyessä Maria Liisa ja Kalle  asuivat Keihäsjärvellä, mutta pian he kuitenkin saivat asuttavakseen Keihäsjärven Jokelan torpan, missä he asuivat torppareina vuoteen 1829 saakka. Jokelasta Maria Liisa ja Kalle lapsineen muuttivat Petäjälamminkylään Ylä-Paappaselle Isoniemeen torppareiksi. Kallen kuoltua Maria Liisa ja poika Antti perheineen palasivat Jokelaan, missä Maria Liisa asui kuolemaansa saakka.

Maria Liisan ja Kallen tytär Maria (1818-1895), jota Maria-mummu oli siis synnytyksessä auttamassa, syntyi maaliskuussa 1818 Keihäsjärven Jokelassa. 25-vuotiaana Maria vihittiin samanikäisen Kustaa Matinpojan (1818-1881) kanssa. Kustaa oli tuolloin renkinä Kurussa Karjulankylässä Tyrkkölässä ja Maria piikana Hainarilla. Kurun silloinen pappi Isak Salenius vihki hääparin tapaninpäivänä 26.joulukuuta 1843 Kurun kirkossa. Kustaa oli syntynyt samana keväänä kuin Maria Kurussa Paappasella Savelan torpassa vanhempinaan Matti Yrjönpoika (1771-1820) Koski ja Walborg Martintytär Leppälä (1778-1838). Myös Kustaa ja Maria asuivat Savelassa, mutta muuttivat sieltä Trappulan kautta torppareiksi Kylmäniemeen. Talven 1862-1863 Maria ja Kustaa odottivat yhdeksättä lastaan ja helmikuun lopulla 1863 heille syntyi Kylmäniemessä juuri tuo Matti-poika, jonka synnytykseen ja tyttärensä avuksi Maria-mummu oli Keihäsjärven Jokelasta tullut. Mummun avustuksella heikkona syntynyt Matti-poika hätäkastettiin kotona Kylmäniemessä, mutta kaste uudistettiin kahden päivän kuluttua Kurun kappalaisen apulaisena tuolloin olleen Magnus Edvard Alanderin toimesta. Matin kummeina olivat Vehkakoskelta Ulla ja hänen poikansa Elis Antinpoika. Maria-mummu eli vielä viisi vuotta Matin syntymän jälkeen, joten hänkin ehti Matin varttumista seurata ja iloita pojan selviytymisestä.

Matti Kustaanpojan kaste 24.2.1863

Rippilapsia 1895

Sukututkijalle mielenkiintoisia tiedonlähteitä ovat myös seurakuntien rippilasten luettelot, joihin merkittiin kunakin vuonna rippikoulun suorittaneet henkilöt. Luetteloihin kirjattiin myös rippikoululaisten lukutaito ja Katekismuksen osaaminen. Mieleeni on Kurusta jäänyt vuoden 1895 rippikoululaiset, sillä tuolloin kesäkuun 24.päivänä Kurun kirkossa pääsi ripille kaksi isoisoisääni; Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Iivari Mäkelä (1879-1947) sekä kolme muuta tuolloin ns.lähisukuun kuulunutta nuorta. Samassa kirkossa pääsin itse ripille 86 vuotta myöhemmin.

Iivari Kallenpoika Mäkelä oli Kurusta Hainarinkylästä Mäkelän torpasta Kalle Antinpoika (1825-1902) ja Anna Eveliina Matintytär (s.1841 os.Leppämäki) Mäkelän poika. Iivari oli tuolloin ripille päästessä 15-vuotias ja täytti 16-vuotta syyskuussa. Antto Emil Kantojärvi Kurun Petäjälamminkylästä Kantojärven torpasta oli jo tammikuussa täyttänyt 16-vuotta. Hänen vanhempansa olivat Matti (1857-1895) ja Edla Karoliina Kantojärvi os.Siukola (1853-1921). Samana vuonna kun Antto pääsi ripille, oli Kantojärvellä myös surua, sillä Anton isä Matti ja Anton nuorin sisar Elsa kuolivat keväällä muutaman kuukauden välein.

