Teiskon museo - retki entisajan elämään

Teiskon museo

Eräänä kauniina heinäkuun päivänä teimme sisareni ja kolmen serkkuni kanssa kesäretken yhden meistä syntymäpäivän juhlistamiseksi ja yksi käyntikohteistamme oli Teiskon museo. Tänä vuonna 40 vuotta täyttävä museo sijaitsee pienen matkan päässä Teiskon kirkosta Teiskon kirkkotiellä. Paikka on Kauniston tilan aluetta ja alunperin alueelle oli suunniteltu urheilukenttä, mutta Teisko-seura löysi paikan museohankkeen toteuttamiseksi ja sai alueen käyttöönsä. Varsinainen museo on entinen Iso-Kivirannan vierastalo, joka on siirretty, pystytetty ja kunnostettu nykyiselle paikalleen vuonna 1974. Vuosi myöhemmin oli museon avajaiset. Alueelle on siirretty myös sepän paja, ruotusotamiehen pirtti, viljamakasiini, savusauna ja aittoja. Lähelle on rakennettu myös perinnekorsu. Esineistö talossa ja ulkorakennuksissa on yksityisten teiskolaisten museolle lahjoittamia. Museolla on ollut vuosittain vaihtuvia näyttelyteemoja ja tänä vuonna painopiste on teiskolaisessa ja hämäläisessä ruokakulttuurissa. Haaru, tiinu ja patapenkki-keittiöteemalla esiin on tuotu erilaisia keittiöaskareisiin ja ruokakulttuuriin liittyviä esineitä ja tapoja. Mutta löytyy museon alueelta paljon muutakin katseltavaa. Me viihdyimme alueella kaksi tuntia.

Nuoren emännän huone

Alunperin 1700-luvulla rakennettuun päärakennukseen tullaan sisään valoisan kuistin kautta. Kuistilta päästään pitkään käytävämalliseen eteiseen. Talossa on isännän, emännän ja nuoren emännän kammarit, sali ja keittiö. Jokaisessa huoneessa on kunkin teeman mukaista esineistöä. Isännän huoneessa saattoi aistia isännän  istuvan naapurin isännän kanssa pöydän ääressä sikaria polttamassa ja tutkimassa tärkeitä papereita. Huoneessa oli esillä myös sotien aikana taidokkaasti tehtyjä puhdetöitä. Nuoren emännän huoneessa ihastelimme verhoja ja vaatteiden pitsejä. Huoneessa oli esillä myös eri aikakausien naisten päähineitä, lapsen hoitoon liittyviä tavaroita ja leluja. Emännän huoneessa oli rukki ja seinällä kauniita käsityönä tehtyjä tauluja. Tähän huoneeseen oli katettuna myös kauniisti sinivalkosävyinen ruoka-astiasto valmiina odottamaan valmistuvaa ateriaa ruokailijoineen.

Keittiössä riitti katseltavaa. Ihastelimme kaappeja, joissa tavarat olivat esillä, mutta myös niiden sisältöä.  Astiat, ruokailuvälineet ja ruuan valmistusvälineet eri aikakausilta olivat hyvin esillä. Polvien välissä pidettävä iso kahvimylly ja sokeritoppa olivat myös mielenkiintoista nähtävää keittiössä. Pula-ajan keittokirjasta luimme terveyssopasta ja yhdessä nurkassa osui silmiin vanha rautainen pata ja kahvipannu, melkeinpä sen ajan versio nykyajan trangiasta. Siinä sai pellolla tai metsässä keitettyä kahvia ja pidettyä sen siinä lämpöisenä. Raskaampi kyllä kantaa kun trangia repussa tänä päivänä. Museolla oli erittäin ystävällinen, reipas ja paljon esineistä ja alueen historiasta tietävä opas, joka jaksoi vastata kysymyksiimme ja myös oma-aloitteisesti kertoi tarinoita mielenkiintomme mukaan. Hänen ansiostaan moni esine sai syvemmän merkityksen kuin mitä vain katsomalla olisimme saaneet.

Pihalla on kaksi aittaa. Toinen on myös Kivirannasta ja toinen Vähä-Taulaniemestä. Molemmat sijoittuvat 1700-luvulle. Seppä Arvid Ilmarisen paja ja Kalliovaarin pirtti museon viereisessä metsikössä kasvillisuuden ympäröimänä näyttivät idyllisiltä. Kalliovaarin perhekuva löytyy museon salin seinältä. Metsikön mustikanvarvuista napsimme kesän ensimmäiset mustikat. Pirtin rappusille olisi voinut jäädä istuskelemaan ja ihailemaan kaunista hyvin hoidettua maisemaa. Kävimme  myös Teiskon sotaveteraanien vuonna 1985 rakentamassa perinnekorsussa, missä oli esillä sotiin liittyvää esineistöä. Korsu oli hyvin maastossa piilossa ja polkua pitkin kulkiessa vasta kohdalla huomasimme sen. Korsun vierellä kulkee vanha kirkkotie Teiskon kirkolle. Nyt jo heinittyneenä, mutta selvästi nähtävissä.
  
Museolla oli mahdollisuus kahvitellakin omatekoisten leivonnaisten kera, mutta me olimme varautuneet nauttimaan eväämme  piknikillä suuren viltin päällä ja siihen valittu paikka museon isolla nurmikentällä osoittautui mitä parhaimmaksi. Teisko-Aitolahti-lehden toimittajan innoittamana piknikin puheenaiheena oli myös suku. Meidän retkellä olleiden serkusten isoisotäti Hulda Maria Kukkola os. Kantojärvi (1889-1940) avioitui aikanaan teiskolaisen Väinö Henrik Kukkolan (1890-1978) kanssa ja perhe asui Teiskossa. Ennen museolle tuloa kävimmekin Huldan ja Väinö haudalla Teiskon kirkon vieressä olevalla hautausmaalla. Lisäksi 1700-luvun puolella on esivanhempiamme asunut ja syntynyt Teiskossa. Esimerkiksi edellisen kirjoituksen Carl Herman Mattilan toinen mummu, isänäiti Sophia Mikaelintytär (1780-) oli Teiskon Iso-Kulkkilan tytär ja oli vielä kotonaan piikana vuonna 1801 mennessän naimisiin Leppälahden Mattilan Matti Matinpojan kanssa.

Teisko-seuran kotisivuilla on mielenkiintoisia vuonna 2003 Teisko-Aitolahti-lehdessä julkaistuja Anne-Riitta Lampisen tarinoita museon esineistä. Seppä Arvid Ilmarisesta Kortejärveltä on monta lukemisen arvoista tarinaa esineisiin ja pajaan liittyen. Käsinpyöritettävät jauhinkivet, naisten myssyt, kuppausvälineet ja monet muut ovat saaneet tarinansa, jotka kannattaa lukea. Todellisen elämän ne kuitenkin saavat paikan päällä Teiskon museossa.

Carl Herman Matinpoika Mattila 1834-1860

Isoisoisoisoisäni Kalle Hermanni - Carl Herman Matinpoika Mattila syntyi Teiskossa Leppälahden Mattilassa heinäkuussa 1834  vanhempiensa Matti (1805-1887) ja Ulrika (1812-1892) Mattilan esikoisena. Perheeseen syntyi myöhemmin vielä kaksi tyttöä Maria v.1838 (myöh.Yli-Rantala) ja Ulrika v.1841 (myöh. Iso-Tahlo) sekä kolme poikaa Matti v.1845, Manu v.1847 (myöh. Uusi-Piuhari) ja Juha v.1851). Kalle Hermannin kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin vuonna 1834 Teiskossa kappalaisen apulaisena toiminut Lars Johan Aejmelaeus. Kummeina olivat Matti  Matinpoika ja Maria Joosepintytär Leppälahden Karvaselta, Kuljun isäntä Johan Antinpoika ja vaimonsa Maria Matintytär sekä Mattilasta Jooseppi Matinpoika vaimonsa Greta Matintyttären kanssa. Kummeina olleiden Karvasen Matin ja Marian oma poika, tällöin jo aikuinen, oli myös nimeltään Carl Herman.Liekö sillä ollut vaikutusta nimen valintaan. Samana päivänä Teiskossa kastettiin Kalle Hermannia kaksi päivää vanhempi tyttövauva Kaitalahdesta Johannaksi.

Carl Hermannin kastemerkintä 14.7.1834

Puoliso Karoliina Wilhelmiina Yrjöntytär (s.1836) muutti Mattilaan vuonna 1856 Uusi-Piuharista. Olen useampaankin kertaan yrittänyt etsiä Kallen ja Karoliinan vihkiaikaa, mutta tuloksetta. Kun Karoliina ensimmäisen kerran on rippikirjassa merkittynä Mattilassa, on Carl Hermannin kohdalla merkintä elokuun 1856 vihkimisestä. Vihittyjen luettelosta en heitä kuitenkaan ole löytänyt.

Kalle ja Karoliina saivat kolme lasta. Vanhin, isoisoisoäitini Ida Maria syntyi joulukuussa 1856, tuona mahdollisena vihkivuotena ja Karoliinan Mattilaan muuttovuotena. Vajaat kaksi vuotta myöhemmin syksyllä 1858 syntyi poika Carl Alfred, joka kuoli  neljä vuotiaana keväällä 1863. Kolmas lapsi, Hilda Gustaava syntyi alkusyksystä 1860. Perhe asui ja lapset syntyivät Mattilassa.

