Kyrön juuria

Tutkiessani sukujuuriani mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äidin Anna Leena Matintyttären (1818-1867) puolelta päädyin Kurusta Ylöjärven kautta Hämeenkyröön. Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyröstä ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä Pentinmaalla, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle.

Anna-Leenan isä Matti Yrjönpoika syntyi kesällä 1797 Hämeenkyrön Pentinmaalla. Hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat asuneet useamman sukupolven ajan Hämeenkyrön Sarkkilassa Pietilän talossa. Matin isä Yrjö Heikinpoika (1758-1826) oli syntynyt Pietilässä, mutta veljensä jäätyä isännäksi Pietilään vanhempiensa jälkeen, Yrjö muutti perheensä kanssa Pentinmaalle. Yrjön isovanhemmista isoäiti Caisa Matintytär (1705-1782) oli Pietilästä. Isoisä Yrjö Martinpoika (1698-1761) Hämeenkyrön Pyöräniemen Mikkolasta  tuli Pietilään vävyksi mentyään 3.1.1725 naimisiin Pietilän tyttären Caisan kanssa. Hämeenkyrön historiassa kerrotaan Pietilän olleen yksi kolmesta Sarkkilankylän ensimmäisistä taloista. Lasse Iso-Iivarin laatimassa Hämeenkyrön taloluettelossa Pietilän ensimmäinen isäntä on vuosina 1540- 1552 ollut tämän sukuhaaran vanhin tiedossani  oleva esi-isä Per Sarkki. Hänen jälkeensä taloa on isännöinyt aina joku pojista, mutta vuonna 1705 taloon tuli isännäksi vävy,Margareta tyttären puoliso ja samalla siis Caisan isä Matti. Caisan puolison Pyöräniemen Mikkolasta vävyksi tulleen Yrjö Martinpojan äiti Gertrud Erikintytär (1663-1743) oli kotoisin Hämeenkyrön Kostulasta Poussalta.

Hämeenkyrön sukujuurien ansiosta olen viime aikoinan tutustunut aivan eri tavoin Hämeenkyrön historiaan kuin ehkä muuten olisin tehnyt. Aloittaessani tutkimaan sukujuuriani en tiennyt niitä täällä Ikaalisissa ja Hämeenkyrössä olevan, joten tuntuu mukavalta löytää niitä myös tästä läheltä. Toki olen harrastuksissa ja työssä sekä naapurikuntien yhteisten palveluiden kautta tutustunut Hämeenkyröön ja sen maisemiin muutenkin, mutta sukujuurien ansiosta historia, paikat ja maisemat saavat eri merkityksen. Kostulan Poussa on lähellä Ikaalisten rajaa ja sen ohi ajamme usein. Siellä ei nykyisin kuitenkaan asu enää se suku,joka siellä syntyneestä esiäidistäni Gertrudista nykypäivään jatkuu, vaan sen on 1800-luvulla ostanut toinen perhe, joka sitten on vain ottanut sukunimekseen talon nimen, kuten tuolloin usein tehtiin. Ja asuuhan tästä sukuhaarasta Aleksandra ja Ananias Aallon jälkeläisiä Hämeenkyrössä parhaillaankin, joten Ylöjärvellä ja Kurussa koukannut sukujuuri on osittain sinne palannut takaisin.

Historioitsija, poliitikko, senaattori ja Suomalaispuolueen puheenjohtaja Yrjö Koskinen (1830-1903) kuvaa Hämeenkyröä vuonna 1851 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä seuraavasti: "Keskellä Satakuntaa, parin kolmen peninkulman päässä Tampereen kaupungista luodetta kohden tavataan Hämeenkyrön pitäjä. Pitäjän kuva on melkein kolmikulman muotoinen, jonka pisin kulma on Ikaalista vasten. Molemmat kyljet ovat jokseenkin yhden mittaiset. Maan luonto on Hämeenmaan ja itäisen Satakunnan kaltainen: vuorinen ja järvinen. Koko pitäjä laskee äkeästi päivän alle, niin kuin nyrkät kosket ja virranvuolteet selkeästi osottavat. Vahva maantie tulee Pohjankankaalta, emäkirkon sivutte ja joen yli puista siltaa myöten siitä taas pitkin vesijohtoa Laitilan, Mahnalan, Lemmakkalan ja Sasin kautta Tampereelle. Tämä suittaa olla vanhimpia maanteitä maassamme, sillä jos ei voi todeksi näyttää Birger Jarl´n sitä myöten Hämeeseen tulleen, niin on kuitenkin luultava, sitä jo vanhuudesta olleen kuljetun, Hämäläisten Pohjanmaalla käydessä."  Samassa kirjassa hän sanoo hämeenkyröläisistä, että "Kyröläinen on hiljaisenluontoinen sekä tavoissaan että työnteossansa. Isoja melskeitä ei paljo koskaan kuulu. Hoetaan kuitenkin Kyröläisen entisinä aikoina olleen kyllä röyhkeän ja hillittömän. Sodan-melskeitä heistä ei mainita, mutta vielä viimeisinäkin aikoina ovat he olleet maakunnan mainioita markkinatappeluistansa ja muista riivauksista, ja "Kyrön-sarvi" on suuresti pelätty Hämäläisten seassa." Kirja on uudelleen julkaistu vuonna 1980.

Magnus von Wrightin näkemys Kyröskoskesta 1846/1847

Rahavuoren tarina

Sisarukset Rahavuorella 1975

Kävin jokin aika sitten Kurussa ja auringon houkuttelemana myös ulkoilemassa. En muista koska olisin viimeksi käynyt Kurun Niemikyläntien varrella olevan Rahavuoren juurella. Muistin sen rinteen paljon paljaampana ja itse asiassa koko vuorenkin korkeampana. Rahavuoren kallioinen ja vielä tuolloin muutama viikko sitten luminen rinne kohosi kuitenkin jyrkästi Niemikyläntieltä taivasta kohti. Lumihanki ei houkutellut ylös asti kapuamaan, mutta mukava oli silti vuoren juurella ja alapäässä hengittää raitista puhdasta ilmaa, ihailla valkoista hankea, josta sieltä täältä nousi esiin harmaat kallion reunat  ja samalla muistella lapsuuden ja nuoruuden retkiä Rahavuorelle. Muistan käyneeni vuorella serkkujeni ja ystävieni kanssa useinkin. Vuoren laella käytiin ajan kuluksi ulkoilemassa ja alueelta löytyi suuhun ja astioihin mustikoita ja metsämansikoita.Teini-iässä istuimme ystäväni kanssa kallion reunalla elämäämme pohtimassa ja maailmaa parantamassa. Liikuntatunneilla vuoren juurella ja rinteillä suunnistettiin. 1980-luvulla olin kesätöissä Hainarilla - nykyisellä palvelukeskuksella - ja silloin työmatka kulki Rahavuoren ohi, mutta sen jälkeen en ole tainnut tuota Niemikyläntietä Vanhaa hautausmaata pidemmälle kulkea.

Tarina kertoo, että Rahavuorelle on kätketty aarre. Rahavuoren aarretta ei tälläkään käynnillä löytynyt, vaikka hangen kimalluksen olisi hetkittäin toivonut sellaisen olevan. Monen kurulaisen tapaan olen siellä käynyt kallion koloihin kurkkimassa, sammaleita nostelemassa ja oksia siirtelemässä, mutta aarre pysyy piilossa. Jossain tarinassa olen kuullut pirunkin äänen vuorelta kuuluneen, mutta siihen en usko, sillä kaunis näkymä Näsijärven suuntaan kohti Karjulankylää, tuulen henki ja honkien humina muistuvat mieleen mukavina muistoina. Tuskinpa me lapsetkaan sinne omin toimin useasti polkupyörillä olisi poljettu ja rinnettä ylös kiivetty, jos pirusta henkäyskin olisi kuulunut. Niemikyläntieltä päin nouseva rinne on hiukan loivempi kuin toisella reunalla Näsijärven suunnalta katsoessa, mutta kyllä jyrkempääkin rinnettä ylös kisaillen kiipeiltiin enkä muista kenenkään itseään loukanneen. Tuolloin lapsuudessa ystäväni asui Parkanontien varressa ja sieltä Männistön kylästä mäen päältä näkee suoraan edessä Rahavuoren. Kerran näimme sateenkaaren päättyvän juuri Rahavuoreen, mutta niin aarre on hyvin kätketty, että edelleen sitä taidetaan Kurussa etsiä. Rahavuoren tarinan on lauluksi kirjoittanut kurulainen Mauno Saarijärvi ja laulu on mm. hänen vuonna 1984 kirjoittamassaan kirjassa Kompaleita. Tuon kirjan mukaan sävelen Rahavuoren tarinaan on tehnyt kurulainen Matti Alakoski. 
         
         Rahavuoren tarina
          
          Rahavuori kaunis ja karu
          rinteillään louhikot.
          Ne aarteen sisälleen kätkee
          kullat ja hopeat.
          Näin kertovi vanha taru
          vainojen ajoilta,
          kuka löytää sen sieltä konsaan
          se onni on onnensa.

Rahavuori kaunis ja karu
ikihongat kertovat.
Ken tulkita voisi sen kuiskeen
aartehen löytäisi.
Mielessäni tuo vanha taru
rinteillä kuljeksin,
vain laskevan auringon säteet
rintehet kultaan saa.

Seppälän Yrjöstä Rantasen Mikkoon

Yrjö Sipinpoika (1733-1807) oli Sigfrid ja Anna Seppälän vanhin poika. Hän eli koko elämänsä lapsuudesta kuolemaan saakka Ruovedellä Väärinmajassa Seppälässä. Yrjöllä oli kaksi Walborg nimistä vaimoa, Antintytär ja Erkintytär ja heidän kanssaan yhteensä yksitoista lasta. Vaimoista toinen sotilas Erich Spelmanin tytär Walborg (1754-1821) on oma esiäitini, joka myös syntyi ja varttui Seppälässä, joten Yrjö varmasti tunsi toisen puolisonsa lapsuudesta asti samasta pihapiiristä ja avioitui tämän itseään 21 vuotta nuoremman Walborgin kanssa ensimmäisen vaimon kuoltua. Yrjön ensimmäisen avioliiton lapset olivat nuorimmasta päästä vielä kotona, joten uusi puoliso sai avioliiton myötä myös heidät huolehdittavakseen. Yhteisiä lapsia Yrjöllä ja Walborg Erkintyttärellä oli neljä, joista toiseksi nuorin on vuonna 1784 syntynyt esi-isäni Sigfrid. Yrjö Sipinpoika kuoli 74-vuotiaanan Seppälässä talvella 1807 polttotautiin eli ankaraan, kovaan kuumeeseen.