Sekä Iivari Mäkelä että Antto Kantojärvi olivat molemmat isäni pappoja. Tuolloin kesällä 1895 rippikoulua käydessään nuoret miehet, torpan pojat  Hainarinkylän Mäkelästä ja Petäjälamminkylän Kantojärveltä eivät osanneet varmaan aavistaakaan, että vuosien kuluttua heidän perheensä yhdistyisivät, kun Iivarin tytär ja Anton poika perustaisivat yhdessä perheen. Iivari vihittiin Lyydia Aleksandra Aallon (1891-1963) kanssa ja Antto Anna Maria Uotilan (1885-1943) kanssa. Iivarin ja Lyydian esikoinen Eeva Vuokko Esteri (1918-1968) ja Anton ja Annan seitsemästä lapsesta keskimmäinen, vanhin poika Antti Henrik (1912-1976) vihittiin kesällä 1939. Eeva ja Antti Kantojärvi ovat siis isovanhempani. 

Tuolloin kesäkuussa 1895 ripille päässeiden joukossa olivat myös Anton sukulaiset Eevertti Hytönen Riuttaskylästä sekä Karjulankyläläiset Toivo Siukonen ja Anna Sammalisto. Eevertti Hytönen ja Antto Kantojärvi olivat pikkuserkkuja. Heidän isänsä Matti Gabrielinpoika Hytönen (s.1849) ja Matti Johaninpoika Kantojärvi olivat keskenään serkkuja. Matti Gabrielinpojan isä Gabriel Jeremiaanpoika Hytönen (1823-1868) ja Matti Johaninpojan äiti Greta Leena Jeremiaantytär Kantojärvi os.Hytönen (1831-1900) olivat sisaruksia. Toivo Herman Siukonen, Anna Augusta Sammalisto  ja Anton äiti Edla Kantojärvi os. Siukola olivat keskenään serkuksia. Edlan äiti Greta Liisa Siukola (1828-1890), Toivon isä Josua Siukola myöh.Siukonen (1849-1923) ja Annan äiti Maria Sammalisto os.Siukola (s.1842) olivat sisaruksia Ruovedeltä Siikalahdesta Siukolasta. Toivon isä Josua Siukonen toimi Kurussa Karjulankylässä räätälinä ja äiti oli Hilma Adolfina Kallentytär os.Polviander (1843-1916). Annan vanhemmat olivat Maria ja Kalle Sammalisto ent.Jusenius (1834-1888).

Rippilasten luettelosta selviää, että kaikki nämä viisi vuonna 1879 syntynyttä rippikoululaista  Antto, Iivari, Eevertti, Toivo ja Anna osasivat lukea ja olivat rippikoulussa selviytyneet Katekismuksesta sekä kirkkohistoriasta. Rippipappina heillä oli August Mauri Numminen (1857-1945), joka toimi Kurussa kirkkoherrana vuosina 1893-1945. Rippilasten luettelon lopuksi kirkkoherra on luettelon loppuun lisännyt alla olevassa kuvassa olevan tekstin; "Yllä olevat lapset uusivat kasteliittonsa ja kävivät ensikerran Herran ehtolllisella Kurun kirkossa kesäkuun 24 päivänä 1895. A.M.Numminen". August Mauri Numminen oli aloittanut Kurussa kirkkoherrana muutama vuosi aiemmin vuonna  1893 ollen Kurun ensimmäinen oma kirkkoherra, vaikka Kurun kappeliseurakunta oli itsenäistynyt Ruoveden seurakunnasta jo 1872.

Kurun kirkon vaiheilta 1781-1981- kirjassa kerrotaan, että tuolloin 1890-luvulla kirkkoherra Nummisen aikaan rippikoulu kesti kuukauden, josta kaksi viikkoa käytiin syksyllä ja kaksi keväällä. Ennen juhannuksena tapahtuvaa konfirmaatiota pidettiin pappilan pirtissa pääsykuulustelu. Jos ei päässyt läpi, seuraava mahdollisuus konfirmaatioon oli syksyllä. Katekismustuntien ja kirkkohistorian lisäksi rippikoulussa opetettiin jumalanpalveluksen keskeiset messut ja virsiä. Tuohon aikaan ei ripille päässeille vielä ollut tapana antaa kukkia tai lahjoja, mutta muuten  ripille pääsy oli vakava ja juhlava tilaisuus, jota varten puhdistauduttiin edellisenä päivänä ja rippiaamuna ei syöty ennen kirkkoon menoa. Tytöillä oli vaalea tai tumma leninki varalllisuudesta riippuen ja niillä pojilla, joille oli pystytty hankkimaan, oli tumma puku.