Kallen ja Karoliinan avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Kalle hukkui marraskuussa 1860 vain 26-vuotiaana. Onkohan vene kaatunut ja kylmä vesi koitunut Kallen kohtaloksi vai ovatko marraskuun heikot jäät johtaneet jäihin putoamiseen ja sitä kautta hukkumiseen? Sattuiko hukkuminen omassa rannassa vai kauempana järvellä? Näihin ei vastausta ole, mutta Kallen ruumis on kuitenkin järvestä löydetty ja hänet on voitu jo 18.päivä marraskuuta haudata. Esikoinen Ida Maria oli tuolloin kuukauden vajaa  neljä vuotta, Carl Alfred juuri täyttänyt kaksi vuotta ja Hilda Gustaava vain muutaman kuukauden ikäinen. Karoliina oli miehensä kuollessa 24-vuotias. Hän jäi Mattilaan lasten ja Kallen vanhempien kanssa, mutta vuonna 1870 hän avioitui Ruovedeltä Sarvanasta kotoisin olevan Kalle Heikinpojan kanssa ja perheeseen syntyi vielä viisi lasta; Aleksandra, Karl Erik, Miina Gunilla, Frans Matias ja Emanuel. Uuden perheen kanssa Karoliina muutti Mattilasta ensin Leppälahden Karvaselle ja sitten Kaitalahteen Toltaan Loukkulahteen. Tuolloin 14-vuotias Ida Maria ja 10-vuotias Hilda Gustaava jäivät synnyinkotiinsa Mattilaan. Carl Alfredhan oli kuollut kaksi ja puoli vuotta isänsä kuoleman jälkeen.

Carl Herman haudattiin 18.11.1860.

Kalle Hermannin ja Karoliinan tyttäristä vanhin Ida Maria (1856-1928) avioitui kurulaisen Kalle Henrik Yrjönpoika Haapasen (1858-1929) kanssa 1877. Perhe asui Teiskossa Pengonpohjassa, joka nykyään on Ylöjärveä ja käyttivät sukunimeä Uotila. Ida ja Kalle saivat seitsemän lasta; Kaarle Jaakko myöh. Keskinen (1878-1954), Heikki Uotila (1881-1942), Ida myöh. Rantala (1882-1963), Anna Maria myöh. Kantojärvi(1885-1943), Hilma Josefiina myöh. Yli-Hankala (1887-1958), Aleksiina myöh. Nieminen (1889-1969) ja Miina Amanda (1892-). Lapsista Anna Maria Kantojärvi on isäni mummu.

Nuorempi sisaruksista Hilda Gustaava (1860-1933) muutti kotoaan Ikaalisten Juhtimäkeen Sydänlammin torppaan. Hänet vihittiin marraskuussa 1879 aiemmin Sydänlammille vävyksi tulleen ja leskeksi jääneen Ikaalisten Liitiältä kotoisin olleen Taavetti Maurits Matinpojan (1846-1915) kanssa. Taavetilla oli lapsia jo ensimmäisen puolisonsa kanssa ja Hildan kanssa he saivat kaksitoista lasta; Iida Sydänlammi (1880-1964), Kaarle Sydänlammi (1882-), Hilda Maria myöh.Kässälä (1884-), Hulda Ulrika myöh.Loimala (1885-), Arvo Maurits Sydänlammi (1887-1952), Hilma Josefiina (1889-), Lempi Ellen myöh. Hankala (1892-), Helmi Lyydia myöh.Lehtonen (1894-1967), Olga Johanna Sydänlammi (1896-1906), Aili Dagmar (1898-) ja Linnea Emilia myöh. Grönlund (1901-). Hildalle oli lisäksi syntynyt  vielä Teiskossa ollessa avioton tytär Ida vuonna 1878, mutta pieni tyttö kuoli vajaan vuoden ikäisenä alkuvuodesta 1879.

Kalle Hermannin omasta lyhyestä elämästä huolimatta hänen kaksi tytärtään ovat jatkaneet sukua näihin päiviin saakka ja edelleen suurin osa heistä taitaa asua lähellä Kallen synnyinseutua. Omasta sukututkimuksestani laskin jälkeläisiä olevan 166 ja ylikin, sillä kaikki nykypäivän suvun jäsenet eivät minulla ole tiedossa.  Eilen tapasin Ikaalisten torilla yhden sukulaisen, jonka äiti Kaarina oli Antti-pappani pikkuserkku. Minä olen Ida Marian jälkeläinen ja hän Hilda Gustaavan. Puhuimme suvun yhteisistä piirteistä, joita kumpikin tunnistimme. Olisipa mukava tietää osuiko niistä jokin Kalle Hermanniinkin.

Isoäitien juurilla - Pohjois-Kurun paikallishistoriapäivä Itä-Aureessa

Itä-Aure, Länsi-Aure, Riuttanen, Kallio ja Luode olivat pitkään minulle vain Kurun pohjoisosan kyliä muiden kylien joukossa. Kylien läpi on ajettu Virroille, Kihniölle ja Parkanoon. Rasimäen koululla leireiltiin ja alueella tiesin asuvan muutamia koulukavereita. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden nuorisotoimistossa töissä ja silloin kierrettiin kyläkouluilla elokuvia näyttämässä ja pelikerhoja pitämässä. Tyhjälän lavalla oli jonkun kerran tanssit ja 1970-luvulla eri kouluilla nuorille suunnattuja tapahtumia, joihin oli muualta Kurusta linja-autokuljetus. Seitsemisessä olen retkeillyt usein ja kauniita maisemia ihaillut ohikulkiessa, mutta taloista ja paikannimistä en tiennyt oikein mitään ja kirkonmäellekin menin vasta muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ilman sukututkimusharrastusta ja kotiseudun historiasta kiinnostumista tilanne olisikin varmaan jatkunut tällaisena, mutta muutamat esiäitini veivät minut synnyinalueelleen. Heidän pohjois-kurulaisten juuriensa ansiosta aloin kiinnostua alueen taloista ja historiasta.  Ja niin kuin tässä harrastuksessa helposti käy, yhteyksiä alkoi löytyä muihinkin sukuhaaroihin ja ajanmyötä yhä useampi paikka sai merkityksen suvun historiassa esivanhempien ja heidän sisarustensa synnyin-, asuin- ja työpaikkoina. Nämä kylät eivät enää ole vain kyliä kylien joukossa, vaan niillä on merkitys omassa kurulaisessa historiassani.

Pohjois-Kurun kylien yhteinen Taistelijan talo-yhdistys järjesti viikko ennen juhannusta toistamiseen Itä-Aureessa JussiMatissa paikallishistoriapäivän ja ilokseni pääsin tänä vuonna päivään osallistumaan. FM Marjo Heikkilä luennoi ja opasti muisti- ja perimätiedon keräämisestä. Luennon lomassa osallistujat kertoilivat omia kuulemiaan tarinoita alueen ihmisiin, taloihin ja historiaan liittyen. Esillä oli aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja valokuvia sekä yhden osallistujan hieno arvokas rahakokoelma. Vapaamuotoiseen jutteluun, kyseleyyn ja muisteluun muiden kanssa jäi aikaa ja tämä olikin hyvän luennon ohella päivän parasta antia. Oli hieno kuulla muiden tarinoita ja tavata muita alueen historiasta kiinnostuneita ja myös samoja sukuja tutkivia sukututkijoita. Monen kanssa ollaan serkkuja sukupolvien takaa, muutamien kanssa useammankin sukuhaaran kautta.

Ajelin tapahtumaan Kurusta Kallionkylän kautta. Mutkitteleva ylä- ja alamäkiä täynnä oleva tie Riuttasten kautta tarjosi palan kaunista kurulaista maisemaa. Matkanvarrella tienviitoissa vilahtaneet nimet yhdistyivät sukututkimukseeni ja mielikuvituksessa saattoi ajatella entisajan ihmisiä teillä kulkemassa. Kaunis ja idyllinen oli tien varressa myös Riuttasten maitolaituri, josta on tainnut koosta päätellen lähteä maailmalle monen talon maidot. Maailmalle ovat aikaan lähteneet alueelta myös monet ihmiset, joiden kautta pohjois-kurulaisia juuria levittäytyy ympäri Suomea ja ulkomaita. Paikallishistoriapäivässä oli mukava nähdä vireä, aktiivinen kylätoiminta ja kuulla juurilleen palanneista niin pysyvistä- kuin kesäasukkaista.

Riuttaskorven Hytöseltä lähti vuonna 1855 Greta Leena (Helena Margareta) Jeremiantytär (1831-1900) Petäjälamminkylään Kantojärvelle ja avioitui tuolloin marraskuussa Kantojärven torpan vanhimman pojan Johan Johaninpoika Kantojärven (1830-1864) kanssa. Vajaan yhdeksän vuoden kuluttua Johan kuoli keuhkotautiin ja melko tarkkaan kymmenen vuotta ensimmäisestä avioliitosta Greta Leena vihittiin uudelleen 12.11.1865 melkein naapurista Ruoveden Siikalahden Siukolasta tulleen Emanuel Markuksenpoika Siukolan (1845-1929) kanssa. Greta Leenan isosisko Ulrika Jeremiantytär oli Kantojärvellä piikana 1861-1867 ja  pikkusiskoVilhelmiina Jeremiantytär vuoden 1868 jälkeen. Greta Leenan lasten Matin, Antin, Amandan ja Hermannin isovanhemmat Jeremias Juhonpoika Hytönen/Vihola (1791-1876) ja Liisa Tuomaantytär Hytönen/Luomajärvi (1793-1865) olivat useamman sukupolven takaa pohjois-kurulaisia. Liisan Brita-äidin vanhemmat olivat Heikki Iisakinpoika ja Riitta Tuomaantytär Luomajärveltä. Jeremian isän  Juho Matinpojan (1752-1824) juuret ovat Viholassa ja äidin Maria Olavintytär Lyran   (1752-1836)  sukujuuria on mm. Kovasella ja Hännisellä. Greta Leenan puolison Johan Kantojärven isoäidin Juliana Hjeltin juuret ovat myös Pohjois-Kurussa. Hänen isänsä Matti Joosepinpoika Kovetun (1722-1787) vanhemmat ovat Jooseppi Matinpoika (1699-1753) Luomajärveltä ja Anna (Annika) Tuomaantytär (1699-1773) Pusulta.