Sigfrid Jöransson(Yrjönpoika) syntyi 2.2.1784  Ruovesi Seppälä

Sigfrid Yrjönpoika (1784-1850) meni naimisiin Ruoveden Lahomäestä kotoisin olleen Anna Henrikintyttären kanssa. Sigfrid ja Anna asuivat aluksi Seppälässä ja heidän ensimmäinen lapsensa Maria, joka kuoli jo pienenä syntyi Seppälässä ollessa vuonna 1805. Sigfridin veli, Maria tyttären kummisetä isännöi tuolloin Seppälää, joten Sigfrid lähti rengiksi muualle perhe mukanaan ja asettui asumaan Visuvedellä Sipilän torppaan. Sigfrid oli kolme vuotta pakkotyössä Viaporissa, nykyisin Suomenlinnassa saatuaan tuomion varkaudesta. Kihlakunnan oikeuden antama ruumillinen rangaistus muuttui hovioikeudessa pakkotyöksi syynä Sigfridin vaivaisuus ja kivulloisuus. Sigfrid kuoli kotonaan Sipilässä heinäkuussa 1850 verenvuotoon. Sigfrid nimi on rippikirjoissa ja muissa lähteissä kirjoitettu Sigfrid nimen lisäksi Sipinä ja Sihverinä. Mukava olisi tietää millä nimellä nämä esi-isät ovat itse itseään tuolloin kutsuneet.

Sigfridin ja Annan nuorin lapsi ja ainoa poika on isoisoisoisäni Antti (1820-1904). Hän syntyi kesäkuussa 1820 Ruoveden Visuvedellä Sipilässä. Antti teki töitä Visudellä kotonaan Sipilässä sekä lähitaloissa Karralla ja Pourussa. Vuonna 1860  hän muutti vaimonsa ja lapsiensa kanssa Pourusta Pihlajalahteen Hakajärvelle Rantalan tölliin. Maria Stiina  puolison kuoltua Antti meni naimisiin itseään 37 vuotta nuoremman isoisoisoäitini Marja Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Antti oli tuolloin 70-vuotias ja Maria Liisa 33-vuotias. Antilla oli tuolloin kolme aikuista lasta ensimmäisestä avioliitosta ja Maria Liisalla kaksi vuotias aviottomana syntynyt Svante-poika. Maria Liisalle oli myös ennen Svantea syntynyt avioton poika Salu, joka oli kuitenkin kuollut muutaman vuoden ikäisenä jo ennen Svanten syntymää. Antti  kuoli vanhuuteen 1904. Sitä ennen perheeseen oli 1890-luvulla syntynyt kaksi poikaa; Mikko ja Santeri. Antti mainitaan Ruoveden rippikirjoissa silmäpuolena. Myös Marja Liisa sokeutui vanhuudessaan.

Antti ja Maria Liisa vihitty 26.5.1890 Ruovesi

Maria Liisa oli äitinsä kanssa kulkenut talosta taloon töissä ja joutunut jo lapsena lähtemään kotoa työntekoon. Ruovedellä ja Virroilla vietettyjen piikavuosien jälkeen neljäntoista vuoden ajan kestänyt yhteiselo itseään huomattavasti vanhemman miehen kansa toi varmasti Maria Liisalle lapsineen mahdollisuuden asettua paikoilleen ja tehdä koti johonkin. Uskoisin, että Antti antoi nuorelle vaimolleen kodin ja elannon, Maria miehelleen vanhuuden turvan. Perhe oli kuitenkin köyhä ja Antin kuoltua Maria Liisa joutui antamaan yhden lapsista kasvatiksi. Äitini pappa,  isoisoisäni Mikko kasvoi velipuolensa, kummiensa Heikki Antinpojan ja tämän vaimon Miinan kanssa. Svante kuoli 1918 Raahessa punaisten vankileirillä, Santeri muutti aikanaan Tampereelle ja Mikko jäi perheensä kanssa Ruovedelle. Maria Liisa itse meni uudelleen naimisiin vuonna 1906 ikaalilaisen Albert Kustaanpoika Hietamäen kanssa ja muutti Ikaalisiin, missä eli kuolemaansa saakka.

Lauri Viita (1916-1965)

Lauri Viita (kuva Wikipediasta)

Runoilija, kirjailija Lauri Viita (1916-1965) on tullut minulle ensimmäisiä kertoja tutuksi nuorena, todennäköisesti ylä-aste tai lukioikäisenä, kun koulussa on luettu hänen runoteoksiaan ja romaanejaan kuten esimerkiksi Betonimylläri, Kukunor tai Moreeni. Ylioppilaaksi päästyäni 1980-luvun puolessa välissä ollessani töissä Kurun kunnalla kävimme kunnan työntekijöiden kanssa katsomassa Tampereen teatterissa tuon hänen oma elämänkerrallisen työläisperheen elämästä kertovan teoksen Moreeni. Tai ehkäpä ihan ensimmäinen tietoisuus Lauri Viidasta tuli kun lapsuudessani vierailimme Tampereella isäni serkun Heikin perheen luona ja ulkoilimme Pispalan maisemissa, missä sijaitsee Lauri Viidan lapsuudenkoti, joka on vuodesta 1977 alkaen toiminut Lauri Viita-seuran ylläpitämänä museona.  Lauri Viitaan törmää Tampereella  yllättäen myös esimerkiksi Hotelli Ilveksen huonetapeteissa sekä Aleksis Kiven kadun kivikirjastossa, jossa on katuun upotettuja graniittilaattoja, joissa lukee suomalaisten kirjailijoiden tekstejä ja muutamassa niissä on myös Lauri Viidan teksti. Yksi niistä on kokoelmasta Suutarikin, suuri viisas, vuodelta 1961 ja se on julkaistu myös teoksessa Kootut runot, 1994:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan satelliitti lennä.

Lauri Viidan hauta

Lauri Viita syntyi Emil ja Alfhild Viidan seitsenlapsisen perheen nuorimmaisena Pirkkalan pitäjässä Pispalan kylässä joulukuussa 1916. Myöhemminhän Pispala on liitetty Tampereen kaupunkiin. Sodan jälkeen hän julkaisi ensimmäisen kirjansa. Kirjoittamisen hän aloitti jo rintamalla ollessaan. Sota-aika ja työläisperheen elämä, mutta varmasti myös sairastamansa skitsofrenian vuoksi Kellokosken sairaalassa vietetty aika ovat vaikuttaneet hänen ajatuksiinsa kirjoittaessaan. Lauri Viita kuoli tapaturmaisesti, kun häntä kuljettanut taksi törmäsi maantiellä rattijuopon ajamaan kuorma-autoon 1965 juuri joulun alla.  Lauri Viidan hauta ja muistomerkki on Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla.

Sittemmin olen törmännyt Lauri Viitaan sukututkimuksessa. Lauri Viita ja äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki (1892-1973) ovat viidennen sukupolven serkkuja. Laurin isä Emil Viita ja Emman isä Santeri Mäki ovat edellisen sukupolven serkkuja. Yhteinen esi-isä minulla ja Lauri Viidalla on noin 1696 Ruotsissa syntynyt ja vuonna 1721 Suomeen tullut sotilas Jonas Ingemarsson Frisk, joka asettui asumaan Virroille ja perusti siellä perheen Keuruulta kotoisin olleen Brita Simontyttären kanssa. Minun sukuni jatkuu heistä heidän poikansa Ingemarin kautta ja Lauri Viidan heidän Maria tyttärensä kautta.  Lauri Viidan isä Emil on syntynyt Virroilla, mutta muutti Tampereelle vuonna 1891 ennen perheen perustamistaan. 1950-luvun alussa Ruoveden Muroleessa asuneilla on muistoja Lauri Viidasta myös siltä ajalta kun hän hetken asui siellä puolisonsa runoilija, kirjailija Aila Meriluodon ja tyttärensä kanssa.

Lämpimin terveisin...

21.12.1909 kirjoitti Aleksiina (1889-1969) Nieminen os. Uotila sisarelleen Anna (1885-1943) Kantojärvelle os. Uotila joulutervehdyksen Tampereelta. Jouluaiheisessa kortissa on hauskasti äiti kolmen tyttären kanssa ja yhdellä kortin tytöistä on nukenvaunut, joten tulee mieleen, että Aleksiina on valinnut kortin juuri sisarensa Annan elämää ajatellen, sillä Annalla oli juuri tuona jouluna kolme tyttöä; Hilma, Hilda ja Taimi. Kortin kirjoituksessaankin  Aleksiina viittaa Hildaan ja nukenvaunuihin.  Tuona jouluna Aleksiinan oma poika, esikoinen Heikki oli kuukauden vanha ja Annan tytöt Hilma 4-vuotta, Hilda 2-vuotta ja Taimi vuoden vanha. Kortissa mainittu Penkon (Rantalan) Iida (1882-1963) on Annan ja Aleksiinan sisar ja Kalle Rantala hänen puolisonsa. Aleksiina eli Siina kirjoittaa:

"Näin hauskaa joulua sinulle. Hiltu on saanut pukilta nuken ja vaunut. Minulla on hyvänlainen poika. Sen nimi on niin kuis tiedät Heikki Olavi. Täällä on semmoista yhtäläistä. Penkon Iida ja Kallekin kävivät markkinoilla. Tule sinäkin kevättalvella. Täällä on hauskaa. Terveisiä nyt oikeen paljon meiltä kaikilta. Heikkikin lähettää serkuilleen. Hyvästi. Voi hyvin. Kirjoita joskus vaikka minä laiska vastaan olen.Eikä nyt muuta ole. Lämpimin terveisin Siina ja Kalle."