Kirkonmäelle oli tuolloin kokoontuneena paljon sukuani. En tiedä ketä paikalla oli, mutta luulisin Toivon, Annan ja Anton vanhempien tavanneen, myös Eevertin vanhempien kanssa, sillä Hytöseltä kotoisin ollut Anton mummu Greeta Leena Kantojärvi meni Johan Kantojärven (1830-1864) kuoltua uudelleen naimisiin Edla miniänsä enon Emmanuel Siukosen myöh.Kantojärven (1845-1929) kanssa ja näin nämä kolme sukua liittyivät toisiinsa myös tätä kautta. Kun näiden neljän sukulaisnuoren joukkoon vielä lisätään Iivari, jonka tytär aikanaan yhdisti myös hänet näihin sukuihin, niin en voinut olla kuvittelematta sukulaisiani tummissa kirkkovaatteissaan ja huiveissaan tutulla Kurun kirkon pihamaalla vaihtamassa kuulumisia ja katsomassa nuorten ripille pääsyä juhannuksena 1895.

Hyvää joulua!

Tätä kirjoittaessani yö on kääntynyt jouluaaton aamuyöksi, joulukorttitarinani ovat lopuillaan ja jäljellä on kaksi viimeistä korttia. Molemmat kortit ovat tulleet Kuruun Kantojärvelle isoisomummulleni Anna Maria Kantojärvelle os. Uotila (1885-1943) jouluna 1942. Nämä Anna-mummun viimeisenä joulunaan saamat joulukortit ovat harmaata, pehmeähköä kartonkia, mistä monet noiden pula-ajan eli vuosien 1939-1954 kortit olivat tehty. Monia asioita säännösteltiin, mutta paperia joulukortteihin oli kuitenkin saatavilla, vaikka laadultaan se ei kovin hyvää ollut.Pula sen sijaan oli painajista ja painoväreistä. Tuona aikana suurin osa korteista tuli kotimaasta. Pula-ajan korteissa saattoi myös postileimoissa olla kansalaisille muistutus säästäväisyydestä.Näissä korteissa on kuitenkin ihan tavalliset Ruoveden ja Sievin postileimat.

Toisen korteista on lähettänyt Janne Antinpoika Salmi (1865-1950) Ruovedeltä Siikalahdesta. Janne oli Annan Antto (1879-1934) puolison tädin mies. Eli Anton äiti Edla Karoliina Kantojärvi os. Siukola (1853-1921) ja Jannen puoliso Eriika Salmi os. Siukola (1866-1921) olivat sisarukset. Niin sisarukset Edla ja Eriika kuin Anttokin olivat kuolleet jo vuosia aiemmin, joten tuolloin jouluna 1942 sekä Anna että Janne olivat leskiä. Edlan ja Eriikan sukulaisuuden lisäksi Annaa ja Jannea yhdisti heidän lastensa avioliitto. Janne ja Eriika Salmi olivat 1900-luvun alussa tuttu näky Kantojärvellä ja sisarukset Edla ja Eriika pitivät tiiviisti yhteyttä. Vaikka toinen asui Kurun puolella ja toinen Ruoveden puolella, kodit olivat kävelymatkan päässä toisistaan. Tuota samaa polkua pitkin olen itsekin kulkenut Kantojärveltä Hammonjärven ohi Siikalahdentielle. Janne ja Eriika olivat sekä Edla ja Matti Kantojärven nuorimman pojan Lahja Kantojärven kummeja että Anna ja Antto Kantojärven tytärten Hilman ja Hildan kummeja.

Toisen korteista Annalle on lähettänyt hänen Antto-puolisonsa veli ja juuri mainittujen Janne ja Eriika Salmen kummipoika Lahja Kantojärvi (1892-1975) vaimonsa Ida Elina Kantojärven os. Pokela (1894-1954) kanssa Sievistä, minne Lahja oli vuonna 1913 lähtenyt töihin ja seuraavana vuonna mennyt Idan kanssa naimisiin saaden kahdeksan lasta. Lahjan lapsista Lahja Matti (1918-1925) kuoli lapsena ja jouluna 1942 vanhimmilla lapsilla oli jo omat perheet, mutta nuorimmat lapset Viivi, Onni, Rauha ja Airi varmaan vielä asuivat kotona Lahjan ja Idan kanssa.Veljeksillä Antolla ja Lahjalla oli kolmetoista vuotta ikäeroa. Isoveli Antto kuoli pian sen jälkeen kun Lahja oli palannut Canadasta oltuaan siellä metsätöissä, joten viimeisinä vuosina veljekset eivät toisiaan tavanneet. Lahja piti kuitenkin yhteyttä synnyinkotiinsa Kantojärvelle veljensä kuolemankin jälkeen.