Julianan juurien etsimisessä sain pitkän etsinnän jälkeen apua samaa aluetta ja sukua tutkivalta sukututkijaystävältä, Pirjolta. Pirjon niinkuin "Viholan serkun"  Ritvan kanssa paikallishistoriapäivässä tapasimmekin ja näin alueelta maailmalle lähteneet juuret kohtasivat siellä, mistä joskus maailmalle oli lähdetty. Osasivatko Luomajärven tai Viholan sisarukset aikoinaan ajatella, että kahden kolmen sadan vuoden päästä heidän jälkeläisensä Lempäälästä, Sastamalasta ja Ikaalisista halaavat toisiaan heidän synnyinseudullaan etsiessään sitä elämää ja niitä paikkoja, missä he syntyivät, elivät ja jälkeläiset maailmalle lähtivät. Paikallishistoriapäivässä oli kanssani myös Mervi, Greta Leenan pojantyttärenpojantyttärentytär, joka perheensä kanssa on hankkinut kesämökin tuolta esiäitinsä synnyinseuduilta ja palannut näin näille juurilleen.

Isoisoisoisoäitini Anna Stina Juhontytär Taivaljärvi (s.1828) on myös kotoisin Riuttasilta. Hän on edellä mainitun Greta Leena Kantojärven serkku. Heidän isänsä Jeremias ja Juho ovat veljeksiä. Greta Leenan pojanpojanpoika Antti Kantojärvi ja Anna Stinan pojantyttärentytär Eeva Mäkelä menivät aikanaan kesällä 1939 naimisiin, perustivat perheen ja ovat siis pappani ja mummuni. Anna Stinan poika, isoisoisoisäni Ananias Aalto syntyi Taivaljärvellä ja hänen kumminsa ovat Anna Stina-äidin veli Antti Taivaljärvi ja vaimo Gretha Gabrielintytär. Ananiaksen vanhin lapsi Lyydia Aleksandra, isoisoäitini  syntyi 1891 Riuttaskorven Suutarilassa, mutta myöhemmin perhe muutti muualle. Ananiaksen vaimo oli Aleksandra Zefaniuksentytär Olkitaipaleen kylästä Rajamäestä, mutta naimisiin mennessä hän oli piikana Riuttaskorven Mäkelässä.

Neljäs pohjois-kurulainen mummuni sukupolvien takaa on isoisoisoisoisomummuni Maria Liisa Yrjöntytär Sormunen (1784-1869). Maria-mummun isä Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) on kotoisin Aurejärven Sormuselta. Yrjön äidin Brita Jaakontyttären (1718-1803) isä on Kovaselta. Maria Liisan tytär Maria Kallentytär (1818-1895) ja puolisonsa Kustaa Matinpoika Kylmäniemi (1818-1881) ovat äitini mummun Hilja Sabina Karran os. Nieminen (1897-1977) isovanhemmat. Näitä kaikkia isomummujeni synnyinpaikkoja olen alueen kartoista ja alueella kulkiessa etsinyt. Vielä on etsittävää ja opettelemista alueen talojen ja paikkojen hahmottamisessa, mutta paikallishistoriapäivän jälkeen olen taas monessa asiassa viisaampi.

Päivän lopuksi oli opastettu hautausmaakierros Aurejärven hautausmaalla, joka otettiin käyttöön vuonna 1924, joten ihan läheisiä näiden mainittujen esiäitieni sukulaisia ei hautausmaalta löydy, mutta näiden sukujen jäseniä 1800-luvun puolivälistä 1900- ja 2000-luvuille kyllä. 

Marjo Heikkilä esittelee hautausmaan vanhimpia hautamuistomerkkejä.

Hautausmaan vanhin säilynyt hautamuistomerkki  on
vaahteran alla 30-vuotiaana kuolleen Ruusa Jytilän (1894-1924) hautakivi. Perimätiedon mukaan juuri tuolta Jytilästä hautausmaalle tuotiin vaahteroita, jotka ovat tunnusomaista hautausmaan kasvistossa. Ruusa Jytilän hautamuistomerkin vieressä on samoihin aikoihin haudatun vauvana kuolleen Rauni Niemen hautamuistomerkki (1924-1924), kiven päällä seisova rautaristi.Muistitiedon mukaan heitä  ennen on hautausmaahan ensimmäisenä haudattu Marjamäen perheen kastamaton lapsi.Nykyisenä ikaalislaisena kiinnostava hautausmaalla on myös vuonna 1953 paljastettu sankarivainajien muistomerkki, sillä sen on suunnitellut ikaalilaissyntyinen yliarkkitehti Bertel Strömmer.

Juho Leonard Taivaljärven ja vaimonsa Lyydian hauta on yksi monista hautausmaalla olevista Taivaljärvien haudoista. Juho Leonard on isoisoäitini Lyydia Aleksandra Mäkelän os. Aalto pikkuserkku. Juho Leonardin isä Ananias Taivaljärvi oli isoisoisopappani Ananias Aallon serkku sekä hänen kummiensa Antin  ja Grethan poika. Juhon veljenpojan Kalle Järvelän perheen hauta on myös tällä hautausmaalla ja mainittiin opastetulla kierroksella, sillä Kallen vaimo Elli Järvelä (1922-2001) sai vuonna 1994 korkeimman äideille annettavan tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Samaan isoisoisoisomummuni Anna Stina Taivaljärven sukuun kuuluu myös Ananias ja Agneta Saarijärven hauta. Ananias Saarijärven äiti on Anna Stinan sisar Vilhelmiina Juhontytär Taivaljärvi. Ananias Saarijärvi, Ananias Aalto ja Ananias Taivaljärvi olivat serkuksia. Ananias - nimen lisäksi suvusta löytyy paljon Antteja. Ananias Saarijärvenkin poika oli Antti ja hänen perheensä hauta löytyy myös Aurejärven hautausmaalta.



Marjo Heikkilän haudoista kertomat tarinat innostivat myös paikallishistoriapäivään osallistuneet muistelemaan ja kierroksen aikana kuultiinkin monta mielenkiintoista tarinaa alueen ihmisistä ja tapahtumista menneiltä ajoilta - sekä iloisia että surullisia.  Aurejärven kirkkoon ja hautausmaahan voi tutustua tarkemmin Taistelijan talo-yhdistyksen julkaisemasta Aurejärven kirkko ja hautausmaa-kirjasta. Marjo Heikkilän opastama hautausmaakierros löytyy yhdistyksen kotisivuilta, mistä löytyy paljon myös muuta alueen kyliin, historiaan ja tapahtumiin liittyvää tietoa. 

Sipilän tädit

Neljä tätiäni 1800-luvulta ovat olleet tällä viikolla mielenkiintoni kohteina. Olen kyllä heidän olemassa olostaan tiennyt jo kauan, mutta kaikkien heidän elämän vaiheidensa seuraaminen ei sitten ole käynytkään käden käänteessä. Vaikein heistä on ollut isoisotätini Amalia, jonka etsimiseen olen pyytänyt ja saanut apua muiltakin sukututkijoilta, mutta silti etsintä jatkuu.

Amalia Antintytär syntyi Ruovedellä huhtikuun 19.päivä vuonna 1847. Perhe asui tuolloin Visuvedellä Visukankaalla, mistä he muuttivat Visudeden Sipilän ja Pourun kautta vuonna 1862 Pihlajalahdelle Hakajärven Rantalaan.  Hänen isänsä Antti Sipinpoika (1820-1904) oli kotoisin Ruovedeltä Sipilästä ja äiti Maija Stiina Juhontytär (1812-1888) Virroilta. Amalian kastoi kahden päivän ikäisenä tuolloin Ruovedellä kirkkoherran apulaisena toiminut Gabriel Benedict Hildeen ja kummeina olivat torppari Heikki Salomoninpoika Visukangas ja vaimonsa Leena Erkintytär sekä Peskalta renki Wilhelm Gabrielinpoika ja piika Brita Matintytär.  Amalian syntyessä perheessä oli jo kaksi vuotta vanhempi isoveli Salomon, jota myös Saluksi kutsuttiin. Amalian ollessa 7-vuotias perheeseen syntyi Heikki, josta myöhemmin tuli pikkuveljensä, isoisoisäni kasvatti-isä. Amalian äiti kuoli vuonna 1888 ja isä Antti meni uudelleen naimisiin siitä muutaman vuoden kuluttua 70-vuotiaana itseään huomattavasti nuoremman ja Amaliaakin kymmenen vuotta nuoremman Maria Liisan (1857-1927) kanssa keväällä 1890. Tästä liitosta perheeseen syntyi Pihlajalahdella Hakajärven Rantalassa Amalialle kaksi veljeä lisää; Mikko vuonna 1891 ja Santeri vuonna 1895. Mikko on isoisoisäni ja 44 vuotta Amalia sisartaan nuorempi.