Uotilan sisaruksista myös Hilma (1887-1958) Yli-Hankala os. Uotila kirjoitti kortteja sisarelleen Anna Kantojärvelle. Anna sairasti tuolloin ja  halvaantumisen vuoksi tarvitsi apua, joten Kantojärvellä oli isäntäparin Antin ja Eevan lisäksi myös Annan tytär Hilda häntä hoitamassa. Jouluna 1941 Hilma  kirjoittaa:

"Suovaniemellä 21.12.-41 Rakkaat siellä, monet terveisemme täältä. En tiedä minkälaisissa voimissa sinä nyt olet, muistan sinua kovin usein ja toivon, että vielä paranet. Kirjoita minulle joskus. Voikaa parhaiten. Terveisiä Antille ja Eevalle ja Hildalle.Terveisin Hilma, Arvo ja Mikko" 

27.4.1945 kirjoitti edellä mainitun Annan tytär Taimi Petäjä (s.1909-2000) os. Kantojärvi sisarelleen Hilda (1907-1988) Kantojärvelle (myöh. Maatemaa) kortin Virroilta, missä Taimi perheensä kanssa asui. "Sisko hyvä! Lämpöiset terveisemme. Olen jo ajatellut onko sinua enää olemassakaan, on niin pitkä aika kun on mitään kuulunut. Nyt olen kirkolle lähdössä. Haen sen paketin postista. Sitten kirjoitan kirjeen. Jos sitten on minulla jotain asiaakin. Olen hiukan suunnitellut käydä Kurussa. En tiedä tuleeko mitään. Paljon paljon terveisiä Taimi ja perhe"

Annan pojat Toivo (1916-1980) ja Väinö (1919-1984) Kantojärvi ovat lähettäneet rintamalla olleessaan paljon korttitervehdyksiä kotiin Kantojärvelle. Juhlapyhien ja merkkipäivien lisäksi kortteja on tullut muutenkin kuulumisten kertomiseksi. Äidin ja sisarusten lisäksi kortteja rintamalta on saanut Taimi-sisaren poika Seppo Kantojärvi (1932-1993), joka lapsuudessa vietti paljon aikaa Kantojärvellä. 29.6.1942 Toivo kirjoittaa rintamalta Sepolle:

"Päivää Seppo. Terveiseni sinulle täältä jostain kaukaa. Mitä sinun rauhaasi kuuluu näin kesäloman aikana. Työssä varmaan olet ollut ahkerasti siitä saakka kun koulu loppui. Ja onhan sinulla kuulemma siellä työmaa kun vaan muistat sen pitää hyvässä kunnossa. Minä tulen täältä aikojen päästä katsomaan miten ahkera olet ollut siellä. Poikkean tullessani Väinöä katsomassa etteikö hän pääse lomalle sieltä kivikylästä. Niin ei tänne ihmeitä kuulu tällä kertaa. Siis terveisiä paljon sinulle ja toisille. Kuulemiin Toivo"

Kulkuri poikkesi Kantolassa

Serkukset Onni ja Antti Kantojärvi (1912-1976) tapasivat heinäkuussa 1956 Kurussa. Heidän isänsä Lahja (1892- 1975) ja Antto (1879-1934) Kantojärvi olivat veljeksiä. Matti (1857-1895) ja Edla (1853-1921) Kantojärven kahdesta pojasta Lahja oli aikanaan muuttanut Kurusta Sieviin ja Antto jäi isännöimään Kantojärveä.

Onnin moottoripyörä 1956

Lahjan poika Onni kulki tuohon aikaan kulkurinlailla hyvän ystävänsä moottoripyörän kanssa ja niinpä tuolloin heinäkuussa 1956 Onni matkatessaan Oulusta Nokialle sai ajatuksen poiketa myös isänsä synnyinkodissa Kurussa Kantojärvellä tai Kantolassa niin kuin Lahja oli kotiaan kutsunut. Kantolaksihan paikkaa entisaikaan usein puhekielessä sanottiinkin. Saapuessaan Virtain suunnasta Kuruun Onni poikkesi erään talon pihaan ja kysyi siellä pihassa olleelta vanhalta mieheltä tietä Kantolaan. Vanha mies tiesi ja neuvoi tarkkaan. Hän sanoi Onnille, että tästä on 15 km matkaa Kantolaan, missä asuu Kantojärvi nimisiä pitkiä mustia miehiä. Matkalla Onni poikkesi vielä erääseen kauppaan kysäkseen taas tietä Kantolaan. Kaupassa tiesivät hyvin ja sattumalta kaupassa oli juuri asioimassa nuori mies, joka vieläpä asui Kantojärvellä , joten hyvin osasi Onni perille kun opas pyöräili rinnalla.

Tuo kaupan nuorimies oli  17-vuotias Pekka. Isäni Kauko muistaa, kun hän oli kotinsa pihassa ja tieltä alkoi kuulua moottoripyörän ääntä ja sieltä ilmestyi Onni moottoripyörällään ja isoveli Pekka rinnalla pyöränsä kanssa. Isä oli tuolloin 12-vuotias. Onni  toivotettiin iloisesti tervetulleeksi Kantojärvelle, missä asui siis Onnin serkku pappani Antti  vaimonsa Eevan ja lastensa Pekan, Eskon, Kaukon, Ainon ja Pentin kanssa. Onni vietti tuolloin myös yön Kantojärvellä, sillä serkuksilla oli paljon puhuttavaa. Nykyään Ruotsissa asuva Onni muisteli kesällä 2010 lämpimästi matkaansa isänsä synnyinkotiin. Hän kertoi, että serkuksilla juttua riitti aamuyöhön saakka. Antti oli tuolloin 44-vuotias ja Onni 29-vuotias. Serkusten toisistaan ottamat kuvat ja Onnin moottoripyöräkuvan olen saanut Onnilta hänen muistellessaan sukuaan ja käyntiään isänsä synnyinkodissa Kurun Kantojärvellä.

Onni Kantojärvi 1956 29-vuotiaana

Antti Kantojärvi 1956 44-vuotiaana

Sen tuskin tiedän vertaista, niin kaunista niin herttaista....

Maasto Hämeessä on mäkistä ja kumpuista. Siihen kun lisää vielä järvet, joet, kosket, ahteet ja teiden varsilla olevat kallioleikkaukset niin ei ihme, että vuosien ajan tuota maisemaa on kuvattu kauniiksi ja vaihtelevaksi ja sitä se onkin. Tiemuseon julkaisuihin kuuluvassa Jaakko Masosen  julkaisussa Peräkunnan tie kerrotaan 1800-luvun lopulla todetun maiseman ja tien ollen "kowin ahteista, mutta sangen hauskaa kuljettawaa". Matkaajat ovat kulkeneet jaloin ja ratsain, hevoskyydein, veneillä, laivoilla, suksilla ja vasta myöhemmin autoilla. Maisema on innoittanut myös monia taiteilijoita kuten esimerkiksi Werner Holmbergia ja Ellen Thesleffia maalauksissaan, I.K.Inhaa valokuvissaan sekä Sakari Topeliusta ja J.L.Runebergia kirjoituksissaan.

Kuru, Kantojärvi

Suosikkipaikkojani Kurussa on Kantojärven rannasta nouseva kallio järvimaisemineen ja Kantojärventiellä olevan erään mäen harja metsämaisemineen. Järven rannassa kalliolta näkee järveä eniten, vastapäisen kallion, joka kyllä vähitellen näyttää peittyvän kasvavan metsän taakse ja Pikku-Kantojärvestä laskevan joenuoman, jonka yli yltää juuri ja juuri hypätä. Mäen päällä kasvaa kanervaa ja alla tuoksuu suopursut niiden kukinta-aikaan. Kalliolla voi sadesäällä huolimattomasti astuessaan liukastua ja joutua laskemaan kallionrinteen alas takapuolellaan. Pienenä pelkäsin, että näin käydessä vauhti ei pysähdy ja lasken järveen asti. Kantojärventiellä oleva mäenharja on myös kallioista ja kalliolla on isoja kiviä, joiden päällä olen lapsena  kiipeillyt ja joiden päälle omatkin lapseni ovat aikanaan kiipeilleet eikä haavereittakaan näistä leikkipaikoista aina ole selvitty. Mäen alla on aikanaan ollut Lähdekorven torppa ja toiseen suuntaan mäki lähtee loivasti laskemaan kohti Kantojärveä. Tuo mäki on ollut lapsille rajana metsässä kulkiessa, pyöräillessä ja mopoillessa, vaikka aikuisille kertomatta rajaa on usein uhmattukin kun houkutukset pidemmälle ovat varsinkin isompana kasvaneet. Niin tein itse ja niin ovat tainneet omatkin lapseni  tehdä ja raja oman tien mäestä on huomaamatta venynyt Ruoveden suuntaan Pihlajalahteen saakka. Mäen päältä näkee mielessään Ruovedelle asti. Tuo maisema on kuin taideteos, eri  vuodenaikoina hiukan erilainen.  Maisema vihreine havupuineen ja vuodenajan mukaan väriä vaihtavine lehtipuineen ja mäkineen näkyy kauas ja tuntuu että horisontti taivaanrannassa voisi mennä ohi Ruovedenkin. Pään yläpuolella sinisenä loistavan taivaan sijasta horisontissa näkee nousevat ukkos- ja sadepilvet tai itse sadepilvien alla seistessä voi horisontissa nähdä taivaan kirkastuvan.

Tämän mäen alla kulkee maantie Kurusta Ruovedelle. Vanhatie on aivan mäen alla, uudempi hiukan kauempana. Ennen tiehaarassa seisoi maitolaituri, jossa saatoimme istua ja odottaa ohikulkevaa liikennettä tai linja-autolla tulevia sukulaisia. Nyt maitolaituria ei ole eikä juuri linja-autoliikennettäkään. Tiehaaran kohdalla ollut mutka on oikaistu ja leveää asvaltoitua tietä myöten autoliikenne on hurjasti viime vuosina lisääntynyt.

Werner Holmberg;Maantie Hämeessä, 1860

Tuo tie on osa Ylöjärveltä Ruovedelle Näsijärven länsipuolta kulkevaa reittiä, joka on ollut ensimmäisen kerran kartoissa 1790-luvulla. Tielinja on valmistunut 1700-luvulla, mutta asutushistorian mukaan tien tiettyjä osia voidaan ajoittaa  jo 1600-luvullekin ja Ruoveden Kautunvuolteen sillasta sanotaan olevan tieto myös 1600-luvulta. 1790-luvulta on karttoissa näkyvissä myös Näsijärven itäpuolella tie Teiskosta Ruovedelle. Teiskon tie ja tämä Peräkunnan tie yhdistettiin 1830-luvulla Muroleen kautta kulkevalla tiellä. Tie mahdollisti kulkemisen kirkoissa ja markkinoilla. Tie mukaili rantoja, jotta kulkuyhteydet laivasatamiin eri puolella Näsijärveä mahdollistuivat. Vanhimmat tien osuudet täydensivät vesireittejä kirkko- ja kauppateinä.Tiellä on jo 1700 - luvulla ollut liikennettä Pohjanmaalta aina Turkuun saakka. Talvisin alueen väestö on käyttänyt paljon myös jääteitä.