Kaikki nämä blogini joulukorttitarinoiden 24 joulukorttia kertovat oman tarinansa suvun välisestä yhteydenpidosta. Säilömieni korttien joukossa on paljon myös muilta sukulaisilta saatuja kortteja, mutta myös naapureilta ja kyläläisiltä. 1950-luvulla isäni, tätini ja setäni ovat saaneet myös koulukavereiltaan kortteja, joista osa on jäänyt muistojen laatikkoon. Kortit kertovat tarinaa kunkin ajan elämästä ja ovat antaneet myös vinkkejä sukututkimukseen, sillä niissä olevien nimien kautta on voinut yhdistellä perheenjäseniä ja sukua sekä saada vinkin tietyn nimisen ihmisen kuulumisesta johonkin perheeseen ja näin häntä on voinut etsiä tarkemmin kirkonkirjoista. Mummuni ja pappani joulukorttien joukossa on niitäkin, joilta vielä itsekin saan kortin. Se ilahduttaa ja kertoo miten yhteys säilyy sukupolvelta toiselle.

Viime vuoden joulutarina  ja tämän vuoden joulutarina tallin tontusta sekä nämä 24 joulukorttia tarinoissani  ovat viritelleet joulun tunnelmaan itseäni ja toivottavasti myös teitä lukijoita. Niiden kautta haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää joulun aikaa!

Joulutarina tallin tontusta

Saunan rapulta näkee suoraan tallin ovelta toiselle

Tilta seisoi jähmettyneenä saunan rappusilla. Amanda oli vaatettanut hänet hyvin saunan jälkeen ja kietonut päälle lämpimän huivin. Jouduttuaan odottamaan kun Amanda auttoi pienempiä sisaruksia vaatetuksessa, Tilta oli ensin kiukutellut kylmyyttään eikä olisi halunnut jäädä kylmään odottamaan toisia, mutta kiukuttelu oli loppunut lyhyeen ja Tilta vaiennut ja jähmettynyt kuin seinään törmäten. Tilta vain tuijotti. Taustalla Amanda ja pojat jatkoivat pukemista.

Tilta katsoi miten se työnsi Vihtorin tallin ovea raolleen ja pienin lyhyin askelin töpötti ovelta viereisen tallin ovelle. Kädet viuhtoivat kuin vaarilla, mutta vaari se ei ollut. Vaari oli tuvassa eikä enää omin avuin kyennyt liikkumaankaan.Tilta katseli miten tuo kulkija istahti tallin korkealle kynnykselle. Se laittoi toisen käden poskelle ja nojasi siihen, toisella kädellä se alkoi syödä jotakin.
-Mun leipää, huudahti Tilta.
-Ei meillä ole täällä leipää, kohta mennään sisälle, vastasi Amanda.
-Se syö mun leipää, toisti Tilta nyt kuiskaavalla äänellä.

Mutta samassa leivän syöjä oli hävinnyt. Ja samassa Tilta unohti, että piti odottaa ja lähti juoksemaan kovaa vauhtia talolle. -Äiti, äiti, äitiiii. Se söi mun leipää. Äiti se söi mun leipää, Tilta huusi juostessaan. Amandan ei kannattanut tytön perään huudella.Tilta meni menojaan ja Amanda jäi vielä viimeistelemään pienten poikien vaatetusta tullakseen sitten heidän kanssaan perässä.

Amandan ja poikien tullessa tupaan, Tilta istui tohkeissaan jo pöydän ääressä ja Hermanni toisella puolella.
-Tilta on nähnyt tontun, sanoi Hermanni Tiltan pikkuveljille.
-Se söi mun leipää. Et uskonut Amanda sitä, vastasi Tilta, Hermanni sanoi, että se on tonttu, ihan oikeasti tonttu.

Kyllä Tilta varmasti tontun näki. Tallin nurkalla sen on nähnyt Hermannikin kerran ja Tiltan vaari. Ja myöhemmn moni muukin, mutta kun pikkuveljet seuraavina päivinä tunnista toiseen istua nököttivät välillä saunan rapulla ja välillä tallin nurkalla, eivät he nähneet tontusta vilaustakaan. En tiedä näkikö Tilta tonttua toista kertaa, mutta  monena seuraavana jouluna Tilta vei tontulle herkkupaketin ja joka kerta se paketti tallin kynnykseltä häipyi.