Amalia oli 27-vuotias kun hänet vihittiin keväällä 1874 Orivedeltä kotoisin olleen Juho Herman Kallenpojan kanssa. Tuolloin Amalia oli piikana Pihlajalahdella Hietalassa ja Hermanniksi sekä Manniksi kutsuttu puoliso renkinä Tyrnillä. 17- vuotiaana vuonna 1864 Amalia lähti kotoaan Rantalasta Tampereelle puuvillatehtaalle töihin. Vielä on edessä Tampereen ajan selvittely, mutta vuonna 1870 Amalia oli jo Ruovedellä takaisin. Ensin Nenosen Kivijärvellä piikana ja sitten Hakajärvellä, missä myös tuleva puoliso Hermanni oli renkinä. Pariskunta on kulkenut työn perässä ja muuttanut paljon sekä yhdessä että erikseen. Vuonna 1876 Mannia on kehoitettu elämään sovussa ja yhdessä vaimonsa kanssa ja Amalia on myöhemminkin hakenut miestään muualta kotiin. Vuonna 1879 he muuttivat Hämeenkyröön, mutta jo seuraavana vuonna takaisin Ruovedelle. Amalia ja Juho Herman ovat vielä vuonna 1884 Ruovedellä, mutta sitten huhtikuussa heidät on merkitty sekä rippikirjassa että muuttokirjassa muuttaneen Orivedelle. Sieltä heitä ei kuitenkaan ole löytynyt. Lapsia heille ei ole tuohon vuoteen 1884 mennessä tullut. Amalia oli tuolloin 37-vuotias. Aikuisiällä Amalia on käyttänyt myös sukunimeä Mäkinen, mutta Ruovedeltä pois muutettaessa pariskunnalla ei sukunimeä ole eikä pysyvää paikkaa mistä muuttavat, mutta viimeisimmäksi heidät on kirjattu Hakajärvelle Rantalaan. Amalian ja Mannin etsintä siis jatkuu Ruoveden, Oriveden ja muiden paikkakuntien arkistoista. Ehkä urakoin läpi Tampereen rippikirjoista tuolta ajalta myös puuvillatehtaan työntekijät.

Kolme muuta tätiä ovat samaa Sipilän sukua eli Amalian tätejä ja minun isoisoisotätejä. He ovat Amalian Antti isän sisaruksia ja heidän vanhempansa ovat Sigfrid Yrjönpoika ja Anna Henrikintytär Ruoveden Visuvedeltä. Heistä ensin vuonna 1805 syntynyt  Maria kuoli 3-vuotiaana vuonna 1808. Tuona samana Marian kuolin vuotena syntyi kesällä Justina ja seitsemän vuoden kuluttua keväällä 1815 pikkusisko, joka sai kuolleen sisaren tavoin nimekseen Maria. Viisi vuotta tästä eteenpäin kesällä 1820 syntyi perheeseen poika, Amalian ja Mikon isä, isoisoisoisäni Antti.

Marian mukana olen kulkenut Sipilästä Ritoniemeen ja Haukkamaalle Salmijärvelle, missä Maria on puolisonsa Mikon ja lastensa Loviisan, Karoliinan, Emanuelin ja Kallen kanssa asustanut.  Maria ja häntä viisi vuotta nuorempi Mikko vihittiin keväällä 1846. Edellisenä jouluna kolme kuukautta aiemmin Maria oli saanut Loviisa tyttären, joka kastetiedoissa on merkitty aviottomaksi. Myöhemmin kyllä rippikirjoissa Loviisankin patronyyminä on muiden lasten tavoin Mikontytär. Mikko kuoli Salmijärvellä pöhöön alkusyksystä 1857 ja Maria jäi yksin lasten kanssa. Lapset olivat tuolloin 12-, 9-, 6- ja 1-vuotiaat. Marian poika Emanuel lähti 15-vuotiaana rengiksi Storminiemen Kukolle ja kuoli siellä kaksi vuotta myöhemmin keväällä 1868. Saman vuoden kesällä kuoli Marian tytär Karoliina 20-vuotiaana. Perhe eli köyhänä ja jo aikaisemmin Karoliina oli rippikirjassa merkitty sairaalloiseksi. Tuolloin vuonna 1868 elettiin raskaita kylmiä nälkävuosia, joten nuoret ovat varmasti kuolleet sen ja köyhien olojen aiheuttamiin ongelmiin. Vanhin tytär Loviisa oli jo aiemmin lähtenyt kotoa Visuvedelle Alastaloon piiaksi ja perustanut perheen siellä tapaamansa Epra Reetanpojan kanssa. Tuolloin sisarusten kuollessa Loviisalla oli kaksi vuotias Edvard poika. Marian nuorin poika Kalle lähti Salmijärveltä 1870. Maria jäi yksin Salmijärvelle ja eli siellä elämänsä loppuun asti. Hän kuoli joulun alla 1894 oltuaan leskenä 37 vuotta.

Marian isosisko, isoisoisotätini Justina jää asumaan aluksi Sipilään ja hänet vihitään Abraham Tuomaanpojan kanssa. Heinäkuussa 1838 heille syntyy esikoinen, tytär Justiina, mutta samana syksynä Abraham kuolee keuhkokuumeen seurauksena. Miehensä kuoleman jälkeen Justina lähtee tyttärensä kanssa muualle, ilmeisesti kuitenkin Ruoveden rajojen sisäpuolelle, koska poismuutto merkintää ei löydy.

Justiinan ja veljen tyttärensä Amalian elämänvaiheiden etsiminen ja tutkiminen jatkuu siis vielä. Olen etsinyt heitä arkistojen piiloista aiemminkin ja jättänyt heidät välillä rauhaan, mutta taas kerran etsinyt ja etsinyt, selannut ja selannut. Voi olla, että jälleen on pidettävä taukoa heidän kanssaan ja palattava sitten myöhemmin heihin uudelleen. Toivon joskus nämä isoisoisoisovanhempieni jälkeläiset saavani kasaan. Sipillä oli nämä kolme tyttöä ja poika Antti, joka siis on isoisoisoisäni. Hänen poikiensa Salun, Mikon ja Santerin juuret jatkuvat tähän päivään ja varmasti vielä näiden tätienikin jäljet löytyvät - enemmin tai myöhemmin.

Marian kaste 1.9.1805 Ruovesi. Ensimmäisenä kummina mainittu Seppälän isäntä Matts Jöransson/Matti Yrjönpoika  on Marian setä.

Justinan kaste 26.7.1808 Ruovesi

Amalian kaste 21.4.1847 Ruovesi.

Aatu Siukola (1862-1881)

Isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) yhdeksän vuotta nuorempi veli Aatu syntyi kesäkuun 5.päivä vuonna 1881 Ruovedellä Siikalahdessa Siukolan torpassa. Aatu oli vanhempiensa Aatun ja Reetan yhdestätoista lapsesta kahdeksas. Aatun kastoi Ruoveden kirkon sakastissa Karl Johan Indrén. Kummeina olivat naapurista Hammolta Herman ja Riika.

Aatu kastettiin 8. kesäkuuta Ruovedellä.

Kuudesta pojasta Aatu ja perheen vanhin poika Eenok olivat ainoat aikuisikään asti eläneet pojat, mutta olivat kuollessaan silti vielä nuoria. Eenok 25-vuotias ja Aatu juuri edellisenä kesänä täyttänyt 19-vuotta. Isoisoisoisovanhempieni Aatu (Adolf Joakim) ja Reetta (Greta Lisa) Siukolan perheestä olen kirjoittanut aiemminkin ja pohtinut siinä Aatun kuolemaa, johon syynä siis oli hukkuminen 30.lokakuuta 1881.   

Aatu haudattiin 13.marraskuuta 1881 Ruovedellä.

Aatu haudattiin Ruovedellä marraskuun 13.päivä, kuten myös päivää myöhemmin hukkunut 66-vuotias Juha Tapaninpoika Vääristä Pilkotusta. Nyt sattumoisin reilut 130 vuotta myöhemmin historiallisen sanomalehtiarkiston lehtiä alueelta selaillessani osui silmiini kaksikin uutista Aatun kuolemaan liittyen.

Joulukuun 7.päivä 1881 Keski-Suomi lehti uutisoi sekä Aatun että Pilkotun torpan vaarin hukkumisesta.

Tampereen Sanomat 14.12.1881

Keski-Suomen uutisesta viikkoa myöhemmin Tampereen Sanomat kertoi Aatun lisäksi kahdesta muusta hukkumisesta. Aatu on siis tuo mainittu Siukolan torpan poika, mutta sopivaa Ylisen torpan poikaa en Ruovedeltä kirkonkirjoista etsien löytänyt. Sen sijaan Muroleessa Kaakkolammin Kustaan 10-vuotias Kustaa poika hukkui jäihin 27.marraskuuta ja 2.joulukuuta Storminiemen salmessa Ylä-Ajoksen piika Milia Samulintytär 22-vuotiaana. Neljä hukkumiskuolemaa samalla paikkakunnalla pienellä ajalla tuntuu suurelta, mutta tuohon aikaan jäät olivat nykyaikaan verrattuna huomattavasti yleisempi kulkureitti. Kun matkat teitä pitkin olivat pitkiä, on ymmärrettävää, että järvien jäitä haluttiin hyödyntää heti kun mahdollista, mutta surullista, että alkusyksyn heikot jäät ovat nämä kulkijat yllättäneet ja heidän kohtalokseen koituneet.