Tässä maisemassa kulkevien teiden varsilla on mäkiä, ahteita, harjuja, mutkia, jokia, ojia, rantaa, peltoa, siltoja ja kallioleikkauksia. Kaunista ja vaihtelevaa, mutta aikanaan myös vaikeakulkuista ja kelirikkoaltista. Muistan miten aikanaan kuljin linja-autolla lukiossa Ruovedellä ja varsinkin talvisin matkoihin liittyi omajännityksensä liukkaiden ja mutkaisten mäkien vuoksi. Linja-auton kuljettajalle aikataulussa pysyminen talvi- ja kelirikkoaikana aiheutti varmasti paljon huolta, mutta meille opiskelijoille viivytys toi vain jännitystä ja joskus mahdollisuuden myöhästyä tylsältä tunnilta. Tien kunnostus 1990-luvulla on tehnyt kulkemisen helpommaksi ja osoitejärjestelmän kehittyminen on tuonut teille nimet ja numerot, joiden mukaan talot paikannetaan. Vaikka teiden nimissä on mukailtu kyseisten paikkojen nimiä niin puheesta on silti poistunut monia entisiä paikkojen nimiä, joita alueella kulkiessa käytettiin. Vanhemmat ihmiset ja vielä minunkin ikäluokkani muistaa muistaa Eskonahteen, Sammalistonmäen, Kaakkoahteen, Lehmiojan ja monet muut paikat matkan varrella. Kuru-Ruovesi-tien kunnostuksen jälkeen on oikaistu myös Ylöjärvi-Kuru-tie, joten samalla tavalla siellä paikkojen nimet valitettavasti eivät kulje puheessa mukana kuten ennen kun tiet eivät enää kulje mutkitellen samoja paikkoja. Sillatkaan eivät nykyään teiden uusimisen jälkeen enää erotu tiessä kuten ennen. Liikenneturvallisuudelle tämä on tietenkin hyvä  ja säilyyhän järvimaisema silti, mutta vanhojen siltojen maisema muuttuu. Onneksi monia siltoja suojellaan museosiltoina kuten esimerkiksi Tampereen Teiskossa Aunessilta ja  Ylöjärven Viljakkalassa Inkulansilta. V.1898-99 ikuiseksi ja varmaksi tulen vaaraa vastaan rakennettu 46,5 m pitkä ja 5m leveä Aunessilta Tampereen Teiskossa oli käytössä vuoteen 1983 saakka. Nyt silta on museosiltana ja vieressä kulkee uusi Kaitaveden silta.

 Aunessilta

Inkulansilta

Uusia teitä kulkiessa alueen luonto on kauempana kuin vanhoilla teillä, joten halutessaan aistia, kokea ja nähdä alueen luonto on valittava vanhoja teitä. Monilla teillä on onneksi myös levähdyspaikkoja näiden kauniiden ja perinteisten maisemien kohdalla kuten Virroilla Torisevalla tai Teiskossa Kaitaveden sillalla ja alueen kansallispuistoissa Seitsemisessä ja Helvetinjärvellä saa mahdollisuuden kulkea ja ulkoilla koskemattomammassa luonnossa. Lähes joka kesäisiin kulkureitteihini kuuluu myös Ruovedellä Siikalahdentie mäkineen, mutkineen ja hiekkapölyineen sekä vuonna 1990 nimetty museotie Ruoveden ja Kurun välisellä tieosuudella. Museotietä kulkiessa voi nähdä maiseman lisäksi säilytettyjä, ennen käytettyjä puisia kaiteita ja kivisiä kilometripylväitä ja samalla maiseman ihastelun lomassa voi vaan ihmetellä miten tuota tietä ennen kuljettiin.

Serkkuni Tiinan kanssa pyöräilimme paljon ja muistan miten edellisen mäen alastuloon otettiin aina mahdollisimman kova vauhti, että tuo vauhti veisi mahdollisimman ylös seuraavaan mäkeen. Tie oli kapea varsinkin mutkissa eikä näkyvyys mäkisellä ja mutkaisella tiellä ollut kovin hyvä. Takapyörä saattoi joskus joutua hiekassa liirtoon niin, että löysi itsensä ojanpohjalta tai tuli kiire jarruttaa kun mutkasta yllättäen tuli auto. Pyöräilykypäriä ei ollut, mutta onneksi liikennekin oli vähäisempää. Lehmiojan ahteesta isänikin muistaa tulleensa kotiin Kantojärvelle nenä verissä pyörällä kaaduttuaan. Kerran on viety yhtä pojistani haava takaraivossa aivotärähdyksen saaneena Ruovedelle lääkäriin pudottuaan kallion reunaa alas. Hirvet, majavat, metsäkauriit, jänikset, ketut, sudet, käärmeet ja karhut  näyttävät myös merkkinsä alueen maastossa, jotkut pelottavinakin, mutta silti samoamme metsissä, nousemme liukkaita kallioita, tarvomme soisten metsäjärvien rannoilla ja ihailemme taivaanrantaa ja humisevaa metsää mäkien päältä. Ajamme myös ilolla uutta, hyvää ja nopeaa tietä Kurusta Ruovedelle, mutta mikään ei voita sitä mäkistä ja mutkaista tietä hiekkapölyineen ja tienvarsikukkineen vaihtelevassa metsä- pelto- ja järvimaisemassa, mikä joka kesä pitää jollakin alueen vanhalla pienellä maantiellä kokea. Suotta ei J.H. Erkon kirjoittamat Hämäläisten laulun sanat tunnu juuri oikeilta näitä maisemia kuvaamaan:   

On mulle Suomi suloisin,

Vaan Häme siitäi kallihin.

Sen tuskin tiedän vertaista,

Niin kaunista, niin herttaista,

Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja,

ja lintuin laulupuistoja,

Ja marjaisia kankaitaan

En unhoittaa voi milloinkaan,

Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat,

Ja kasket kullan loistavat,

Ja tuhannet sen tuomistot,

Sen niityt, norot, varjostot,

Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll’ on loistoisa

Ja iltatähti kultaisa,

Ja ruskot yhtä runsahat,

Syys-öiden sähköt leimuvat

Ja talvet suojaisat!                  

Naistenpäivän naisasiaa

Viime vuonna kirjoitin  naistenpäivänä suvun naisista ja vaikka suvuissani riittäisi mainitsemisen arvoisia naisia vaikka kuinka, ajattelin tänään kirjoittaa yleisemmin itse naistenpäivästä ja naisista. Naistenpäivän historia alkaa oikeastaan 1800-luvulta New Yorkista, kun vaatetehtaiden naistyöntekijät järjestivät lakkomielenosoituksen työolojensa parantamiseksi 8.3.1857. Sadat työläisnaiset lakkoilivat pieniä palkkoja sekä epäinhimillisiä työaikoja ja työoloja vastaan. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa useissa maissa julistettiin kansallisia naisten päiviä naisten oikeuksien ja osallistumisvapauksien saavuttamisen kunniaksi ja työväenliike taisteli naisten tasa-arvon puolesta. Varsinaisesti kansainvälinen naistenpäivä sai alkunsa Kööpenhaminassa elokuussa 1910 pidetyssä sosialististen naisten kongressissa, missä päätettiin alkaa viettämään  naisten päivää newyorkilaisten naisten mielenosoituksen muistoksi. Suomesta tuohon kongressiin osallistuivat kansanedustajat Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, Aura Kiiskinen, Hilda Herrala ja Ida Aale-Teljo. 1970-luvun lopulla naistenpäivästä tuli YK:n teemapäivä ja ensimmäistä kansainvälistä naisten päivää vietettiin 8.3.1975.

Naistenpäivän perinteen aloitti Suomessa sosialistinen naisliike vuonna 1911 osana taistelua naisten oikeuksien puolesta. Vuonna 1918 työväen naisliike hajosi kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin ja kummatkin alkoivat viettää naistenpäivää omilla tahoillaan. Sotien aikaan juhlia ei järjestetty ja naisliikkeidenkin huomio oli muissa asioissa, mutta sotien jälkeen työväen naisjärjestöt jatkoivat naistenpäivän viettoa rauhan ja tasa-arvon ajatuksin. Tosin sotien aikaan naiset tekivät mielestäni valtavan hyvää ja arvokasta työtä rintamalla ja kotona sotaan liittyvien asioiden lisäksi myös naisten aseman ja arvostuksen eteen. 1970-luvun jälkeen Suomessa kuten muissakin teollisuusmaissa naistenpäivän vietto muuttui ja juhlissa alkoi korostua huomaavaisuus naissukupuolta kohtaan tasa-arvon teemojen sijaan.

Alkujaan naistenpäivä ei siis tarkoittanut päivää, jolloin naisille ostetaan kukkia ja lahjoja tai muuten osoitetaan huomiota hemmottelemalla ja edelleenkin 8.3. vietettävänä naistenpäivänä tulisi muistaa, että vaikka meillä naisten asiat ovat kehittyneet, niin ei aina ole näin ollut ja vieläkin on maailmalla naisia ja tyttöjä joiden asema ja olot ovat kaukana meidän suomalaisten naisten ja tyttöjen elämästä. Tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan maailmalla päästään vain parantamalla naisten koulutusmahdollisuuksia, terveydenhuoltoa, ehkäisemällä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä ottamalla naiset mukaan päätöksien tekoon ja politiikkaan. Tiedotusvälineistä saamme kuitenkin lukea lähes päivittäin uutisia ja raportteja, joista näemme miten eriarvoista naisten elämä eri puolilla maailmaa on ja miten naisten oikeuksien ja tasa-arvon toteutumisen tiellä on monia esteitä.

Tänään iloitsemme kuitenkin siitä, että saamme olla naisina ja tyttöinä Suomessa ja että aikanaan on esi-isämme ja -äitimme tämän tasa-arvon meille saavuttaneet. Juhani Aho kirjoittaa 1899 ilmestyneessä Lastuja kirjassaan kappaleessa Äitien muistoksi ensin kuvailtuaan suomalaisen naisen, äidin elämää näin:

"Sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita luonteita, jotka kokemusten sekä sisällisten että ulkonaisten kilvoitusten koulussa kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan ei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, vaan myöskin maallisessa ymmärryksessä."

Juhani Ahon kuvauksen kaltaiset naiset sekä yhteiskunnassa ennen ja nytkin vaikuttaneet naiset kuten esimerkiksi Miina Sillanpää, Hilja Pärssinen, Minna Canth, Hedvig Gebhard, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen ja monet muut ovat olleet merkityksellisiä Suomen naisille ja koko yhteiskunnalle, mutta yhtä lailla kuvauksen kaltaisilla naisilla suvuissa ja perheissä on ollut tärkeä rooli naisten aseman ja arvostuksen kehittymisessä ja ylläpysymisessä. Juhani Ahon sanoin "totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja itsenäisiä poikia", ja myös tyttöjä. Ahon lauseessa totisuus kuvaa tuon 1890-luvun käsitystä naisesta, jolloin iloisuutta taidettiin pitää huolettomuutena eikä niin arvostettuna äidille ja naiselle, joten sen ajan naiskäsitys hyvää tarkoittavassa lauseessa saa nykypäivän naisen miettimään, mikä se naisen asema silloin oli ja mitä häneltä odotettiin.