Tarinat tontusta liittyvät talven hämärään aikaan, usein siihen taianomaiseen sinertävään hetkeen ennen kuin aurinko laskee. Tuo Tiltankin näkemä tallitonttu on nähty Kantojärven tallin oven suussa usein joulun aikaan, mutta on tonttu muulloinkin nähty. Vihtori ja seuraajansa Polle asuivat tallissa ja siellä tontun tiedetään käyneen leipää hakemassa ja hevosille seuraa pitämässä.Tonttua on seurannut moni sukupolvi. Kerran omassa lapsuudessani haimme Antti-papan meille joulun viettoon ja kävin hänen kanssaan ennen lähtöä katsomassa tallissa Pollea. -Avaa ovi hiljaa, ettei tonttu pelästy, sanoi Antti-pappa, ja ole tarkkana, ettei Pollekaan pelästy, ettei se sotke tonttua jalkoihinsa. Niinpä edelleen lapset Kantojärvellä avaavat tallin oven hiljaa ollakseen pelästyttämästä tonttua ja kerran jos toisenkin he katsahtavat tänäkin päivänä saunan ovelta tallin suuntaan tontun nähdäkseen.

Enon perheelle jouluna 1959

Joulukorttitarinoiden 22. joulukortin on kuvittanut ruotsalainen taiteilija ja kuvittaja Lucie Lundberg (1908-1983). Postikorttien lisäksi hän on kuvittanut erilaisia lastenkirjoja, joista tunnetuin meille taitaa olla Pekka Töpöhäntä. Lucie Lundberg on myös tunnettu kiiltokuvien piirtäjä. Vahvat värit, selkeät ja elävät kuvat sekä sadunomaisuus viehättävät monissa Lundbergin kuvissa. Tämän ihastuttavan kortin on saanut jouluna 1959 pappani ja mummuni Antti Henrik (1912-1976) ja Eeva Vuokko Esteri (1918-1968) Kantojärvi os. Mäkelä perheineen Kurun Kantojärvelle Helsingistä Sepon perheeltä. Seppo Mauno Kalevi Kantojärvi (1932-1993) oli Antti-papan Taimi-sisaren poika ja vietti lapsena paljon aikaa Kantojärvellä, joten Antti-enon perhe tuli tutuksi ja läheiseksi. Tuona jouluna 1959 Kantojärvellä viettivät joulua kaikki Antin ja Eevan lapset; Pekka, Esko, Kauko, Aino ja Pentti sekä Pekan vaimo Tyyni ja heidän samana vuonna keväällä syntynyt poikansa Pauli. Sepon perheeseen kuuluivat vaimo Bertta ja heidän poikansa Pertti.

Ystävyydellä Amandalta Annalle

Amandan kirjoittama joulutervehdys " Hauskaa joulua Sinulle ja onnea alkavalle vuodelle, ystävyydellä  Amanda" jatkaa joulukuun joulukorttitarinoitani. Jouluna 1936 Ruoveden Pihlajalahdelta Hoikkalasta lähti joulukortti Kuruun Kantojärvelle osoitteella Paappasenkylä. Kortin saaja oli isoisomummuni Anna Maria Kantojärvi os. Uotila (1885-1943) ja lähettäjä Amanda Hoikkala os. Komppa (1865-1942). Amandan puoliso oli Antti Hoikkala ent. Kantojärvi (1859-1932), joka oli lähtenyt kotoaan Kurun Kantojärveltä Ruovedelle vuonna 1884. Antin ja Amandan perhe asui ensin Amandan kotona Ruovedellä Pekkalan Kompalla, mutta hankkivat sitten oman kodin Ruoveden Pihlajalahdelta autioituneesta Hoikkalan talosta. Hoikkalaan, joka ei Ruovedentietä pitkin ole kaukana Kantojärvestä, he asettuivat niin, että paikalla asuu edelleen heidän jälkeläisiään. Amandan puoliso Antti oli Annan puolison Antto Kantojärven (1879-1934) setä eli Anton isän Matti Kantojärven (1857-1895) veli. Amanda ja Antti Hoikkala olivat myös Annan ja Anton Taimi-tyttären kummeja. Tuolloin jouluna 1936 sekä Amanda että Anna olivat jo leskiä, sillä Amandan Antti-puoliso oli kuollut neljä vuotta aiemmin ja Annan puoliso Antto kaksi vuotta aiemmin.  Amandalla ja Annalla oli ikäeroa kaksikymmentä vuotta. Ystävykset kuolivat silti hyvin lähekkäin, Amanda vuotta ennen Annaa.