Isoisoisoisovanhempani joutuivat Aatun hukkumisen seurauksena hautaamaan kuudennen kerran lapsensa ja nyt viimeisen poikansa. Tuolloin syksyllä 1881 kotona Siukolassa asuivat vielä Aatun lisäksi nuoremmat sisaret Eeva 17-vuotta ja Eriika 15-vuotta. Isosisko Edla oli tuolloin jo Kantojärvellä emäntänä, Matti Kantojärven vaimona ja hiukan alle  2-vuotiaan Antto Emilin ja puolivuotiaan Aina Vilhelmiinan äitinä. Aatun hukkumisen ja hautaamisen välissä Eeva -sisko vihittiin 3.marraskuuta Kalle Osmon kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi seuraavan vuoden marraskuussa ja sai nimen Adolf, Aatu - kuten isoisänsä ja enonsa Aatu.

Kyläile Kyrössä - pihoilla ja pirteissä

Viime sunnuntaina, aurinkoisena elokuun viimeisenä päivänä järjestettiin Hämeenkyrössä Kyläile Kyrössä- Pihoissa ja pirteissä, Hämeenkyrön vanhat talot-tapahtuma. Vastaavanlaisia tapahtumia on Suomessa järjestetty mm. Loviisassa, Uudessakaupungissa ja Kristiinankaupungissa. Tapahtuma järjestettiin talkootyönä, mutta sitä oli mukana tukemassa Hämeenkyrön kunta ja nuorisoseura sekä Euroopan kulttuuriympäristöpäivät, joka on vuosittain toteutettava syksyn tapahtuma eri puolilla Eurooppaa ja tarjoaa mahdollisuuden tutustua erilaisiin kulttuurikohteisiin. Hämeenkyrön tapahtumassa 19 erilaista vanhaa taloa pihapiireineen ja asujineen toivotti kävijät tervetulleiksi tutustumaan vanhoihin taloihin ja rakennuksiin, pihapiireihin ja niiden hoitamiseen, perinnerakentamiseen, remontointiin, sisustamiseen ja seudun historiaan. Esittelyn lomaan oli järjestetty pihakirpputoreja, kahviloita, vohvelinpaistoa ja työnäytöksia. Muutamissa talossa oli mahdollisuus nähdä myös eläimiä ja kotimuseoiden aarteita. Tapahtumaan oli varattu järjestäjien puolelta aikaa kuusi tuntia ja ainakaan meidän neljän naisen porukka ei tuossa ajassa ehtinyt kaikkia kohteita käydä läpi, vaikka esittelyn perusteella kaikki olisivat tutustumisen arvoisia olleet.

Tapahtumassa suunnistettiin kohteesta toiseen karttojen avulla ja me valitsimme aloituspaikaksi Viljakkalassa sijainneen 1920-luvulla rakennetun Wanha-Jutila nimisen tilan. Hyvin hoidetussa talossa ja pihapiirissä oli paljon nähtävää. Navetassa ei enää lehmiä ollut, mutta sen ajan tunnelma oli aistittavissa. Navetan siisteydestä huolimatta nenäämme tulvi muistista sinne kuuluva tuoksu. Näytti myös siltä, että jos on nykyihmisten sängyt pidempiä kuin ennen niin samoin näyttää käyneen myös lehmien kohdalla, sillä paikat navetassa lehmille olivat paljon pienempiä kuin näyttäisi nykynavetassa olevan. Talon isäntä sai kuulla myös toistuvia ihastelun huokauksia kun ihailimme kuivaamon yläkertaan tehtyjä kesähuoneita. Remontoinnissa ja sisutuksessa oli käytetty pääasiassa kierrätysmateriaaleja ja -tavaroita itseltä ja muualta. Vielä kun ikkunasta kurkisti ulos syksyiseen peltomaisemaan, jota aurinko vielä oikein kultasi, niin eipä tarvitsisi ainakaan minua kovin paljon houkutella tuohon kesähuoneeseen asumaan. Kaksikerroksisen aittarakennuksen yläkerran aittahuoneet olivat sisustettu kauniisti vanhoilla huonekaluilla ja tavaroilla. Alakerrassa oli kahvila ja oleskelutila, mutta puoleensa veti myös yhteen tilaan kootut vanhat esineet. Kauniiseen taloon pääsi tutustumaan ja ihastelemaan vanhan talon henkeä ja monia ihania yksityiskohtia ja sisustusideoita. Pihapiirissä oli kunnioitettu talon tyyliä. Kukat ja kasvit olivat sopusoinnussa talon ikään nähden ja ennen lähtöä hengähdimme hetken sireenimajan katveessa.

Wanhan-Jutilan tapaan myös Osaralla oli vanhaa esineistöä koottu kotimuseoksi vanhaan viljamakasiiniin. Museon lisäksi Osaralla pääsi tutustumaan vuonna 1886 rakennetu talon juuri remontoituun saliin. Talo rakennettiin aikanaan maanviljelyskouluksi, mutta toimii nyt kotina Immosen perheelle, jotka tapahtumassa museota ja salia sekä tilan historiaa esittelivät. Museossa olikin suuri määrä erilaista tilalla ja koulussa käytettyä esineistöä.  
  
Kyröspohjassa tutustuimme Unholaan, joka on arkkitehti Armas Lindgrenin  anoppinsa vanhuuden asunnoksi v. 1897 suunnittelema talo. Anoppi, leskiruustinna Serafina Hellstén halusi itse nimetä talon Unholaksi, unohduksen paikaksi. Armas Lindgren (1874 - 1929) oli naimisissa Hämeenkyrön kirkkoherra Matthias Hellsténin tyttären Irenen kanssa. Lindgren oli osakkaana arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarisessa vuosina 1897-1905 ja heidän töitään on mm. Suomen paviljonki Pariisin näyttelyssä v.1900, Hvitträskin kartano Kirkkonummella v.1903-1905 ja Suomen kansallismuseo Helsingissä v. 1902. Vuodesta 1905 Lindgrenillä oli oma arkkitehtitoimisto ja siellä hänen töinään on mm. Estonia-teatteri Tallinnassa yhdessä Wivi Lönnin kanssa, Haikon kartano, Kulosaaren kasino Helsingissä ja Noormarkun kirkko. Lindgrenin työluettelossa kerrotaan Unholan, anopin asuintalon olevan ensimmäisenä. Hellsténien jälkeen Unholaa asuttivat Hämeenkyrön seuraavan kirkkoherran Johan Henrik Ilvosen leski ja lapset perheineen. Nykyään taloa asuvat toimittajat Pirkko ja Matti Pitko, jotka tapahtumapäivänä esittelivät talon historiaa kuvin ja sanoin.

Kalhun talo ja piha olivat täynnä elämää. Vuonna 1890 perustettu talo ja tila on toiminut myös kauppana, mutta on saanut nykyisiksi asukkaiksi juuri itselleen sopivat eläjät. Portista sisään astuttua kanat toivottivat tulijat tervetulleeksi ja samalla katse kiinnittyi puuhun kiinnitettyyn keinuun, josta avautui puiden katveesta näkymä pellolle. Lasten leikkipaikat, vanha kaivo ja pihlaja rinnatusten, rakennusten väliin pingotetttu pyykkinaru ja siinä kuivumassa oleva pyykki toivat mieleen entisajan pihapiirin. Kirpputori ja kesäpuoti sai vanhan tavaran harrastajan ja kirpputorikiertelijän huokailemaan, sillä makasiini oli pullollaan ihania vanhoja tavaroita ja samaan henkeen sopivia käsitöitä. Makasiinipuodissa kiertelyn ja kesäkeittiössä olleeseen kahvilaan tutustumisen jälkeen lumosi itse talo. Vanhaa ja uutta, ihania sisustusideoita ja tunnelmaa. Lastenhuone rautaisine kerrossänkyineen, vanha lamppu kaapin reunalla  ja naulakossa roikkuvat ihanaakin ihanammat pienen tytön mekot valloittivat suloisuudellaan. Keittiö oli upea, idearikas yhdistelmä vanhaa ja uutta. Keittiön ikkunasta avautui upea näkymä hämeenkyröläiseen maisemaan. Sisustuksessa näkyi kiinnostus vanhaan, kierrättämiseen ja käsitöihin. Ihana koti vanhassa talossa. 


Kyröspohjantien molemmin puolin sijaitsevan Kievarin tilan pihamaalla talon isäntä kertoili hauskasti talon historiaa ja emäntä esitteli pihapiiriä ja ikkunaprojektia. Pihapiiristä löytyi myös vuonna 1901 rakennettu kellari.

Hierun 100-vuotiaaseen myllyyn Herttualassa oli rakennettu ihastuttava kesäasunto myllyn historiaa säilyttäen. Herttualasta ajelimme Maisematien kautta keskustaan ja samalla saimme ihailla samoja hämeenkyröläisiä maisemia, joita F.E.Sillanpää jo aikanaan on kirjoissaan kuvaillut. Aurinkoisena elokuun päivänä maisena lumoaa väreillään ja muodoillaan. Vesi kimmeltää kauempana peltokumpareiden takana tai metsän puiden lomasta. Pensaat ja puut tarjoavat satoaan. Mukava ajatella millaista tämä maisema on keväällä, kesällä ja talvella. Aina kaunista, erilaista ja uudelleen lumoavaa. Ja hämäläistä syntyperää olevalle niin kotoista.