Tänään naisten onnittelujen mukana toivon välittyvän myös ajatuksen niistä tärkeistä ajatuksista, jotka päivään liittyvät. Saavuttamiemme asioiden eteen on tänäkin päivänä yhteiskunnassamme tehtävä työtä, koska kerran saavutettu ei vaalimatta pysy eikä se esimerkkiä näyttämättä seuraavalle sukupolvelle siirry. Opettaja, kansanedustaja ja kirjailija Hilja Pärssisen (1876-1935) sanoilla " Sinä nöyryyttä neuvot lapsille ja laitat ruuan ja vaatteet, mut unohdat innon ja uljuuden ja kauniit kantavat aatteet" toivon kaikille hyvää naistenpäivää sekä intoa pitää rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden aatteita yllä niin, että tulevatkin sukupolvet voivat saavutuksista nauttia.

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi 1840-1875

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi (1840-1875) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä elokuussa 1840. Isä Juholla oli yksi poika Johan ensimmäisestä avioliitostaan, mutta ensimmäisen vaimon Justinan kuoltua hän meni naimisiin  Hermannin äidin Marian kanssa. Heille oli ennen Hermannia syntynyt poika ja kaksosina tyttö ja poika, mutta kaikki nämä kolme sisarusta kuolivat ennen Hermannin syntymää pikku lapsina.Myöhemmin Hermannille ja Johanille syntyi viisi nuorempaa sisarusta, joista kolme eli aikuisikään saakka. Hermannin vanhin veli jäi asumaan Kantojärven torppaa, joten muut pojat lähtivät muualle töihin.

Hermanni muutti kotoa pois 19-vuotiaana vuonna 1859. Hän oli ensin muutaman vuoden Ruovedellä taloissa renkinä, mutta meni sitten yhdessä 1860-luvun alussa nuoremman veljensä Markuksen kanssa töihin Kuruun Vaakaniemeen Toikolle, missä isäntänä oli naapurissa Lähdekorvella syntynyt Antti Toikkonen. Kantojärvellä ja Antti Toikkosen lapsuudenkodilla on ollut välimatkaa vain noin kilometri. Toikolla Hermanni käytti nimeä Hildén ja Markus vanhempiensa entistä nimeä Hjelt, vaikka perhe kotona oli jo Kantojärviä. Markus on rippikirjoissa merkitty mieleltään vajaaksi, joten hänelle on varmasti ollut tärkeää, että veli Hermanni on ollut hänen kanssaan samassa paikassa. Markus palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin kotipaikalle ja asettui asumaan ja työskentelemään juuri tuonne Lähdekorpeen.

Toikolla ollessa Hermanni tapasi puolisonsa Karoliinan. Karoliina Amanda Antintytär on joissakin kirkonkirjoissa merkitty Karoliinaksi ja joissakin Amandaksi. Vihkitiedoissa ja Karoliinan muuttotiedoissa hän on Amanda, mutta Kurun puolella Karoliina. Ilmeisesti hän on sitten kuitenkin käyttänyt tuota Karoliina nimeä puheessaan. Pari on vihitty Tampereella 24.6. 1869 ja sen jälkeen Karoliina on muuttanut myös Toikolle.Toikolla ollessa Hermannille ja Karoliinalle syntyi Matilda, Tildaksi kutsuttu tytär 7.10.1869. Tildan ollessa nelivuotias perhe muutti Teiskoon Hatanpään Lehtimäen torppaan. Hermanni ei itsellisen torpparin elämästä kauaa päässyt nauttimaan, sillä muutaman vuoden kuluttua tästä hän kuoli nuorena vain muutama kuukausi ennen 35-vuotissyntymäpäiväänsä.  Nuorena leskeksi jäänyt Karoliina meni uudelleen naimisiin. Tytär Tilda tapasi aikuistuttuaan kurulaisen Edvard, Eetu Taipaleen, meni tämän kanssa naimisiin ja hänestä tuli Kurun Olkitaipaleen kylässä olevan Taipaleen talon emäntä. Hermanni Juhonpoika Kantojärven (myöh.Hildén ja Lehtimäki) suku jatkuu siis edelleen Kurun Parkkuussa. Hermanni oli myös veljenpoikansa Matti Kantojärven kummisetä.

Toikon renki Herman Johansson ja piika Amanda Karoliina Andersdr vihitään 24.6.1869 Tampereella.

Tilda-tytär syntyy 7.10.1869 Kurussa.

 Tildan serkun Matti Kantojärven pojanpojanpojantyttärienpojat Antto, Atso ja Mikko tutustumassa 1990-luvulla Kurussa Taipaleen tilalla lehmiin, joita heille niin laitumella kuin navetassa esitteli Tildan pojanpojanvaimo Hilkka.

Viuhkan sivuilta v.1946

Viuhka - lehdessä kirjoitettiin vuonna 1946 sähköisestä toveruudesta naisten ja miesten kesken. Edellisessä numerossa oli ollut kirjoitus työpaikkojen sähköisestä tunnelmasta, jos siellä on sekä naisia että miehiä. Naisten työnteko ja vapaa-ajan harrastaminen kodin ulkopuolella, tasa-arvo, äänioikeus sekä kouluttautuminen olivat tuolloin korostetun tärkeitä naisten keskuudessa, joten vastauksena aiempaan kirjoitukseen haluttiin tässä numerossa korostaa,että työkavereita ja ystäviä voidaan sukupuolesta huolimatta olla eikä sähköistä ilmapiiriä naisten puolelta ole ja, että miehet edelleen liikaa pitävät naisia sukupuoliolentoina. Lehtijutussa pohditaan miten mies helpommin kääntää asian työssä sukupuoleen liittyväksi, vaikka nainen esittäisi asiansa täysin asiallisesti ja sukupuolettomasti. Esille kirjoituksessa nousee myös naisten ja miesten erot hallita tilannetta, jos sähköisyyttä tilanteessa ilmeneekin. Toisaalta lehden kirjoitus tuo esiin myös suomalaisen naisen naisellisuuden ja epänaisellisuuden ja pohtii onko se epänaiselllisuus juuri tämän sähköisyyden hallitsemista. Naisten sähkön säännöstelyyn viitataan jutussa kevennykseksi myös Runebergin sanoin:  

          "Lie tuntenut sa joskus, ihmisten,
            kun kuljit joukoss´ elon tantereella,
            Kuink´ outo voima, pakko sisäinen,
            toist´ ihmistä voi toiseen taivutella;
            näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
           vaan et voi virkkaa miks´ niin ihastut."

Vahvistukseksi kirjoitukseensa toimittaja oli haastatellut miesten parissa työskenteleviä naisia ja isäni kummitäti ja pappani Antin serkku helsinkiläinen Aune Kärkäs (1908 - 1986) oli myös päässyt lehteen.

Ote Viuhka-lehdestä 6/1946:

Viuhka-lehden kuva Aunesta 1946

"Rouva Aune Kärkäs, joka konttorityöhön kyllästyneenä vaihtoi kirjoituskoneensa turkisleikkaajan veitseen (viisas ja ennakkoluuloton tyttö!) ei myöskään myönnä yleensä tuntevansa miehisiä tovereitaan kohtaan muuta kuin kemiallisen puhdasta toveruutta. "Ja mikäli olen huomannut, saan esim. nuorempien työtovereitteni taholta (turkisleikkaajien ammattikunta on toistaiseksi miesvoittoinen) osakseni sitä samaa. Vanhemmat miesturkkurit taas näyttävät pitävän meitä naisia vähän niinkuin tunkeilijoina ja näkisivät meidät  mieluummin neula kuin veitsi kädessä. Mutta tätäkään suhtautumistapaa, niin naisellisuudestamme muistuttavaa kuin se onkin, voi tuskin pitää enempää sähköisenä kuin sähköistävänäkään." Mikä oli todistettava."

Lehdessä on turkisleikkaajana toimineen Aunen lisäksi haastateltu mainospäällikkö Sirkku Junttua, näyttelijätär Aino-Inkeri Notkolaa ja toimittaja Tuulikki Tenhoa. Viuhka oli vuonna 1945 perustettu naistenlehti, jonka tunnuslauseena  oli ”pirteä, valpas ja ennakkoluuloton kuin nykyajan nainen". Lehti ilmestyi 1960-luvulle saakka ja sisälsi paljon muotiin, kauneuteen ja sisustamiseen, mutta myös ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä asioita naisten näkökulmasta.

Liisa ja Tuomas

22-vuotias Liisa Antintytär lähti vuonna 1804 Virroilta Pirttijärven talosta piiaksi Huittisiin. Liisa oli Virtain Tyrkön Pirttijärvellä asuneiden Antti Yrjönpojan ja Sofia Erkintyttären seitsemästä lapsesta vanhin. Liisa oli Huittisissa kymmenen vuotta. Siellä hän tapasi miehensä Tuomas Juhonpojan heidän ollessa samaan aikaan töissä Loimaan Lähteenmäen talossa, minne Tuomas oli lähtenyt rengiksi 17-vuotiaana. Tuomas oli Liisaa kahdeksan vuotta nuorempi. Tammikuun 2.päivänä 1814 Tuomas ja Liisa vihittiin ja samana keväänä he muuttivat yhdessä Virroille Pirttijärvelle Liisan kotitaloon. Lopun elämänsä he asustivat itsellisinä Pirttijärvellä. Perheeseen syntyi kuusi lasta; Kaisa, Juho, Kaapo, Esteri, Ulla ja Sofia. Liisan isä oli kuollut muutama vuosi Liisan Huittisiin lähdön jälkeen, mutta äiti Sofia asui Liisan ja Tuomaksen perheen kanssa kuolemaansa saakka. 1800-luvun puolessa välissä talon nimi muuttu Pirttimäeksi.