Monissa taloissa elettiin isompien ja pienempien remonttien keskellä. Kyröskoskella ns. Kivimäen talossa perhe remontoi ja asui taloa pienen lapsen kanssa. Remonttia tehtiin vanhaa 1920-luvulla rakennettua taloa ja sen tyyliä kunnioittaen.  Talon eteisessä oli mukavasti esillä työväline, jolla betonia taloon aikanaan on kannettu. Valokuvin esiteltiin niin talon historiaa kuin nykyisen remontoinninkin vaiheita. Kiva idea oli kerätä talteen myös kävijöiden tietämiä tarinoita talon historiasta. Rytökylässä eli vanhassa kirkonkylässä Pappilanjoen tuntumassa tutustuimme Nummisen vanhaan leipomoon, jota nykyiset omistajat restauroivat ja asuvat tuon työn keskellä, mikä on todella hienoa ja kunnioitettavaa eläinten ja pienten lasten kanssa, kun osa huoneista on valmiina ja osa täysin kesken. Kaikesta näki, että työtä tehdään huolella ja vanhaa kunnioittaen.Sekä sisällä että ulkona oli näkyvillä restaurointityön eri vaiheita.

Upea mansardikattoinen Rauhasalo Siljantiellä on nähnyt monenlaista. 1920-luvulla rakennetussa talossa on toiminut sekä matkustajakoti että mielenterveyskuntoutujien pienkoti ja lisäksi talon salissa on pidetty käräjiä. Rauhasalon ja leipomon lähellä Pappilanjoen toisella puolella on entinen kirkonkylän koulu, jossa nykyisin toimii kahvila-ravintola Frantsilan Kehäkukka. Tuossa koulussa opetus alkoi 1875. Ensimmäinen koulurakennus tuhoutui tulipalossa marraskuussa 1877, mutta uusi koulu valmistui samaan paikkaan jo seuraavana syksynä. Koulun historiaan voi tarkemmin tutustua Hämeenkyrön kunnan internet- sivuilla. Mekin pidimme tässä kohtaa monen muun tavoin ruokataukoa talosuunnistukselta ja nautimme Kehäkukan tarjoamista herkuista, vaikka toki vanhan koulun sekä sisällä että pihapiirissä riitti katseltavaa.

Tapahtumalla oli paljon kävijöitä. Ainakin sen perusteella miten väkeä oli eri kohteissa ja miten tienvarret täyttyivät autoista. Tunnelma oli mukava ja ihmiset juttelivat keskenään. Hyvä esimerkki siitä miten tapahtuma voi tuoda myös ihmisiä yhteen ja lisätä näin yhteisöllisyyttä. Nyt keskustelun aiheena olivat usein talot ja niiden rakentaminen, historia, sisustaminen ja puutarhat, mutta uskonpa siellä saman kylän ihmisten vaihtaneen muitakin kuulumisia ja myös tutustuneen toisiinsa. Aikanaan Kalhun kauppa tai Nummisen leipomo varmasti keräsivät kylän ihmisiä rupattelemaan ostosten lomassa ja nyt sen teki samalla paikalla oleva makasiinipuoti, kesäkeittiön kahvila ja mielenkiintoinen restaurointiprojekti.

Retkeilyä suvun jalan jäljillä

Yhdistimme äitini kanssa  ulkoilun, luonnon, kulttuurin, yhdessä olon ja sukututkimuksen retkeilemällä Ruoveden Pihlajalahdella esivanhempiemme asumilla alueilla. Tällä kertaa valitsimme reitiksemme Hakajärven, Helvettijärven, Hauk-Kieringan ja Nenos-Kieringan ympäristöt. Nykytekniikan eli puhelimen tarjoaman karttapalvelun ansiosta uskalsimme suunnistaa noilla pikkuteillä pelkäämättä eksymistä, sillä taloja ja muita ihmisiä ei juurikaan näkynyt.  Hämäläisen maiseman vaihtelevuus lumosi ja lumoaa kertatoisensa jälkeen aina uudelleen. Ylämäkiä ja alamäkiä, mutkia, kiviä ja kallioita, peltoja, järviä ja suota. Taloja, autioita ja asuttuja, harvakseltaan. Synkän, korkean metsän ja melkeinpä pystysuoraan nousevan tai laskevan kalliomaiseman jälkeen on hieno laskeutua järven rantaan tai peltojen reunaan, missä maisema on taas toisenlaista, avaraa ja valoisaa. Jotenkin se on niin tuttua ja kotoista eikä siihen kyllästy ollenkaan. Tiet mutkittelevat tuossa maisemassa ja kun nykyinen Kuru-Ruovesitie tuntuu oikaistuna tosi suoralta siihen verrattuna mitä se oli omassa nuoruudessani niin vielä suoremmaksi sen tekee havainto siitä missä maantie on mutkitellut kauan ennen minun kulkujani.

Reittimme varrelle osui äitini papan  Mikko Rantasen (1891-1972) syntymäpaikka Hakajärven Rantalassa. Hänen isänsä Antti Sipinpoika Rantala ent. Sipilä (1820-1904) oli asettunut Rantalaan jo 1840-luvun lopulla ensimmäisen vaimonsa Maija Stiina Juhontyttären (1812 - 1888) ja lastensa, Mikon sisarpuolien Salun, Amalian ja Heikin kanssa. Maija Stiinan kuoltua vuonna 1888 Antti jatkoi elämää Rantalassa ja keväällä 1890 hänet vihittiin uuteen avioliittoon Mikon äidin Maria Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Isoisoisoisäni Antti kuoli Rantalassa helmikuussa 1904 vanhuuden uuvuttamana. Maria Liisa asui Rantalassa vielä miehensä kuoltua muutaman vuoden kunnes  vuonna 1906 muutti Ikaalisiin uuden puolisonsa kanssa. Nyt kulkemamme alue jäi juuri ja juuri ulkopuolelle kansallispuistoalueen, missä Helvetinkolun läheisyydessä on ollut Antin synnyin- ja lapsuudenkoti Sipilä. Tuolla kulkiessamme mietimme millainen maisema on Antin ja Maria Liisan aikaan ollut ja mitä reittejä he ovat kulkeneet. Maria Liisa oli lähtenyt varmasti Rantalasta suoraan Kuruntielle ja sieltä Ikaalisiin, mutta Antin kulkureitiksi mietimme matkallamme kulkemiamme ja näkemiämme polkuja ja teitä Kivi-Kieringan ja Haukkajoen suunnasta. Tuolta sydänmaalta oli matkaa Ruoveden keskustaan ja matkaa kuljettiin tuolloin kävellen ja talvella suksilla. Matka on varmasti pidentynyt kallioiden ja mäkien rinteitä laskevien, nousevien ja kiemurtelevien polkujen vuoksi, vaikka matkat ei muuten pitkät olisi olleetkaan. Pitkien järvien päissä kerrotaan olleen veneitä, jolloin matka nopeutui kun pääsi veneellä järven päästä päähän. Hauk-Kieringan päässä olikin rantaan unohtunut vanha vene - lieko entisajan kulkijan tai kalastajan.

Vene odottaa kulkijaa Hauk-Kieringan rannalla

Hauk-Kierinka

Hauk-Kieringalta matka jatkui ja alavan, valoisan järvimaiseman jälkeen ympärillä oli hetken vain metsää ja nousevaa ja laskevaa mäkeä kallioineen. Ennen Pöntystä ihailimme pientä puroa, joka laskiessan kohti seuraavaa järveä Nenos-Kierinkaa solisi ja kohisi kuin pieni koski. Vanhasta rakennuksesta päätellen paikkalla on voinut olla joskus mylly tai jokin paja, joka on tuota pientä koskea hyödyntänyt. Samoihin aikoihin kun Sipilästä Antti on tullut Hakajärven Rantalaan on Heinolan Pöntyksen torpassa asunut perhe, jotka ovat myös esivanhempiani. Seppä ja torppari Vilhelmi Heikinpoika ja Hedda Yrjöntytär asettuivat asumaan Pöntykselle 1800-luvun alussa. Heidän vanhin tyttärensä isoisoisoisoisoäitini Hedda Vilhelmintytär (1813-1863) oli tuolloin noin kymmenvuotias. Perustettuaan perheen Hedda asui puolisonsa Henrik Johaninpojan kanssa ensin Pöntyksellä, missä heidän kuusi vanhinta lastaan syntyivät, mutta muuttivat sitten Liesmäkeen. Lapsista kolmanneksi vanhin Maria Heikintytär (1840-1903) on esiäitini, äitini isänäidin mummu. Maria muutti aikanaan Kuruun Pyydysmäen Saariahoon, missä Kalle-pappani mummu Hilma Maria Matintytär (myöh. Nieminen) syntyi vuonna 1872.

Karhun jälkiä muurahaispesässä ja puussa.

Pöntyksentiellä olemme monina kesinä kulkeneet Pihlajalahdelta päin ja jatkaneet matkaa Haukkajoentietä Haukanhiedalle uimaan, mutta nyt tulimme eri suunnasta ja jatkoimme tienhaaran ohi Pihlajalahden vanhalle  koululle ja Nenoselle, missä näimme kahden kurjen laskeutuvan auringossa loistavien apila- ja rypsipeltojen reunalle. Kurkien lisäksi näimme ja kuulimme lintujen laulua ja kalojen molskahduksia, mutta varmasti siellä oli myös niitä eläimiä, joita emme onneksi nähneet. Hauk-Kieringan rannalla tunsimme selvän eläimen hajun paikalle saapuessamme. Hetken oltuamme haju hävisi, mutta pienen pelon ajatuksen toi melkein vieressä ollut hajoitettu muurahaispesä ja sen vieressä raavittu puu. Itse karhu jäi näkemättä. Tuossa metsäisessä ja kallioisessa maastossa tuo soinen, raikas järven ranta tarjosi varmasti hyvät juoma- ja ruoka-apajat niin karhuille, hirville kuin muille metsän eläimille, joten olisi siellä hyvinkin jonkun niistä voinut tavata. Ei myöskään ihme, että noille metsästys- ja kalastusmaille ovat monet tiensä löytäneet aina 1500-luvulla Savosta tulleista esi-isistäni Nenosen veljeksistä alkaen.

Nenos-Kierinka

Albertiina

Tänään on isoisoisomummuni Albertiinan syntymäpäivä. Hän syntyi 171 vuotta sitten vuonna 1843 Kurussa Haukkamaalla Juho Juhonpoika Liesmäen  ja Anna Stina Juhontytär Petäjäniemen neljäntenä lapsena. Isosisko Vilhelmiina oli kuollut kolme vuotiaana kaksi vuotta  ennen Albertiinan syntymää. Isoveli Matti oli tuolloin 6-vuotias ja isosisko Maria  2½-vuotias. Albertiinan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa; Emanuel ja Abel. Albertiinan kastoi Kurussa Isak Salenius ja hän kummeinaan olivat Matti Heikinpoika Leppämäki puolisonsa Ester Matintyttären kanssa sekä Anna Johanintytär Vänninmaja. Anna oli Esterin veljen tytär. Tämän Albertiina-mummun kummiuden lisäksi Matti ja Ester Leppämäki ovat toisessa sukuhaarassa isoisoisoisovanhempiani, sillä heidän tyttärensä Anna Eveliinan poika Iivari Mäkelä on isäni pappa.

Albertiinan kaste Kurussa 16.4.1843

Albertiina pääsi ripille 15-vuotiaana Kurussa vuonna 1858 ja syksyllä 1861 hän muutti Ruoveden Visuvedelle Karralle. Samana vuonna 18-vuotiaana hänet vihittiin joulukuun 26.päivä Manu Karran (1839-1897) kanssa Ruoveden kirkossa. Manu oli kastetiedon mukaan virallisesti Emanuel ja muutaman vuoden Albertiinaa vanhempi. Albertiina asui Manun kanssa Karralla ja he saivat yhdeksän lasta. Neljä poikaa ja viisi tyttöä. Perheen lapsista olen kirjoittanut aiemmin tarinassa Lasten kohtaloista. Pojista vain isoisoisäni Eetu eli aikuisikään, sillä Matti, Manu ja Manni kuolivat kaikki pikkulapsina.Myös tytöistä kaksi kuoli lapsina. Muista tyttäristä Serafia ja Matilda tyttäret jäivät Ruovedelle, Emilian tie vei Oriveden kautta Kotkaan. Isoisoisäni Eetu Karra muutti Kuruun ja hän perusti perheen Kurun Karjulankylässä Hilja Sabina Niemisen kanssa.

Albertiinan ja Manun vihkiminen Ruovedellä 26.12.1861

Albertiina jäi leskeksi 54-vuotiaana Manun kuoltua vuonna 1897 halvauksen seurauksena. Albertiina eli itse vielä yli kolmekymmentä vuotta Ruovedellä Visuvedellä. Hän kuoli kevättalvella 1931 hiukan ennen 88-vuotis syntymäpäiväänsä. Albertiina on haudattu Ruovedelle, mutta hautapaikka ei ole nykypolvilla tiedossa. Ruovedellä on hänen tyttärensä Serafia Tammisen os. Karra  hauta ja Kurussa poikansa Eetu Karran hauta.

Kun olin lapsi, Kalle-pappani, Albertiinan pojanpoika lauloi minulle usein lauluja ja yksi niistä oli nykyään nimellä Mummin luona tunnettu lastenlaulu, jonka minä opin tuntemaan nimellä Järveltä kuuluu airon kolke. Pappa kertoi oppineensa laulun lapsena. Hän oli 9-vuotias Albertiina-mummunsa kuollessa. Itsekin olen tuota laulua laulanut omille lapsilleni ja nyt lapsenlapselle. Onkohan tuota laulua jo Albertiina laulanut. Tänään tämän J.P. Hannikaisen säveltämän ja sanoittaman laulun yhteyteen voi liittää tarinan Albertiina-mummusta.

Järveltä kuuluu airon kolke,
ken siellä mahtaa soutaa?
Varmaan pappa joka meitä
mummin luokse noutaa.

Mummin luona on lysti olla,
siellä on hauskaa monta.
Viilipiimää syödä saamme
aivan verratonta.

Sitten me käymme poimimassa
mäeltä mansikoita.
Evääksemme mummi antaa
rieskaleipää, voita.

Illan tullen palataan
ja tuokkoset täynnä paistaa.
Kylläpä mummin mansikkamaito
mainiolta maistaa. 

Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Hermannin muistovirsi

       

"Se toivo juur´ ja ilo suur´myös ristin all´on mulla;
Taas kerran ma saan riemulla pois haudasta luo Isän iloon tulla."

Nämä sanat kätkeytyvät 36- vuotiaana Kurussa Kantojärvellä kuolleen isoisoisosetäni Hermannin (1867-1903) haudan ristiin. Hermannin hauta on Kurun vanhalla hautausmaalla ja hänestä olen aiemminkin kirjoittanut ylläolevasta linkistä löytyvän tekstin. Valurautaisessa ristissä on nimen sekä syntymä- ja kuolinaikojen alla teksti W.K. 500 v.11. Haudalla käydessäni olen miettinyt tuota tekstiä ja sen tarkoitusta. Hermannin elinajan sekä hänelle kuuluneen vielä tallella olevan  virsikirjan perusteella olen päätynyt siihen, että ristin lyhenne tarkoittaa tuosta vuoden 1886 virsikirjasta virttä 500 ja säkeistöä 11. Virsi liittyy kuolemaan ja se on nimeltään Kaikk´asiain luon Herrahan ja sen on tehnyt saksalainen teologi Johannes Pappus (1549 - 1610). Seuraavassa vuoden 1938 virsikirjassa tätä virttä ei enää ole.

Hermannin virsikirjasta löytyy hänen nimikirjoituksensa ja myös muita hänen merkintöjään. Kirjan merkinnöistä ja ulkoasusta voi päätellä, että kirja virsineen on ollut paljon käytössä ja hänelle tärkeä. Perheetön Hermanni asui ikänsä Kantojärvellä vanhempiensa ja veljensä Matin perheen kanssa. En tiedä kuinka paljon Kantojärvellä tuolloin laulettiin, mutta mielessäni näen Hermannin penkin päässä virsiä laulamassa rakkaasta virsikirjastaan. Hermannin isä Emanuel (1845-1929) ja Matti-veljen (1857-1895) vaimo, Hermannin serkku Edla (1853-1921) olivat kotoisin Ruovedeltä Siukolasta, mistä oli kotoisin myös setänsä Hermanni Siukonen (1847-1921), jonka perheessä musiikilla on ollut tärkeä merkitys. Serkku Wilho Siukonen (1885-1941) on meille monelle tuttu laulukirjojensa ja säveltämänsä musiikin kautta.

Hermannin ristiin valitun virren säkeen uskon kertovan Hermannin uskonnollisuudesta ja elämän katsomuksesta, jota perhe tuolla ristiin merkityllä lauseella on halunnut tukea ja jolla on kuoleman kohdatessa lohduttauduttu. Lähimpänä omaisena on varmaan Hermannia ollut saattamassa oma isä ja samassa taloudessa asunut veljen perhe. Voisin ajatella ainakin Hermannin isän, veljen vaimon Edlan ja tuolloin Kantojärvellä isäntänä olleen 24-vuotiaan  isoisoisäni Anton olleen haudalla ja laulaneen tuon tärkeänä pidetyn virren Hermannin haudan äärellä. Ajatuksissani miellän virren Hermannin muistovirreksi. Virren neljästätoista säkeestä ristiin on valittu mielestäni yksi tuon virren parhaista ja lohduttavimmista säkeistä, johon voisin vielä lisätä viimeisen säkeen sanat; Sä viimeksi Vie sieluni Majoihis, näin viel' anon, Ett' iloissan' Siell' ainian Ma veisajan!.

Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula

"Kävin hakemassa muuraimia ja löysin Pahalammin. Ihmeellinen suojärvi metsän keskellä. Sen ympäristö oli aivan keltaisenaan lakkoja. Ei tuulen henkäystäkään päässyt järven pinnalle. Se näytti aivan kuolleelta mustalta silmältä suon keskellä. Kuoleman lammeksi minä sen ristisin. Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula. Oma henkäyskin kuuluu. En uskaltais mennä uimaan tuohon järveen. Kuoleman järvi."