Tuomas ja Liisa vihitty 2.1.1814 Huittinen Loimaa Lähteenmäki

Liisan ja Tuomaksen nuorin lapsi Sofia sai nimensä Liisan äidin Sofian mukaan. Pieni Sofia eli vain 3 kk. Hän kuoli 22. tammikuuta 1828. Harmillinen yhteensattuma on Sofian ja mummunsa kuolemissa, sillä mummu kuoli saman päivänä 27. tammikuuta kuin tyttärentytär haudattiin. Virtain kuolinkirjassa Sofia-mummun kuolinsyyksi on merkitty vanhuus, mutta varmaankin on tyttärentyttären hautauspäivällä ollut silti merkitystä mummun jaksamiseen. Sofia-mummu oli kuollessaan 71-vuotias.

Tuomas Juhonpoika oli syntynyt joulukuussa 1790 Huittisissa Korkeakoskella Hurrilla. Kirsti-äiti kuoli 34-vuotiaana Tuomaksen ollessa 3-vuotias. Isä Juho Markuksenpoika meni uudelleen naimisiin muutaman vuoden kuluttua ja myöhemmin Tuomas sai kahden isosiskon jälkeen vielä kolme nuorempaa sisarta. Tuomaksen sisaruksista Leena ja Juho tulivat 1820-luvun alussa myös Virroille Pirttijärvelle. Tuomaksen isä  perheineen asusti koko elämänsä Korkeakoskella Hurrilla ja myöhemmin vanhimpien lasten kotoa lähdettyä siellä Juhalan töllissä, missä hän vuonna 1825 kuoli vanhuuteen myös 71-vuotiaana kuten poikansa anoppi.

Liisasta ja Tuomaksesta heidän sukunsa jatkuu itseeni heidän tyttärensä Esterin kautta. Esteri lähti piikomaan Ruovedelle ja asettui asumaan Ruoveden Visuvedelle puolisonsa Heikin kanssa. Heidän vanhimman tyttärensä Marian ja hänen puolisonsa Antto Palosen vanhin tytär Iita Maria  meni aikanaan naimisiin virtolaisen Santeri Mäen kanssa asettuen asumaan Virtain Vaskivedelle. Santerin tytär Emma Rantanen on mummuni Aunen äiti. Pirttimäen Sofia - mummusta on muuten suora naislinja itseeni; Sofia, Liisa, Esteri, Maria, Iita Maria, Emma, Aune, Eila ja minä. No, minusta se katkeaa, koska itselläni on vain poikia, mutta sisareni tytär Anni saattanee tätä naislinjaa jatkaa ja onhan Emmalla Aune-mummuni lisäksi tyttäret Kaisa ja Kerttu, joilla on tyttäriä tyttärineen ja lisäksi hänen sisarellaan Hilja Leppämäellä on tyttäriä ja tyttärentyttäriä myös. Väliä minun ja esiäitini Sofian syntymillä on 209 vuotta.

Kortit kertovat

Suvun ja kotiseudun historian harrastamisen myötä olen kerännyt myös vanhoja postikortteja. Postikorttien historia on alkanut Itävallasta, mistä korttien käyttö on levinnyt Saksaan ja myöhemmin myös Suomeen. Suomessa postikortteja on saanut virallisesti lähettää vuodesta 1871. Postimuseossa on esillä kaksi ensimmäisten joukossa lähetettyä korttia, jotka Sakari Topelius on lähettänyt veljelleen. Sieltä on saatavissa myös paljon muuta postin historiaan liittyvää tietoa. Kuvalliset postikortit yleistyivät 1890-luvulla ja niitä alettiin painaa sarjatuotantona. Alkuun kuvallisista postikorteista  suurin osa tuotiin ulkomailta ja niihin painettiin erilaisia suomen- ja ruotsinkielisiä tervehdyksiä. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa postikortit olivat tervehdysten ohella myös tärkeä tiedotusväline. Tärkeät tapahtumat kotimaasta ja ulkomailta kuvattiin postikortteihin ikään kuin uutiskuvina. Tapahtumien ohella tärkeät henkilöt, keksinnöt ja rakennukset olivat yleisiä korttien kuva-aiheita. Postikorteissa kuvattiin myös kansallismaisemia ja suomalaisten suurmiesten kuvia. 1900-luvun alussa valokuvien käyttö postikorteissa yleistyi  ja nopeasti jokaisella paikkakunnalla Suomessakin oli oma korttinsa, joka kuvasi kaupunkia, paikkakuntaa tai sen maisemaa.

1900-luvun alussa suosittuja olivat eri maiden hallitsijoita esittävät kuvat.

 

Lapsena keräsin maisemakortteja, joita ystävät, sukulaiset ja perheenjäsenet lomamatkoiltaan perheellemme lähettivät. Tuolloin 1970-1980-luvulla sain usein kortteja ympäri maailmaa, mutta tänä päivänä vastaavat kortit ovat harvinaisia, mutta sitäkin iloisempia yllätyksiä postilaatikossa. Suvussani on säilynyt joitakin vanhoja lähetettyjä kortteja eri maista ja kaupungeista. Helsinkiläinen 6-vuotias Aune sai kortin äidiltään Tampereelta kesällä 1914 äidin ollessa sukuloimassa ja Aune oli jäänyt kotiin. Tammerkoskea esittävän kortin takana Olga-äiti kertoo nukkuneensa ladossa sisarensa luona ja auttaneensa tätä vauvan hoidossa. Äiti kertoo ikävöivänsä Aunea ja toivottaa hänelle hyvää vointia kuten myös sukulaisille, joiden hoiviin Aune on Helsinkiin jäänyt. Tammikuussa 1911 pappani Antin täti Olga lähetti Amerikasta Pittsburghista kortin äidilleen Edla Kantojärvelle. Paikallista sairaalaa esittävän postikortin takana Olga kiittää äitiään kirjeestä, kertoo äidilleen Aune-tyttären olleen sairaana, mutta olevan jo toipumaan päin ja lähettää sydämellisiä terveisiä vaarille ja koko perheelle.

Tampere 1914

Pittsburgh 1911

Historianharrastajalle postikorteista syntyy tarinoita kuvien ja lähettäjien viestien lisäksi myös postimerkeistä, postileimoista sekä korttien kuvien takana olevista taiteilijoista. Akseli Gallen-Kallelan maalauksia esittävät postikortit ovat kuin taideteoksia samoin kuin sukulaistädiltä Aunelta aikoinaan saamani korttisarja, joka sisältää useita kuvakortteja keskieurooppalaisten taiteilijoiden maalauksista. Merkityksettömiä eivät ole postikorttien herättämät tunteet ja muistotkaan. Oman elämäni varrelta olen säästänyt maisemakorttien lisäksi mm. Rakkautta on....-postikortteja sekä jossakin vaiheessa muotiin tulleita horoskooppikortteja sekä ystävänpäiväkortteja tai muuten vain jostakin syystä itselleni merkityksellisä tai kauniita kortteja. Säilytettävien korttien joukossa on myös muutamien sukulaisten ja tuntemieni ihmisten kuten Raija Kukkosen, Jarmo Lehdon, Joel Åfeltin, Liisa Peltosen ja Irma Hakalan maalauksista ja valokuvista tehtyjä postikortteja.

Taidekortteja Keski-Euroopasta

Kortteja Gallen-Kallelan maalauksista

Myös laivakortit kertovat omaa historiaansa.

Liedenpohja

Liedenpohja on Virtain kylä noin 20 kilometriä Virroilta Alavudelle päin Toisveden rannalla. Suunnilleen saman verran on matkaa Alavudelle.  Liedenpohjassa nimen historiasta kerrotaan, että kylä on saanut nimensä ensimmäisten  asukkaiden tullessa soutaen lahdenperään. Edellä kulkenut oli sitten löytänyt erämiesten vanhan leiripaikan ja tulisijan ja tokaissut toisille, että tässä on lieden pohja. Tästä tulijat ajattelivat että paikalla on ennenkin ollut ihmisiä ja päättivät jäädä sinne. Ja näin oli paikka saanut nimeksi Liedenpohja.

Liedenpohjassa on erään hiekkakankaan keskellä syvä rotko, hiekkahauta nimeltään Ilmarisen hauta.  Mäen ja Vasaman 1955 toimittamassa kirjassa Kotiseutuni Pirkkalanpohja kerrotaan, että Kalevalasta tunnettu Seppo Ilmarinen oli kerran halunnut kääntää Liedenpohjasta Näsijärveen lähteneen laskujoen virtaussuuntaa pohjoisesta etelään ja pyytänyt avukseen jättiläisen nimeltään Ilma-Isto.  Ilmarisen käskystä Ilma-Isto oli sitten kerran seissyt Toisveden rannalla lapio olalla aikoen kaivaa kanavan Toisvedestä Kukkolampeen yhdistääkseen Lapuanjoen vesistön Toisveteen ja Näsijärven vesistöreittiin. Mittaillessaan tätä kannasta hän pisteli välillä kuoppia maahan. Rasin nevan kohdalla hän oli nostanut koko lapiollisen ja näin oli syntynyt neva. Puolivälissä Maanselän kannasta hän pisti lapiollaan kaksi täyttä pistoa, mutta kolmannella pistolla lapio katkesi. Jättiläinen suuttui ja jätti kanavan kaivamisen kesken. Jäljelle jäi hiekkahauta, jota siis Ilmarisen haudaksi kutsutaan ja tarinaa tänäkin päivänä Liedenpohjassa kerrotaan.

Liedenpohja liittyy omaan sukuuni äitini mummun Emma Rantasen (1892 - 1973) os. Mäki kautta. 1700-luvun puolivälissä asettui Kangasalla syntynyt sotilas Joseph Skrifvare (1737 - 1801) Virroille Liedenpohjaan ja meni naimisiin virtolaisen Helena Matintyttären (1729 - 1806) kanssa. Liedenpohjan Kallialassa asuneet esivanhempani Joseph ja Helena Skrifvare saivat viisi lasta. Vanhin poika Simon jäi isännöimään Kallialaa ja tyttäristä nuorin, esiäitini Regina (1769 - 1844) meni naimisiin Johan Johaninpojan (1761 - 1838) kanssa. Heidän kotinsa oli Vaskivedellä Lähdeahossa. Reginalla ja Johanilla oli kahdeksan lasta, joista nuorimmat olivat kaksoset Erik ja Ulriika. Ulriika kuoli kotonaan naimattomana 48-vuotiaana, mutta Erik (1809 - 1861) avioitui Virtain Havangalta kotoisin olleen Joonas Ingemarinpoika Friskin ( 1755 - 1834) tyttären Walborgin (1800-1874) kanssa ja heidän sukunsa jatkuu tyttärensä Liisan pojan Santeri Mäen kautta aina nykypäivään saakka. Santerilla ja vaimollaan Idalla oli kahdeksan lasta; Emma, Ida, Aleksi, Seena, Antti, Impi, Hilja ja Heikki, joiden kautta sukua on tänä päivänä ympäri Suomea, mutta edelleen myös Vaskivedellä Virroilla.