Näin kirjoitti Aune päiväkirjassaan 31. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Hän oli tuolloin viettämässä kesää Kurussa äitinsä lapsuuden kodissa Kantojärvellä. Aune (1908-1986) ja äitinsä Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) olivat tulleet Kuruun jo kesäkuun lopulla, sillä talossa tarvittiin apua niin talon töissä kuin lasten hoidossa. Miehet olivat rintamalla ja tuolloin kesällä Kantojärvellä olisi ilman kesävieraita ollut vain Eeva-mummuni kolmen pienen pojan kanssa ja poikien täti, Antti-pappani sisar Saimi pienen tyttärensä kanssa. Olga oli Antin ja Saimin Antto-isän sisar. Helsingistä tulleiden Olgan ja Aunen lisäksi talon töihin saatiin apua muiltakin sukulaisilta ja ystäviltä lähitaloista.

Aune kulki paljon Kantojärven lähialueen metsissä. Pahalammille Aune on varmaan tullut Pikku-Kantojärven reunasta ohi Niinimäen kulkien tuttuja polkuja  Vehka- ja Lehmusjärvien ohi ja löytänyt sitten Pahalammin. Pahalammista solisee pieni puro kohti Vehkajärveä, joten voisin kuvitella Aunen tulleen tuota reittiä. Lähellä kulki aikanaan myös hevostie, jota pitkin vedettiin hevosella puita Kantojärveltä kohti Näsijärveä. Niinimäen ja Lintuharjun väki on varmasti tuolloin kulkenut samoja reittejä.


Vehkajärvellä ja Lehmusjärvellä olen itsekin lapsena käynyt kalassa ja niiden rannoilla marjassa, mutta Pahalammille menin nyt ensi kerran. Isäni oli minun ja siskontyttöni oppaana, joten löysimme paikan helposti. Aunen päiväkirjan tekstin muistaen yritimme kuulostella tuntisimmeko lammen rannalla kuten Aune. Kuljimme puron vartta puiden katveessa. Puusto varjosti kulkemamme reitin kyllä melko aavemaiseksi, mutta metsästä paljastui aurinkoinen soinen ranta ja pieni metsälampi. Tupasvillat kukkivat ja lammen toinen ranta näytti vehreältä vihreine suokasveineen. Toinen puoli olikin kuivaa vanhaa metsää, osa puista pystyssä, osa kaatuneena ja taustalla kiveä ja kalliota. Juuri niin vaihtelevaa kuin luonto tuolla alueella onkin. Hienoa koskematonta luontoa. Ja niin hiljaista. Pienikin rasahdus sai hiukan säpsähtämään. En ihmettele, että Aune kirjoitti, että oma henkäyskin kuuluu. Minustakin tuntui, että linnutkaan eivät tuolla laulaneet. Lampi näytti syvältä ja mustalta. Rannalla mietitytti, että suo imaisee mukaansa veden syvyyksiin. Jos veden pinnassa ei olisi pieni tuulen vire näkynyt, voisi lampea kuvitella Aunen sanoin kuoleman järveksi, mutta ehkä tuon veden väreilyn ansiosta ja kauniin luonnon vuoksi siellä ei ollut kuitenkaan paha olla. Päin vastoin. Uimaan en kyllä minäkään sinne olisi mennyt, mutta kaunista oli se hiljaisuus, pysähtyneisyys ja koskemattomuus eli Aunen sanoin omituinen outo tunnelma.

Vilhelmiina-täti (1847-1895)

Tätini Vilhelmiina viiden sukupolven takaa syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasen talon Kantojärven torpassa maaliskuussa 1847. Hänen vanhempansa olivat Johan Johaninpoika (1801-1868) ja Maria Mikontytär (1810-1884) Kantojärvi. Vilhelmiina oli kymmenlapsisen perheen ainoa aikuiseksi elänyt tyttö. Isän ensimmäisestä avioliitosta olivat veli Johan sekä Vilhelmiinan kanssa samasta sisarussarjasta veljet Kustaa, Hermanni ja Markus. Muut sisarukset olivat kuolleet pikkulapsina. Vilhelmiina kastettiin neljän päivän ikäisenä. Hänen kummejaan olivat isänsä Johanin serkku Joseph Josephinpoika ja tämän vaimo Anna Bertilintytär Ala-Paappaselta, tätinsä Maria Johanintytär Kantojärvi ja naapuritorpasta isä-Johanin pikkuserkku Antti Yrjönpoika Lähdekorpi, joka myöhemmin kauppias Antti Toikkosena tunnettiin. Heidän isovanhempansa; Johanin Walborg-mummu ja Antin Simo-vaari olivat sisarukset Paappaselta.  Vilhelmiina kastettiin Vilhelmiina nimellä, mutta nimi on puhekielessä vähitellen muuttunut Miinaksi.

Neljän päivän ikäisen Vilhelmiinan kastoi 14.3.1847 Kurussa Nils Jakob Juselius, joka toimi 1843-1847 Ruoveden seurakunnassa pitäjänapulaisena ja papin sijaisena. Kuru itsenäistyi Ruoveden seurakunnasta vuonna 1872.

Vilhelmiinan isoveljet olivat häntä, 17-, 7- ja 4- vuotta vanhempia, mutta varmasti hän lapsena sai poikien mukana olla lasten ja talon touhuissa. Pikkuveli Kustaa syntyi Vilhelmiinan ollessa 5-vuotias. Ennen Vilhelmiinan syntymää perheessä oli kuollut neljä lasta vauvaikäisinä ja Vilhelmiinankin jälkeen syntynyt pikkuveli Kalle eli vain muutamia viikkoja. Vanhin veli Johan jatkoi Kantojärven torpan isäntänä isänsä jälkeen ja hänen perheeseensä syntyi lapsia Vilhelmiinan ollessa 10-15-vuoden ikäinen, joten uskonpa, että Vilhelmiina sai olla myös lastenhoitoapuna aikuisten tehdessä muita töitä. 16-vuotiaana Vilhelmiina lähti kotoa Kantojärveltä piiaksi samalle kylälle läheiseen Lintuharjun torppaan. Lintuharjussa ollessa hän kävi rippikoulun, josta konfirmaatio oli  5.heinäkuuta 1863. Rippikirjoissa mainitaan Vilhelmiina heikkonäköiseksi jo 17-vuotiaana. Hänen äitinsä Mariahan sokeutui vanhemmiten kokonaan.

Lintuharjusta Vilhelmiina lähti seuraavana vuonna naapurikylään Karjulaan, ensin piiaksi Sammalistoon ja sitten Isokarjuun. Oltuaan siellä muutaman vuoden hän siirtyi Tyrkkölään ja sieltä Vähäkarjuun, missä hän oli piikana toisen tyttärensä syntymään saakka. Vilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta, jotka molemmat kuolivat lapsina punatautiin. Selma syntyi kesällä 1873 äidin ollessa piikana Tyrkkölässä ja Tyyne jouluaatonaattona 1886 Vähäkarjussa. Tytöt eivät siis eläneet Vilhelmiinan kanssa yhtä aikaa, vaan Selma 1873-1877 ja Tyyne Maria 1886-1890. Tuon ajan mukaan aviottomista lapsista rangaistiin, joten Vilhelmiinakin ripitettiin salavuoteudesta kummankin tyttären syntymän jälkeen. Toisen tyttären syntymän jälkeen Vilhelmiina on merkitty rippikirjoissa Karjulankylän löysäksi eli irtolaiseksi. Vilhelmiina kuoli huhtikuussa 1895 48-vuotiaana halvaantumisen seurauksena.

Ripitys salavuoteudesta elokuussa 1873 Selman syntymän jälkeen.

Mukava olisi tietää missä ja miten Vilhelmiina nuo irtolaisvuotensa eli ja itsensä elätti. Kaikki talot, joissa Vilhelmiina oli ollut piikana, sijaitsivat lähellä lapsuudenkotia Kantojärveä. Yhteyttä varmaan on pidetty kotiin ja naapuritaloihin, ja onhan samoissa taloissa ollut piikoina ja renkeinä useita tuon alueen miehiä ja naisia niin koti- kuin naapuritaloistakin. Yhteyksistä kertovat myös tyttärien kummit, sillä Selman yksi kummi oli Vilhelmiinan Johan-veljen vaimo Greta Lena Kantojärvi os. Hytönen. Tyynen kummit olivat Vilhelmiinan lapsuudenkodin naapurista Ruoveden puolelta Pihlajamäen torpparipariskunta Elis ja Maria.

Heikkonäköisyys on varmasti hankaloittanut hänen elämäänsä ja työntekoaan samoin kuin kahden aviottoman lapsen synnyttäminen. Lisäksi nämä ovat saattaneet vaikuttaa myös hänen kohteluunsa ihmisten taholta ja mahdollisuuteen saada työtä ja jatkaa elämää myös kauempana tältä tutulta alueelta. Raskaus ja lasten kasvatus köyhissä oloissa ei ole ollut helppoa ja elinympäristö on todennäköisesti vaikuttanut myös tyttöjen terveyteen ja sairastumiseen. Tyttöjen kohtalo, raskas ja epävarma elämä sekä elinolosuhteet jättivät jälkensä Vilhelmiinaan. Terveys ei välttämättä ole ollut hyvä ja uskon hänen yrittäneen olla urhea ja vahva eikä elimistö ole sitä kestänyt, vaan hän sydän- tai aivoinfarktin seurauksena halvaantui ja kuoli. Kuolinsyyksi on merkitty sen ajan tiedoilla vain halpaus, mutta omilla tiedoillani ajattelen sen tänä päivänä olevan näin. Kylä ihmisineen oli kuitenkin Vilhelmiinalle  tuttu ja sukua oli lähellä, joten haluan uskoa, että Vilhelmiina rankasta elämästään huolimatta jaksoi hyvin ja hänestä huolehdittiin.