Suomenmaan hintaa piilottamassa

Virroilla kuten myös alussa mainitsemassani Kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan Virtain Liedenpohjaan liittyvää toistakin tarinaa. Perimätiedon mukaan Suomen sodan aikaan vuonna 1808 ruotsalaiset sotapäälliköt myivät Viaporin linnan venäläisille suuresta kultamäärästä. Näitä linnan lunnaita lähdettiin kuljettamaan hevosilla Pohjanmaan kautta Ruotsiin, mutta Virroilla takaa-ajavat suomalaiset saavuttivat tämän "Suomen hinnan" kuljettajat. Nämä hätääntyivät ja ajoivat vanhalta sotatieltä sivuun ja hautasivat kulta-arkun Maanselän kannaksella Ylä-Liedenpohjan talon maalla lähelle Ilmarisen hautaa. Tätä tukee myös se, että Virtain puolella oli nähty kulta-arkku kahden  hevosen vetämillä kärryillä, mutta Alavudella Sapsalammin kohdilla arkkua ei enää kyydissä ollut. Tätä  kulta-arkkua etsitään Liedenpohjassa edelleen, joten taidanpa ensi kesänä esivanhempieni jalanjälkiä etsiessä etsiä myös kyseistä kulta-arkkua, Suomenmaan hintaa.

Pyykkipäivän romantiikkaa

Hiki virtasi karpaloina otsalta alas ja sain jatkuvasti pyyhkiä kasvoja essun reunaan. Äiti jaksoi muistuttaa siitä koko ajan. Naiset olivat pesseet pyykkiä puron varressa koko päivän ja minä tein sitä kuulemma koko ajan lisää. Aurinko porotti rinteeseen näin iltapäivällä niin että lähes paahtui. Kyllä oli naisetkin tummuneet. Kasvot näyttivät valkoisia huiveja ja essuja vasten ihan ruskeilta. Kaupungista tulleet kesävieraat istuivat puun alla varjossa ompelemassa lakanoiden reunoja, mutta muut naiset hikoilivat pyykin kanssa.

Isä, Manu ja Kustaa tulivat järveltä. Vinkuri veti perässä kärryjä, joissa oli metsästä raivattuja puita. Pojat juoksivat perässä ja Manu pelkäsi, että pelästyttävät mekkalallaan Vinkurin. Olisipa se näky, kun hevonen nyt pillastuisi juuri tässä missä naiset levittävät pyykkejä naruille kuivumaan. Mahtaisi siitä vasta tulla kiukku ja mekkala, kun hevonen kirmaisi kärrynsä kanssa pyykkien läpi. Siinä menisi äidin lakanat siinä kuin Eevan alusvaatteetkin. Nauroin melkein ääneen kun ajattelin sitä näkyä.

Pojat päättivät jäädä puron varteen kanssa. Anselmiakaan ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Saunaan sitä poikaa ei pesulle saanut, mutta purolla kahlasi ja räiski niin, että oli hetkessä likomärkä. Käärin essun helmat ja menin poikien joukkoon, mutta ei mennyt kauaa kun Eeva jo komensi minut viemään Anselmin välillä varjoon. Se oli aina minun hommani, sillä olin vanhin tytöistä. Ennen Tilta vahti meitä, mutta nyt on Tiltakin pistetty naisten hommiin ja minä saan olla lapsenlikkana. Mutta jos oli hiki minulla yrittäessäni saada kiukuttelevaa Anselmia purolta mukaani, niin näytti se Tiltallakin olevan hiki pyykkien kanssa.

Pojat olivat jo mäen päällä saunalla kun me Anselmin kanssa nousimme mäkeä navetan reunalta ylös. Punaiset viinimarjat alkoivat jo olla kypsiä ja söimme niitä hetken ennen kuin menimme saunalle. Navetan reunalla oli mukavan varjoisaa. Marjapensas jäi sen verran navetan kulman taakse, etteivät naiset nähneet, että pysähdyimme siihen. Oli meillä kyllä lupa syödä marjoja ja toisaalta aurinko kyllä tässä kuumuudessa kuivatti Anselmin nopeasti. Taisi olla kuiva kun olimme perillä saunalla.

Markus oli tullut Lähdekorvesta käymään ja harjasi Vinkuria. Markus piti eläimistä. Aina kun hän tuli tänne, hän kävi tervehtimässä Vinkurin ja muitakin eläimiä. Äiti sanoi, että jos Markuksella ei olisi rengintyötä Lähdekorvessa, se varmaan asuisi tallissa Vinkurin kanssa. Markuksella ei ole vaimoa, mutta Kustaa on tullut Lähdekorvesta Markuksen mukana. Ja voi, hän luulee, ettei me huomata miten hän aina vilkuilee Tiltaa. Tiltakaan ei muka itse huomaa, mutta punastuu aina kun Kustaa tulee ja katselee häntä. Tilta sanoi äidille, että ei huoli Kustaata kun hän on köyhä, mutta äiti sanoi, että älä sinä itsekin torpan tyttö haaveile mahdottomia. Minusta Tilta kyllä saa haaveilla. Minäkin haaveilen siitä rikkaasta kaupunkilaisesta, joka hienoilla hevoskärryillä tulee syysmarkkinoille.Äiti ja Eeva sanovat minua haihattelijaksi ja nauravat, että jään pian ilman miestä kun vaan elän haavemaailmoissa. Kustaa on kyllä komea ja ahkera. Luulenpa, että Tilta vielä häneen myöntyy.

Mummu oli laittanut ruokaa ja käveli juuri eväskorin kanssa talolta mäkeä alas. Hän meni viemään niitä naisille puron varteen. Menin mummun mukana alas ja vasta siellä purolla muistin, että Anselmi jäi huolehtimatta. Meinasin niellä pullan väärään kurkkuun kun ahmin sen niin vauhdilla ehtiäkseni takaisin ylös katsomaan, että pojalla oli kaikki hyvin. Tiesin kyllä, että siellähän tuo vielä touhusi Markuksen ja Kustaan kanssa, mutta en halunnut äidin ja Eevan pettyvän minuun, jos jotakin sattuu. Anselmi muuten sanoo rakastavansa minua. Nauran hänen jutuilleen ja muistelen miten itse kolme vuotiaana ajattelin meneväni naimisiin Kallen kanssa, vaikka hänhän on jo vaikka kuinka vanha.

Kantojärvellä 1926

Vein Anselmin kanssa riihelle toisen mummun laittaman eväskorin. Miehet korjasivat riihen kattoa. Miesten pitäessä ruokataukoa Anselmi sai kokeilla isänsä vasaraa ja touhusimme hetken riihellä katolta tippuneiden päreiden ja lautojen kanssa. Riihen seinustalla olikin hiukan varjoisampaa. Matti oli jo väsynyt kattoremonttiin ja isä antoi hänelle luvan lähteä meidän mukana talolle. Kyllä Matti olikin jo ahkeroinut miesten mukana aikaisesta aamusta ja käynyt välissä järvelläkin puita hakemassa. Talolle tullessa naiset olivat jo nousemassa purolta pois, mutta Tilta ja Miina olivat jääneet purolle vilvoittelemaan. Juoksimme Anselmin ja Matin kanssa myös purolle ja kahlasimme viileässä vedessä. Tilta yritti meitä hiukan kastella  ja melkein saimme kunnon vesisodan aikaiseksi.

Tilta sanoi pesevänsä hiuksensa purossa. Katselimme kiveltä kun Tilta pesi hiuksiaan ja Miina kuivatteli vaatteita. Ja vaikka Tilta sanoo, ettei Kustaasta välitä, niin kyllä meitä Matin kanssa  nauratti miten Tilta Kustaan suuntaan mäelle katseli kun hiuksiaan kuivasi. Supattivat ja keimailivat Miinan kanssa niin ,että jos äiti näkisi hän varmasti toruisi Tiltaa. Keräsimme Matin kanssa kivelle muutamia päivänkakkaroita ja laskimme kukista "rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta..."  Tiltaa taisi alkaa harmittaa meidän naurun kiherrys, kun alkoi sitten komentaa meitä talolle päin ja sanoi että seuraavalla kerralla saamme olla mukana pyykin pesussa, kun nyt vaan nauramme raskaalle työlle. Minusta kyllä työt olivat heilläkin loppuneet ajat sitten ja katseet oli Tiltallakin vain Kustaassa. Hyppäsimme kiveltä alas ja kapusimme ties monennenko kerran rinnettä ylös. Sen verran meitä Tiltan komennus Matin kanssa harmitti, että sanoimme ylhäällä Kustaalle ja Markukselle, että naiset tarvitsevat purolla apua pyykin kanssa. Saman tien lähti Kustaa lompsimaan rinnettä alas. Toivottavasti ehti Tilta laittaa hameenhelmat suoraan ja hiuksensa kauniisti. Ei Kustaalla kauaa kestä talolta alas purolle.

Aatu ja Reetta Siukola

Adolf Joakim (1822 - 1886) ja Greta Lisa (1828 - 1890) Siukola eli Aatu ja Reetta vihittiin Ruovedellä 2.2.1846. Aatu oli Ruoveden Haukkaniemen (Kekkonen) Liimolan Johan Josefinpojan ja Anna Erikintyttären kahdeksasta lapsesta kolmanneksi nuorin ja toinen perheen pojista. Aatun isoveli Johan Benjamin jäi isännäksi Liimolaan ja Aatu  tuli vävyksi Reetan kotiin Ruoveden Siikalahden Siukolaan. Reetan vanhemmat Kurussa syntyneet Markus ja Anna olivat tulleet vanhimpien lastensa kanssa Kurusta Teiskon kautta Siukolaan vuonna 1838. Reetta oli perheen kahdestatoista lapsesta vanhin. Hänen oikeasta isästään ei ole tietoa, sillä kastetiedon mukaan hän syntyi Annan aviottomana lapsena ja Markuksen kanssa Anna vihittiin vasta seuraavan vuoden syksyllä. Perheestä olen kirjoittanut blogissani aiemminkin mm. tarinoissa Herman Kantojärvestä, Edla Kantojärvestä ja Lukkarin lapsista. Aatun  tullessa vävyksi Siukolaan siellä asuivat myös Reettan vanhemmat. Reettan ja Aatun viisi vanhinta lasta ovat syntyneet samoina vuosina kuin Annan ja Markuksen  viisi nuorinta lasta, joten vilskettä on Siukolassa riittänyt. Reettalla ja nuorimmalla sisarellaan vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä kuolleella Matildalla oli ikäeroa 26 vuotta.

Haukkaniemestä, Kekkosen kylästä tullut Aatu ja  Muroleen Siikalahdesta Siukolan Reetta taisivat tavata toisensa yhteisten tuttujen tai vanhempien kautta tai joissakin sen ajan riennoissa. Kumpikin oli asunut naimisiin menoon saakka kotonaan tehden siellä töitä. Reetta odotti  vihittäessä heidän ensimmäistä lastaan. Edellisenä vuonna häntä oli rankaistu viinan myynnistä. Aatu ja Reetta saivat yksitoista lasta, joista viisi oli tyttöä ja kuusi poikaa. Aikuisiällä perheen kaikki tytöt menivät naimisiin ja muuttivat kotoa pois. Pojista kaksi eli nuoruusikään asti ja muut kuolivat lapsina, joten Siukolaa asettui isännöimään Aatun ja Reetan jälkeen muut kuin sukulaiset. Tosin vanhimman tyttären Miinan nuorempi tytär palasi myöhemmin perheensä kanssa Siukolaan.

Aatun ja Reetan tyttäristä Miina (s.1846) muutti Kuruun ja Manta (s.1858) Tampereelle. Loput kolme tytärtä löysivät puolisonsa kodin läheltä; Eeva (s.1864) ja Eriika (s.1866) Siikalahdesta Osmolta ja Salmista, Edla (s.1853) Kantojärveltä Kurun puolelta. Kantojärvellähän oli tuolloin Edlan eno Emanuel eli Manu Edlan puolison isäpuolena. Pojista Eenokki kuoli 25-vuotiaana ripulin seurauksena, Erik Emanuel 2-vuotiaana mätäkuumeeseen, Kalle 3-vuotiaana yskään, 3-vuotias Eemeli ajetuksen seurauksena ja Aatu hukkui 19- vuotiaana lähijärveen. Siukolan lähellä on Näsijärven lisäksi Hammonjärvi, Lehmusjärvi, Kantojärvi ja Valkeejärvi, mutta arvoitukseksi jää mikä järvistä on Aatun kohtalona ollut. Hukkuminen on sattunut lokakuun 30.päivänä 1881, joten olisiko Aatu ollut liian heikoilla jäillä vai muuten pudonnut kylmään veteen kalastusreissulla tai järven rannalla kulkiessa. Ruumis on kuitenkin järvestä saatu ylös ja Aatu haudattu Ruovedellä marraskuun 13.päivä. Ripuli, kuume ja yskä ovat tuolloin johtaneet monien kuolemaan, mutta Eemelin ajetuksen syyt olisi mukava tietää. Oliko syynä jokin kulkutaudin jälkioire vai oliko hänellä kenties jokin synnynnäinen sairaus esim. sydämessä, joka tätä ajetusta aiheutti.

Jälkipolville on välittynyt Siukolasta kuva, että perhe on ollut läheinen ja vaikka osa on asunut kauempanakin niin yhteyttä on pidetty tavalla tai toisella. Sukulaiset ovat kummeina toistensa lapsille ja lähellä toisiaan asuvat sisarukset Eeva,Eriika ja Edla ovat pitäneet yhteyttä arkenakin. Töissä on autettu toisia ja lapset ovat saaneet viettää aikaa yhdessä. Siikalahdentieltä on ollut polku peltojen ja metsän poikki ohi Hammonjärven Kantojärvelle.Lapsuudessani tuolta Kantojärven riihen ja perunamaan nurkalta tulleelta polulta saattoi ilmestyä Siikalahdessa asuvia tuttuja kylään tai poiketa ohikulkumatkalla Kuruun mennessä, kuten on varmasti tehty tuolloin 1800-luvullakin ja 1900-luvun alussa. Metsän kasvaessa ja alueen väestön vähentyessä polkukin on kaventunut, mutta vielä se sieltä löytyy ja itsekin tuota samaa polkua olen kulkenut kalastamassa, marjastamassa tai muuten retkeillessä ja muistanpa siitä Tiina-serkkuni kanssa 1980-luvulla oikaisseeni Siikalahdentielle ralliakin katsomaan silloin kun Jyväskylän suurajojen yksi erikoiskoe vielä tuota reittiä kulki. Alla olevissa kuvissa on neljä Aatun ja Reetan tyttäristä. Viiden tyttären kautta Aatulla ja Reetalla oli 38 lastenlasta, joita kaikkia he eivät elinaikaan ehtineet nähdä. Mantan Anni-tytär muutti naimisiin mentyään Amerikkaan, joten Aatun ja Reetan elämä jatkunee myös siellä satojen muiden mm. Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa asuvien jälkeläisten kautta. Itse olen Aatun ja Reetan jälkeen kuudetta sukupolvea Edlan, Anton, Antin ja isäni jälkeen.

Eriika ja Eeva

Manta

Edla

Anna Leena Matintytär 1818 -1867

Mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äiti Anna Leena Matintytär (1818-1867) oli 11-vuotias lähtiessään kotoaan Ylöjärveltä pikkupiiaksi ja lapsenlikaksi Rekolaan, joka silloin oli Teiskoa, mutta nykyään Ylöjärveä. Rekolassa asustivat Anna Leenan tädit, Hedvig äidin sisaret Maria ja Johanna perheineen, joten sukulaisuus on varmasti vaikuttanut paikan valikoitumiseen. Rekolasta Anna Leena meni piiaksi Koveron kautta Pöllölään, missä hän tapasi tulevan puolisonsa kurulaisen Zefaniaksen. Vuonna 1845 pari muutti Kuruun Taipaleen Rajamäkeen Zefaniaksen synnyinseudulle ja saman vuoden jouluna heidät vihittiin. Anna Leenalle ja Zefaniakselle syntyi viisi lasta, neljä poikaa; Kalle, Johannes, Samuel ja Emmanuel sekä nuorimmaisena tytär Aleksandra, joka siis on isoisoisoäitini. Anna Leena kuoli 49-vuotiaana vuonna 1867 Aleksandran ollessa vain 2-vuotias. Kuolintiedoissa kuolinsyyksi on merkitty kuume.

Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyrön Pentinmaalta ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle. Isä Matti oli renkinä Teivaalan ja Lielahden kartanoissa sekä Lielehdessa Niemen tilalla. Ylöjärvellä perheeseen syntyi Anna Leenalle, Eevalle, Hedvig Loviisalle ja Johannalle veli Kalle ja sisar Wilhelmiina. Vuosi Kallen syntymän jälkeen Anna Leena muutti Rekolaan vuonna 1829. Tämän jälkeen muu perhe asui Ylöjärven Teivaalan lisäksi Lielahdessa silloisen Harjun puolella 1830-40-luvuilla ja tuona aikana perheeseen syntyivät vielä pikkuveljet Matti, Aukusti ja Juho.

Näyttää siltä, että vaikka Teivaala, Lielahti ja Niemi olivatkin lähellä toisiaan niin silti perheen kodinpaikka vaihtui isän töiden mukaan ja merkinnöistä voi päätellä perheen olleen köyhä ja asuneen sen mukaan, missä tilaa oli ja asumisluvan sai. Matti ja Hedvig varmistivat vanhimman tyttärensä elannon ja asumisen lähettämällä hänet töihin sukulaisperheeseen, sillä isän rengin palkka ei varmasti riittänyt koko perheen elättämiseen ja auttoihan tämä järjestely muunkin perheen tilanteeseen kun ruokittavana oli yksi vähempi ja saattoihan olla, että Anna Leenan työn avulla Rekolasta autettiin myös muuta perhettä. Järjestely ei kuitenkaan tehnyt Anna Leenan elämästä helppoa.11-vuotiaan elämä sukulaisperheessäkin oli kovaa työtä, johon varmasti kuului tuon ajan mukaisesti mm. lastenhoitoa, kotitöitä, eläintenhoitoa ja -paimentamista. Anna Leena oli Rekolassa kymmenen vuotta ennen siirtymistään piiaksi muualle, joten ajattelen hänen elämän olleen siellä sukulaisten parissa asemaansa nähden hyvää. Kurun Olkitaipaleessa Rajamäen torpassa Anna Leena ehti olla emäntänä reilun 20 vuotta.

Anna Leena ja Zefanias vihitty 28.12.1845 Kurussa

Kissasaari

Ellen Thesleff (1869-1954) on suomalainen  taidemaalari ja taidegraafikko, jonka perheellä oli maatila Ruoveden Muroleessa. Tila myytiin vuonna 1898,  mutta tämän jälkeen Ellen Thesleffin omien piirustusten mukaan rakennettiin Muroleenkosken rannalle Casa Bianca. Muroleen kesäpaikan ympäristöstä Ellen Thesleff sai vaikutteita myös maalauksiinsa. Casa Biancaa ei enää ole, mutta kanavan läheisyydessä on muistomerkki.

Ellen Thesleff  Kuutamo 1934

Ellen Thesleffin Kuutamo vuodelta 1934 ja Sade vuodelta 1933 kuvaavat Kissasaarta, joka on pieni saari Muroleenkanavan läheisyydessä. Saaren toiselta reunalta näkee kanavan ympäristöineen, missä myös Casa Bianca sijaitsi ja toiselta puolelta Sarvananrannan ja siellä mökin, missä äitini on syntynyt. Tuolta samalta rannalta ohi Kissasaaren kuljimme myös äidin mummulaan Mikonsaareen.

Vuonna 2010 järjestettiin Ruovedellä Pekkalan kartanossa Ellen Thesleff-teemaviikko, jolloin nykytaiteilijat maalasivat Ellen Thesleffin maalausten maisemissa Muroleessa. Teemalla Nykytaiteija Ellen Thesleffin maisemassa järjestettiin vuoden 2010 aikana useita näyttelyitä useilla paikkakunnilla. Ilokseni myös kotipaikkakunnallani Ikaalissa. Kissasaarestakin oli tässä näyttelyssä monta eri tulkintaa. Parhaiten mieleen jäi Aino Ulmasen neljä osainen maalaussarja sekä Kalevi Liskin maalaus, jossa Kissasaaren taustalla voin nähdä häämöttävän juuri tuon äitini syntymäkodin. Ellen Thesleff on maalannut myös Pekkalan kartanon saliin teoskokonaisuuden vuonna 1928.

Taidemaalaus 3/2010 lehdessä on esitelty runsaasti Ellen Thessleffin töitä ja maalaustekniikkaa. Lehdessä on myös kyseisen teemaviikon töitä esittelyineen sekä Ville Lukkarisen kirjoittama artikkeli Ellen Thesleff ja Pekkalan kartanon sali.